Ficcikirjasto

Punainen aamunkoitto

Luku 42

Yume istui puupöydän ääressä. Tuoli natisi ärsyttävästi hänen jokaisesta liikkeestään. Hän pyöritteli kynää kädessään ja tuijotteli tyhjää paperia. Temppelillä oli omia lähettejä ja yksi oli lupautunut toimittamaan kirjeet hänen puolestaan. Syyksi Yume oli sanonut yrittävänsä tavoittaa paria vanhaa ystävää siltä varalta, että nämä pystyisivät tarjoamaan hänelle asunnon. Todellisuudessa hänellä ei tietenkään ollut aikomusta pyytää keneltäkään asuinpaikkaa. Hän halusi kuitenkin viestittää olevansa turvassa.

Hei äiti!

Aloitus tuntui typerältä, mutta tyttö ei keksinyt parempaakaan. Ei kai kirjettä voinut juuri fiksummin aloittaa. Sitä paitsi sanoma oli tärkein, ei se miten sanat olivat paperille asettuneet.

Olette varmaan olleet kamalan huolissanne isän ja Tetsuyan kanssa katoamiseni takia. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut huolta. Tosin en kadonnut tahallani. Tiedäthän, menneisyys tavallaan tuli osaksi nykyisyyttä. Törmäsin erääseen, joka kuului aikaan ennen adoptiotani ja lähdin hänen mukaansa, koska halusin tietää enemmän itsestäni. En tuolloin ehtinyt jättää edes viestiä.

Tuo ei nyt ollut aivan totta. Yume ei kuitenkaan muuttanut tekstiään, sillä sieppauksen mainitseminen huolestuttaisi Noriko-äitiä vain entistä pahemmin. Oli parempi, jos tämä luulisi hänen lähteneen vapaaehtoisesti. Silloin tilanne näyttäytyisi aivan toisenlaisessa valossa, vaikka varmasti tämä ihmettelisi sitä, ettei hänestä ollut kuulunut moneen kuukauteen.

Minulle on tapahtunut paljon uskomattomia asioita, joita en osaa edes kunnolla selittää. Sain joka tapauksessa vihdoin tietää biologisista vanhemmistani ja siitä, mitä heille tapahtui. En tiedä, tiesitkö sinä totuutta, mutta tuskin ainakaan tahallasi valehtelit. Isäni sai itsemurhatehtävän, koska ei ollut sukunsa suosiossa ja yhä elossa oleva isoisäni surmasi äitini. Voitko uskoa sitä? Aivan kamalaa. Ehkä oli hyvä, että minut annettiin adoptoitavaksi, sillä muuten olisin varmasti elänyt lapsuuteni todella väkivaltaisessa ympäristössä. Sitä paitsi koko isäni puolen suku on tapettu. Olisin kaiketi kuollut itsekin ilman teitä. Te pelastitte minut ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Yume nyyhkäisi hiljaa. Tällä kertaa sanat olivat totta. Hän oli niin kiitollinen, ettei osannut kuvailla tunnetta kunnolla millään sanalla. Hän oli saanut lahjaksi elämän, jonka muut Uchihat olivat puolestaan menettäneet. Siitä hän saattoi kiittää hyvin monia, vaikka jotkut näistä ihmisistä olivatkin toimineet vihan pohjalta.

Kaikki menneisyydessäni ei kuitenkaan ole pahaa. Kuten sanoin, tapasin jonkun, joka kuului sinne. Kihlattuni. Niin, minut kihlattiin jo aivan pienenä lapsena. On uskomatonta, että törmäsimme kuin vahingossa toisiimme.

Hän on uskomaton mies. Viisas ja hyvä, juuri sellainen kuin sinä minulle aina toivoit. En voinut olla lähtemättä hänen mukaansa, enkä nyt voi olla jäämättä tänne hänen luokseen. Me vain selvästi kuulumme yhteen. Taidan olla ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut.

