Ficcikirjasto

Lapsena kuvittelin aikuisten elämän olevan jollain tapaa erityisen hienoa.

En ollut ymmärtänyt, miten vaikeaa se todellisuudessa on.

Aikuisuudessa ei ole mitään kadehdittavaa. Lapsia meidän pitäisi kadehtia.

Kaikki siirtyivät keittiöön vaitonaisina. Pojat menivät lopulta omaan makuuhuoneeseensa, mutta Take ja tytöt jäivät vielä ylös. Bhakti rullasi tyttöjen makuuhuoneesta ja jäi kiertelemään Vanillen jalkoja pitäen samalla iloista piipitystä. Vanille kyykistyi ja taputti robottia. Ainakin se oli iloinen nähdessään hänet.

”Menkää nukkumaan”, Take sanoi. ”Minulla ja Vanillella on vielä puhuttavaa.”

”Lupasin Fangille katsoa hänen peräänsä”, Astara huomautti, mutta haukotteli heti perään leveästi.

”Ei minulla ole hätää”, Vanille kommentoi ja jatkoi leikkiään Bhaktin kanssa. Oli helpottavaa keskittyä robottiin. Silloin hänen ei tarvinnut katsoa toisia.

”Oletko varma?” Momi kysyi.

”Yhym, olen ihan kunnossa.”

”Et näytä siltä”, Astara töksäytti suoraan. ”Naarmuja, mustelmia…”

”Eläinlauma hyökkäsi kimppuuni. Pärjään kyllä”, Vanille naurahti. ”Näkisittepä, mihin kuntoon lauma jäi minun käsittelyni jälkeen.”

”Fang on tainnut opettaa sinut tavoille”, Astarakin nauroi. ”Hyvä on sitten, minä menen petiin. Öitä teille!”

Astara katosi makuuhuoneeseen, mutta Momi jäi edelleen keittiöön. Vanille jätti Bhaktin rauhaan ja nousi seisomaan. Hän pudotti matkatavaransa tuolille ja jäi nojailemaan sen selkänojaan. Momin silmät mittailivat häntä huolestuneina.

”Olen ihan kunnossa”, Vanille toisti ja hymyili. Poskeen sattui.

”Poskeesi on nousemassa mustelma”, Momi sanoi matalalla äänellä.

”No, olen muutenkin niin kamalan näköinen tällä hetkellä, ettei yksi mustelma lisää tunnu missään”, punapää vakuutteli. ”Mene vain nukkumaan.”

Momi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja näytti siltä, ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Tyttö katsoi ensin Vanilleen, sitten Takeen ja taas Vanilleen.

”Olen jo rauhoittunut”, Take tuhahti. ”Mene nukkumaan ja ota Bhakti mukaasi.”

”Minä –”

”Mene vain, kyllä minä pärjään”, Vanille jatkoi vakuutteluaan. Tilanteen kiusallisuus oli muuttumassa sietämättömäksi. Vasta vähän aikaa sitten hän oli ollut iloinen päästyään pois orpokodista, mutta nyt hän ei tiennyt, miten voisi jatkaa asumista toisten kanssa. Tapahtumat tuntuivat kiiloina heidän välillään.

Lopulta Momi lähti maleksimaan makuuhuoneen suuntaan ja houkutteli myös Bhaktin mukaansa. Robotti näytti viihtyvän tytön kanssa niin hyvin, että Vanille tunsi pienen mustasukkaisuuden pistoksen. Bhakti oli kuitenkin hänen lemmikkinsä.

Vanille jäi näpräämään kynsiään Momin suljettua oven perässään. Punapää ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän tunsi itsensä vain äärimmäisen väsyneeksi. Koko päivän hän oli leijunut tunteesta toiseen, sellainen oli yllättävän kuluttavaa. Hän muisti olleensa todella iloinen, kun Fang oli laittanut kukan hänen korvansa taakse, mutta nyt tuosta tunteesta ei ollut mitään jäljellä.

