Ficcikirjasto

Punainen aamunkoitto

Luku 44

Yume juoksi Daigon perässä jalkojen läpsyessä ensin temppelin yläkerroksen puulattiaa vasten, sitten kivisessä portaikossa ja lopulta kivikäytävissä. Hänen keuhkonsa olivat pakahtua, mutta hän ei uskaltanut pysähtyä lepäämään. Kauempaa kuului huutoja, jotka kertoivat, etteivät munkit olleet säästyneet osumilta. Hiljaa mielessään Yume tajusi rukoilevansa, että nämä voittaisivat kauhukaksikon, ennen kuin se onnistuisi tunkeutumaan temppeliin. Rukoilevansa siitä huolimatta, ettei varsinaisesti edes kokenut uskovansa mihinkään ylempiin tahoihin.

He juoksivat huoneistoon, jossa Daigo ja Taemi asuivat. Poika paiskasi oven auki ja sai pöydän ääressä istuvan äitinsä hätkähtämään. Tämä vilkaisi saapuneita vain pikaisesti ja nyökkäsi. Nainen nousi ja käveli rauhallisesti erään seinävaatteen luokse. Hän siirsi sen syrjään ja ryhtyi tutkimaan seinää. Yume kuulosteli samaan aikaan ovensuussa käytävää. Taistelun äänet kantautuivat etäisinä, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut seurannut heitä. Vielä.

”Ehkä meidän pitäisi lähteä täältä kokonaan?” tyttö ehdotti pienellä äänellä. Toisaalta hän ei halunnut jättää temppeliä, koska hän ei osannut etsiä Itachia, eikä mies osaisi hakea häntä mistään muualta. Heidän olisi ehdottomasti pitänyt laatia jonkinlainen varasuunnitelma tällaisen tilanteen takia, mutta mistäpä sitä kaikkea osasi arvata.
”Ei tarvitse”, Daigo vastasi.

Tyttö käänsi katseensa huoneeseen ja näki Taemin viittovan seinän luokse. Tämä oli avannut ilmeisesti jonkinlaisen salakäytävän. Yume veti huoneiston oven hiljaa kiinni ja käveli naisen luokse. Käytävässä näytti kovin pimeältä ja se haiskahti tunkkaiselta, mutta se oli varmasti turvallisempi paikka kuin varsinainen temppeli.
”Ala mennä”, Taemi tokaisi ja tyrkkäsi tytön käytävään. Yume otti tukea seinästä ja hoippui eteenpäin. Hän kuuli kahden muun tulevan perässä. Yhtäkkiä kuului kolahdus ja pimeys lankesi täydellisenä. Mistään ei tullut yhtään valoa. Kauhu puristi tytön vatsan pieneksi möykyksi. Kuinka kauan hän joutuisi olemaan tässä täydellisessä pimeydessä.
”Jossain pitäisi olla soihtu”, Daigo kuului mutisevan.

Yume alkoi välittömästi haparoida seinää, jonka vieressä seisoi. Hän kuuli selvästi toisten tekevän samoin. Hän toivoi, että soihtu löytyisi mahdollisimman pian. Täydellinen pimeys oli suunnattoman ahdistavaa. Sitä yritti vain nähdä ja nähdä, mutta edessä oli pelkkää mustaa. Oli pakko luottaa muihin aisteihin, mutta näkökyky oli kuitenkin suunnattoman tärkeä. Ihminen luotti sen varaan luonnostaan todella paljon, joten ilman sitä tunsi itsensä erittäin avuttomaksi.

”No niin”, Taemin helpottunut ääni huokaisi vasemmalta. ”Saede-san, nyt tarvitaan tulta, mutta ole varovainen. Pieni lieska riittää. Emme halua kaikki kärventyä.”
”Tulta?” Yume toisti todella häkeltyneenä. Ei hänellä ollut tulitikkuja, eikä sytytintäkään. Miksi olisi ollutkaan? Hän ei polttanut, eikä hän ollut kertaakaan joutunut sytyttämään nuotiota, koska Itachi oli aina hoitanut sen tehtävän varsin taidokkaasti.
”Niin, tulta”, Taemi toisti.
”Ei minulla ole tikkuja”, tyttö myönsi surkeana. Olipa soihdusta paljon hyötyä, jos kellään ei ollut mitään, millä sytyttää sitä.
”Mistä lähtien Uchihat ovat tarvinneet tikkuja tulen tekemiseen?” Taemi kummasteli.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Nyt Yume toivoi, että olisi voinut nähdä naisen kasvot. Tämä taatusti oli keskittynyt lukemaan hänen menneisyyttään paljastuksen myötä. Tyttö muisti Tobin kertoneen, että yleensä kaikkien Uchihojen elementti oli tuli ja nämä osasivat erilaisia tuliperäisiä jutsuja. Yume ei valitettavasti osannut, sillä kukaan ei ollut opettanut hänelle niitä. Ja nyt hän ihmetteli, miksei. Olivatko nekin Itachin ja Tobin mielestä liian vaikeita, jotta hän voisi oppia hallitsemaan niitä? Jos tulen luominen oli hänellä verissä, ei oppimisen olisi pitänyt olla kovin vaikeaa.