Ja tiedätkö mitä, äiti? Tätä sinä et usko! Muistatko miten aina sanoin, etten koskaan mene naimisiin, enkä taatusti hanki lapsia vaan luon kunnon uran ja pyrin firmamme toimitusjohtajan virkaan? Lyön vetoa, että muistat. Se teki sinut aina niin surulliseksi. Mutta nyt voit hymyillä minun puolestani. Me menemme pian naimisiin ja odotamme kaksosia. Voitko uskoa sitä? Niin, en minäkään voi, mutta se on silti totta. Ja minä haluan oikeasti pitää lapset, vaikka ei meillä varmaan helppoa tule olemaan.

Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä häihin. Tiedän, että haluaisitte olla siellä. Tilanne täällä on kuitenkin hyvin levoton, enkä halua saattaa teitä vaaraan. Älä silti huolehdi minusta tai lapsista. Tuleva mieheni pitää meistä kyllä huolta. Myös hänen ystävänsä on turvanamme. Kaikki tulee menemään hyvin.

Elämäni on kääntynyt päälaelleen, mutta minä olen onnellinen. Koeta edes ymmärtää minua. Tiedän, ettei se ole helppoa. Kaipaat varmasti minua kovasti. Minäkin ikävöin teitä kaikkia, mutta en voi nyt matkustaa sinne. Ehkä tapaamme vielä jonain päivänä, kun tilanne täällä rauhoittuu. Lupaan kuitenkin lähettää kuvia teille heti, kun saan tilaisuuden.

Rakastan teitä kaikkia!

Rakkaudella,
Yume

Tyttö luki kirjeensä monta kertaa uudestaan. Hänestä tuntui, että jotain olisi vielä pitänyt sanoa, mutta hän ei osannut valuttaa epämääräistä tunnettaan paperille. Kirje tuntui kovin lyhyeltä, kun otti huomioon, miten kauan hän oli ollut poissa kotoa. Kaikki olivat varmasti menneet pitkin seiniä, ja poliisit olivat luultavasti etsineet häntä pienen ikuisuuden. Silti Yume ei ollut nähnyt ainuttakaan Itachin tapaamisen jälkeen. Mies oli ollut oikeassa sen suhteen, ettei kukaan löytäisi häntä. Tosin ei hän edes enää halunnut tulla löydetyksi. Päinvastoin hän halusi kadota jonnekin yhdessä miehen kanssa. Sellaiseen paikkaan, jossa he olisivat aina turvassa kaikelta pahalta.

Taas hänen ajatuksensa uhkasivat lähteä kiertämään kehää. Hän oli käsitellyt tilanteen jo satoja kertoja mielessään. Heillä ei ollut pakopaikkaa, eikä Itachi voisi erota Akatsukista. Heidän oli vain pärjättävä nykyisessä asetelmassa ja toivottava, että Tobista ja Sasukesta päästäisiin jotenkin eroon. Jälkimmäisen suhteen Yumella oli onneksi jo alustava suunnitelma, vaikkei hän aivan tarkkaan tiennyt, miten toteuttaisi sen.

Yume kuitenkin karkotti ajatukset mielestään. Hän taitteli paperin ja työnsi sen kirjekuoreen, ennen kuin tarttui seuraavaan. Hitomille pitäisi myös ehdottomasti kirjoittaa. Muuten tämä ei antaisi hänelle ikinä anteeksi. Toivottavasti hän ei ollut sotkenut toisen elämää katoamisellaan. Varmasti se oli järkyttänyt Hitomiakin suuresti.

Tämän kirjeen aloittaminen oli vielä vaikeampaa kuin edellisen. Mikään tervehdys ei tuntunut sopivan. Ei edes mikään niistä, joita he olivat käyttäneet nuorempina kirjoitellessaan tylsillä tunneilla kirjeitä toisilleen. Lopulta hän kirjoitti alkuun vain yksinkertaisesti ”Hitomi”.

Juu, tiedän että revit siellä hiuksia päästäsi ja olet aivan raivona minulle, kun en olekaan kuollut, vaan täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa ja olen silti ollut näin kauan pitämättä yhteyttä. Yritän selittää, mutta tuskin pystyn koskaan selvittämään sinulle kaikkea.

