Ficcikirjasto

Kun vähäiset tavarat oli purettu, Fran kävi hakemassa suurikokoisen ämpärin pesuhuoneesta, jonne oli varattu pari vielä isompaa astiaa. Niihin oli kaiketi tarkoitus kaataa kannettu vesi. Fran ehti vain käydä kysymässä Hrjnilta ohjeet lammen luo, kun N’edra jo ryntäsi hänen peräänsä.

”Ajattelin tulla mukaan, niin tiedän sitten omalla vuorollani, minne pitää mennä”, tyttö ilmoitti ja tarttui ämpärin toisesta kahvasta.

Fran hymyili N’edralle, jolle työn tekeminen oli taatusti yhtä outoa kuin hänellekin. Yhdessä tytöt laskeutuivat ämpärinsä kanssa paalukylästä ja suunnistivat suon reunamille. Suossa kulkeminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa, joten oli todella onni, ettei kylää oltu rakennettu esimerkiksi sen keskellä. Tosin siinä tapauksessa sinne pääsemiseen olisi tarvittu vähintäänkin pitkospuut.

Päästyään pois suolta tytöt lähtivät etsimään merkkejä, joiden Hrjn oli kertonut sijaitsevan reitin varrella. Puihin oli maalattu pieniä nuolia. Niistä oli kuitenkin tehty melko huomaamattomia, ettei Metsän rauha olisi niiden takia häiriintynyt. Olihan tärkeää, että luonto säilyi niin koskemattomana kuin suinkin oli mahdollista.

Lopulta ensimmäinen nuoli löytyi, ja tytöt lähtivät kulkemaan sen osoittamaan suuntaan kantaen ämpäriä välissään. Sen takaisinpäin raahaaminen tulisi todennäköisesti olemaan erittäin epämiellyttävä työ, eikä yksi kerta riittäisi vesiastioiden täyttämiseen.

”Mitä sinä aiot tehdä tämän jälkeen?” Fran kysyi N’edralta pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Menen varmaankin nukkumaan. Käveleminen tänne oli jo koettelemus, joten vedenkannon jälkeen olen varmasti ihan poikki”, toinen vastasi huolettomasti.

”Tarkoitin koko leiriä”, Fran naurahti. N’edra vilkaisi häntä ja hymähti:

”Mistä sitä tietää… Varmaan luen, kun kerrankin on aikaa ja kuntoilen tietysti, että olen valmis ensi vuonna valintaan.”

”Sinä siis todella aiot lisääntyjäksi?” Fran varmisti.

”Tietenkin! En kai minä muuten tähän koulutukseen tuhlaisi kymmentä vuotta elämästäni”, N’edra vastasi hitusen pisteliäästi ja katsoi Frania kuin tämä olisi kysynyt jotain äärimmäisen typerää. ”Teen kaikkeni, jotta minut valitaan ihan oikeaksi lisääntyjäksi. Sitten hankin ainakin kolme lasta, ehkä useammankin, jos osa on poikia. Myöhemmin saatan kouluttautua papittareksi, jos siltä tuntuu, mutta ensisijaisesti minä haluan tulla äidiksi.”

Fran nyökytti N’edralle. ”Osaatko pitää salaisuuden?” hän kysyi sitten matalalla äänellä.

”Tietenkin osaan”, N’edra naurahti.

”Jote suunnittelee, että kylään koulutettaisiin sotureita”, Fran kertoi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Hän sanoi, että puolustusta tullaan vielä tarvitsemaan. Kylään pitää saada suojelijoita.”

”Mitä sitten?” N’edra kysyi. ”Äiti kertoi kyllä Joten maininneen jotain tuollaista, mutta eihän se koske meitä. Äidin mukaan soturit valitaan työläisten joukosta, jos heitä koskaan edes tullaan oikeasti kouluttamaan. Koko juttuhan ei ole varma.”

”Sitä sitten, että minä haluan yhdeksi heistä”, Fran kuiskasi. ”Minusta tuntuu, että minun kuuluu kouluttautua soturiksi ja puolustaa sitä, mikä on tärkeintä.”

N’edra pysähtyi ja jäi tuijottamaan Frania, joka joutui myös pysähtymään, sillä he pitivät molemmat yhä ämpäristä kiinni.

”Sehän on hirveän vaarallista, jos joku todella hyökkää!” N’edra huudahti kauhistuneena niin kovaan ääneen, että Fran joutui hyssyttelemään häntä.

”Vaarallisempaa on olla täysin kyvytön puolustamaan itseään”, Fran kuiskasi sitten hetken kuluttua.