Tyttö kohotti kättään ja etsiä kukkaa, mutta se oli ilmeisesti pudonnut. Ainakaan se ei ollut enää hänen korvansa takana. Kun Take yllättäen tarttui hänen käteensä, hän ei kyennyt välttämään säpsähdystä.

”Van, olen pahoillani, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä”, poika sanoi. ”En tiedä, mikä minuun meni. Olin vain niin huolissani, että helpotus tuli pintaan suuttumuksena tai jotain…”

Vanille vilkaisi poikaa kulmiensa alta. Hän ei kyennyt vastaamaan. Hän tiesi toisen odottavan anteeksiantoa, mutta sanat eivät tulleet ulos hänen suustaan. Ehkä hän oli ansainnut lyönnin, ehkä hänen olisi pitänyt armahtaa Take… miksei hän kyennyt sanomaan mitään?

”Anna minulle anteeksi. Lupaan, etten enää koskaan tee niin”, Take pyysi. Hyvin hitaasti Vanille sai nyökättyä. Poika ilmeisesti tulkitsi eleen jonkinlaiseksi merkiksi, sillä tämä kietaisi kädet tytön ympärille ja rutisti hänet itseään vasten. Vanille vastasi halaukseen, vaikkei tiennyt, olisiko todella halunnut.

”Olen niin iloinen, että tulit takaisin, että olet elossa”, poika jatkoi puhumistaan. ”Me etsimme sinua vuorilta, mutta emme päässeet jäljillesi. Olin tulla hulluksi huolesta. Sitten Solis ilmestyi tänne ja kertoi, että olit jäänyt maanalaiselle järvelle.”

”En halunnut huolestuttaa ketään, anteeksi”, Vanille mutisi ja vetäytyi halauksesta. Hän oli Taken ja tuolin välissä. Asetelma tuntui ahdistavalta.

”En ymmärrä, miksi sinun piti lähteä Fangin perään, kun tiesit hänen olevan tulossa takaisin”, Take sanoi. Vanille pani merkille, että pojan äänessä oli katkeruutta. Kenties tämä aavisti osuutensa tytön lähdössä.

Tyttö yritti livahtaa pois hankalasta paikasta, mutta Take laski kätensä tuolin selkänojalle ja tukki siten pakotiet.

”Kerro minulle”, poika pyysi. Tosin pyyntö kuulosti enemmän käskyltä.

”Minun oli ikävä häntä”, Vanille vastasi rehellisesti. Se oli ainakin totta, vaikkei koko totuus.

”Miksi? Mikä hänessä on niin ihmeellistä?”

”Hän on ystäväni.”

Tyttö ei ymmärtänyt, mikä Takea oikein riivasi. Huolestumisen hän tajusi, mutta Fangista tivaamista ei.

”Momi on ystäväsi”, Take tokaisi. Vanille tunsi olevansa yhä vahvemmin pihalla. Toki Momi oli hänen ystävänsä, mutta kyllähän ihmisellä saattoi olla useita ystäviä samaan aikaan. ”Fang vain käyttää muita hyväkseen.”

”Eikä käytä!” Vanille kivahti, mutta puri sitten huultaan. He olivat jo kerran herättäneet Astaran, punapää ei halunnut olla enempää vaivaksi muille. Hänen olisi pysyteltävä hiljaa, jotta muut saisivat nukkua.

”Et tunne häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei ole sopivaa seuraa kellekään”, Take väitti. ”Hän on varmaan jo saanut sinut pauloihinsa, mutta sinun on parempi pysytellä erossa hänestä. On olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka välittävät sinusta oikeasti.”

Vanille huokaisi. Take ei aikonut tehdä tilanteesta helppoa, poika halusi välttämättä käydä kaiken läpi vaikeimman kautta.

”Take”, tyttö lausui pojan nimen hyvin hitaasti.