”Ajattelinkin, että sinussa on jotain hämärää”, Taemi mutisi hetken kuluttua.
”Kuule, minä en voi menneisyydelleni mitään, joten älä viitsi pilkata!” Yume kivahti. Häntä ahdisti koko ajan enemmän. Hän halusi pois pimeydestä, mutta salaoven takana saattoi vaania ties minkälainen vaara. Akatsuki ei ollut mikään pimeillä kujilla pyörivä pikkupoikien jengi, joka säikytteli huvikseen ihmisiä. Se oli oikeasti vaarallinen rikollisjärjestö. Itachin ja Kisamen kanssa vietetty aika oli selvästi hämärtänyt Yumen kuvaa rikollisista, eikä Tobikaan ollut niin kauhean pahalta vaikuttanut. Deidara oli oma lukunsa tietysti, mutta tappajaksi Yume ei ollut lopulta tätäkään mieltänyt. Vasta nyt hän tajusi, miten läheisissä tekemisissä hän oli ollut kuoleman kanssa viime kuukausina. Akatsuki tappoi ihmisiä. Tälläkin hetkellä kaksi järjestön jäsentä yritti luultavasti lahdata jokaista, joka vain sattui olemaan temppelin alueella. Kaikki Akatsukin jäsenet olivat murhaajia, myös Itachi.

Ja miehen tehtävä? Niin, luultavasti tämä oli määrätty tappamaan joku yhdessä Kisamen kanssa. Sen takia Itachi ei ollut halunnut keskustella asiasta. Mies oli tiennyt, ettei Yume olisi missään nimessä voinut hyväksyä tehtävää. Toisaalta täytyihän tämän tietää, ettei tyttö olisi silti kieltänyt tätä menemästä. Oli ehkä parempi, ettei hän ajatellut tätä puolta miehessä. Silti oli vaikea hyväksyä, että toinen lahtasi porukkaa työkseen.. kunpa asiat olisivat olleet toisin.

Pimeydessä kuului tikun raapaisu ja väräjävä valo paljasti kiviset seinämät. Tuli tarttui soihtuun varsin nopeasti, jolloin käytävä paljastui entistä paremmin. Katosta roikkui hämähäkin seittejä ja lattiaa peitti pölykerros. Kukaan ei ollut käynyt siellä aikoihin, sillä siinä ei näkynyt jalanjälkiä. Yume älysi lähteä liikkeelle vasta, kun Daigo tönäisi häntä kevyesti.

”Sen takia sinä et halunnut, että pengomme menneisyyttäsi liikaa”, Taemi puhui hiljaisella äänellä. ”Olet Akatsukin kätyreitä. Tosin et näiden kahden.”
”En edes ole”, Yume jupisi. ”En vain pidä siitä, että kukaan sorkkii mieltäni.”
”Säästikö Itachi sinut, jotta voisitte myöhemmin tunkeutua tänne?” Taemi kysyi. Naisen ääni oli säälimätön, melkein vihainen.
”Hän säästi minut, koska en sattunut olemaan kylässä sinä yönä, kun kaikki Sasukea lukuun ottamatta tapettiin. Itachi ei edes tiennyt minusta, joten syytät häntä minun elossa olostani aivan turhaan”, Yume selitti. Miksei nainen voinut saman tien penkoa kunnolla, jos oli kerran aloittanut?
”Ja silti päätit auttaa häntä?” Daigokin kummasteli. Miksi poika välitti? Tämä oli ollut yksivuotias murhien tapahtuessa, joten ne eivät olleet voineet koskettaa tätä mitenkään henkilökohtaisesti.