Ensinäkin olen paikassa, josta on todella vaikea ottaa yhteyttä. Puhelin ei toimi ollenkaan, eikä postikaan erityisen hyvin. Olisin ottanut yhteyttä jo aiemmin, jos olisin pystynyt. Olen voinut ihan hyvin ja olen kunnossa. Tosin minulle on tapahtunut ihan kamalan paljon. Osa on sellaista, etten voi uskoa sitä itsekään, etkä taatusti sinäkään uskoisi, jos kertoisin kaiken. Minulta kuitenkin menisi koko päivä tämän kirjoittamiseen, jos kertoisin jokaisen yksityiskohdan kaikesta ihmeellisestä, mitä olen kokenut.

Tärkein juttu taitaa olla, että tapasin vihdoin elämäni miehen. Kyllä. SEN OIKEAN, josta sinä olet aina hokenut. Kaipa siihen teoriaan pitää vihdoin alkaa uskoa. Joku, joka on oikeasti juuri minua varten. Hän on älykäs, hyvännäköinen (pitkät hiukset!), seksikäs, huumorintajuinen ja vaikka mitä muuta. Oikea unelmamies. Sellainen tapaus, joka vie jalat alta. Taidan olla ihan oikeasti rakastunut.

Ja arvaapa vaan, kuka on menossa naimisiin! Kyllä vain. Ja olen raskaanakin. Itse asiassa odotan kaksosia, hän ei kyllä vielä tiedä, että lapsia tulee kaksi, mutta aion kertoa pian. Kaikki on niin kamalan jännittävää. Kyllä minua vähän pelottaakin. Olemme edenneet niin hurjaa vauhtia, mutta olen samalla todella onnellinen.

Toivottavasti sinulla menee hyvin, etkä ole liikaa murehtinut takiani. Jos olet siellä syönyt kynsiäsi, niin lopeta saman tien. Pidä hauskaa ja elä elämääsi. Pärjäät kyllä, minäkin pärjään. Minulla on kamala ikävä. Kaipaan niitä meidän yhteisiä iltoja ja hauskanpitoa. Sinä olet oikeasti paras ystävä, joka minulla on koskaan ollut. Tulisin luoksesi, jos voisin, mutta tilanne on nyt se, etten voi edes kutsua sinua häihimme.

Niin, täällä on jokseenkin levoton tilanne. Älä hätäile, olen silti turvassa. En kuitenkaan voi ottaa sinua vastuulleni. Lupaan yrittää lähettää sinulle kuvia myöhemmin ja voimme juhlia kenties yhdessä taas joskus. Kai sekin on tyhjää parempi?

Haluaisin niin kovasti nähdä sinut. Ehkä pistäydyn vielä joku päivä siellä. Älä kuitenkaan odota ihan pian. En uskalla nyt lähteä matkaan. En halua vaarantaa lapsia, ymmärrät varmaan.

Tämä kirje kuulostaa kamalan tökeröltä. Anna minulle anteeksi, etten osaa sanoa asioita kauniimmin. On niin vaikea edes kirjoittaa ja yrittää selittää mitään. Olet kuitenkin minulle rakas ja kaipaan sinua todella, todella paljon. Ethän unohda minua? Olet aina sydämessäni.

Yume

Tyttö sulloi toisenkin paperin kuoreen, johon taiteili Hitomin nimen. Tuntui tyhjältä. Tavallaan oli helpotus päästä selittämään katoamisensa läheisilleen. Silti hän ei koskaan voisi sanoa tarpeeksi. Nämä eivät luultavasti kykenisi ymmärtämään hänen ratkaisuaan. Koko totuuden kertominen oli kuitenkin liian vaarallista.. ja Yume kärsi mieluummin läheistensä ärtymyksestä kuin vaaransi näiden hengen saadakseen synninpäästön. Niin, joskus oli tehtävä väärin suojellakseen jotakuta. Hän ymmärsi sen nyt erinomaisesti.

Yume nousi pöydän äärestä. Tuoli narahti taas kuuluvasti. Se oli raivostuttava kapistus. Koko käytävä varmasti kaikui aina, kun Yume uskalsi liikahtaakaan. Noh, ainakin kaikki lähistöllä tiesivät, milloin hän istui pöytänsä ääressä.