”Vanille.”

”Minä olen miettinyt sitä, mitä tapahtui minun syntymäpäivänäni.”

”Tiedän, että saattoi olla liian aikaista, mutta tavallaan ajankohta tuntui sopivalta. Päivä oli jo valmiiksi merkittävä sinulle, halusin tehdä siitä vielä merkittävämmän”, Take kertoi. Tämä siirtyi lähemmäs Vanillea. Tyttö tunsi hengityksensä kiihtyvän ja ahdistuksen nousevan vatsasta kohti rintaa.

Taken kasvot tulivat vain lähemmäs. Vanille kohotti oikean kätensä ja painoi sen pojan suulle.

”Take, ei”, hän henkäisi. Pojan silmät tuijottivat häntä äimistyneinä. Tämä tarttui hänen ranteeseensa ja siirsi käden pois. ”Minä en voi.”

”Me puhuimme tästä jo. Totta kai se voi aluksi tuntua oudolta, mutta tuskin ystäväsi olisi halunnut, että jätät elämättä vain, koska hän on kuollut”, poika kommentoi.

”En tarkoita Caelan takia, minä en muutenkaan voi”, Vanille vastasi. ”Minä pidän sinusta todella paljon, mutta siinä kaikki.”

”Voit oppia pitämään enemmän”, Take väitti. Poika kuulosti epätoivoiselta, mitä Vanillen oli vaikea käsittää. Tyttö muisti hyvin, miten suosittu Take oli ollut ennen hyökkäystä. Tämä olisi varmasti edelleen voinut valita ties kenet. Miksi ihmeessä tämän piti ripustautua juuri häneen?

Vanille puisteli päätään. Hänen kurkkuaan kuristi, hän ei ollut joutunut tällaiseen tilanteeseen aiemmin. Miten ihailijat oikein torjuttiin kohteliaasti ja loukkaamatta?

”Minä en usko siihen. Sinä olet minulle hyvä ystävä, mutta en halua enempää”, tyttö sopersi. Hänellä oli voimaton olo. Hän halusi vain käpertyä omaan vuoteeseensa ja itkeä itsensä uneen.

”Se johtuu Fangista, eikö niin? Hän on sanonut sinulle jotain minusta”, Take puuskahti.

”Eikä ole, Fang ei liity tähän mitenkään”, Vanille vastusti. Hän ei vieläkään tajunnut, mikä pakkomielle Fangilla ja Takella oli toisistaan. Nämä tuntuivat vihaavaan toisiaan suunnattomalla intohimolla.

”Tämä on hänen syytään!” Take ärähti ja käännähti ympäri.

Vanille tuijotti, kun poika marssi kohti toisen makuuhuoneen ovea. Tyttö ei tajunnut yhtään tämän reaktiota. Hän oli osannut odottaa uutta suuttumuksen aaltoa, mutta ei Fangin vetämistä juttuun mukaan.

”Minä en luovuta”, Take sanoi makuuhuoneen ovelta. ”Jonain päivänä sinä heräät ja tajuat, kuka on oikeasti arvoisesi ja kuka ei.”

Poika jätti Vanillen yksin keittiöön. Hiljaa tyttö keräsi tavaransa kasaan ja hiippaili päinvastaiseen suuntaan. Epämääräinen ahdistuksen pilvi leijaili hänen päänsä yläpuolella, kun hän sipsutteli tyttöjen huoneeseen. Bhakti piippasi hänelle tervehdyksen pimeästä, kun hän livahti sisälle ja ryhtyi riisuutumaan. Hän oli liian väsynyt vastatakseen.

Vanille ryömi omaan vuoteeseensa ja veti peiton leukaansa asti. Hän kääntyi ensin vasemmalle kyljelleen, mutta tyyny satutti poskea, joten hän joutui kääntymään takaisin selälleen. Äänettömät kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun illan tapahtumat tunkivat väkisin mieleen.