”Osaammehan me ampua… ja sinä olet sitä paitsi hurjan hyvä siinä”, N’edra väitti.

”Mutta entä lähitaistelu?”

”Emme joudu sellaiseen. Voimme pysyä puissa ja ampua viholliset sieltä käsin, jos mitään hyökkäystä ikinä tapahtuu”, N’edra pysyi kannassaan. ”Oletko kertonut Jotelle, mitä aiot?”

”Puhuin kyllä hänen kanssaan”, Fran vastasi ja lähti kulkemaan eteenpäin N’edra seuratessa pian perässä.

”Mitä hän sanoi?”

”Hän ei pitänyt ajatuksesta.”

”Arvasin sen! Ei ylipapittaren siskosta voi tulla soturia. Sinusta kuuluu tulla papitar tai lisääntyjä…t ai molempia”, N’edra huomautti. ”Niinhän se on aina mennyt.”

”Niin, niin se on aina mennyt”, Fran tuhahti, eikä sanonut enempää.

Viidakkoon avautui pieni aukio, jonka keskellä oli lampi. Vaikka puut varjostivat paikkaa, auringonvaloa siivilöityi sinne kuitenkin hieman enemmän kuin itse viidakkoon. Fran ja N’edra upottivat suuren ämpärin lampeen ja antoivat sen täyttyä ääriään myöten. Sitten he kiskoivat sen vaivalloisesti ylös. Oli selvää, ettei sitä saisi kukaan raahattua yksin pois lammelta. Vedenhakureissuille piti lähteä ainakin kahden.

Fran ehdotti, että ainakin heidän talonsa asukkaat voisivat käydä lammella kylpemässä. Silloin talossa ei kuluisi niin paljon vettä, joten painavaa ämpäriä ei tarvitsisi raahata joka päivä. N’edrasta idea kuulosti hyvältä, sillä hän tunsi jo hiertymiä käsissään, vaikkeivät he olleet raahanneet ämpäriä vielä kovinkaan kauas lammesta. Toivoa sopi, että Bhnn ja Aéryn suostuisivat myös ideaan. Tosin oli melko varmaa, ettei heidän tarvitsisi käydä kuin kerran lammella hakemassa vettä ja he olisivat ehdottoman samaa mieltä Franin ja N’edran kanssa.

Ilta pimeni tyttöjen kulkiessa hitaasti takaisinpäin. Oli vaikea päästä takaisin suolle läikyttämättä vettä ämpäristä. Franin käsivarsia alkoi särkeä yhä enemmän, ja kaksikko joutui pysähtymään monet kerrat lepäämään. Eräällä näistä lepotauoista he erottivat lähestyvän voimakkaan ja epämiellyttävän hajun.

Tytöt vilkaisivat ämpäriään ja sitten toisiaan. He eivät voineet kulkea ämpärin kanssa nopeasti, mutteivät halunneet jättääkään sitä. Fran kostutti sormensa ja tunnusteli tuulta. Se tuli etelästä. Sitten hän keskittyi haistelemaan ja kuuntelemaan. Rapinaa tuntui kuuluvan joka puolelta viidakkoa, mutta haju voimistui hiljalleen. Toisin sanoen hajun lähde tuli lähemmäs.

”Malboro?” N’edra muodosti sanan huulillaan. Hänen kasvonsa olivat kauhistuneet, eikä hänen ilmeensä ainakaan liennyt, kun Fran nyökkäsi.

”Minä hoidan sen”, Fran kuiskasi ja veti jousipyssyn esille. Seuraavaksi hän otti nuolen viinestä ja valmistautui hiipimään viidakkoon. N’edra laski kätensä hänen käsivarrelleen ja puisteli päätään.

”Älä mene. Se voi tappaa.”

”Mitä me sitten teemme?”

”Jätetään vesi ja juostaan.”

”En jätä sitä nyt, kun olemme päässeet näin pitkälle. Malboro voi saastuttaa sen, jos se koskee siihen ja sitten joudumme hakemaan heti uutta”, Fran väitti vastaan. Haju tuntui yhä voimakkaampana. Päätös pitäisi tehdä pian.

N’edra näytti epäröivän. Hänen käsissään oli rakkoja painavan ämpärin raahaamisesta, eikä uusi vedenhakumatka heti aamusta houkutellut. Toisaalta hän selvästi pelkäsi, että Malboro ehtisi hyökätä Franin kimppuun, ennen kuin viera saisi tapettua sen.

