Ficcikirjasto

Fran halasi lujasti Mjrniä, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet. Lopulta hän joutui kuitenkin kampeamaan pikkusiskonsa kädet irti, sillä tämä olisi halunnut jäädä roikkumaan hänen syliinsä ikuisesti… tai ainakin siltä kovasti vaikutti.

”Sinä et saa mennä!” Mjrn protestoi, vaikka oli tiennyt jo pitkän aikaa, että Fran lähtisi pois kuukauden päiviksi.

”En ole poissa pitkään”, Fran sanoi ja taputti tyttöä korvien väliin päälaelle. ”Kyllä sinä selviät. Kun tulen takaisin, voimme viettää enemmän aikaa yhdessä ja tehdä kaikkea kivaa.”

”Kun tulet takaisin, sinun pitää huolehtia, että pysyt loistavassa kunnossa ensi vuoden valintatilaisuutta varten”, Jote huomautti.

”Tiedän, mutta minulla on myös paremmin aikaa Mjrnille, kun en ole opiskelemassa”, Fran sanoi pakottaen äänensä rauhalliseksi. Hänen ja Joten välit olivat olleet viime päivät räjähdystilassa, sillä Jote oli koko ajan pyrkinyt jankuttamaan hänelle siitä, mitä hänen muka tuli tehdä elämälleen, kun taas Franilla oli täysin omat suunnitelmansa.

Fran halasi Mjrniä vielä pikaisesti ja soi jopa halauksen isosiskolleenkin. Tosin vain muodon vuoksi, sillä monet olivat seuraamassa lisääntyjäkokelaiden lähtöä. Jote painotti aina, että heidän kolmen tuli ainakin muiden silmissä vaikuttaa yksimielisiltä, vaikka tilanne perheen sisällä olisi ollut mikä. Franista esittäminen oli turhaa, mutta toisaalta hän ymmärsi, että Joten asemaa tuki se, että perhe vähintäänkin vaikutti yhtenäiseltä.

Lopulta nuori viera vilkutti sisarilleen ja liittyi yhdeksäntoista muun tytön joukkoon. Heidän mukaansa lähtivät papittaret Hrjn ja Viléna, mutta kaikki muut jäivät kylään. Tosin vajaan kahden viikon kuluttua tämän vuoden lisääntyjät poistuisivat kylästä myös, mutta sitä tapahtumaa Fran ei tällä kertaa pääsisi todistamaan. Hän olisi opettelemassa hallitsemaan Hehkun aiheuttamia tuntemuksia.

N’edra oli jälleen oma itsensä, eikä vältellyt Frania, kuten hän oli tehnyt edellisellä viikolla. Sen sijaan hän halasi ystäväänsä kevyesti ja tiedusteli, voisiko Fran kävellä matkan hänen kanssaan. Siihen Fran tietenkin suostui ilomielin, sillä hän oli kaivannut ystävänsä seuraa.

Hieman Frania kuitenkin vaivasi N’edran outo käytös. Hän mietti, pitäisikö siitä kysyä, mutta päätti jättää kysymisen myöhemmäksi. Viidakossa kulkeminen ei ollut täysin vaaratonta, joten oli parempi, ettei matkan aikana miettisi turhia.

Eruytin kylä jäi hyvin pian taakse. Suuren puun sisään koverretun portin halki kuljettuaan, viera-joukko joutui matkaamaan maagista siltaa pitkin. Silta muodostui jostakin vihreästä ja hehkuvasta. Se tuntui aivan tukevalta jalkojen alla, vaikka ei oikeastaan ollut todellinen. Kun koko joukko oli saapunut sen päähän, se katosi salaperäisesti näkyvistä. Eruytin kylää ei löytäisi aivan kuka tahansa viidakossa vaeltaja, sillä ainoastaan vierat osasivat taikoa tuon sillan esiin.