~o~

Aamulla kaikki olivat hiljaisia. Vanille jäi pyörittelemään lusikkaa teemukissaan, kun muut alkoivat jo valmistautua lähtemään töihinsä. Punapää tiesi, että hänen oli tänään mentävä tapaamaan kylän vanhimpia ja kerrottava karkumatkastaan. Luultavasti nämä tiesivät jo, mutta hänen oli silti ilmoittauduttava. Oli hyvin todennäköistä, että myös orpokodin johtaja olisi paikalla. Vanille saattoi vain kuvitella, kuinka pettynyt tämä olisi häneen luotettuaan siihen, että tytön saattoi antaa asua ystäviensä kanssa.

Sitten oli vielä Take. Poika ei ollut sanonut sanaakaan Vanillelle koko aamuna. Tyttö ei silti uskonut, että juttu oli loppuun käsitelty. Take oli illalla maininnut, ettei aikonut luovuttaa.

”Pärjäätkö sinä?” Momi kysyi ja halasi Vanillea varovasti. Punapää nosti jo automaattisesti hymyn kasvoilleen.

”Pärjään.”

”Voin tulla mukaasi. Ei kukaan kaipaa minua heti aamusta”, toinen tyttö ehdotti.

”Vanhimmat eivät suhtaudu kovin positiivisesti, jos raahaan sinut mukaani, kun sinun pitäisi olla hoitamassa omia tehtäviäsi”, Vanille huomautti. ”Mene vain, kyllä minä selviän.”

Momi luovutti ja tarttui laukkuunsa. Tämä vilkaisi vielä taakseen eteisen oviaukossa, mutta katosi sitten näkyvistä. Hetkeä myöhemmin tämä kuitenkin palasi takaisin ja laski liiskautuneen kukan pöydälle Vanillen eteen.

”Älä yritä olla liian vahva. Sinulla on ystäviä, jotka voivat olla vahvoja puolestasi”, Momi totesi ja palasi eteiseen. Hetken päästä ulko-ovi kävi, ja Vanille jäi keittiöön yksin jaloissaan pyörivän Bhaktin kanssa.

Vanille tuijotti kukkaa, joka oli painunut aivan littanaksi. Hän poimi sen käteensä ja kiikutti sen makuuhuoneeseen tyynyliinansa sisälle. Sitten hän palasi keittiöön ja penkoi öljypurkin esille alakaapista. Bhakti rullasi välittömästi hänen luokseen ja päästi joukon innokkaita piippauksia.

Tyttö lisäsi öljyä robottiin hyvin hitaasti. Hän tunsi olonsa lievästi syylliseksi jätettyään sen toisten hoiviin.

Kun Bhakti oli saanut öljyannoksensa, se siirtyi pöydän alle ja jäi sinne lepäämään. Robotti ei koskaan nukkunut, mutta se tarvitsi lepoaikansa latautuakseen. Vanille huokaisi. Hänen oli aika lähteä tapaamaan vanhimpia. Nämä olisivat luultavasti kaupungintalolla, ellei mitään erikoista ollut tapahtunut. Kukaan ei ollut maininnut mistään tavallisuudesta poikkeavasta, joten ei ollut syytä olettaa, että rutiinit olisivat muuttuneet miksikään Vanillen lyhyen poissaolon aikana.

Tyttö nappasi avaimen mukaansa ja suunnisti ulko-ovelle. Aivan liian pian hän oli laskeutunut portaita pitkin aukiolle. Kaupungintalo sijaitsi keskellä kylää, joten matka ei ollut pitkä.

”Mietinkin, aiotko nukkua koko aamun”, Fangin ääni sanoi Vanillen pysähtymään kesken askeleen. Punapää vilkaisi sivulleen ja näki vanhemman tytön nojailevan katukylttiin. Nyt tämä suoristautui ja käveli hänen luokseen. ”Oletko kunnossa?”

