Ficcikirjasto

Franin verkkaiset askeleet kulkivat kotia kohti. Usein hän käveli N’edran kanssa. Tällä kertaa tämä kuitenkin vältteli häntä. Fran ei voinut ymmärtää toisen käytöstä, mutta hän oli päättänyt antaa toisen tytön olla omissa oloissaan ainakin toistaiseksi. Ei ollut järkeä ahdistella N’edraa, jos hän ei juuri sillä hetkellä halunnut puhua Franin kanssa.

Mjrn istui olohuoneen sohvalla odottamassa isosiskoaan. Tytön kasvoille levisi onnellinen hymy, kun Fran istahti hänen viereensä.

”Miten päiväsi meni?” Fran kysyi ja jäi katselemaan pöydällä lojuvaa piirustusta, joka oli selvästi karkea kuva vieroista.

”Hyvin”, Mjrn vastasi, mutta tuijotti koko ajan siskoaan hyvin kiinteästi. ”Fran?”

”Niin?” Fran kysyi ja käänsi katseensa piirustuksesta Mjrniin.

”Mitä ovat soturit?”

Vanhempi viera katsoi lasta hämmästyneenä. Hän oli odottanut Mjrnin haluavan tietää hänen mielipiteensä piirustuksesta tai kenties lisää asioita veenoista, mutta mitään tuollaista hän ei olisi voinut edes kuvitella Mjrnin kysyvän.

”Miksi sinä sellaista haluat tietää?” Fran kysyi uteliaana.

”Kerron, jos sinä kerrot, mitä se sana tarkoittaa”, Mjrn vastasi ovelasti ja virnisti siskolleen. Fran katsoi tyttöä miettivästi, sillä hän aavisti, että Mjrnin vastaus veisi hänen huomionsa toisaalle, eikä hänellä sitten olisi enää aikaa vastata tämän kysymykseen. Tyttö oli ovela… ja tunsi siskonsa hyvin.

”Olen kertonut sinulle ihmisistä, enkö olekin?” Fran aloitti. Mjrn nyökkäsi hänelle uteliaana. ”Ihmisillä on kaikenlaisia ammatteja. He voivat olla parantajia, pappeja, kauppiaita, työläisiä tai vaikkapa maanviljelijöitä, mutta jotkut heistä ovat myös ritareita, sotilaita tai sotureita. Heidän tehtävänsä on taistella ja puolustaa omaa maataan vihollisia vastaan.”

”Mutta eivätkö ihmiset ole itse niitä vihollisia?” Mjrn kummasteli. ”Meidän vihollisiamme? Puolustautuvatko he meitä vastaan?”

”Puolustautuisivat, jos hyökkäisimme heidän kimppuunsa, mutta ihmiset sotivat usein toisiaan vastaan ja siksi he tarvitsevat sotureita puolustamaan kotejaan”, Fran yritti selostaa. Mjrn ei oikeastaan tiennyt, mitä sotiminen edes oli, sillä sen enempää hänen kuin Franinkaan elinaikana eivät vierat olleet joutuneet taistelemaan ketään vastaan. Itse asiassa vierat eivät olleet osallistuneet ikuisuuksiin sotiin, vaikka vanhoissa taruissa joskus puhuttiinkin viera-sotureista.

”Eikö sellainen… käytös ole ihan tyhmää?” Mjrn kysyi Franin selitettyä, mitä sodassa oikeastaan tapahtui. Fran tyytyi nyökkäämään, mutta hänen sisällään kyti pieni ymmärrys sotaa kohtaan. Hän uskoi vakaasti siihen, että jos joku tunkeutui toisen kotiin tuhotakseen ja valloittaakseen sen, oli puolustauduttava ja tarvittaessa tapettava. Niinhän tuli tehdä myös silloin, jos villieläin hyökkäsi kimppuun metsävaelluksen aikana. Näitä ajatuksia hän ei kuitenkaan lausunut Mjrnille, sillä hänestä tuntui, että tyttö tajuaisi itsekin sodan hyväksyttävämmän puolen, kun aika olisi oikea.

”Kerropa nyt, mistä sinä kuulit sotureista”, Fran sanoi pikkusiskolleen, sillä asia askarrutti häntä edelleen. Hän oli itse ollut reilusti yli kaksikymmentävuotias, ennen kuin kukaan oli edes maininnut hänelle sellaisesta ammatista. Siitä oli kerrottu samaan aikaan, kun oli puhuttu muista Ivalicea kansoittavista roduista.