Kyllä Yume tavallaan ymmärsi toisten kauhun ja vihan, mutta se tuntui joka tapauksessa pahalta. Hän olisi halunnut ryhtyä puolustamaan Itachia, mutta hän oli luvannut säilyttää miehen salaisuuden. Niinpä hän ei oikeastaan voinut sanoa mitään puolustaakseen tätä tai edes itseään. Umpikuja oli viimein tullut vastaan.
”Kunhan tilanne rauhoittuu, minun on puhuttava johtajalle”, Taemi totesi Yumen takaa. Tyttö tietyllä tavalla pelkäsi naisen penkovan vielä lisää ja tajuavan totuuden. Olisihan se ollut hyvä hänen kannaltaan, mutta Itachille oli jostain syystä äärimmäisen tärkeää, että kaikki pitävät tätä täysin syyllisenä tapahtumiin. Mies ei halunnut totuuden paljastuvan.
”Eihän Saede-san ole tehnyt varsinaisesti mitään. Hän on vain asunut täällä”, Daigo puuttui puheeseen.
”Älä käytä hänestä tuota nimeä”, Taemi moitti poikaansa.

Yumesta tuntui todella pahalta. Yhtäkkiä kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Olihan Taemi ollut varsin omituinen tuttavuus alusta asti, mutta nyt kun naiselle oli selvinnyt, kenen kanssa hän oikein oli tekemisissä, tämä oli muuttunut suorastaan kylmäksi. Kyllä Yume ymmärsi naista, mutta hän kaipasi nyt enemmän ystäviä kuin vihollisia.

”Kuinka sinä kehtasit tulla tänne? Melkein tekisi mieli tyrkätä sinut takaisin käytäville ja katsoa miten pärjäät muiden Akatsukien kanssa. Itse asiassa tekisin niin, ellet olisi raskaana. Ei ole lasten vika, jos äiti on rikollinen”, Taemi paasasi.
”Kehtasin tulla, koska tarvitsin oikeasti turvapaikkaa”, Yume vastasi. ”Sitä paitsi olisit pystynyt heti selvittämään taustani kokonaan, jos olisit halunnut. Älä siis syytä yksin minua tästä.”
”Sinä pyysit, etten tonkisi ja oletin sinun olevan rehellinen. Halusin luottaa sinuun. Olisi tietysti pitänyt heti epäillä, kun paljastuit Uchihaksi. Teitä kun ei pitäisi olla elossa”, vanhempi nainen jatkoi.

Kolmikko laahusti eteenpäin pölyisessä käytävässä. Yumesta tuntui, että sieltä loppuisi pian happi. Minne asti se sitä paitsi jatkui? Se tuntui loputtoman pitkältä. Lisäksi Taemin syytökset tekivät kulkemisesta entistä kurjempaa.

”Jos vain sovitaan, että kun voimme palata, haen tavarani ja lähden?” Yume ehdotti.
”EI!” Daigo huudahti.
”En voi päästää sinua nyt, kun tiedän, kuka olet. En voi antaa sinun jatkaa Itachin kanssa surmatöitä”, Taemi ilmoitti suoraan.
”Minä en ole tappamassa yhtään ketään”, Yume sanoi nopeasti. ”En koskaan voisi.”
”Hän puhuu totta. Hän ei ole tappanut ketään, eikä aiokaan”, Daigo ryhtyi puolustamaan tyttöä. ”Mutta Itachi on varmasti aivopessyt hänet. Minusta meidän pitäisi vain pitää heidät erossa..”
”EI!” Yume huudahti vuorostaan. Hän pysähtyi keskelle pimeää käytävää. Hän arvosti kyllä sitä, että Daigo yritti puolustaa häntä äitiään vastaan, mutta pojankaan ehdotus ei kuulostanut hyvältä.

Käytävässä tuli hiljaista. Kuului ainoastaan soihdun rätinä. Kaikki vilkuilivat toisiaan, eikä kukaan näyttänyt iloiselta. Tunnelma oli hyvin painostava. Yume olisi melkein voinut kuvitella, että pian seinät romahtaisivat heidän niskaansa. Hän halusi pois pimeästä käytävästä, mutta ulkopuolellakin vaani vaara. Miten hän oli edes saattanut kuvitella olevansa turvassa? Hänen olisi pitänyt tajuta, että hänen tilanteessaan kaikki olivat vihollisia. Kaikki paitsi, Itachi ja Kisame.

Ja missä ne kaksi viipyivät? Juuri nyt Yume olisi todella tarvinnut näitä. Toivottavasti näille ei ainakaan ollut sattunut mitään. Silloin hän olisi todellakin pulassa. Ja sitä paitsi hän ei edes halunnut ajatella, ettei enää näkisi Itachia. Pelkkä ajatus sattui liikaa. Miksei elämä voinut olla helpompaa? Vielä hetki sitten kaikki oli tuntunut melkein normaalilta. Hitomin kirje oli saanut aikaan tunteen siitä, että kaikki oli niin kuin pitikin, mutta hän oli ollut väärässä. Aina kun hän pääsi seisomaan tukevasti, joku nykäisi maton hänen jalkojensa alta.

