Ficcikirjasto

En voi sanoa, että elämämme olisi ollut helppoa.

Se oli selviytymistä päivästä toiseen.

Siitä huolimatta rakastin sitä koko sydämestäni, hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Vanille istui keittiönpöydän ääressä ja korjasi mekkoaan. Hän olisi tarvinnut uusia vaatteita, mutta ompeleminen ei ollut hänen vahvimpia taitojaan. Ehkä hän kuitenkin pystyisi irrottamaan pikkusumman säästöistään ja ostamaan jotain.

Myös Momi oli tullut pöydän ääreen askartelemaan koruja. Tämä sai niitä myytyä ja keräsi sillä tavoin itselleen lisätienestejä. Vanille oli usein ihastellut toisen tytön taitoa tehdä helmistä, metallinpaloista, puusta ja nauhasta erikoisia ja omalaatuisia koruja. Momi näytti myös nauttivan tekemisestä, joten punapää toivoi, että tämä voisi jonain päivänä elättää itsensä sillä.

”Mitä aiot tehdä tänään illemmalla?” Momi kysäisi. ”Astara puhui jostain Yanin klaanin järjestämistä juhlista.”

”Lupasin mennä Fangin kanssa katsomaan yhtä asuntoa”, Vanille vastasi. ”Ehkä voi-”

”Vietät nykyisin paljon aikaa hänen kanssaan”, Momi huomioi.

”Hän on paras ystäväni.”

”Enkö minä ole?”

Vanille kohotti katseensa mekosta. Momin ruskeat silmät tapittivat häntä pöydän yli ilkikurisina. Punapää huokaisi mielessään helpotuksesta, tämä ei ollut sentään loukkaantunut hänen sanoistaan.

”Olet sinäkin hyvä ystävä”, Vanille vastasi.

”Mutta Fang on vähän enemmän, vai mitä?” Momi jatkoi.

”Niin kai.” Vanille ei oikein ymmärtänyt, mihin vaalea tyttö pyrki.

”Te tosiaan voisitte tulla sinne juhliin”, Momi vaihtoi aihetta. ”Astara pyysi kutsumaan sinut ja hän on varmaan jo pyytänyt Fanginkin. Sama kai se on, jos tulette yhdessä.”

”Ehkä me tulemme”, punapää myöntyi.

”Hienoa! Mitä ajattelit laittaa päälle?”

Momi ei kuitenkaan odottanut Vanillen vastausta, vaan alkoi selvittää omia suunnitelmiaan. Punapää uppoutui kuuntelemaan samalla, kun parsi repeytynyttä saumaa mekostaan umpeen. Hänellä ei tainnut olla mitään erityistä päälle pantavaa. Suurin osa hänen vaatteistaan oli tuhoutunut hyökkäyksessä eikä hänellä ollut viime aikoina ollut aikaa miettiä uusien hankkimista.

Toisen tytön suunnitelmat kuulostivat siltä, että juhliin olisi pitänyt laittaa päälle jotain erityistä. Vanille vilkaisi pöydälle levittämäänsä vaaleanpunaista mekkoa ja sitten yllään olevaa oranssia, lyhyttä hametta. Kumpikin näytti kovin arkiselta.

”Momi, voisitko sinä lainata minulle jotain?” Vanille keskeytti toisen selostuksen. Momi laski keskeneräisen korun pöydälle ja nousi paikaltaan.

”Katsotaan, löytyisikö jotain sopivaa”, tämä sanoi. ”Olen ajatellut hankkia uuden ompelukoneen. Vanhani hajotettiin hyökkäyksessä. Sitten voisin tehdä meille kaikille vaatteita.”

”Sinulla ei kohta ole vapaa-aikaa ollenkaan”, Vanille totesi toisen penkoessa vaatearkkuaan.

”Jos olisin tarpeeksi nopea, voisin jättää muut työt ja keskittyä koruihin ja vaatteisiin. Mutta ei minua haittaa ommella iltaisin. Se on kivaa”, Momi selosti. ”Sinulle voisi sopia vihreä…”

Vaaleahiuksinen tyttö veti esiin syvänvihreän mekon ja ojensi sitä Vanillelle, joka jäi katselemaan sitä epäröiden. Lopulta punapää otti vaatekappaleen vastaan ja mallasi sitä itseään vasten.

”Kokeile sitä päällesi”, Momi ehdotti.

Vanille epäröi. Hän ei ollut vieläkään tottunut riisuutumaan toisten nähden. Toisaalta he olivat molemmat tyttöjä, joten tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä. Pojat olivat lisäksi kaikki jossain, joten ei ollut vaaraa, että joku olisi kävellyt makuuhuoneeseen yllättäen.

Punapää laski vaatteet hetkeksi sängylle ja kiskoi toppinsa päänsä ylitse ja antoi hameen pudota lattialle. Sitten hän veti mekon päälleen mahdollisimman nopeasti. Sen toinen olkain valahti puoleen väliin kyynärvartta, mutta Momi vakuutteli, että sen kuului mennäkin niin.

”Tein tuon pari vuotta sitten. Se on minulle vähän pieni edestä nykyisin”, blondi selosti. Vanille pani merkille, että myös Momin rinnat olivat isommat kuin hänen. Oliko hänet tuomittu elämään ikuisesti pienien rintojen kanssa? Eiköhän hänen vartalonsa olisi jo pitänyt saada lisää naisellisia muotoja?

