Ficcikirjasto

Tuijotin ympärilleni suuressa talossa. Se oli todella kaunis ja täynnä antiikkisia huonekaluja. Tosin eivät ne tietenkään tässä ajassa olleet antiikkisia, vaikka näyttivätkin siltä minun silmissäni. Vedin syvään henkeä. Talo oli kieltämättä häikäisevän kaunis, oli vaikea uskoa, että se oli todellinen.

    

Talo oli kuitenkin yhtä totta kuin se, että olin 1600-luvulla. Myös tuntematon mies vierelläni oli todellinen, valitettavasti.

”Missä olemme?” kysyin mieheltä.

“Kotona, kultaseni”, mies vastasi ja hymyili minulle.

”En ole ´kultasesi’, eikä tämä ole kotini”, sanoin. “Kotini on… eräällä laivalla.”

”Ei, ei, ei… Tämä on sinun kotisi, Annabelle. Etkö muka muista?” mies jatkoi itsepintaista väittämistään.

    

Puistelin päätäni ärtyneenä, kun huoneeseen asteli rehevä nainen. Naisen kasvoille nousi hämmästynyt, mutta onnellinen ilme, kun hän näki minut. Hän ryntäsi halaamaan minua rutistaen melkein luuni kasaan.

”Rakas Annabelle! Missä sinä olet ollut? Luulimme kaikki, että kuolit merirosvojen hyökkäyksessä”, nainen huokaisi itkien. Työnsin häntä kevyesti kauemmas.

”Otan osaa suruunne, mutta en ole Annabelle”, sanoin tuntien sääliä näitä ihmisiä kohtaan.

”Mitä sinä tyttörukka oikein höpiset? Tietenkin sinä olet Annabelle Smith”, nainen tuhahti ja pyyhki kyyneleet silmäkulmistaan.

”Rouva Roach, luulenpa että teidän on syytä hakea perhelääkäri paikalle*”, sanoi mies, jonka nyt oletin olevan herra Smith.

    

Pyylevä nainen nyökkäsi herra Smithille ja kiirehti pois huoneesta. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun hän jo palasi laihan, viisaan näköisen miehen kanssa. Mies katseli minua hetken ja kääntyi sitten puhumaan herra Smithille. Tämä ja rouva Roach poistuivat paikalta.

    Perhelääkäri istahti sohvalle ja pyysi minua istumaan viereensä. Tunsin oloni epämukavaksi, mutta tottelin häntä kuitenkin.

”No, kerrohan nimesi”, mies sanoi ja hymyili.

“Ann Smith”, vastasin.

”Onko Ann lyhennys Annabellesta?” mies kysyi yllättäen.

”Tuota… Ei ole! Minun nimeni on Ann”, vastasin kiivaasti. En totta vieköön puhuisi itseäni pussiin.

”No, Ann, missä olet ollut viimeiset kolme viikkoa?” lääkäri jatkoi kyselemistään.

“Eräällä laivalla”, vastasin, vaikka en ollutkaan ollut Pearlilla aivan niin kauan.

”Ja miten päädyit sinne?”

“Miehistö löysi minut merestä ajelehtimasta”, vastasin ja tajusin samassa, että olin kertonut ehkä liikaakin.

”Entä muistatko mitään ennen sitä?” mies jatkoi. Mietin tarkasti, mitä oikein kertoisin hänelle, mutta mieleeni ei tullut mitään järkevää.

”En”, sanoin lopulta.

    

Tohtori esitti minulle vielä muutaman kummallisen kysymyksen ja meni sitten huoneen ovelle. Kuulin hänen puhuvan herra Smithin kanssa, mutta en saanut sanoista selvää. Hetken kuluttua rouva Roach tuli sisälle.

”Voi, miten kamalaa, kultaseni”, hän sanoi minulle.

”Mikä on kamalaa?” ihmettelin.

“Tuo muistinmenetys, kultaseni. Tohtori sanoi, että voi mennä viikkoja ennen kuin muistisi palaa”, nainen selitti ja tarttui käteeni. “Tulehan nyt mukaani. Vien sinut huoneeseesi, että pääset vaihtamaan nuo kamalat vaatteet pois päältäsi!”

    

Seurasin naista ihmeissäni. Mitä jos kaikki nämä ihmiset puhuivatkin totta? Ehkä todellakin olin Annabelle Smith ja koko tulevaisuus oli ollut vain jotain hullua unta. Ajatus tuntui käsittämättömältä, mutta kuitenkin järkevämmältä kuin ajassa matkustaminen. Silti siinä tuntui samalla olevan jotain täysin väärää.