Tyttö veti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta se oli virhe. Lattialta oli noussut pölyä heidän kävellessään ja se takertui ilkeästi kurkkuun. Yskänpuuska tempaisi Yumen mukaansa ja meni pitkään, ennen kuin hän pystyi uudestaan avaamaan suunsa.
”Taemi-sama, minulla ei kaiketi ole mitään oikeutta pyytää, että uskoisit minua enää. Kaikkeen on kuitenkin olemassa hyvä syy. Asiat ovat monimutkaisempia, miltä näyttää. Näkisit sen, jos katsoisit, mutta silti pyydän, ettet katso, koska olen luvannut säilyttää minulle uskotut salaisuudet”, tyttö selitti. Hän tiesi kuulostavansa järjettömältä. Hänellä oli kuitenkin tunne, ettei kukaan päästäisi häntä lähtemään temppelistä, elleivät Taemi ja Daigo olleet hänen puolellaan. Totta kai Itachi pystyisi järjestämään asian, mutta Yume ei halunnut tilanteen menevän siihen. Hän ei halunnut taistelua.

Taemi tuhahti, mutta Daigo katsoi Yumea hyvin oudosti. Tyttö pelkäsi pojan ottaneen hänestä enemmän selvää kuin oli sopivaa. Tämä oli liian kiinnostunut hänestä. Herttainen, ystävällinen ja mukavakin ajoittain, mutta liian tungetteleva. Toivottavasti poika osaisi kuitenkin pitää suunsa kiinni.

”Jatketaan matkaa”, vanhempi nainen tokaisi yllättäen. Yume käänsi kahdelle muulle selkänsä ja lähti kulkemaan käytävää pitkin eteenpäin. Häntä ahdisti koko ajan vain enemmän.

Jostain kuului kumea rysähdys. Koko rakennus tuntui heilahtavan, mutta eihän se voinut olla mahdollista. Temppelin kivijalka oli suurin, jonka Yume oli koskaan nähnyt. Rakennuksen täytyi olla erittäin vakaa. Tyttö oli varma, että se selviytyisi useamman Richterin maanjäristyksestäkin. Tärähdys tuntui uudestaan. Yläpuolella täytyi olla menossa melkoinen taistelu.

”Juostaan!” Daigo huudahti. Yume kiirehti askeliaan, vaikkei nähnyt kunnolla eteensä. Hän olisi halunnut soihdun, muttei uskaltanut kääntyä ja pyytää sitä Taemilta. Sen sijaan hän tunnusteli toisella kädellä seinää ja toisella edessä näkyvää pimeyttä. Ryminä jäi taaemmas, kunnes sitä ei kuulunut enää lainkaan.

Yumen käsi painui seinää vasten, mutta hän ei ehtinyt pysäyttää vauhtiaan, vaan törmäsi kivetykseen kipeästi. Daigo tömähti hänen selkäänsä vasten, mutta Taemi ehti onneksi pysähtyä.
”Tämähän on umpikuja!” tyttö huudahti aina vain ahdistuneempana.
”Täällä pitäisi jossain olla tikkaat”, Daigo mutisi.

Tyttö kääntyi ympäri nähdäkseen ympäristön soihdun valossa. Seinää vasten tosiaan lojuivat ikivanhat puutikkaat, mutta ne eivät näyttäneet kovin luotettavilta. Silti Daigo siirsi ne toiseen kohtaan ja lähti kapuamaan ylemmäs Taemin näyttäessä tälle valoa. Yumen kurkkua kuristi, kun hän pohti löytyisikö katosta luukku vai olisivatko he ansassa pitkässä ja pimeässä käytävässä. Hän nojasi selkänsä seinää vasten ja teki parhaansa hengittääkseen tasaisesti.

”Löysin sen!” Daigo huudahti.
”Saatko nostettua sitä?” Taemi tiedusteli saman tien. Daigo ähki, eikä vastannut. Yume vilkuili ylemmäs ja näki pojan painaneen kätensä kattoa vasten. Tämän hennot käsivarret olivat jännittyneet äärimmilleen. Lisäksi näytti siltä, että tikkaiden puola vääntyi koko ajan enemmän kaarelle. Pian se räsähtäisi.
”Sinun pitäisi keskittää chakra käsiisi, jos luukku on noin tiukka”, Yume huomautti ennen kuin tajusikaan. Hän oli selvästi oppinut jotain.
”En minä ole ninja!” Daigo ähki katon rajasta.
”Etkö? Minä luulin, että kaikki..” tyttö kummasteli.
”Kaikki Tulimaassa ovat ninjoja?” Taemi kysyi. ”Ei totisesti, suurin osa on viattomia siviilejä, joita ninjojen pitäisi suojella. On totta, että jokainen munkki tässä temppelissä on ninja, mutta Daigo ja minä asumme täällä vain siksi, ettei meillä ole muutakaan paikkaa. Ihmiset karsastavat meitä ulkonäkömme takia. He haluavat meiltä kyllä palveluksia, mutta puhuvat pahaa selkämme takana. Se on kaltaistemme kirous.”