”Kaikki kysyvät tuota”, Vanille hymähti.

”Syystäkin.”

Fang tarttui punapäätä leuasta ja kohotti tämän kasvoja. Vanille tunsi punan nousevan pitkin kaulaansa, kun toinen tarkasteli hänen poskeaan.

”Minun olisi pitänyt lyödä Takea kunnolla”, Fang totesi.

”Ei se nyt niin paha ole”, Vanille vähätteli.

”Hänellä ei ollut oikeutta koskea sinuun!” vanhempi ärähti. ”En anna sen tapahtua uudestaan. Tästä lähtien suojelen sinua.”

”Take pyysi anteeksi”, punapää huomautti. ”Hän oli aidosti pahoillaan.”

”Se ei poista hänen tekoaan.”

Fangin katse oli ehdoton. Toisaalta Vanille tiesi tämän olevan oikeassa, toisaalta hän tunsi olevansa itse syyllinen kohtaloonsa. Hänen olonsa oli niin ristiriitainen, että hänen oli vaikea eritellä omia ajatuksiaan tilanteesta. Eniten häntä ahdisti se, että kaikkien välillä tuntui olevan kitkaa. Mikään ei ollut ennallaan, vaikka juuri sitä hän olisi kaivannut.

”No, annetaan sen aiheen nyt olla”, Fang sanoi, kun tytöt olivat aikansa seisseet hiljaa. Vanhempi käänsi Vanillen ympäri ja tarttui jälleen tämän käteen. ”Mennäänpä tapaamaan niin vanhimpia, niin saadaan se juttu pois alta.”

”Tuletko sinä minun mukaani?” Vanille kysyi. Ajatus ilahdutti häntä, sillä hän oli jo ehtinyt kauhistella tulevaa tilannetta mielessään.

”Tietenkin. Jonkun pitää todistaa, että olet todella käynyt kierroksella”, Fang vastasi.

Tytöt jatkoivat matkaa yhdessä. Vanillea jännitti edelleen, mutta hän tunsi olonsa turvallisemmaksi nyt, kun Fang oli hänen rinnallaan. Hän ei joutuisi yksin selittelemään typeryyksiään vanhimpien tarkan tuijotuksen alla. Tosin karkumatkastaan hänen oli kannettava vastuu yksin. Hän tiesi, että oli leikkinyt omalla hengellään.

Vanille ja Fang joutuivat odottamaan tovin, ennen kuin heidät otettiin vastaan. Vanhimmat kokoontuivat aina arkena aamupäivisin, jolloin kyläläiset saattoivat käydä tapaamassa heitä ja kysymässä neuvoja milloin mihinkin.

Vanille uskalsi hädin tuskin katsoa orpokodin johtajan suuntaan, kun tytöt astuivat vastaanottohuoneeseen. Hän piilotti kätensä selkänsä taakse, jottei kukaan olisi nähnyt niiden vapinaa. Kasvoilleen hän yritti taikoa huolettoman ilmeen.

”Oerba Dia Vanille”, yksi vanhimmista lausui tytön nimen hyvin hitaasti kuin maistellen jokaista sanaa. ”Sinä karkasit kylästä noin viikko sitten. Poistuit kylän alueelta, vaikket ollut vielä käynyt kierrokselta eikä sinulla ollut lupaa lähteä. Pitääkö tämä paikkansa?”

”Kyllä”, tyttö vastasi ja hymyili.

”Tämä ei ole naurun asia, Vanille”, orpokodin johtaja tokaisi ja sai hymyn katoamaan punapään kasvoilta.

”Miksi lähdit, vaikka tiesit sen olevan vastoin sääntöjä?” eräs tiedusteli. Tämän ääni kuulosti ystävällisemmältä kuin orpokodin johtajan.

