Ficcikirjasto

Fran istui talojen välisellä sillalla ja roikotti jalkojaan sen reunalta. Kyyneleet valuivat hiljalleen pitkin hänen poskiaan. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Hänellä ei ollut tapana menettää malttiaan ja alkaa huutaa, eikä ollut N’edrallakaan. Nyt hänen rakas ystävänsä oli kuitenkin sanonut kamalia asioita. Toisaalta Fran ei ollut itsekään puhunut kovin kauniisti. Jotain oli pahasti pielessä.

Painaen päänsä käsiinsä Fran nyyhkytti äänettömästi. Leirielämä ei ollut alkanut mukavana seikkailuna niin kuin hän oli olettanut. Kaikki oli aivan kamalaa. Hän ei itse pystynyt käyttäytymään normaalisti. Syyllisyys painoi nyt entistä raskaampana, eikä pelkästään malboron tappamisesta, vaan myös riidasta N’edran kanssa. Ehkä toinen tyttö oli oikeassa. Fran oli vaarantanut heidät molemmat, kyllä, se oli totuus. Hän oli ollut itsekäs. Olisi ollut parempi, että hän olisi toimittanut N’edran turvaan kylään ja sitten lähtenyt malboron perään. Silloin vaarassa olisi ollut vain hänen oma henkensä, ei muiden.

Nuori viera tunsi itsensä hirviöksi. Hänen tunteensa heittelivät laidasta laitaan, eikä hän hallinnut itseään ollenkaan.

”Fran?” pehmeä ääni tunkeutui epätoivon keskellä. Fran pyyhkäisi silmiään nopeasti ja kohotti katseensa. Hrjn seisoi sillan toisessa päässä ja katseli häntä. Kun nainen näki Franin katsovan, hän käveli tämän luokse ja istahti viereen. ”Mikä hätänä?”

”Ei mikään”, Fran sanoi ja yritti hymyillä. ”Kaipasin vain yksinäistä hetkeä.”

”Tiedän, että viihdyt paljon omissa oloissasi, mutta näen kyllä, ettei kaikki ole hyvin”, Hrjn kuitenkin totesi.

Fran käänsi katseensa suon laidalta erottuvaan metsään päin. ”Riitelin N’edran kanssa. Me emme koskaan riitele… väittelemme kyllä ja saatamme olla monistakin asioista eri mieltä, mutta emme riitele.”

”Sanoitte asioita, joita ette oikeasti tarkoita ja loukkasitte toisianne tarpeettomasti, vaikka olisitte voineet keskustella asiallisesti”, Hrjn summasi.

”Niin”, Fran myönsi hämmästyneenä ja kääntyi katsomaan vanhempaa naista.

”Vierojen luonteeseen ei kuulu riitely. Toki toiset korottavat ääntään herkemmin kuin toiset, mutta yleensä vierat pystyvät selvittämään välinsä puhumalla”, Hrjn selitti. ”Meidät kasvatetaan siten. Äänen korottaminen on pahasta, vihan ilmaiseminen ei ole hyväksi. Oma käytöksensä pitää aina hallita, sitä pitää voida kontrolloida. Hyvä viera osaa olla aina hillitty ja hallittu. Nuoret hairahtuvat useammin, mutta he oppivat.”

”Juuri niin.”

”Siksi sinusta tuntuu nyt pahalta, kun et hillinnyt itseäsi.”

”Kyllä.”

”Se on normaalia.”

”Mutta… ei niin saa tehdä”, Fran sopersi, vaikka oli koko ikänsä kapinoinut sääntöjä vastaan. Hänen tajuntaansa hiipi epäilys. Oli selviä sääntöjä, joita vastaan saattoi kamppailla, mutta oli myös sanomattomia sääntöjä, jotka uppoutuivat alitajuntaan, eikä niitä vastaan voinut taistella läheskään niin helposti. Hänet oli sittenkin aivopesty, vaikka hän oli koko ajan ollut sitä vastaan.

”Ei saakaan ja se on yksi syy siihen, että olemme täällä”, Hrjn sanoi. ”Usva vaikuttaa meihin, mutta jos sen vaikutus pysyy normaalin rajoissa, vaikkakin olisi suuri, niin pystymme kontrolloimaan sitä. Hehkun aikaan se on hyvin vaikeaa, mutta harjoittelemalla oppii. Hehku on pian ja täällä se tuntuu voimakkaana. Kun opitte hallitsemaan sen voiman, opitte hallitsemaan tunteenne myös muulloin. Nyt on kuitenkin ihan normaalia, että tunteenne heittelevät suuntaan ja toiseen.”

”Kaikki johtuu Usvasta?” Fran varmisti.