Yume nyökkäsi naiselle. Tuollainen kuulosti surulliselta. Joutua nyt oman kansansa syrjimäksi vain siksi, että näytti erilaiselta. Silti tytön oli pakko myöntää, että myös hän oli karsastanut kaksikkoa näiden ulkonäön ja taitojen takia. Se, että joku pystyi selvittämään kaiken muista ihmisistä, teki hänestä automaattisesti vaarallisen. Kaikilla oli luurankoja kaapeissaan, siitä ei päässyt mihinkään. Taemi ja Daigo pystyivät halutessaan heittelemään ne lattialle kaikkien muiden nähtäväksi. Oli ymmärrettävää pelätä heitä. Toki se oli myös valitettavaa.

”Anna minun yrittää”, Yume pyysi. ”En ole kummoinen ninja, mutta osaan sentään perusteet.”

Daigo kapusi suosiolla alas tikkaita ja päästi tytön tilalleen. Puu haiskahti vanhalta, mutta myös tuttu homeenhaju tulvahti siitä Yumen nenään. Tyttö toivoi, etteivät tikkaat olleet kovin mädät. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä lapsille kävisi, jos hän onnistuisi putoamaan selälleen kivilattialle.

Yume tuki polvensa tikapuiden reunoihin ja asetteli jalkansa huolellisesti puolalle. Silti hänestä tuntui hyvin huteralle, kun hän kohotti kätensä kattoa vasten ja ryhtyi haparoimaan käsillään löytääkseen luukun, jota Daigo oli yrittänyt nostaa. Pienen etsinnän jälkeen hän alkoi hahmottaa, missä sen reunat olivat, vaikkei voinut edes Taemin soihdun valossa nähdä sitä kunnolla. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja keskitti chakran kämmeniinsä, ennen kuin painoi ne tiukasti luukkua vasten.

Kuului kirskahdus, kun kivinen luukku lähti liikkeelle. Jokin otti vastaan, mutta Yume keskittyi sitkeästi työntämiseen. Hänen käsivarsiensa lihakset huusivat apua, mutta hän ei suostunut luovuttamaan, sillä hän ei halunnut jäädä pölyiseen käytävään. Tyttö työnsi kaikin voimin, kunnes yhtäkkiä valo välähti käytävässä ja seuraavassa hetkessä hänen naamansa oli aivan mullassa. Hänen kätensä lipsahtivat ja hän horjahti pahaenteisesti. Kun hän sai tartuttua tikkaisiin, luukku rämähti kumahtaen takaisin paikoilleen.

Yume pyyhki mullat kasvoiltaan ja räpytteli silmiään. Niitä kirveli. Hän olisi halunnut päästä pesemään kasvonsa, mutta tyytyi vain pyyhkimään ne hihallaan.
”Oletko kunnossa? Ei kai sinulta jäänyt sormia väliin?” Daigo huuteli hänen alapuoleltaan.
”Kaikki on hyvin. Yritän kohta uudestaan”, Yume mutisi hangatessaan hihalla kasvojaan. ”Luukun päälle on ilmeisesti kertynyt maata.”
”Se on mahdollista. Luulen, että tämä käytävä on unohdettu ajat sitten. Löysin sen itsekin sattumalta”, Daigo kertoi. ”Onneksi löysin. Se saattaa pelastaa henkemme.”
”Niin oli tarkoitettu”, Taemi totesi. Yume ei edes halunnut tietää, mitä nainen tarkoitti, joten hän nojautui tikkaisiin taas paremmin ja etsi luukun uudestaan.

Tyttö keskittyi taas. Tällä kertaa luukku nousi helpommin, mutta valittava narina kuului kuitenkin jälleen. Tällä kertaa Yume piti silmänsä kiinni koko ajan. Multaa rapisi inhottavasti hänen kasvoilleen, mutta hän yritti olla välittämättä ja jatkoi sinnikkäästi työntämistä. Hän pääsisi ulos tästä karmivasta käytävästä, vaikka mikä olisi.