”Henkilökohtaisista syistä”, Vanille kertoi. Vaikka vanhimpien kasvoille kohosi kysyvä ilme, hän ei halunnut valottaa syitään tarkemmin. Miten ihmeessä hän olisi voinut kertoa typerästä tilanteestaan? Olisiko yksikään vanhuksista edes tajunnut, millaiseen ahdinkoon Take oli hänet työntänyt? Ei rakkaushuolista puhuttu kenellekään, saati sitten kylän vanhimmille.

Kysymyksistä ei tuntunut tulevan lainkaan loppua. Vanhimmat utelivat Vanillen matkan jokaisesta käänteestä. Tyttö yritti kertoa kaiken mahdollisimman tarkasti, mutta jätti muun muassa yhteisen kylpyhetkensä Fangin kanssa mainitsematta. Hänestä se ei kuulunut asiaan millään tavalla, vaikka se nousikin hänen mieleensä, kun vanhimmat halusivat tietää, oliko vielä jotain, mitä hän ei ollut maininnut.

Kun Vanillen kuulustelu vihdoin päättyi, vanhimmat kääntyivät Fangin puoleen. Tältä kyseltiin samoista asioista kuin punapäältä, mutta nyt vanhimpia kiinnosti vanhemman tytön näkemys Vanillen pärjäämisestä ja siitä, oliko punapää kyvykäs kantamaan vastuun itsestään, vaikka oli osoittanut suurta vastuuttomuutta karkaamalla.

Vanille tuijotteli kenkiensä kärkiä odotellessaan tilaisuuden loppumista. Häntä pelotti, että vanhimmat päättäisivät hänen olevan kelvoton aikuiseksi, että nämä käskisivät hänen odottaa, kunnes saisi luvan lähteä kierrokselle toisten nuorten kanssa. Kaikkein eniten hän pelkäsi joutuvansa takaisin orpokotiin. Hän ei ollut varma, halusiko enää asua Taken ja muiden kanssa, mutta orpokotiin hän ei ainakaan enää halunnut.

Vihdoin kysymykset loppuivat ja vanhimmat vetäytyivät keskustelemaan hetkeksi keskenään. Vanille vilkaisi Fangin suuntaan ja näki toisen hymyilevän rohkaisevasti. Hän vastasi hymyyn ja yritti peittää sillä sisäisen epävarmuutensa.

Kun vanhimmat palasivat paikoilleen, Vanille tunsi hengityksensä salpautuvan. Ilma ei vain kulkenut keuhkoihin ja hänen sydämensä jyskytti rintaa vasten. Hän pakottautui seisomaan mahdollisimman suorassa ja päätti ottaa kaiken vastaan niin urheasti kuin suinkin.

”Oerba Dia Vanille, Dian klaanin viimeinen jäsen”, vanhimmista vanhin aloitti, ”osoitit äärimmäistä vastuuttomuutta lähtiessäsi kylästä, vaikka tunnet sääntömme. Et myöskään kertonut kunnollista syytä lähdöllesi.”

Vanille nielaisi. Hänet pakotettaisiin takaisin orpokotiin. Niin kävisi varmasti. Hän joutuisi pahimmassa tapauksessa odottamaan vuoden tai pari, ennen kuin jollakulla olisi aikaa viedä nuoria kierrokselle. Sillä aikaa Fang tulisi ja menisi vapaasti, mutta Vanille joutuisi nukkumaan yksin ankeassa huoneessa.

”Emme voi kuitenkaan tuijottaa pelkästään rikkeitäsi vaan meidän on verrattava niitä saavutuksiisi. Kuljit yksin maanalaiselle järvelle asti. Se oli typerää ja vaarallista, mutta selvisit siitä hengissä. Selvisit myöskin taistelusta sauruksia vastaan ja palasit takaisin kantamaan vastuun teoistasi kuin aikuinen ikään”, vanhin jatkoi. ”Olet osoittanut oppineesi läksysi ja ymmärtäväsi vastuusi. Tästä päivästä lähtien olet yksi Oerban kylän aikuisista, jonka oletetaan tuovan kunniaa klaaninsa nimelle.”