”Jote puhui niistä papitarten kanssa ja minä kuuntelin salaa”, Mjrn kuiskasi ja hänen poskilleen levisi puna. Tyttö tiesi hyvin, että salakuuntelua pidettiin äärimmäisen pahana tapana, ja hän oli saanut usein korvilleen sen takia lastenhoitajaltaan. Nyt hän katsoi Franiin hyvin varovaisesti, kuin peläten saavansa moitteita.

”Mitä he sotureista puhuivat?” Fran kuitenkin kysyi hämmästyneenä, eikä maininnut sanallakaan siitä, kuinka ilkeää oli kuunnella toisia salaa.

”He riitelivät. En oikein ymmärtänyt kaikkea”, Mjrn vastasi vaivautuneena puhuen hyvin hiljaisella äänellä. ”Yksi papittarista sanoi, että Jote on liian uudi… uuditusmiel… uudenmiel…”

”Uudistusmielinen?”

”Niin. Mitä se tarkoittaa?”

Fran huokaisi hiljaa mielessään, mutta hänen ilmeensä ei muuttunut pätkääkään, kun hän katsoi Mjrnin uteliaisuutta hehkuviin kasvoihin. Hän olisi halunnut rynnätä saman tien keskustelemaan Joten kanssa, mutta päätti kuitenkin jättää sen myöhemmäksi.

”Se tarkoittaa sitä, että haluaa muuttaa vanhoja tapoja”, Fran sanoi rauhallisesti.

”Miksi?”

”Ai, miksi se tarkoittaa sitä?”

”Ei kun, miksi joku haluaa muuttaa tapoja”, Mjrn korjasi.

”En tiedä, enkä olisi ensimmäisenä uskonut, että Jote tekisi niin”, Fran vastasi.

Ei ollut Joten tapaista olla kovinkaan uudistusmielinen. Fran oli tottunut siihen, että hänen siskonsa vetosi monessakin asiassa siihen, että niin oli tehty ennenkin, eikä hyvää tapaa ollut syytä muuttaa. Muun muassa silloin, kun Jote taisteli asemastaan ylipapittarena, sisko oli perustellut oikeuksiaan vanhoilla perinteillä. Miksi siis muuttaa kantaansa yhtäkkiä? Jos Jote alkaisi ajaa uudistuksia läpi, joku voisi vihjata, ettei hänen sitten tulisi olla ylipapitar, vaan valintamenetelmää täytyisi muuttaa. Ei siis ollut Joten oman edunmukaista ryhtyä yhtäkkiä uudistusmieliseksi.

”Mitä he puhuivat sotureista?” Fran kysyi lopulta pikkusiskoltaan.

”Jote sanoi, että kylä tarvitsee sotureita”, Mjrn vastasi. ”Minéra oli ainakin eri mieltä.”

Fran yritti pitää ilmeensä kurissa, mutta hän tunsi kuitenkin innostuksensa kasvavan. Nuorempana hän oli etsinyt käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon viera-sotureista, sillä he olivat kiinnostaneet häntä suunnattomasti. Heistä kuitenkin mainittiin lähinnä, että he olivat olleet kylien suojelijoita Suuren Mullistuksen aikana, mutta missään ei kerrottu, miten soturin elämä erosi tavallisen kyläläisen elämästä. Fran oli kuitenkin täysin varma, että soturin ura voisi olla paljon kiinnostavampaa kuin lisääntyjän tai papittaren. Se voisi kenties olla hänen polkunsa. Hänen täytyi todellakin puhua Joten kanssa mahdollisimman pian.

Innokkaan vieran touhutessa siskonsa kanssa ilta tuntui matelevan. Yhteisellä, perinteisellä illallisellakaan Fran ei vielä ottanut puheeksi haluamaansa asiaa. Kun Jote sitten ruuan jälkeen vei Mjrnin nukkumaan, jäi Fran levottomana odottamaan olohuoneeseen. Mitä enemmän hän ajatteli sotureita, sitä suuremmaksi hänen intonsa kasvoi.

Soturit saisivat taatusti aseellista koulutusta. Jos Franista tulisi kylän puolustaja, hän oppisi käyttämään muitakin aseita kuin jousipyssyä. Hän voisi ehkä myös jättää lisääntyjän kohtalon sikseen. Päätös olisi kuitenkin tehtävä pian, koska oli vajaa viikko enää aikaa siihen, kun koulutuksen viimeinen osa alkaisi. Jos Fran saisi suostuteltua Joten suunnanvaihdokseen, hänen ei ehkä tarvitsisi lähteä Hehkun ajaksi kylästä. Lisääntymisen salaisuudet eivät ehkä selviäisi hänelle koskaan, mutta soturin elämä tuntui tarjoavan paljon enemmän mahdollisuuksia kuin äiteys. Ehkä hän voisi elää ilman uuden elämän salaisuuttakin.