Luukku antoi periksi. Yume kurottautui varpailleen ja tyrkkäsi sitä niin kovaa kuin vain pystyi. Kuului vaimea tömähdys, kun se osui maahan. Käytävään tulvi raitista ilmaa ja valoa. Yume hinkkasi jälleen multaisia kasvojaan hihallaan, ennen kuin uskaltautui avaamaan silmänsä. Hän erotti kaistaleen sinistä taivasta ja jonkin puun oksia.

”Kiipeä jo ylös!” Daigo huusi hänen alapuoleltaan. Epäröiden Yume nosti kätensä aukon reunan yli ja haki jotain, mistä saisi otteen. Hänen sormensa tavoittivat puunjuuren ja kiertyivät tiukasti sen ympärille. Vasta silloin hän uskaltautui nostamaan jalkansa seuraavalle puolalle.

Tyttö puolittain ryömi, puolittain kiipesi ulos aukosta. Lopulta hän kierähti selälleen kosteaan maahan ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Ulkoilma tuntui ihanalta pölyisen käytävän jälkeen. Hänen kätensä tärisivät rasituksesta ja niitä todennäköisesti särkisi kiitettävästi seuraavana päivänä. Sivusilmällä hän näki Daigon kampeavan itsensä ulos ja ryhtyvän auttamaan äitiään. Yume pakottautui istualleen ja silmäili ympäristöä. Hän ei havainnut kenenkään ylimääräisen läsnäoloa, joten he olivat luultavasti turvassa.

Vaistomaisesti Yumen sormet hamusivat kunai-koteloa, mutta hän tajusi, ettei ollut käyttänyt sitä temppeliin saapumisen jälkeen. Se oli yhä hänen laukussaan, koska hänen ei ollut ollut tarkoitus kertoa kenellekään oikeaa taustaansa. Nyt häntä totisesti harmitti. Kunaista olisi ollut edes vähän turvaa, mikäli joku ilmestyisi paikalle.

Kuului uusi tömähdys, kun Daigo siirsi luukun paikoilleen. Yume vilkaisi paikkaa. Luultavasti hän ei löytäisi sitä uudestaan, jos poistuisi sen luota. Olihan maa toki siirtynyt luukun kohdalta, mutta ei menisi pitkään, kun metsä jälleen ottaisi vallan.
”Missä me olemme?” tyttö tiedusteli.
”Metsässä temppelin takana”, poika kertoi hänelle. ”Meidän on lähdettävä pohjoiseen, jotta pääsemme takaisin, mutta en tiedä, onko se vielä viisasta.”

Yume yritti kuunnella taistelun ääniä, mutta erotti ainoastaan tuulen huminaa puissa, lintujen liverrystä ja hyönteisten pörinää. Täältä käsin oli mahdotonta sanoa, oliko temppelillä jo turvallista. Toisaalta metsässäkään ei välttämättä ollut, mikäli Akatsukin jäsenet olivat voittaneet taistelun ja päättäisivät poistua tätä kautta. Vaara vaani kaikkialla.

”Ettekö voi käyttää kykyjänne ja selvittää, mikä tilanne on temppelillä?” tyttö kysyi.
”Ei se toimi niin. Me luemme ihmisiä, emme rakennuksia”, Daigo selvitti.
”No, lukekaa sitten jotakuta munkeista.”
”Olemme liian kaukana. Henkilöön pitää olla jonkinlainen yhteys.. meidän pitää nähdä hänet, kuulla hänet tai tuntea”, Taemi tuhahti siihen sävyyn kuin asia olisi ollut itsestään selvyys.

Yume puntaroi tilannetta mielessään. He voisivat jäädä paikoilleen ja odottaa illan pimentymistä, ennen liikkeelle lähtöä. Jos joku lähestyisi, he voisivat aina paeta takaisin käytävään. Silloin heillä olisi myös mahdollisuus kulkea temppelille takaisin sitä pitkin, mikä olisi luultavasti helpompaa kuin metsän halki vaeltaminen.

Käytävän ongelma kuitenkin oli, että jos Daigo oli löytänyt sen, joku muu voisi löytää myös. Kapealla kulkuväylällä he olisivat auttamattomasti ansassa, jos vihollinen tulisi vastaan. Sen sijaan ulkona heidän pakomahdollisuutensa olivat suuremmat. Lisäksi jos he lähtisivät käytävän suulta, vihollinen ei pystyisi ainakaan sitä kautta yllättämään heitä.

Liikkeelle lähteminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin paikoillaan pysyminen. Ehkä he voisivat myöhemmin kiivetä puuhun ja tähyillä temppelin suuntaan. Jos tilanne näyttäisi huonolta, heidän ei olisi pakko mennä sinne.