Oli melkoinen operaatio löytää lähettimunkki temppelistä. Rakennus oli valtava ja koko alakerros oli täynnä pitkiä käytäviä ja huoneita. Yume oli eksynyt sinne useaan otteeseen, koska liikkuminen siellä oli vaikeaa. Useimmat käytävät näyttivät kaiken lisäksi toistensa kopioilta. Parina viime päivänä hän oli jo alkanut hahmottaa, missä päin liikkui milloinkin. Pienet yksityiskohdat alkoivat hiljalleen painua hänen mieleensä ja hän erotti käytävät toisistaan, ainakin suurimman osan.

Lähettimunkki löytyi omasta toimistostaan, jonne löytäminen ei ollut Yumelle helppoa. Vaikka hän erotti käytävät toisistaan, hän ei muistanut tarkasti, mitä huoneita minkäkin varrella oli. Munkki istui pöytänsä takana lukemassa suurehkoa kääröä, mutta kohotti katseensa, kun tyttö asteli sisälle huoneeseen.

”Sain kirjoitettua ne kirjeet”, tyttö ilmoitti ja ojensi kummankin kuoren miehelle. Tämä nyökkäsi ja otti ne vastaan. ”Osaatko varmasti mennä oikeaan paikkaan?”
”Olen lähetti, löydän minne tahansa, Saede-san”, mies naurahti. ”Yritän toimittaa ne mahdollisimman pian. Jäänkö odottamaan vastausviestejä?”
”Se olisi mukavaa.”

Mies vakuutteli tytölle, että odottaisi, vaikka vastauksien saamisessa kestäisikin. Yumesta tuntui hieman siltä kuin hän olisi käyttänyt tätä hyväkseen, mutta hän työnsi ajatuksensa syrjään. Viestien kuljettaminen oli miehen työtä ja temppeli ilmeisesti maksoi siitä kohtuullisen korvauksen. Ei ollut mitään syytä kärsiä huonosta omatunnosta senkin takia.
”Taidan mennä ulos”, Yume ilmoitti. ”Kiitos sinulle.”

Puutarhaan pääsi onneksi useammasta ovesta, joten ei kestänyt kovin kauaa löytää sinne reittiä. Ulkona oli kirpeän raikas ilma. Ei kovin lämmin, mutta silti miellyttävä. Yume kietoi neuletakin tiukemmin ympärilleen ja haisteli joka puolella leijuvia tuoksuja. Puutarhassa kasvoi suuri määrä erilaisia kukkia. Se oli todella kaunis. Sellaisen Yume olisi voinut haluta kotiinkin. Vesimaassa saattoi tosin olla liian kosteaa suurelle osalle kasveista, mutta kenties myöhemmin he asuisivat jossain hieman kuivemmassa paikassa.

Tyttö kuljeksi ympäriinsä valitsematta mitään tiettyä päämäärää. Alkoi tuntua siltä, että hän oli ollut temppelissä jo ikuisesti. Hänen ei ollut hyvä olla. Hän olisi halunnut kuulla Itachista edes jotain. Hänelle olisi riittänyt edes tieto siitä, että mies oli yhä elossa. Hän ymmärsi kyllä, ettei mies voinut lähettää hänelle minkäänlaista viestiä, mutta silti hän toivoi sellaista. Oli piinaavaa elää epätietoisuudessa ja vain odottaa toisen paluuta.

Päivät venyivät pitkiksi. Yumea väsytti koko ajan. Hän olisi mieluusti nukkunut sekä päivät että yöt. Ehkä siten yksinäisyyden ja ikävän kestäminen olisi ollut helpompaa. Toisaalta painajaiset häiritsivät häntä ajoittain, joten nukkuminenkaan ei aina antanut rauhaa. Toisinaan tuntui siltä, että vaikka hän oli ihmisten ympäröimä, hän ei ollut koskaan ollut enemmän yksin. Hän kaipasi nyt perhettäänkin enemmän kuin aiemmin. Hän halusi edes yhden turvallisen sylin, johon käpertyä. Edes yhden olkapään, johon nojata. Temppelissä oli paljon hyviä ihmisiä, mutta hän ei pystynyt oman petollisuutensa tähden luottamaan heistä keneenkään. Hän oli tunkeilija heidän elämässään, eikä ansainnut turvapaikkaansa.