”Se tulee tänne päin”, Fran jatkoi. ”Tiedät, että olen nopea. Se ei edes tajua, mikä siihen iski, jos ehdin ajoissa.”

Vihdoin N’edra irrotti otteensa. Fran vilkaisi ystäväänsä vielä kerran ja lähti sitten hiipimään viidakon hämärään.  Malboroa ei ollut vaikea löytää, sillä sen haju tuntui voimakkaana ja se oli tulossa suoraan kohti.  Fran kiersi nopeasti ja hiljaa sen sivulle. Hän oli nähnyt aiemmin vain kuvia malboroista, mutta olentoa ei ollut vaikea tunnistaa.

Se näytti kasvilta, mutta juuret toimivat jalkoina. Sen kita oli valtava ja täynnä teräviä hampaita. Kitaa ympäröivät tappimaiset jättiheteet, joiden päässä oli mustat pyörylät. Fran ei osannut sanoa, olivatko ne silmiä vai eivät, mutta jos olivat, malboron näkökenttä olisi todennäköisesti 360 astetta. Olennon haju pisteli vieran nenää epämiellyttävältä tavalla, eikä hän todellakaan halunnut tietää, mitä tapahtuisi, jos se huomaisi hänet ja päästäisi myrkkykaasunsa leviämään ympäristöön.

Viera viritti jousensa ja tähtäsi hirviötä. Kirjoissa ei oltu kerrottu, mikä oli paras kohta iskeä malboroon. Se vaikutti paksunahkaiselta, joten nuoli ei välttämättä tavoittaisi sivulta sen sydäntä kovinkaan helposti. Oli mahdotonta sanoa, oliko sillä luurankoa ja pääkalloa. Sitäkään kirjat eivät olleet kertoneet. Hyvin harvat vierat olivat nimittäin olleet tekemisissä malborojen kanssa ja silloinkin he olivat yleensä paenneet niitä. Turhaa tappamista tuli välttää ja vaikka malboro olikin ilmiselvä vihollinen, se johtui vain siitä, että se oli sellaiseksi luotu. Ei olentoparkaa tullut siitä syyttää.

Fran huomautti mielessään, että oli omituista ajatella niin malborosta ja syyttää ihmisiä siitä, millaisia he olivat. Eivätkö ihmisetkin olleet jonkun luomia ja siis syyttömiä perusluonteeseensa? Viera puisteli nopeasti päätään kuin karkottaakseen häiritsevän ajatuksen. Hän pakottautui ajattelemaan ainoastaan osumista. Muuta hän voisi miettiä myöhemmin.

Metsän äänet tuntuivat katoavan vieran ympäriltä, kun hän todella keskittyi tähtäämään. Kyseessä ei ollut harjoitus. Hänen ja N’edran henget saattoivat riippua siitä, miten tarkasti hän osuisi. Malboro oli tulossa heidän reitilleen, eikä se epäröisi käydä heidän kimppuunsa. Toisaalta järki sanoi Franille, ettei kannattanut riskeerata vesiämpärin takia, mutta jokin ajoi häntä eteenpäin. Kenties unelma soturin urasta kyti hänen sisällään niin voimakkaana, että hän halusi todistaa pystyvänsä siihen. Soturi saattaisi joutua tappamaan suojellakseen kyläänsä. Jos Fran ei selviytyisi yhdestä malborosta, ei hän olisi soturi-nimikkeen arvoinen ja hän voisi unohtaa koko typerän unelman. Ainoa vain, että unelma todennäköisesti haudattaisiin hänen mukanaan, jos hän ampuisi ohi.

Jousi jännittyi kuin itsestään. Fran tunsi olevansa jonkinlaisessa transsissa. Ajatukset katosivat samalla tavalla kuin äänetkin. Hän näki ainoastaan malboron, joka liikkui eteenpäin. Hän tähtäsi sen päähän jättiheteiden väliin toivoen saavuttavansa nuolella sen aivot. Fran tuskin hengitti. Hänen kehonsa jännittyi yhtä aikaa jousen kanssa. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät ja veri kohisi korvissa. Iho tuntui kihisevän silkasta jännityksestä.

Nuoli pyrähti lentoon. Se halkoi ilmaa päästäen vihellyksen, jonka vieran tarkat korvat erottivat tuulen hiljaisen huminan ja metsän eloon heränneiden äänien keskeltä. Aika hidastui, nuoli kaartoi eteenpäin, kunnes osui kohteeseensa. Kuului lätsähtävä ääni, kun se upposi malboron vihreän ihon lävitse ja iskeytyi pitkän matkaa sen pään sisään. Ilmaa halkoi karmiva kirkaisu. Malboro jäykistyi paikalleen ja läsähti sitten haisevaksi kasaksi maahan. Sen päästä valui violetinkellertävää limaista nestettä, joka haisi mädälle.