Tyttö selvitti ajatuksensa toiselle kahdelle. Taemi ei katsellut häntä mitenkään iloisena, mutta Yume oli kiitollinen jo pelkästään siitä, ettei nainen jaellut syytöksiä. Hän ei halunnut joutua riitoihin tämän kanssa. Tosin saattoi olla, ettei yhteenottoa voinut välttää. Juuri nyt tilanne oli kuitenkin se, että heidän kannatti vain unohtaa erimielisyytensä ja selvittää tiensä takaisin tavalla tai toisella. Heidän oli tehtävä yhteistyötä, jos he halusivat selvitä.

”Lähdetään liikkeelle”, Daigo totesi. Taemi epäröi selvästi ja vilkuili suljettua luukkua. Niin, oli tietysti vaikea yrittää päättää, mikä olisi ollut huonoista vaihtoehdoista vähiten huono. Lopulta vanhempi nainen nyökkäsi.

Yume taittoi itselleen puunoksan aseeksi. Hän tiesi, ettei siitä olisi paljoakaan apua ketään vastaan, mutta se antoi kuitenkin edes hieman turvallisuuden tunnetta. Kolmikko lähti kulkemaan kohti pohjoista metsän halki. Tyttö piti vauhtinsa tarkoituksella tavallisena, koska ilmeisesti Daigo ja tämän äiti eivät pystyneet juoksemaan kovinkaan kovaa.

Kieltämättä Yumen mieleen tuli, että nyt hänellä oli tilaisuus paeta. Tuskinpa kaksikko saisi häntä kiinni millään, jos hän juoksisi puuhun ja lähtisi vain hyppimään oksia pitkin karkuun. Hän ei kuitenkaan halunnut jättää tavaroitaan temppelille.. ja lisäksi hänestä tuntui väärältä hylätä toiset tällaisessa tilanteessa. He olivat yhtälailla kaikki vaarassa ja luultavasti Yume oli heistä ainoa, joka pystyi edes jotenkuten taistelemaan mahdollisia vihollisia vastaan. Ei sillä, että hänellä olisi ollut minkäänlaista saumaa pärjätä yhdellekään Akatsukin jäsenistä.

Jokainen risaus, jonka heidän askeleensa aiheuttivat, hermostutti Yumea. He liikkuivat aivan liian äänekkäästi. Heidät olisi todella helppo jäljittää ja lopulta tappaa. Hän toivoi, että Hidan ja Kakuzu olivat jo kaukana. Oli harmillista, ettei hän edes tiennyt, miltä miehet näyttivät. Toisaalta hän kyllä tunnistaisi Akatsukin kaavut helposti, ja nämä olivat aivan varmasti pukeutuneet sellaisiin.

Kun maasto alkoi vähän nousta, Yume kipitti puuhun. Kesti hetken päästä latvaan asti, mutta hän oli varsin tyytyväinen siihen, ettei ollut unohtanut taitoa. Temppeli erottui selvästi edempänä, vaikka maan tasalta sitä ei puiden takia voinut erottaa. Näytti siltä, että jotain muutakin oli portin lisäksi romahtanut. Mitään liikettä ei näkynyt. Tuhosta huolimatta alue näytti rauhalliselta.

Yume yritti hahmottaa ympäristöä muutenkin. Heidän lähellään ei ollut ketään, eikä hän onnistunut erottamaan epätavallista liikettä kauempaakaan. Ilmeisesti tilanne oli rauhoittunut, ja Akatsukit poistuneet paikalta. Tieto tuntui varsin helpottavalta.

Tyttö palasi takaisin alas, missä kaksi muuta odottivat selvästi hermostuneina. ”Missään ei näy liikettä. Osa temppelistä on luullakseni romahtanut, mutta taistelu on oletettavasti ohitse.”
”Mennään sitten”, Daigo totesi tyytyväisesti.
”Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö vaara voisi yhä olla läsnä”, Yume jatkoi. Hän ei halunnut ryhtyä varomattomaksi. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa vastuussa jokaisesta. Hän pelkäsi, että viemällä toiset takaisin temppelille, hän vaarantaisi nämä.
”Emme me voi loputtomiin piileskellä. Sitä paitsi joku voi tarvita apua. Äiti tuntee yrtit ja osaa hoitaa useimmat vammat”, Daigo huomautti.