    

Rouva Roach vei minut kauniiseen makuuhuoneeseen ja istutti minut sängylle. Hän avasi suuren vaatekaapin ja alkoi penkoa sitä. Sitten hän asetteli sängylle viereeni alusmekon, korsetin sekä kauneimman puvun, jonka olin koskaan nähnyt. Minun oli pakko myöntää, että tunsin suurta halua laittaa sen päälleni.    Kuin transsissa tottelin rouva Roachia, kun hän pyysi minua riisumaan ylläni olevat vaatteet. Viikkasin ne siistiin pinoon sängylle ja asetin saappaat sängyn vierelle. Tunsin oloni hämmentyneeksi ollessani pelkissä alusvaatteissani vieraan naisen edessä, mutta tämä ei vaikuttanut yhtään vaivautuneelta. Hän vain ihmetteli rintaliivejäni ja pyysi minua riisumaan nekin.

    

Hieman nolostuneena riisuin rintaliivit ja kiskoin alusmekon vartaloni suojaksi. Rouva Roach otti korsetin sängyltä ja kietoi sen ympärilleni. Sitten hän alkoi kiristää nauhoja. Se tuntui kamalalta, aivan kuin joku olisi yrittänyt tukehduttaa minua.

”Onko… minun… pakko… käyttää… tätä…” huohotin palleani painuessa kasaan.

”Tietenkin, kultaseni. Sinä olet hieno nainen, ja hienot naiset käyttävät korsettia”, nainen vastasi puistellen päätään.

    

Luulin, ettei korsetin kiristäminen loppuisi ikinä, mutta parissa minuutissa rouva Roach oli saanut sen mielestään tarpeeksi kireälle. Sitten hän puki ylleni mekon ja kiinnitti senkin takaapäin. Kärsien yhä lievistä hengitysvaikeuksista kävelin peilin eteen ja katsoin itseäni.

    

Puku istui minulle täydellisesti, aivan kuin se olisi tehty minua varten. Tämä seikka oli melko huolestuttava, sillä pukuhan ei ollut minun, vaan Annabelle Smithin. En kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä. Valkoinen, leveä kaula-aukko ylettyi juuri ja juuri peittämään olkapääni. Se oli reunustettu pitsillä, ja heti sen jälkeen alkoi hennonvaaleanvihreä puvun yläosa. Hihat ulottuivat vain kyynärtaipeisiini, ja ne olivat osittain pelkkää pitsiä. Alempi helma oli valkoista silkkiä, ylempi taas vaaleanvihreää. Kummatkin laskeutuivat kauniisti aaltoillen maahan.

    

Rouva Roach auttoi minua sujauttamaan mustat, sirot kengät jalkoihini (nekin sopivat huolestuttavan hyvin) ja kampasi sitten hiukseni suurelle nutturalle. Hän jätti muutaman hiuskiehkuran roikkumaan vapaasti. Katsoessani jälleen peiliin minun oli pakko myöntää, että näytin siltä kuin olisin todella kuulunut tähän aikaan.

    

Samassa huoneen ovelta kuului koputus. Nuori palvelustyttö astui sisään ja katsoi minuun ujosti.

”Herra Spear odottaa teitä olohuoneessa, neiti Smith”, tyttö sanoi.

“Kerro hänelle, että Annabelle tulee aivan pian”, rouva Roach vastasi puolestani, ja tyttö poistui sulkien oven perässään.

”Kuka tämä herra Spear on?” kysyin naiselta.

“Hyvänen aika... Hän on sulhasenne”, nainen huudahti ja työnsi jo minua ulos huoneesta.

”Mitä? Olenko minä menossa naimisiin?  Enhän minä edes tunne häntä!” huudahdin, mutta turhaan. Rouva Roach vain puisteli päätään ja raahasi minut puoliväkisin olohuoneeseen.

    

Olohuoneen keskellä seisoi melko komea nuorimies, joka hymyili minulle ystävällisesti. Vaikka hän olikin hyvännäköinen, hän ei ollut yhtään sellainen mies, josta olisin voinut edes kuvitella kiinnostuvani.

”Se on siis totta!” mies huudahti ja tuli luokseni. ”Sinä olet elossa! Olen kaivannut sinua niin paljon!”