”Vieläkö sinä täällä olet?” Jote kysyi hämmästyneenä, kun palasi Mjrnin huoneesta.

”Olisi asiaa sinulle”, Fran totesi ja kääntyi katsomaan siskoaan. Jote näytti täydelliseltä, kuten aina. Eniten Fran ihaili isosiskonsa täysin valkoisia korvia. Niissä oli jotain huumaavan kaunista, ja kaikki muutkin kehuivat niitä aina. Franin mustakärkisistä korvista kukaan ei ollut koskaan sanonut mitään.

Jote jäi seisomaan ovensuuhun odottavan näköisenä. Hänen lantionsa kallistui hieman, kun hän laski painonsa oikean jalan varaan. Hän käänsi päänsä vinoon hiusten laskeutuessa kauniisti pitkin hänen olkapäitään ja selkäänsä.

”Mitä?” hän kysyi tyynesti.

”Kuulin huhun, että kylään hankittaisiin sotureita”, Fran totesi ja toivoi, ettei Jote yhdistäisi asiaa Mjrniin, jonka ei tarvinnut saada enää yhtään rangaistusta salakuuntelun takia.

”Ei heitä hankita, vaan koulutetaan”, Jote korjasi, ”eikä asiasta ole vielä edes varmaa päätöstä.”

”Koska päätös tehdään?”

”Siitä äänestetään todennäköisesti Hehkun jälkeen. Se alkaa pian, eikä silloin ole hyvä aika tehdä tärkeitä päätöksiä”, Jote selitti. ”Miksi asia edes kiinnostaa sinua?”

”Haluan soturiksi”, Fran sanoi suoraan.

Nuorempi viera näki, kuinka epäuskoinen ilme levisi Joten kasvoille. Fran tuijotti siskoaan tiiviisti odottaen, mitä tämä sanoisi.

”Ei käy, vaikka saisin ajatuksen sotureista ajettua läpi”, Jote vastasi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen. ”Sinun paikkasi ei ole kylän suojelijana.”

”Tiedät hyvin, ettei minun paikkani ole sen enempää lisääntyjänä kuin papittarenakaan”, Fran huomautti.

”Se on sinun kohtalosi. Sitä Metsä sinulta haluaa”, Jote väitti vastaan.

”Ehkä minä en halua.”

”Sillä ei ole merkitystä. Vierat ovat yhtä Metsän kanssa ja suurin onni on toteuttaa Metsän tahto. Ymmärrät sen kyllä vielä.”

”Suurin onni ei ole kulkea valmiiksi tallottua tietä ajattelematta omilla aivoillaan”, Fran tuhahti.

Sisarukset tuijottivat vihaisesti toisiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he riitelivät, vaikka he olivatkin äitinsä kuoleman jälkeen pyrkineet kumpikin pitämään mielipiteensä ominaan. Jote pyrki kaikessa toteuttamaan Metsän tahdon ja elämään niin puhdasta elämää kuin suinkin, joten häntä häiritsi hyvin paljon se, ettei Fran tuntunut mahtuvan annettuihin muotteihin. Franilla oli kerta kaikkiaan liikaa omia ajatuksia, eivätkä ne olleet ollenkaan sopivia vieralle. Täytyi olla jokin keino saada Fran sopeutumaan yhteiskuntaan. Toivon mukaan lisääntyjien joukkoon liittyminen olisi sellainen.

”Mihin sinä edes tarvitset sotureita?” Fran kysyi lopulta, sillä hän halusi oikeasti tietää, mutta hänestä oli myös parempi siirtyä keskustelemaan hieman turvallisemmasta aiheesta kuin hänen näkemyksistään vierojen tavoista. Jote loi pitkän silmäyksen siskoonsa, mutta vastasi sitten kuitenkin.

”Maailma on muuttumassa. Metsä ei ole enää turvassa, vaan tulee vielä aika, jolloin ihmiset tunkeutuvat tänne tai ainakin yrittävät sitä.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Metsä on puhunut minulle. Sinäkin tietäisit tuon, jos kuuntelisit paremmin.”

”Sittenhän papittaretkin ovat tietoisia asiasta. Miksi he vastustavat sotureiden kouluttamista?” Fran kummasteli aidosti.

”Heidän mielestään riittää, että suojaudumme entistä tehokkaammilla maagisilla muureilla”, Jote vastasi tuskastuneena ja puisteli päätään. ”On kuitenkin parempi, että pystymme puolustautumaan, jos joku tunkeutuu tänne.”