Hrjn nyökkäsi. Hän silitti hellästi Franin poskea ja hymyili. ”Pääset kyllä niskan päälle. Kaikki pääsevät, kun viettävät täällä määrätyn ajan.”

”Entä ne, joista ei tule lisääntyjiä?”

”Papittarilla on omat koetuksensa ja työläiset elävät alempana, missä Usvaa on enemmän. He oppivat ehkä hitaasti, mutta hekin oppivat.”

Sillalle laskeutui hiljaisuus. Franin olo alkoi helpottua vanhemman naisen sanojen myötä. Hän ei ollut odottanut mitään suuria kuohahduksia tunteissaan, joten äkkinäinen riidanhaluisuus oli tullut järkyttävänä yllätyksenä. Oli kuitenkin lohdullista tietää, ettei se varsinaisesti johtunut hänestä itsestään, vaan Usvasta. Hänen vain tarvitsisi saada tukeva niska ote omista tunteistaan… ja sitähän varten täällä oltiin.

”Sinun kannattaisi mennä nukkumaan”, Hrjn sanoi lopulta. ”Huomenna aloitamme päivän varhain.”

”Kuten aina”, Fran hymähti. Hän nousi seisomaan yhdellä sulavalla liikkeellä ja hymyili. Ehkä leiri ei ollutkaan täysin tuhoon tuomittu kokemus. ”Hyvää yötä”, hän sanoi vanhemmalle naiselle ja jätti tämän yksin sillalle.

”Hyvää yötä, lapseni”, kuiskaus tavoitti hänen korvansa juuri, ennen kuin hän painoi pienen talon oven kiinni.

Huoneet olivat pimeinä, eikä kuulunut muita ääniä kuin tasainen hengitys. Fran näki kummun N’edran sängyssä. Hän jätti tutkimatta, nukkuiko toinen vai teeskentelikö vain, ja ryömi omaan sänkyynsä peiton alle. Lakanat tuntuivat hitusen kosteilta ja viileiltä, mutta viera ei antanut sen häiritä itseään. Hyvin pian hänen lihaksiinsa levisikin unelias raukeus, eikä hänen tarvinnut kauaa maata paikoillaan, kun uni jo voitti hänen mielensä valppauden.

~o~

Aamu valkeni sumuisena. Tavallinen sumu sekoittui valkoiseen, heijastavaan Usvaan, niin ettei metsää juuri erottanut suon laitamilta. Fran kohottautui istumaan sängyllään ja venytteli lihaksiaan. Hän nousi viivytelleen kuin ei olisi halunnutkaan ja meni sitten etsimään itselleen uudet vaatteet. Hän olisi tietysti voinut vaihtaa yöpaidan ylleen aiemmin, mutta jostain syystä se ei ollut edes käynyt hänen mielessään. Valitettavasti nyt hänen päivävaatteensa olivat aivan ryttyiset ja tuoksahtivat kevyesti hielle. Hänen täytyisi pestä ne jossain vaiheessa. Se olisikin ihan uutta, sillä hän ei ollut koskaan pessyt itse vaatteitaan. Hän oli vain laittanut ne käytön jälkeen koriin, josta joku oli ne noutanut ja palauttanut puhtaina hänen kaappinsa hyllylle. Saisikohan hän edes itse vaatteistaan riittävän puhtaita?

Vasta puettuaan Fran vilkaisi N’edran sänkyyn. Se oli tyhjä ja sijattu. Viera huokaisi pettyneesti. Hän olisi halunnut puhua asiat selviksi ystävänsä kanssa, ennen kuin joutui lähtemään. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, ainakaan nyt. Niinpä Fran kävi pikaisesti pesemässä kasvonsa (toiset tytöt olivat tyhjentäneet ämpärin sisällön pienessä pesuhuoneessa oleviin säiliöihin) ja kiiruhti sitten keskustalolle.

Muut istuivat jo paikoillaan aamiaispöytien ääressä. Fran livahti N’edran viereen ja sieppasi läheisestä koristaan itselleen sämpylän.

”Olen pahoillani eilisestä”, hän kuiskasi.

”Yhmm”, N’edra vastasi, mutta tuijotti toisaalle. Hän söi omaa sämpyläänsä ja hörppi yrttiteetä. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut enää vihainen, vaan lähinnä hämmentynyt. ”En ymmärrä, mikä minuun meni… säikähdin kai niin paljon”, hän sanoi viimein.

”Usva”, Fran totesi. ”Se vaikuttaa meihin sitä. Hrjn kertoi minulle eilen.”

”Minä vihaan Usvaa”, N’edra totesi.

