Ficcikirjasto

Tunsin Jackin hengityksen niskassani ja hänen kätensä vyötäröni ympärillä. En voinut nukkua. Päivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Äitini kuva kirveli mieltäni myrkyn lailla. Se sai minut epäilemään itseäni. Ehkä olin hullu, kun kuvittelin saapuneeni tulevaisuudesta. Ja kuitenkin pystyin yksityiskohtaisesti kertomaan 2000-luvusta halutessani. Jos en olisi kokenut sitä, pystyisinkö siihen?

    

Minua pelotti ajatus, että todellakin olisin Annabelle Smith. Se tarkoittaisi sitä, että olin lupautunut Philipille – miehelle, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Annabellella täytyi olla todella surkea miesmaku, tai sitten avioliitto oli järjestetty.

    

Annabelle ei kuitenkaan ollut ainoa mieltäni painava asia. Vieressäni nukkuva merirosvokapteeni tunkeutui itsepäisesti ajatuksiini vähän väliä. Istuessani mastossa hän oli mielessäni, samoin jynssätessäni kantta puhtaaksi. Monesti tunsin hänen katseensa selässäni työskennellessäni. Toisaalta se häiritsi minua, mutta toisaalta se tuntui vain hyvältä.

    

Huokaisin syvään. Joka kerta, kun ajattelin Jackia, tunsin perhosten leijailevan vatsani pohjalle. En voinut sille mitään, enkä oikeastaan enää halunnut taistella tunnetta vastaan. Se tunne sai tämän ajan ja paikan tuntumaan kodilta ja piti epätoivon poissa.

    

Yhtäkkiä käännyin toiselle kyljelleni sängyssä ja painauduin Jackin paljasta rintaa vasten. Jack liikahti hieman, siten että pääsin mukavasti käpertymään hänen kainaloonsa. Jostain syystä tunsin itseni niin onnelliseksi, että minua itketti. Kiersin oikean käteni Jackin ympärille ja suljin silmäni. Pian olin rauhallisemmassa unessa kuin moneen päivään.

~o~

Aamulla havahduin hereille. Olin yksin sängyssä, Jack oli ilmeisesti jo noussut. Nousin itsekin venytellen raukeasti. En ollut vähään aikaan tuntenut itseäni näin hyvin levänneeksi. Nopeasti kiskoin valkoisen alusmekon pois päältäni ja vaihdoin merirosvovaatteet ylleni. Join kulauksen vettä (en syö aamiaista koskaan) ja menin sitten kannelle.

    

Jack seisoi laivan keulassa ja tuijotti merelle. Kävelin hänen viereensä. Suolainen tuuli oli tänään kovempi kuin moneen päivään.

”Minulla on sinulle jotain, rakas”, Jack sanoi ja kääntyi minuun päin. Hän ojensi minulle miekkaa, jonka kanssa olin nolannut itseni edellisenä päivänä. ”On parasta, että alat harjoitella sen käyttöä.”

”Mutta miten? En tiedä miekkailusta mitään…” mutisin. Minua nolotti oma avuttomuuteni.

”Minä opetan sinua”, Jack sanoi ja ojensi miekan minulle. Tartuin siihen epävarmasti.

    

Jack tuli vierelleni ja neuvoi minulle, miten minun tuli käsiäni pitää. Sitten hän näytti minulle, millaisessa asennossa minun tuli seistä. Apinoiden häntä asetin jalkani yhdeksänkymmenen asteen kulmaan siten, että kantapäiden väliin jäi puolentoista jalkaterän mittainen väli.

Seuraavaksi Jack käski minun koukistaa polviani, mutta pysyä muuten paikallani.

”Vielä alemmas. Sinun tulee olla asennossa, jossa tasapainosi ei pääse horjumaan”, hän totesi minun koukistaessani polviani vain hiukan.

    

Tunsin itseni erittäin typeräksi seisoessani kannella miekka kädessä omituisessa asennossa.

”Tuota kutsutaan varoasennoksi”, Jack sanoi. ”Liikuitpa mihin tahansa, sinun tulee aina liikkeen jälkeen palata siihen.”

    

Nyökkäsin miehelle ja keskityin pitämään itseni varoasennossa. Huomasin sen käyvän reisilihaksiin. En ollut harjoittanut lihaksiani yli viikkoon ja juuri nyt kaduin sitä todella. Jack selitti minulle, etten saanut kallistaa lantiota, vartaloa tai päätäni kumpaankaan suuntaan, sillä se aiheuttaisi tasapainon häiriintymisen.

    

Seuraavaksi kapteeni näytti minulle, kuinka astuttiin eteenpäin. Etummaisen jalan päkiä nostettiin maasta ja sen jälkeen kantapää. Sitten jalkaa siirrettiin noin 15 senttimetriä eteenpäin, ja pelkkä kantapää osui maahan. Seuraavaksi takimmaista jalkaa siirrettiin saman verran ja etummainen jalka laskettiin samalla kokonaan alas.

    

Askel näytti helpolta, mutta kun yritin sitä itse, huomasin sen olevan kaikkea muuta. Oli vaikea pitää jalkojen väli koko ajan yhtä suurena ja olla astumatta liian pitkiä askelia. Lisäksi nostin lantiotani ylöspäin astuessani eteen. Jack huomautti välittömästi, että sellainen huojunta vaarantaisi henkeni.