“Olen pahoillani, mutta en tunne teitä, herra Spear”, sanoin tuntien jälleen sääliä kaikkia näitä outoja ihmisiä kohtaan.

”Philip, sano minua Philipiksi”, mies korjasi. Nyt siis tiesin hänen nimensä. ”Isäsi kertoi minulle muistinmenetyksestäsi ja siitä, että et luultavasti muistaisi minua.”

“Ai”, sanoin ja hiljenin sitten. En tiennyt, miten jatkaa.

    

Philip vei minut sohvalle istumaan ja tarttui käsiini. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat vihreät, mutta jostain syystä ne toivat mieleeni Jackin. Yhtäkkiä tunsin valtavaa halua rynnätä takaisin sepänpajaan ja pyytää merirosvolta anteeksi lapsellista käytöstäni. En halunnut olla tämän Philipin kanssa, halusin Jackin luokse, enkä kuitenkaan päässyt mihinkään.

”Kerron sinulle kaiken itsestäni ja meistä… Ehkä sinä sitten muistat”, Philip sanoi.

    

Kuuntelin ikuisuuden Philipin jaaritteluja siitä, kuinka hän oli tullut töihin isälleni ja ihastunut minuun, siis Annabelleen, välittömästi. Hän kertoili yhteisistä päivällistä ja kahdenkeskisistä kävelyretkistä niiden jälkeen. Sitten hän kertoi, kuinka meidän oli tarkoitus mennä naimisiin. Annabelle, eli siis minä, oli kadonnut vain kuukautta ennen suunniteltuja häitä. Herra Smith, joka kuitenkin oli uskonut tyttärensä löytyvän vielä, oli sinnikkäästi jatkanut häävalmisteluja.

    

Tässä kohtaa nielaisin kuuluvasti. Jos Annabelle oli kadonnut vain kuukautta ennen häitä, ja hänen katoamisestaan olisi nyt kulunut kolmisen viikkoa, se tarkoitti, että häät olisivat viikon päästä. Minun olisi jotenkin päästävä pois täältä, ja nopeasti.

    

Nousin sohvalta ja tempaisin käteni irti Philipin otteesta. Nuorukainen katsoi minua säikähtäneenä.

”Olen pahoillani, mutta minun on pakko mennä… ööh… sepänpajaan”, sanoin hänelle toivoen pääseväni lähtemään.

“Mutta Ann, et sinä voi sinne mennä! On melkein päivällisaika. Herra Turner ei ole siellä ja sitä paitsi…” Philip yritti estää minua.

”Minun on pakko mennä! En voi selittää tarkemmin, mutta minun on vain pakko!” huudahdin.

    

En kuitenkaan ehtinyt karata minnekään, sillä rouva Roach tuli ilmoittamaan päivällisen olevan katettu. Philip tarttui käsipuoleeni ja talutti minut päivällishuoneeseen lievästä vastustelustani huolimatta.

    

Herra Smith istui jo pöydässä odottamassa meitä. Philip veti minulle tuolin ja istuin siihen, koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt.

    

Rouva Roach ja nuori palvelustyttö tarjoilivat päivällisen. Yritin syödä mahdollisimman sivistyneesti, vaikka olin viime päivinä jo ehtinyt tottua aivan toisenlaiseen käytökseen. Ruoka oli kieltämättä erinomaista, ja viinikin maistui siedettävältä.

    

Päivällisen aikana miehet keskustelivat innokkaasti yhteisistä kauppamatkoistaan. Sain heidän puheistaan sellaisen käsityksen, että Annabellekin oli aina ollut isänsä mukana matkoilla, sillä tyttörukan äiti oli kuollut tämän ollessa vain kolmevuotias.

    

Jonkin ajan kuluttua tunsin itseni kylläiseksi. Lisäksi korsetti puristi edelleen niin inhottavasti, etten voinut kuvitellakaan syöväni kovin suuria määriä ruokaa. Miesten yhä keskustellessa annoin katseeni harhailla huoneessa. Se oli valaistu kynttilöillä, ja nurkat olivat varjojen peitossa. Katseeni kuitenkin osui seinällä olevaan tauluun. Kuvan henkilö sai minut vetämään syvään henkeä, hyvä etten sentään kirkaissut.

”Kuka tuo on?” kysyin herra Smithiltä osoittaen taulua.

”Kultaseni, hän on äitisi”, tämä vastasi katsoen minua huolestuneena.