Fran laski jousensa tuntien oudon tyhjyyden valtaavan mielensä. Hän oli juuri tappanut. Hän oli tuhonnut elävän olennon, riistänyt siltä oikeuden elää. Samalla hän oli pelastanut itsensä ja ystävänsä. Pieni ääni hänen päässään kuitenkin muistutti, että hän olisi voinut toimia toisinkin. Syyllisyys ja voitonriemu kamppailivat hänen mielessään, kun hän kiinnitti jousen takaisin selkäänsä. Oliko hän tehnyt oikein?

Viera tuijotti vaitonaisena kuollutta malboroa pitkän aikaa. Sen haju sai hänet voimaan pahoin. Oliko tuollaisella olennolla jokin tarkoitus? Fran ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään hyvää malboroista. Olisivatko ne kenties niin kuin ihmiset, vain pahoja? Ehkä ne eivät olleet viattomia luontokappaleita, syyttömiä omaan käytökseensä. Fran ei tiennyt, mitä ajatella.

Kun nuori nainen lähti kulkemaan takaisin paikkaan, jonne hän oli jättänyt N’edran, hymy kuitenkin nousi hänen huulilleen. Epävarmuudesta ja syyllisyydestä huolimatta hän oli todistanut itselleen pystyvänsä soturiksi. Hän ei aikonut ryhtyä murhaajaksi, mutta hänen täytyi pystyä tarvittaessa tappamaan. Nyt hän tiesi pystyvänsä tappamaan ainakin eläimiä. Se riittäisi toistaiseksi. Saattoihan olla, että kun hänestä tulisi soturi, hän saisi vartioida kylää lopun ikäänsä joutumatta kertaakaan tappamaan. Kenties kukaan ei tunkeutuisi Eruytiin hänen elinaikanaan. Silloin hänen tarvitsisi vain huolehtia siitä, etteivät malboronkaltaiset olennot pääsisi vahingoittamaan ketään kyläläisistä.

N’edra oli kyyristynyt ämpärin viereen ja katseli pelokkaana ympärilleen, kun Fran saapui paikalle. Tytön otsalla oli hikipisaroita ja hän tärisi hieman noustessaan seisomaan. Fran käveli hänen luokseen hymyilleen edelleen.

”Vaara on ohitse.”

”Täällä haisee yhä”, N’edra väitti epävarmasti.

”Niin haisee, mutta malboro on kuollut. En uskaltanut koskea sen ruumiiseen, koska se voi olla myrkyllinen”, Fran selitti. Hän silitti kevyesti N’edran hiuksia, mikä sai toisen ilmeen pehmenemään ja tämän muutenkin rentoutumaan hieman. ”Lähdetään täältä, niin ei tarvitse kärsiä hajusta”, Fran lisäsi hetken päästä.

N’edra nyökkäsi ja tarttui ämpärin kahvaan uudemman kerran. Fran seurasi esimerkkiä. Kummatkin lähtivät kulkemaan eteenpäin vaitonaisina. Franin mieltä vaivasivat yhä sekavat ajatukset ja hän epäili, että N’edra puolestaan oli edelleen peloissaan, vaikkei ollut edes nähnyt malboroa.

Pitkän ajan kuluttua paalukylä tuli jälleen näkyviin. Suo upotti nyt entistä enemmän, sillä ämpäri painoi tyttöjä syvemmälle. Kuin ihmeen kaupalla he saivat kuitenkin sen raahattua paalukylän juurelle ja yhteisvoimin vielä kiskottua ylöskin. Saavuttuaan takaisin taloonsa he olivatkin aivan poikki.

”Minä luulin, että teille sattui jotain”, Bhnn totesi, kun Fran ja N’edra olivat istahtaneet kumpikin omalle tuolilleen.

”Ämpäri painoi vähän enemmän kuin kuvittelimme”, Fran myönsi. ”Sitä ei kukaan jaksa kantaa yksin, joten ajattelimme, että olisi hyvä peseytyä lammella.”

”En tiedä, onko se sittenkään hyvä ajatus”, N’edra huomautti.

”Minusta se kuulostaa melkein romanttiselta”, Aéryn sanoi ja painoi kietoi kätensä ympärilleen.

”Siellä on malboroja! Niissä ei ole mitään romanttista! Meidät on tuotu jonnekin… jonnekin…” N’edra huudahti.