Fran oli asiasta täysin samaa mieltä kuin Jotekin, vaikka hänen oli vaikea tajuta, miksi kaikki muut rodut olisivat täysin pahoja ja halusivat tuhota maailman. Täytyihän ihmisten ja muiden joukkoon mahtua hyviäkin yksilöitä. Silti oli mahdollista, että joku pahoista tunkeutuisi viidakon syvyyksiin valloittamaan vierojen kyliä. Olivathan sodat tavallisia kaikkialla muualla maailmassa.

”Kuka kouluttaa soturit? Eihän meillä ole yhtään valmiina”, Fran huomautti kuitenkin.

”Papittarilla on tarvittava tieto siihenkin. Sitä ei vain ole käytetty hyvin pitkään aikaan”, Jote sanoi Franin suureksi hämmästykseksi. Normaali vastaus isosiskolta olisi ollut, ettei Franin tulisi miettiä asioita, jotka eivät hänen ikäluokalleen vielä kuuluneet.

”Sotureista on siis olemassa tietoa enemmän kuin mitä kerrotaan?”

”Kyllä, mutta se tieto ei ole sinua varten.”

Jote katsoi Frania ankarasti. Fran tuijotti takaisin, mutta kohautti sitten olkapäitään. Hän poistui olohuoneesta ja hetkeä myöhemmin talosta. Kierrettyään sen takaosaan hän lähti kiipeämään katolle. Hän tiesi, että Jote  suuttuisi, jos tietäisi, minne hän oli juuri menossa, mutta hän ei välittänyt siitä.

Kiivetessään puuta pitkin katolta ylemmäs Fran pohdiskeli asioita. Yhden päivän aikana oli tapahtunut paljon enemmän kuin hän olisi osannut edes kuvitella. N’edraa koskeva huoli oli miltei väistynyt sotureista tulleen tiedon takia. Toinen syy oli se, ettei Fran voinut juuri sillä hetkellä tehdä mitään ystävänsä hyväksi.

Silläkin hetkellä ajatus sotureista pyöri nuoren vieran päässä. Hän tarttui puun ylimmäiseen oksaan ja veti itsensä kevyesti sen päälle. Sitten hän asettui mukavaan asentoon nojaten karkean puun runkoon. Hänen jalkansa jäivät roikkumaan tyhjyyden ylle, kun hän kohotti kasvonsa ylöspäin.

Kaartuva taivas oli täynnä pieniä valopisteitä, joita Fran tiesi kutsuttavan tähdiksi. Niiden kauneus oli suorastaan häikäisevä ja muistutti vieraa unelmasta, joka ei vieläkään ollut toteutunut. Fran kaipaisi kulkemista avoimen taivaan alla, mutta jokin itse taivaassa veti häntä puoleensa. Taivas ei puhunut hänelle siten kuin Metsä, vaikka se kutsuikin häntä luokseen. Kenties jonain päivänä hän voisi vastata tuohon kutsuun. Jokin keino olisi taatusti olemassa.

Taivaan kaipuun rinnalle oli kuitenkin syntynyt nyt uusi unelma. Soturin ura kuulosti kunniakkaalta ja hyvältä työltä, juuri sellaiselta, mitä Fran halusi tehdä. Hän ei halunnut vain kuljeskella rukoilemassa tai hoitaa lapsia. Hän halusi todella tehdä jotain.

Tietoihin käsiksi pääseminen tuntui kuitenkin melko mahdottomalta ajatukselta. Jos tiedot sotureista ja heidän taidoistaan olivat papitarten hallussa, ei niitä luovutettaisi muille mistään syystä. Fran tiesi myös, että hänen oli turha yrittää tunkeutua papitarten kirjastoon, sillä maaginen muuri esti kulun sinne. Se päästi läpi vain hyväksymänsä henkilöt, papittaret, muut jäivät automaattisesti ulkopuolelle.

Jos Jote ei antaisi Franin kouluttautua soturiksi, hänen täytyisi kai kulkea pitkä ja raskas tie papitarten joukkoon. Silloin hän pääsisi käsiksi tietoihin ja voisi kouluttaa itse itsensä. Aika ei periaatteessa merkinnyt vieralle kovinkaan paljon, mutta Fran tunsi silti olonsa malttamattomaksi. Vaikutti epätoivoisesti siltä, että hän joutuisi tekemään paljon epämukavia asioita saadakseen haluamansa. Toisaalta hän myös ymmärsi, ettei kaikkea voinut saada hopeatarjottimella. Ei edes, vaikka sattui olemaan ylipapittaren sisko.