”Sinä olet aina niin surullinen”, tuttu ääni huomautti pensaan takaa saaden Yumen hätkähtämään. Hän kiersi pusikon ja löysi Daigon istumasta sen takaa.
”Ja sinä vakoilet minua aina”, tyttö tuhahti. Kaikesta huolimatta hän istahti nurmikolle poikaa vastapäätä. Kaikessa pelottavuudessaan Daigo taisi olla hänelle lähimpänä ystävää tässä kummallisessa paikassa.
”En vakoile. Sinä vain tulet lähelleni ja suorastaan hehkut tunteita, ajatuksia ja historiaa. Ketään ei ole niin helppo tulkita kuin sinua”, poika selitti melkein anteeksipyytävään sävyyn.

Yume ei oikein ymmärtänyt. Hän ei mielestään ollut niin avoin, että kaikki olisi näkynyt hänestä suoraan. Olihan hän jokseenkin huono valehtelija, mutta onnistui siinäkin aina toisinaan. Sitä paitsi Daigon ei tarvinnut edes nähdä häntä. Poika tiesi kaiken liian helposti.
”Mutta sinä tiedät, etten pidä siitä, että tunkeudut mieleeni”, tyttö huomautti.
”En tee sitä tahallani. Sinä oikeasti säteilet kaiken itsestäsi ulos”, Daigo valitteli.
”No, en tee sitä tarkoituksella. Mieluusti pitäisin asiat omana tietonani”, Yume tuhahti. Oli rasittavaa joutua toistamaan itseään yhä uudestaan.
”Puhuminen voisi auttaa.”

Niin varmaan. Kyllähän niin sanottiin. Jos ongelmat olivat pään sisällä, puhumisesta saattoi ollakin hyötyä. Yume oli sentään aikoinaan päässyt paniikkikohtauksista – jotka tosin sittemmin olivat palanneet – eroon puhumalla psykologin kanssa. Se oli vienyt paljon aikaa, mutta oli onnistunut. Sen sijaan hänen nykyinen tilanteensa ei ollut sellainen, mihin puhuminen olisi auttanut yhtään mitään. Miksi valitella yksinäisyyttä, kun ei voinut hankkia ystäviä? Miksi surkutella sitä, että heillä oli vihollisia, kun ei kyennyt itse tuhoamaan näitä? Ei kukaan tekisi asioita hänen puolestaan, eikä hän voinut tehdä tiettyjä juttuja itse. Niin se vain meni. Toisinaan elämässä joutui alistumaan hankaliin ja epämukaviin tilanteisiin. Daigo taisi vain olla niin nuori ja naiivi, ettei vielä tajunnut sitä. Poika oli siis onnellinen, koska uskoi yhä idealismiin ja siihen, että kaikki voisi jonain päivänä olla täydellistä.

Tyttö tyytyi kohauttamaan hartioitaan. Hän ei jaksanut alkaa väitellä. Sen sijaan hän kohotti katseensa ja yritti nähdä maiseman puutarhaa ympäröivän muurin ylitse. Hän erotti vain taivasta ja joitain puunlatvoja, jotka nousivat muita korkeammalle. Hän ei totisesti näkisi puutarhasta, vaikka Itachi saapuisikin. Ehkä hänen pitäisi ryhtyä kuljeskelemaan temppelin ulkopuolella. Mies oli jo viipynyt sen verran aikaa, että oli aivan hyväksyttävää odottaa tätä palaavaksi.