Fran ei sanonut siihen mitään. Mitä hän olisi voinut? Ei hänkään pitänyt laidasta toiseen heittelehtivistä tunteista. Lisäksi hän pelkäsi aloittavansa vain uuden riidan sanomalla, ettei N’edran kannattanut tuhlata energiaansa vihaamiseen. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä.

Aamiainen syötiin hiljaisissa merkeissä. Näytti siltä, että itse kukin oli joutunut tunteiden pyörteisiin edellisenä iltana, sillä kaikki olivat kovin vaisuja. Vuosien aikana Fran oli nimittäin tottunut siihen, että tästä porukasta lähti ääntä ja aina jostain nurkasta kuului kikatusta. Nyt oli toisin.

Kun aamupala-astiat oli kerätty pois Hrjn ja Viléna istahtivat omalle pöydälleen lisääntyjäkokelaisiin päin. He katselivat joukko pitkän aikaa, ennen kuin alkoivat puhua. He kävivät suoraan asiaan, sillä hekin taisivat vaistota häkeltyneen ilmapiirin. Hrjn ryhtyi kärsivällisesti selittämään samaa asiaa, josta hän oli jo Franille puhunut. Hänen selostuksensa myötä koko joukko näytti piristyvän. Omituisella olotilalle oli löytynyt selitys.

”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?” joku kysyi Hrjnin selityksen päätteeksi.

”Teidän on voitettava Usvan aiheuttamat tunteet. Päästävä niiden herraksi, kesytettävä ne”, Viléna vastasi. ”Se ei ole helppoa, mutta opitte sen kyllä siinä ajassa, minkä täällä vietämme. Lapsien kanssa tulette vielä tarvitsemaan tuota kykyä, sillä he saattavat tehdä joskus asioita, jotka voisivat saada aikuiset raivon valtaan. Ei kuitenkaan ole hyvä huutaa lapsille, joten tarvitsette kaiken itsehillinnän, jonka vain voitte täällä oppia. Teistä tulee samanlaisia kuin muistakin vieroista, rauhallisia ja kunnioitettavia.”

Joukko nuoria vieroja nyökkäili. Ajatus oli mukavan kuuloinen. Fran sen sijaan kavahti samanlainen-sanaa. Hän ei halunnut olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Hän olisi säilyttää oman minuutensa. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään. Tästä asiasta oli parempi vaieta, ainakin toistaiseksi. Kenties hän voisi jonain päivänä keskustella tuntemuksistaan kahden kesken jommankumman papittaren kanssa.

”No, nyt kun olette jo oppineet osan Usvan vaikutuksesta, voisimme puhua sen positiivisista puolista. Niistä puolista, jotka vaikuttavat teidän elämänne yhteen suurimmista hetkistä”, Viléna jatkoi.

”Lisääntymisseremonia perustuu Usvan erittymiseen maaperästä, sillä se ajoittuu siihen aikaan vuodesta, kun Usvaa on eniten ja se on voimakkaimmillaan. Hehkun aikaan”, Hrjn sanoi.

Papittaret ottivat paremman asennon ja alkoivat selostaa, vuoronperään puhuen, mitä lisääntymisseremoniassa oikeastaan tapahtuisi. Vuosittain hieman ennen Hehkua tehtiin valinta, kuten kaikki jo tiesivätkin. Valituiksi tulivat fyysisesti ja henkisesti voimakkaimmat lisääntyjäkokelaat, jotta jälkeläiset saisivat mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Nämä 20 naista kuljetettaisiin lisääntyjille tarkoitettuun kylään, jossa he kohtaisivat 20 mieslisääntyjää. Kolmen päivän nuo 40 vieraa viettäisivät keskenään. Tuota nimenomaista aikaa kutsuttiin lisääntymisseremoniaksi.

”Me tiedämme tuon kaiken”, joku huomautti.

”Niin, mutta kertaus on tärkeää”, Viléna sanoi.

”Eikö olisi aika kertoa, mitä siellä oikeasti tapahtuu?” joku intti puolestaan.

”Olimme juuri tulossa siihen. Teidän on aika tietää, miten lisääntyminen käytännössä tapahtuu. Tosin se on jotain sellaista, mitä ei opita kertomuksista, eikä kirjoista. Se täytyy itse kokea. Perusteet voimme kuitenkin teille kertoa”, Hrjn selosti.

Lisääntyjäkokelaat nojautuivat eteenpäin pöydissään viestiäkseen kiinnostuksestaan. Papitarten kasvoille nousi ymmärtäväiset hymyt, olivathan he nähneet näin käyvän ennenkin.