He jatkoivat matkaa, vaikka epämääräinen pelon tunne yhä kaihersi Yumen mielessä. Samalla hän kuitenkin tunsi myös uutta toivoa. Kenties hän pääsisi livahtamaan temppelistä sekasorron takia, ennen kuin kukaan edes tajuaisi asiaa. Itachin löytäminen saattoi olla vaikeaa, mutta hän ei voinut nykyisessä tilanteessa jäädä odottamaan miestä. Olisi vielä vaarallisempaa antaa tämän kävellä suoraan ansaan. Itachi joko vangittaisiin tai tämä tappaisi yrittäjät. Kumpikaan skenaario ei houkutellut Yumea.

Kun he lähestyivät temppeliä ja lähtivät kiertämään sitä ympäröivää muuria, ilmassa tuntui leijuvan pölyä. Rakennuksen takaosa oli kuitenkin edelleen pystyssä. Taistelu oli käyty etualalla, joten luultavasti joko muuri tai portaikko oli romahtanut. Yume toivoi, ettei kovin moni ollut kuitenkaan kärsinyt. Valitettavasti joka puolella oli pelottavan hiljaista. Eivät munkit muutenkaan metelöineet, mutta yleensä ihmisistä lähti aina jonkin verran ääntä. Nyt tuntui siltä kuin pahaenteinen hiljaisuuden pilvi olisi laskeutunut temppelin ylle.

Yume hiipi muurin viertä ensimmäisenä paksu oksa kädessään. Hän pidätti hengitystään nähdessään kaadetun portin ja siirtyi varovaisesti yhä lähemmäs sitä. Vieläkään ei kuulunut mitään. Tytön sydän jyskytti rintaa vasten, kun hän kurkisti pihalle portin pielestä. Ja saman tien hän vetäytyi takaisin painaen selkänsä kiinni muuriin. Näky oli kuitenkin jo ehtinyt palaa pysyvästi hänen verkkokalvoilleen.

Tyttö viittoi kahta muuta poistumaan paikalta. Hän yritti elekielellä käskeä näitä olemaan mahdollisimman hiljaa. Molempien jo ennestään vaaleat kasvot muuttuivat melkein valkoisiksi, Daigo näytti suorastaan pahoinvoivalta. Yume tiesi näiden kaivelleen näkymän hänen mielestään.

Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä suremaan. Heidän olisi lähdettävä välittömästi. Yumen oli vaikea irrottaa selkäänsä muurista, jalat eivät halunneet totella. Kuolleet, veriset miehet pyörivät hänen silmissään. Hän pystyi melkein haistamaan veren rautaisen, etovan lemun. Ja hän näki mielessään kaksi miestä, joista toinen piteli johtajaa harteillaan ja toinen oli jonkinlaisen maahan piirretyn ympyrän keskellä tekemässä jotain täysin käsittämätöntä.

Valitettavasti Yume ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun johtajan velttoa ruumista pidellyt mies ilmestyi hänen eteensä. Miehen toisella puolella Daigo ja Taemi kalpenivat entisestään.
”Mitäs rottia täällä piileksii?” mies hymähti kylmästi. Tämä tarkkaili Yumea vihreillä silmillään kovin arvioivasti. Tyttö ei ollut varma, mitä tämän mielessä liikkui. Halusiko tämä tietää, oliko hänestä vastusta vai oliko tällä mielessään jotain muuta?

Tyttö ei sanonut mitään. Hän toivoi, että kaksi muuta olisivat nyt tajunneet lähteä karkuun. Nämä kuitenkin seisoivat paikoillaan kuin liimattuina. Yume suoristautui täyteen pituuteensa, mikä ei tosin ollut paljon, ja jäi tuijottamaan miestä.

”Sinun päästäsi ei ole ainakaan luvattu palkkiota, koska en tunnista sinua”, mies pohdiskeli. Yume oli kyllä ollut varma, että hänestä oli julkaistu jo jonkin sortin etsintäkuulutus, mutta hän katsoi paremmaksi olla mainitsematta asiasta.

”Ensin sanot, että meillä on kiire, ja sitten jäät itse rupattelemaan jonkin rääpäleen kanssa”, halveksuva ääni ilmoitti Yumen selän takaa. Hän jähmettyi paikoilleen. Daigon ilme kertoi jo tarpeeksi. Hän ei välttämättä edes halunnut vilkaista taakseen.
”Rääpäle vakoili meitä, jos et sattunut huomaamaan”, toinen mies kommentoi.
”No, tapetaan hänet sitten ja jatketaan matkaa.”

Miehet tuijottivat toisiaan Yumen ylitse. Kylmä hiki nousi tytön iholle. Tästä tilanteesta ei tainnut olla ulospääsyä. Olipa hän ollut typerä. Heidän olisi pitänyt jäädä salakäytävän luukulle. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? He kuolisivat kaikki ja se oli hänen typeryytensä syytä.