”Taidat rakastaa häntä paljon”, Daigo mutisi synkästi. Yumea kummastutti pojan äänensävy, mutta hän ei toisaalta jaksanut välittää, mistä se johtui. Poika oli muutenkin outo tapaus. Ihan mukava ja ystävällinen, mutta silti Yumea karmi ajoittain olla tämän seurassa. Se oli siedettävää, kunhan ei erehtynyt katsomaan tätä silmiin. Sekä Daigolla että tämän äidillä oli silmissä jotain hyvin omituista. Tytön ihokarvat nousivat pystyyn katsekontaktista. Kenties kaikkien selvänäkijöiden silmät olivat sellaiset. Se oli toisaalta valitettavaa, koska he eivät pystyneet oudon katseensa takia sulautumaan massaan, toisaalta se oli muiden etu, koska nämä pystyivät tunnistamaan heidät joka paikassa ja tiesivät olla varuillaan.

”Ehkäpä”, tyttö vastasi. Hän ei halunnut tehdä tiliään rakkauselämästään. Sitä paitsi se oli sillä hetkellä kovin olematonta. Miten hän jaksaisi sen, kun tulisi uusia tehtäviä? Hän oli raivostuttavan riippuvainen Itachin seurasta, kaipasi tätä aivan liikaa. Vaikka hän oli rakastunut mieheen, hän halusi säilyttää itsenäisyytensä. Hänen täytyisi saada jokin oma juttu, johon keskittyä, kun mies olisi poissa. Lastenvaatteiden teko onneksi antoi käsille sentään jotain tekemistä. Mielenliikkeitä ompeleminen ei kuitenkaan estänyt. Vain vaikeissa kohdissa Yume pystyi täysin keskittymään siihen, mitä teki, ja unohtamaan kaiken muun ympäriltään. Muulloin hänen ajatuksensa kiersivät jatkuvaa raivostuttavaa kehää.

Oliko Itachi kunnossa? Entä Kisame? Olivatko nämä yhä suorittamassa tehtävää vai kenties jo paluumatkalla? Niin paljon kysymyksiä, muttei lainkaan vastauksia.

”Et voi odottaa loputtomiin. Lapsesi tarvitsevat sinut henkisesti läsnä.. ja löydät kyllä uuden rakkauden, jos hän ei palaakaan”, Daigo huomautti. Aina hetkittäin tuntui, että poika oli ikäistään vanhempi, mutta vilkaisu tämän suuntaan muistutti Yumelle, että tämä oli esiteini-ikäinen, korkeintaan kolmetoista, mikä tarkoitti, että heillä oli yli kymmenen vuotta ikäeroa. Yume ei ollut ikärasisti. Hänen oli vain vaikea päättää, miten poikaan olisi pitänyt suhtautua.
”Ei tule ketään toista”, hän mutisi. Hän ei edes osannut ajatella ketään muuta Itachin tilalle. Jos hän menettäisi miehen, hän ei rakastaisi enää koskaan ketään. Paitsi tietysti heidän lapsiaan, mutta ei enää ketään miestä. Hän jäisi yksin.
”Se vain tuntuu siltä nyt. Tarvitsevathan lapset jonkun miehenmalliksi”, Daigo huomautti.
”No, ei se tarkoita, että minulla tarvitsisi olla joku!” Yume kivahti. Hän ei halunnut lastenkasvatusohjeita lapselta. Johonkin raja piti vetää.

Daigo hiljeni. Kun tyttö vilkaisi poikaa, tämä tuijotteli surkeana varpaitaan. Yumelle tuli saman tien huono omatunto – joka oli ollut varsin tuttu vieras viime aikoina. Ei hän ollut halunnut loukata poikaa. Aihe vain oli arka. Hän ei voinut ajatella, ettei Itachi ehkä palaisikaan. Hän olisi masentunut lopullisesti, eikä se ainakaan olisi ollut hyväksi lapsille.