    

Ja todellakin, kuvassa oli äitini. Minun oma äitini tulevaisuudesta. Kuvassa hänellä vain oli yllään barokkipuku ja hänen hiuksensa olivat nutturalla, mutta hän oli aivan selvästi äitini. Sydämeni hakkasi rintaani vasten lähes tuskallisesti. Nousin pöydästä ja tunsin samassa pyörtyväni.

    

Jonkin ajan kuluttua heräsin huoneessani. Philip istui sängyn reunalla ja silitti poskeani.

”Taisit muistaa jotakin”, hän melkein kuiskasi.

“Minä… haluaisin olla hetken yksin”, sanoin hänelle. Nuorukaisen ilme muuttui pettyneeksi, mutta hän kuitenkin nyökkäsi minulle.

”Ilmoita minulle, jos tarvitset jotain”, hän sanoi vielä ja poistui sitten huoneesta.

    

Nousin istumaan sängyllä ja mietin. Miten kuvassa voi olla minun äitini? Oliko Annabelle Smith minulle jotain kaukaista sukua? Se olisi ainoa mahdollinen selitys. Tai ei ainoa, oli myös mahdollista, että todellakin olin Annabelle Smith ja että olin menettänyt muistini.

    

Nousin seisomaan ja puistelin päätäni. Mikään ei ollut enää varmaa. Ryntäsin huoneen ovelle ja lukitsin sen. Ainoa asia, jonka tiesin, oli etten halunnut olla enää hetkeäkään tässä talossa näiden ihmisten kanssa. Halusin ehdottomasti Jackin luokse. Tiesin kuitenkin, ettei herra Smith päästäisi minua ulos tähän aikaan yöstä.

    

Kävelin huoneessa ympyrää ja jatkoin miettimistä. Ikkuna! Voisin ehkä karata sitä kautta. Juoksin ikkunalle ja työnsin sen auki. Kylmä ilmavirta heilutti verhoja. Katsoin ikkunasta alas ja näin, ettei pudotus ollut aivan lyhyt. Tarvitsisin köyttä.

    

Käännyin takaisin huoneeseen päin ja tutkin sitä katseellani. Siellä ei ollut köyttä. Avasin vaatekaapin, mutta se oli täynnä pukuja. Huomasin, että rouva Roach oli tunkenut myös merirosvovaatteeni sinne. Otin ne ulos päättäen vaihtaa ne ylleni. Niissä olisi helpompi paeta. Kauhukseni huomasin kuitenkin, etten saanutkaan pukua yltäni itse. Kirosin äänettömästi typerät naistenvaatteet ja päätin antaa asian olla.

    

Jatkoin köyden etsimistä, mutta turhaan. Viimein pysähdyin synkkänä. En mitenkään pääsisi alas ilman köyttä. Silloin katseeni osui sänkyyn. Miksi en käyttäisi ikivanhaa lakanatemppua? Riuhdoin lakanat pois sängystä ja revin ne kahtia. Sitten solmin ne yhteen tiukaksi köydeksi. Sidoin köyden toisen pään tukevaan pöydänjalkaan kiinni ja toisen heitin alas ikkunasta. Rukoilin kaikkia jumalia, ettei kukaan huomaisi sitä. Seuraavaksi heitin alas saappaani ja merirosvovaatteeni. Ne aiheuttivat pehmeän tömähdyksen osuessaan maahan.

    

Nyt oli aika minun itseni kiivetä alas. Kokeilin vielä kerran köyteni kestävyyttä nykimällä sitä ja kapusin sitten alas ikkunasta. Etenin melko hitaasti, mutta pääsin kuitenkin lopulta alas. Samassa kuulin yläpuolelta jyskettä. Joku ilmeisesti riuhtoi huoneen ovea auki. En jäänyt ihmettelemään tapahtumia, vaan kaappasin vaatteeni syliini ja juoksin yöhön.

    

Kaduilla oli hiirenhiljaista, eikä ketään näkynyt missään. Pelko hiipi mieleeni. Olin varmasti eksyksissä. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä sepänpaja olisi tai edes miten löytäisin takaisin Pearlille. Kuljin seinien vierustoja pitkin katuja eteenpäin toivoen löytäväni edes yhden ihmisen, jolta voisin kysyä tietä.

    

Pitkän harhailun jälkeen huomasin helpotuksekseni tutun kyltin. Sepänpaja. Vetäisin oven auki ja astuin sisään pimeään pajaan. Samassa tunsin jonkun painavan käden suulleni ja vetävän veitsen kurkulleni.