Bhnnin ja Aérynin kasvoille ilmestyi epäuskon ja kauhun sekaiset ilmeet. Heidän silmänsä levisivät silkasta järkytyksestä, johon todennäköisesti sekoittui pelkoakin. Olivathan kaikki kuulleet malboroista. Niistä kerrottiin kauhutarinoita. Toisinaan äidit myös uhkasivat tuhmia lapsia sillä, että malboro veisi heidät, jos he eivät käyttäytyisi kunnolla. Fran itse oli kuullut kyseisen uhkauksen monen monta kertaa. Itse asiassa tarpeeksi monta tietääkseen, ettei siinä ollut mitään perää.

”Miten te…?” Bhnn aloitti, muttei osannut päättää kysymystään.

”Siellä ei ollut malboroja, niitä oli tasan yksi”, Fran korjasi N’edra huomautusta. ”Malborot ylipäätään ovat melko harvinaisia, joten en usko, että niitä on täällä kovinkaan paljon. Se saattoi olla vain eksynyt reviiriltään. Ei meitä tuotaisi tänne, jos täällä olisi hirvittävän vaarallista.”

”No, mutta täällä on paljon Usvaa. Se vaikuttaa meihin, miksei muihinkin otuksiin. Ehkä se vetää malboroja puoleensa?” Bhnn väitti. Hän näytti jo unohtaneen Franin aseman kylän ylipapittaren siskona, niin rohkeasti hän puhui.

”Haiseeko täällä sinusta pahalta?” Fran kysyi.

”Mitä? Ei, ei tietenkään. Talohan on ihan puhdas… Väitätkö, että me olemme sotkeneet sen tällä välin? En ymmärrä…”

”Bhnn, jos täällä olisi paljon malboroja, täällä haisisi hirveältä”, Fran sanoi pitäen äänensä rauhallisena. Se oli kovin vaikeaa. Hänen olonsa oli levoton ja ärtynyt. ”Minä tapoin sen malboron, jonka kohtasimme. Olin vain muutaman metrin päässä siitä. Sitä hajua en unohda koskaan, joten jos täällä olisi niitä enemmän, tietäisin sen kyllä.”

”Sinä tapoit malboron?” Aéryn toisti epäuskoisena. ”Miten sinä uskalsit? Ne ovat niin kamalan vaarallisia!”

”No, joko se tai minä ja N’edra”, Fran totesi kohauttaen olkiaan. Aérynin ihailu tuntui yllättävän hyvältä ja lievitti hieman Franin ärtymystä.

”Me olisimme voineet paetakin”, N’edra kuitenkin sanoi ja palautti ärtymyksen tunteen.

”Olisimme menettäneet veden. Kai me kaikki haluamme juoda jotain? Ja pestä kasvomme aamulla?”

”En henkeni uhalla!” N’edra kivahti ja nousi seisomaan. ”Sinä vaaransit meidät molemmat!”

”Enhän! Minä tapoin sen! Sinä et edes nähnyt sitä! Et ollut lähelläkään!” Fran huudahti takaisin ja ponnahti itsekin jaloilleen. Hän oli N’edraa hieman pidempi, mutta se ei näyttänyt toista häiritsevän.

”Ihan tarpeeksi lähellä sinun uhkarohkeutesi takia. En tajua, mikä sinua vaivaa! Miksi sinun piti leikkiä? Tappaminen on sitä paitsi väärin ja jos olisit epäonnistunut, me olisimme kuolleet!” N’edra meuhkasi.

”Niin, se olisi tappanut meidät, jos minä en olisi tappanut sitä!” Fran ärähti takaisin. ”Itsensä puolustaminen ei ole väärin! Ja vaikka se ei olisi tappanut meitä nyt, vaikka olisimme päässeet karkuun, se olisi saattanut jäädä vaeltamaan alueelle ja tappaa jonkun muun.”

”Et voi tietää sitä! Tiedätkö, Jote on oikeassa sinusta! Äiti kertoi, että Jote on ilmaissut huolensa papittarille. Sinä et sopeudu, haluat erottua. Et osaa elää, kuten vieran pitää. Sinä olet itsekäs!” N’edran ääni kohosi uusiin fääreihin. Fran ei ollut koskaan kuullut ystävänsä huutavan, suorastaan kirkuvan hysteerisenä. Sanat pistivät kuin neulat, raapivat auki haavoja, joita Franin oma vapauden kaipuu oli jo aikoja sitten aiheuttanut. Hän käänsi selkänsä kolmelle muulle ja ryntäsi ulos talosta.