”Hei, olen pahoillani”, tyttö kuiskasi. Hän kosketti varovaisesti pojan olkapäätä saaden tämän hätkähtämään. ”En tarkoittanut loukata sinua. Tiedän, että taka-ajatuksesi ovat hyvät, mutta en vain voi ajatella ketään toista. Se ei toimi niin. Minun on uskottava, että hän palaa. En selviä muuten.”
”Se on niin väärin!” Daigo puuskahti. ”Sinä olet nuori, ei sinun pitäisi uhrata itseäsi jonkun toisen takia!”
”Kuule, se on ihan oma asiani, mitä teen. Ei kukaan voi tulla sanelemaan minulle, mitä saan tehdä ja mitä en”, tyttö sähähti ja puri saman tien huultaan. Hän oli seuran tarpeessa, ei riitelyn. Tätä menoa hän menettäisi ainoan ystäväntapaisen, joka hänellä sillä hetkellä oli. ”Anteeksi, ihan totta. Minä vain haluan itse päättää, mitä teen elämälläni.”
”Entä lapset? Entä jos miehesi ei palaa?” Daigo jatkoi sinnikkäästi.
”Keksin tavan pärjätä yksin lasten kanssa”, Yume vastasi.
”Mutta ne toiset miehet etsivät sinua ja haluavat lapsesi”, poika puuskahti. Tämä totisesti tiesi liikaa.
”Olen pyytänyt sinua..”
”Tiedän, mutta minä olen huolissani!”

Yume huokaisi raskaasti. Ehkä yksinäisyys oli parempi vaihtoehto kuin pojan seura. Ainakaan hänen ei tarvinnut silloin sietää mielensä penkomista, eikä hänen myöskään tarvinnut selitellä tekojaan kenellekään muulle kuin itselleen. Siinäkin oli jo tarpeeksi kestämistä.

”Ei sinun tarvitse olla”, tyttö yritti. ”Hän tulee vielä hakemaan minut. Me lähdemme pois, enkä ole enää sinun huolenaiheesi. Tämä on vain väliaikaista.”
”Entä jos en halua, että tämä on väliaikaista?”

Nyt tytön oli pakko katsoa poikaa kunnolla. Tämä näytti niin hennolta ja avuttomalta. Niin lapselta. Kyllä Yume tiesi, ettei poika ollut enää täysin lapsi, muttei tämä ollut aikuinenkaan. Nuoruus oli kaikin puolin vaikeaa aikaa, vaikka sillä oli toki puolensakin.
”Kuule, Daigo..” tyttö aloitti.
”Tiedän jo, mitä aiot sanoa!” poika huudahti. ”Olen niin nuori, pelkkä kakara. Mutta kun en ole! Näytän ehkä siltä, mutta olen elänyt niin monen ihmisen elämän mielessäni, että minusta on tullut kymmeniä, ellei satoja vuosia vanhempi kuin sinä olet. Minä en halua katsella, kun sinä riudut ja tuhlaat elämäsi jonkun kadonneen miehen takia.”
”Ei hän ole kadonnut!” Yume kivahti. ”Enkä minä tuhlaa elämääni. Hän tulee takaisin!”
”Älä huuda minulle!”

Tyttö hätkähti. Hän tajusi korottaneensa ääntä niin paljon, että jokainen puutarhassa olija oli taatusti kuullut hänen sanansa. Hän ei halunnut herättää tällä tavoin huomiota. Hän halusi olla näkymätön ja huomaamaton, niin että ihmiset unohtaisivat hänet myöhemmin helposti.
”Olen pahoillani”, hän mutisi.
”Mieti edes, mitä sanoin”, Daigo pyysi. Yume nyökkäsi, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan ottaa poikaa tosissaan, sillä tämä oli tosiaan poika.  Itachi oli mies. Mies, jota hän rakasti, eivätkä muut vaihtoehdot tulleet kysymykseenkään.

Yhtäkkiä tyttö tunsi kädet ympärillään. Daigo rutisti häntä lujasti, ennen kuin päästi irti ja juoksi pois. Pojan iho oli tuntunut samalla tavalla rypistyneeltä paperilta kuin tämän äidin. Se oli pelottavaa, koska tämä ei edes näyttänyt vanhalta. Mitä näkijänkyky oikein teki ihmiselle? Ei ainakaan hyvää. Siitä nuo kaksi olivat selkeä todiste.

Mutta Yumella oli näköjään uusi ongelma ratkaistavanaan. Mitä hän oikein sanoisi Daigolle? Miten hän saisi pojan ymmärtämään, että hänen sydämeensä mahtuisi lasten lisäksi vain yksi mies? Hän ei halunnut loukata poikaa, mutta hän oli löytänyt kohtalonsa, eikä aikonut päästää siitä irti.