Vanille avasi suunsa, muttei osannut sanoa mitään. Hän ei voinut uskoa tuuriaan, kaiken järjen mukaan vanhimpien olisi pitänyt lytätä hänet täysin. Hän antoi Fangin taluttaa hänet ulos vastaanottohuoneesta typerä hymy kasvoillaan.

”Olen vapaa”, tyttö totesi vasta, kun kaksikko oli ehtinyt kävellä merenrantaan.

”Mitä aiot tehdä nyt?” Fang kysäisi.

”En tiedä.”

Punapäällä ei tosiaan ollut aavistustakaan seuraavasta askeleesta. Tietenkin hän osallistuisi kylän jälleenrakentamiseen samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta se työ ei kestäisi loputtomiin. Lisäksi hänen pitäisi päättää, mitä hän tekisi omalla elämällään. Yhtäkkiä näytti siltä, että kaikki tiet olivat avoimina hänen edessään, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä.

”Eipä sitä tarvitse heti tietääkään”, Fang totesi.

”Mitä sinä aiot tehdä?” Vanille uteli. Kenties Fangin suunnitelmat auttaisivat häntä selvittämään omiaan.

Vanhempi kohautti olkapäitään. Tämä poimi maasta kiven ja viskasi sen veteen.

”Olen ajatellut tutkia tarustoa”, tämä vastasi. ”Haluan tietää enemmän fal’Cieiden taustoista. Vanhimpiin tietoihin ei pääse käsiksi aivan helposti, mutta keksin vielä keinon.”

Vanille nyökkäsi. Hän kuuli taas katkeruuden toisen äänessä, Fang taisi tosiaan kantaa kaunaa Animalle siitä, ettei se ollut noussut puolustamaan oerbalaisia. Kieltämättä punapääkin ihmetteli, miksei fal’Cie ollut tehnyt mitään, mutta hänet oli kasvatettu kunnioittamaan sitä. Hän oli vain ihminen, hän ei voinut ymmärtää fal’Cieiden korkeampia tarkoituksia.

”Lisäksi etsin asuntoa”, Fang siirtyi kevyempään aiheeseen.

”Missä olit viime yön?” Vanille kysäisi saman tien. Hän tunsi olonsa aina hieman epämukavaksi, kun toinen otti fal’Ciet puheeksi, joten aiheen vaihto sopi hänelle erinomaisesti.

”Äitini serkun luona. Hän lupasi majoittaa minut toistaiseksi, jos olen ihmisiksi”, Fang naurahti.

”Olet ihmisiksi?” Vanille toisti nauraen. Hänen oli vaikea kuvitella, että Fang voisi tehdä mitään erityisen järkyttävää. Tosin saattoihan tämän äidin serkku olla herkkä tapaus.

”Hän pelkää, että teen jotain sopimatonta ja pilaan hänen maineensa”, vanhempi tyttö hymähti.

”No, hän varmasti pelkää turhaan.”

”Jaa-a, saa nähdä. Ehkä on parempi, että yritän etsiä sen asunnon mahdollisimman pian.”

Aikoiko Fang sitten tehdä jotain sopimatonta? Rikkoa jotain kylän sääntöjä kenties? Vanille ei ymmärtänyt, mihin toinen mahtoi viitata, mutta hän katsoi paremmaksi jättää kysymättä.

”Pitäisikö meidän mennä auttamaan kunnostus töissä?” punapää kysäisi.

”Olet edelleen toipilas. Ehkä voimme pitää vielä tämän päivän vapaata ja palata hommiin huomenna”, Fang ehdotti ja istahti rannalle. Vanille istui tämän viereen, ajatus tuntui mukavalta. Juuri jotain tällaista hän kaipasi ja tarvitsi; rauhallinen hetki ilman murheita oli ehdottomasti parasta lääkettä ristiriitaiseen olotilaan.