Maaginen silta päättyi puiselle polulle, jollaisia risteili monia viidakossa. Polut oli rakennettu reilusti maanpinnan yläpuolelle helpottamaan kulkemista, mutta myös pitämään edes osa villipedoista pois tieltä. Kuitenkin poluilla liikkui aina toisinaan joitain eläimiä. Esimerkiksi käärmeillä ei ollut ongelma nousta puita pitkin ylös ja luikerrella sen jälkeen vierojen läheisyyteen. Mysteeriksi sen sijaan jäi, miten golmoren jänikset oikein olivat päässeet poluille hyppimään. Niitä nähtiin tosin harvoin, mutta aina toisinaan jokunen tuli vastaan. Eräs vaarallisimmista vastaantulijoista oli kuitenkin lihansyöjäkasvi, malboro. Se pystyi liikkumaan ja se eritti myrkyllistä kaasua, joka saattoi pahimmassa tapauksessa jopa tappaa. Vierojen nenät olivat kuitenkin sen verran tarkkoja, että he haistoivat malborot jo matkan päästä ja osasivat siten pääsääntöisesti väistellä niitä.

Itse viidakossa oli huomattavasti hämärämpää kuin Eruytin kylässä. Kylä oli rakennettu sen verran korkealle, että auringonvalo siivilöityi sinne melko hyvin. Sen sijaan viidakossa vallitsi ikuinen, vihertävä pimeys, johon yhdistyi lahoamisesta syntyvä haju ja iholle pyrkivä kosteus. Vierat olivat tuohon ilmanalaan tottuneet, eikä lahonhaju häirinnyt heitä, mutta jollekulle muulle viidakossa liikkuminen olisi saattanut olla huomattavan epämiellyttävää.

Metsässä ei kuulunut juurikaan ääniä. Jos olisi kulkenut sen laitamille, olisi saattanut kuulla monien lintujen suloisia säveliä, mutta vierat asuivat sen verran syvällä viidakon uumenissa, etteivät monetkaan linnut viihtyneet siellä. Perhosiakin näkyi vain satunnaisesti, mutta jos tutki tarkkaan, saattoi puiden rungoilla nähdä monia kovakuoriaisia ja toukkia. Ne tuntuivat rakastavan kuumankosteaa ilmapiiriä, eikä pimeyskään haitannut niitä.

Fran, kuten kaikki muutkin lisääntyjäkokelaat, oli kuljeskellut viidakossa eri tarkoituksia varten, mutta nyt tutut maisemat vaihtuivat hyvin pian tuntemattomiin. Joukko kulki parin maagisen muurin halki, ja matka tuntui jatkuvan aina vain alaspäin. Lopulta puinen polku, jota he olivat kulkeneet, päättyi kokonaan ja he astuivat paljaalle maalle.

Tosin viidakossa maanpintaa ei oikeastaan koskaan voinut kutsua paljaaksi. Vaikkei pimeyden vuoksi aluskasvillisuutta liiemmälti ollut, maata peittivät kuitenkin lahoavat ja mädäntyvät lehdet sekä puiden valtavat juuret. Paljaissa varpaissa maa tuntui hitusen upottavalta ja pehmeältä, muttei kuitenkaan lainkaan epämiellyttävältä, kuten olisi helposti voinut luulla.

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Jokainen keskittyi tarkkailemaan ympäristöään samalla, kun yrittivät olla kompastumatta puiden juuriin. Kaikkien mielessä olivat varoitukset, joita he olivat usein kuulleet maassa liikkumisesta. Täällä villieläimet saattoivat kulkea täysin vapaasti ja jotkut olivat arvaamattomia. Tosin onneksi useimmat eläimet eivät pitäneet vierojen hajusta, vaan välttelivät heitä parhaansa mukaan.