    

Hioimme pitkän aikaa askeliani. Lopulta onnistuin jotenkuten pitämään lantioni koko ajan samalla korkeudella ja astumaan eteenpäin oikealla tavalla. Se kuitenkin tapahtui yhä äärimmäisen hitaasti. Jack päätti silti opettaa minulle myös askeleen taaksepäin.

”Nosta takimmainen jalkasi ja ojenna samalla varpaitasi. Äläkä unohda suoristaa polveasi hieman”, hän sanoi näyttäen esimerkkiä. ”Laske se sitten maahan varpaat edellä. Etummainen jalka sinun tulee nostaa varpaat edellä. Vie se sitten taaksepäin ja laske maahan. Muista pitää jalkojen väli samana kuin aiemmin.”

    

Jos eteenpäin astuminen oli hankalaa, niin taaksepäin kulkeminen oli yhtä tuskaa. Huojuin ja olin kaatua monta kertaa. Reisilihakseni olivat kuin tulessa, mutta jatkoin harjoittelua kivusta huolimatta. Jack pysyi vierelläni koko ajan ohjaten ja neuvoen minua.

    

Käytimme askelten harjoitteluun varmasti yli puolet päivästä. Pidimme välillä pieniä taukoja, mutta ne eivät poistaneet kipua reisistäni. Iltapäivään mennessä olin kuitenkin edistynyt hieman. Osasin liikkua sekä eteen- että taaksepäin. Vauhtini ei kuitenkaan ollut päätähuimaava. Jos yritin kulkea vähänkin nopeammin, tasapainoni häiriintyi. Muutaman kerran lensin jopa rähmälleni kannelle. Kiroilin pariinkin otteeseen äänekkäästi, mutta Jack oli uskomattoman kärsivällinen kanssani.

    

Lopulta Jack ilmoitti, että harjoittelu sai tältä päivältä riittää. Laskin miekkani ja tuijotin häntä ihmeissäni.

”Ethän sinä ole opettanut minulle kuin askelia!” huudahdin.

"Jalkatyötä ei voi harjoitella liikaa, sillä se on ehdottomasti tärkein osa miekkailua, kaiken perusta”, Jack sanoi.* ”Opetan sinulle muuta vasta, kun osaat liikkua edestakaisin tarpeeksi nopeasti.”

    

Huokaisten pujotin miekan vyölleni. Tästä ei tulisi helppoa. Olin kuvitellut, että Jack opettaisi minulle nopeasti pari pistoa, joilla saisin voitettua viholliseni, mutta hän aikoikin neuvoa minua oikein perusteellisesti. Aloin epäillä, etten koskaan oppisi miekkailemaan kunnolla.

    

Lopun päivän vietin jynssäten kantta Johnin kanssa. Huomasin nuorukaisen katselevan minua uteliaana. Tiesin, että hän oli tuijotellut minua muinakin päivinä, enkä oikeastaan pitänyt ajatuksesta. Minun oli kuuma, reisilihaksiani särki, enkä voinut mitään sille, että lopulta hermoni pettivät.

”Mitä?” sähähdin hänelle.

”E-ei mitään”, poika mutisi punastuen. Hän taisikin olla ujompi kuin luulin.

”Anteeksi… En tarkoittanut sitä. Olen vain vähän väsynyt”, sanoin katuen. En halunnut kuitenkaan loukata häntä.

”Niin, on varmasti väsyttävää nukkua joka yö kapteenin kanssa”, John huomautti yhtäkkiä pisteliäästi.

    

Lopetin kannen jynssäämisen ja käänsin katseeni Johniin järkyttyneenä.

”Mitä oikein vihjailet?” kysyin jälleen ärtyneellä äänellä.

”Kaikkihan sen tietävät, että makaat hänen kanssaan”, John sanoi äänellä, joka toi epäilyttävästi mieleeni entisen poikaystäväni. Tämä kun  oli ollut mustasukkainen kaikelle, mikä liikkui.

    

Nousin seisomaan ja kaadoin koko ämpärillisen vettä pojan niskaan. En voinut mitään sille, että minua raivostutti. Vaikka olisinkin maannut Jackin kanssa, se ei taatusti kuulunut tuolle nulikalle.

”Minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät kuulu sinulle!” raivosin ja jätin läpimärän Johnin tuijottamaan ällistyneenä perääni, kun poistuin paikalta vihaisena.

    

Marssin Jackin hyttiin ja pamautin oven kiinni. Mistä se typerä kakara oli saanut päähänsä, että makasin Jackin kanssa? Mitä miehistö oikein puhui minusta? Oliko Jack kenties itse levitellyt huhuja? Potkaisin vihoissani pöydän kulmaa, mutta sain siitä vain jalkani kipeäksi. En oikeastaan edes käsittänyt, miksi Johnin sanat olivat saaneet minut niin vihaiseksi. Enhän minä ollut ennenkään välittänyt, mitä ihmiset minusta puhuivat. Miksi asia siis vaivasi minua nyt?

*Tämän on itse asiassa sanonut miekkailunopettaja Kauko Jalkanen. Minä vain lainasin lausetta, koska minusta se sopi ficciin hyvin.