”Vierat ovat vuosisatoja pohtineet, miten lisääntyminen onnistuisi mahdollisimman siveellisesti. Valitettavasti siihen ei ole keksitty ratkaisua, vaan joudumme yhä turvautumaan luonnon sanelemiin keinoihin”, Viléna ryhtyi taas puhumaan. Jostain syystä hänen poskensa punoittivat hieman, vaikka olisi luullut, ettei niin pyhässä asiassa, kuin lisääntyminen oli, olisi ollut mitään häveliästä. ”Miehen täytyy asettaa lapsen siemen naisen kohtuun, muuta keinoa ei ole. Siemenen asettaminen ei edes aina onnistu, vaan vaaditaan useita yrityksiä. Sen tähden lisääntyjät viettävät kolme päivää yhdessä. He saavat mahdollisuuden yrittää useammin ja eri partnerien kanssa, jos haluavat. Siten taataan maksimaalisen hyvä lopputulos.”

”Siemenen asettaminen ei ole verrattavissa mihinkään”, Hrjn puuttui puheeseen. Hän ei näyttänyt niin vaivautuneelta kuin toverinsa, muttei kuitenkaan pystynyt puhumaan täysin luontevaan äänensävyyn. ”Te tiedätte jo, että miehet eroavat tietyillä tavoilla naisista. Tarkoitan nyt fyysisiä eroja, en henkistä vajaavaisuutta, josta miehet eivät valitettavasti ole vuosien saatossa kyenneet kehittymään ylemmäs, lähellekään naisten tasoa.”

”Nuo fyysiset erot… lähinnä miesten elin, on tarkoitettu siemenen asettamista varten. Miehen täytyy viedä se naisen sisälle, jotta asettaminen onnistuisi”, Viléna sanoi. Hänen poskensa muuttuivat tummemman punaisiksi.

”Miten? Suuhunko se pitää laittaa? Täytyykö meidän nielaista siemen?” N’edra kysyi yllättäen hyvin järkyttynyt ilme kasvoillaan.

Järkytys levisi hyvin nopeasti jokaisen huoneessa olijan kasvoille, myös papitarten, joiden olisi pitänyt olla kokeneita tämän asian suhteen.

”Ei, sitä te ette missään nimessä tee”, Viléna sanoi takerrellen sanoihinsa. Nyt hän oli jo aivan punainen.

”Miehet todennäköisesti pyytävät teitä tekemään niin. Jostain syystä he tuntevat vetoa moiseen eläimelliseen ja hyödyttömään toimeen, mutta se on siementen hukkaan heittämistä, turhaa ja tarpeetonta. Teidän tulee ehdottomasti kieltäytyä siitä teosta”, Hrjn selitti hyvin kiivaasti.

Osa lisääntyjäkokelaista näytti helpottuneilta, mutta toisten kasvoille kohosi pohtiva ilme. Jos siementä ei nielaistu, niin miten se sitten päätyisi naisen sisään. Mikään muu keino ei tuntunut loogiselta.

”Miten sitten…?” joku esitti kysymyksen, jota suurin osa joukosta pohti.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Papittaret näyttivät kiusaantuneilta. Heidän ilmeensä saivat muidenkin olon vaikeaksi. Nyt puhuttiin selvästikin jostain hyvin häveliäästä, jostain, mistä ei saanut keskustella normaalilla äänellä. Ilmapiiri oli yhtä aikaa kiusaantunut ja jännittynyt. Elämän synnyn salaisuus paljastuisi pian.

”Miehen tulee työntää elimensä tänne alas”, Hrjn vastasi hiljaa ja näytti nopeasti jalkoväliään. ”Se voi sattua hieman ensimmäisellä kerralla, mutta kipu menee nopeasti ohitse. Sitten ette joko tunne juuri mitään tai saatatte jopa nauttia siitä, vaikka tietenkään kukaan ei oleta, että yritätte saada tilanteesta jotain iloa irti. Lisääntyjän velvollisuus on osallistua ikiaikaiseen eläimelliseen riittiin, jotta vierojen suku voi jatkua vahvana. Teitä tullaan kunnioittamaan sen takia, mutta asiasta ei tule puhua julkisesti, eikä mieluiten muutenkaan. On häpeä, ettemme ole keksineet muuta keinoa, vaikkei rahvaan sitä tulekaan tietää.”

Hetken oli hiljaista, mutta sitten keskustelu alkoi käydä vilkkaana. Monet eivät vieläkään oikein ymmärtäneet, miten lisääntyminen käytännössä tapahtuisi, mutta jotkut osasivat selittää yllättävän hyvin, minne miehen elin oikeastaan menisi. Kukaan ei kysynyt, mistä he sen jo tiesivät, sillä joistain asioista oli parempi pysytellä hiljaa.