Pikku hiljaa ympäröivää maisemaa alkoi hallita Usva. Ensin se oli vain tavallista, valkoista usvaa, mutta pikku hiljaa se alkoi muuttua todelliseksi Usvaksi, joka heijasteli satunnaisesti kulkijoiden peilikuvia. Fran saattoi tuntea paksun usvan vaikutuksen, mutta hän pystyi kuitenkin hillitsemään itsensä. Usva ei tuntunut aggressiiviselta, vaan ainoastaan painostavalta. Sen sijaan siihen heijastuvat kuvajaiset säikäyttivät hänet moneen otteeseen. Hetkittäin hän luuli kävelevänsä jotakuta päin, ennen kuin tajusi, että kyseessä olikin pelkkä heijastus. Hän ei voinut olla miettimättä, miksi vierat olivat sidoksissa tuohon salaperäiseen aineeseen. Fran ei nimittäin ollut koskaan kuullut Usvan vaikuttavan muihin rotuihin millään tavalla, mutta kenties vierat olivat aisteiltaan paljon muita herkempiä ja reagoivat siksi Usvan vaikutukseen.

N’edra tarttui yhtäkkiä Frania kädestä. Nuori viera vastasi kosketukseen puristamalla pehmeästi ystävänsä kättä.

”Minua pelottaa”, N’edra kuiskasi mahdollisimman hiljaa, etteivät muut olisi kuulleet heidän puhettaan.

”Se on vain Usvaa”, Fran vastasi. ”Pystyt kyllä hallitsemaan itsesi.”

”Ei tämä sitä ole. Luulen, että meille todella tapahtuu täällä omituisia asioita. Jokin sanoo minulle niin”, N’edra kuitenkin väitti.

”Minä pidän sinusta huolta. Ei sinulle mitään tapahdu”, Fran sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja puristi N’edran kättä hieman lujemmin.

Yhtäkkiä maasto muuttui kosteammaksi, miltei veteläksi. Vierat saivat kahlata puoleen sääreen ulottuvassa liejuisessa vedessä. Onneksi suomaata pitkin ei tarvinnut tarpoa loputtomiin, sillä pian he erottivat paalujen varaan rakennetun kylän, joka koostui muutamasta rakennuksesta. Taloihin pääsi helposti tikapuita pitkin.  Usvaa ajelehti kaikkialla kylän ympärillä. Itse asiassa näytti kuin se olisi noussut suoraan suosta. Ehkä kyseinen suo olikin jonkinnäköinen usvan lähde ja siksi lisääntyjäkokelaat tuotiin tänne harjoittelemaan.

Hrjn ja Viléna esittelivät pikkuisen kylän lisääntyjäkokelaille. Keskellä kylää oli kaikista suurin rakennus, jossa pidettäisiin viimeiset oppitunnit sekä ruokailtaisiin. Siellä oli myös pieni keittiö, jossa tytöt vuoron perään valmistaisivat neljän hengen ryhmissä ruokaa muille. Suurta rakennusta ympyröi kuusi muuta taloa. Kaikki talot oli yhdistetty riippusilloin toisiinsa, vaikka jokaisesta pääsi maahankin. Yksi niistä oli varattu papittarille ja viidessä tulisivat tytöt asumaan neljän vieraa kussakin. Jokainen talo sisälsi kaksi makuuhuonetta sekä pienen pesutilan, jonne piti vesi kuitenkin itse kantaa lähellä sijaitsevasta kirkasvetisestä lammesta. Lähellä tosin oli hieman venyvä käsite, sillä myöhemmin tytöt saivat huomata, että vedenhakuun täytyi marssia suoalueen ulkopuolelle ja kävellä sitten vielä jonkin matkaa viidakossa.

Tyttöjen tuli itse huolehtia talojensa siisteydestä sekä organisoida veden kantaminen ja muut tarpeelliset tehtävät. Papitarten mukaan sellainen oli hyvää harjoitusta äitiyttä varten, sillä lasten hoitaminen oli vaativa tehtävä, joka vaati muun muassa hyvää organisointikykyä. Toisaalta suurimmalle osalle viera-neidoista tuollaiset kodinhoidolliset tehtävät olivat aivan jokapäiväisiä ja arkisia. Työläisperheissä ei ollut palvelijoita, jotka olisivat hoitaneet siivouksen tai ruuanlaiton. Sen sijaan Fran ja N’edra olivat lapsesta asti tottuneet siihen, että kaikki kannettiin heidän eteensä ja koti oli puhdas ilman, että tarvitsi nähdä itse minkäänlaista vaivaa. Kumpikaan ei kuitenkaan huolestunut siivousuutisista. Oli selvää, että kuukausi oli lyhyt aika, vaikka sen sitten joutuisikin viettämään työleirillä.

Fran ja N’edra jakoivat oman talonsa kahden työläisten joukosta saapuneen tytön, Bhnnin ja Aérynin, kanssa. Kaksi muuta suhtautuivat varauksenomaisella kunnioituksella papitarsukuihin kuuluviin neitokaisiin, eivätkä uskaltaneet aluksi edes puhua näille. Koko lisääntyjäkoulutuksenkaan aikana he eivät olleet koskaan keskustelleet Franin ja N’edran kanssa.

”Jos me otamme tämän huoneen, niin kelpaako tuo teille?” Fran kysyi ystävällisesti, vaikka huoneet olivat täsmälleen samanlaiset, eikä periaatteessa ollut väliä, miten huoneet olisi jaettu. Työläistytöt nyökkäsivät varovaisesti.

”Minä voin ottaa ensimmäisen vedenkantovuoron”, Fran jatkoi. ”Vuorotellaan sitten vaikka päivittäin.”

”Kuulos…” N’edra aloitti, muttei ehtinyt päättää lausettaan, kun Bhnn puuttui ujosti puheeseen.

”Ei sinun, eikä N’edrankaan pitäisi kantaa vettä tai tehdä muita töitä”, tyttö sanoi Franille posket punoittaen. Aéryn nyökytteli ystävänsä vieressä.

”Totta kai meidän pitää. Olemme ihan samassa asemassa täällä kuin muutkin”, Fran huomautti.

”Niinpä. Ei teidän tarvitse katsoa meitä ylöspäin. Emme ole mitään särkyviä koriste-esineitä, vaikka sukumme onkin eri asemassa kuin teidän”, N’edra jatkoi. He olivat Franin kanssa usein pohtineet, miten saisivat toiset tytöt suhtautumaan heihin normaalisti (N’edra tuntui täysin unohtaneen sen, että papitarten lasten joukossa Fran oli aina saanut jäädä asemansa vuoksi yksin). Nyt oli selvästikin aika nostaa kissa pöydälle.

Bhnnin ja Aérynin oli melko vaikea niellä sitä, että heidän tulisi kohdella ylempiään kuin vertaisiaan, mutta he lupasivat kuitenkin yrittää, koska Fran ja N’edra vaatimalla sitä vaativat. Fran itse asiassa toivoi, että näiden viikkojen aikana hän voisi ystävystyä mahdollisimman monen tytön kanssa, ettei elämä tuntuisi niin yksinäiseltä kuin se aina toisinaan oli tähän saakka tuntunut.

Kenties lisääntyjäkokelaiden leirielämä ei olisi täysin hukkaan heitetty kokemus, vaikka Frania kiehtoikin sillä hetkellä soturin elämä huomattavasti enemmän. Ystäviä hänellä ei ollut todellakaan liikaa, joten ainakin ajan voisi käyttää siinä mielessä hyödyksi, että tutustuisi muihin kunnolla. Jos hyvin kävisi, joku tytöistä jopa jakaisi hänen ajatusmaailmansa. Tosin siihen Fran ei jaksanut uskoa kovin vahvasti. Lisääntyjäkokelaat tuntuivat lähinnä olevan kilttejä tyttöjä, joiden suurin haave elämässä oli synnyttää ja kasvattaa lapsia.