”Hmm, se kaipaa jotain…” Momi pohdiskeli. ”Se näyttää nyt vähän roikkuvalta.”

Vanille päätteli, että Momi oli ollut jo pari vuotta sitten muodokkaampi kuin hän. Ehkä hän tosiaan jäisi tällaiseksi. Toisaalta se saattoi olla hyväkin, silloin hän ei keräisi samalla tavalla ihailijoita kuin muodokkaammat tytöt. Yhdessäkin oli tarpeeksi. Take oli vihoittelunsa jälkeen siirtynyt hienovaraisiin vihjauksiin ja kohteliaisuuksiin. Pojan liehittely oli niin läpinäkyvää, että se ahdisti Vanillea. Miksei tämä voinut vain luovuttaa?

Kai Vanillessa sitten oli jotain vikana, mutta hän ei lämmennyt. Hän ei tuntenut Takea kohtaan siten kuin poika olisi halunnut hänen tuntevan. Hän viihtyi tämän seurassa – silloin, kun tämä käyttäytyi normaalisti – mutta ei löytänyt sisältään kuplivaa ihastusta, jännitystä tai muutakaan erityistä ollessaan tämän kanssa. Itse asiassa ajan viettäminen Fangin kanssa herätti hänessä enemmän innostusta kuin koko poika.

”Huhuu, Van?” Momi huudahti. ”Minne sinä katosit? Haaveilitko jo illasta Fangin seurassa? Älä nyt vielä innostu, tässä on monta tuntia aikaa.”

”Mitä? En minä -”

”Kokeillaan tätä”, Momi lipui sujuvasti aiheesta toiseen, ennen kuin Vanille ehti kunnolla vastata. Vaaleahiuksinen tyttö kietoi punapään rintojen alle helmistä ja nahkanauhasta punotun vyön. ”Se on täydellinen! Se korostaa muotojasi juuri sopivasti.”

”Ei minulla ole muotoja”, Vanille naurahti.

”No, onhan. Katso vaikka!”

Momi raahasi punapään peilin eteen ja käänsi tämän sivuttain. Vanille tuijotti peilikuvaansa, kieltämättä hän näytti erilaiselta nyt, kun Momi oli pukenut hänet. Ei hän silti pärjännyt blondille, mutta ehkä hän oli muuttunut hieman naisellisemmaksi. Hän ei vain ollut itse huomannut sitä.

”Näytät tosi hyvältä. Otetaan nuo ponnarit vielä pois ja laitetaan vähän helmiä sinun hiuksiisi”, Momi jatkoi.

”Eikö se ole jo vähän liikaa?” Vanille epäili, mutta hänen olonsa alkoi muuttua mukavan kepeäksi. Hän ei ollut viettänyt tällä tavoin aikaa tyttöjen kesken sitten… no, pitkään toviin. Momin kanssa oli yllättävän helppo olla, jos ei välittänyt tämän uteluista.

”Pyh, kunhan ei laiteta liikaa. Odotahan, kun saan sinut valmiiksi. Fang tulee pudottamaan silmät päästään.”

Se oli ainakin totta. Vanille alkoi pikku hiljaa olla kunnossa. Mustelmat ja naarmut olivat parantuneet hartiaa lukuun ottamatta. Siinä näkyi edelleen vaalea jälki, mutta sekään ei ollut kovin paha. Fang ei ollut tainnut nähdä Vanillea ehjänä ja uusissa vaatteissa aikoihin, laittautuneena ei koskaan.

Lopun iltapäivän tyttökaksikko vietti valmistautumalla Yanin klaanin juhliin. Momilla oli melkoinen varasto vaatteita ja koruja, joita he sovittelivat kilpaa. Vanille tunsi olonsa pitkästä aikaa rentoutuneeksi. Tällaista arjen kuului olla, kepeää ja onnellista, vailla suuria murheita. Kenties tällaisia päiviä tulisi enemmän ja enemmän, elämä alkaisi hiljalleen kukoistaa Oerbassa.

”Tiedätkö… minusta me olemme oikea perhe”, Momi totesi napittaessaan valitsemaansa mekkoa. ”Emme ehkä sellainen tavallinen, mutta perhe kuitenkin. Sinä ja Astara tunnutte oikeilta siskoilta ja Nebu veljeltä. Take ja Matsu nyt ovat minulle muutenkin sukua jo valmiiksi.”

”Olet oikeassa”, Vanille vastasi hymyillen. Hänkin piti heidän pienestä perheestään, vaikka asiat Taken kanssa olivat juuri nyt vaikeita.

”Kyllä Takekin asettuu”, Momi jatkoi. ”Hän osaa välillä olla ääliö ja on kamalan mustasukkainen. Hän on ollut sellainen aina, mutta minä tunnen hänet. Ei hän tarkoita pahaa.”

”Tiedän sen”, punapää totesi. ”En vain tajua, mikä Fangissa vaivaa häntä niin paljon.”

”Sitä sinun pitäisi oikeastaan kysyä heiltä… siis Takelta ja Fangilta. Minä en halua juoruta”, Momi sanoi. Vanille yllättyi, sillä toinen oli useaan otteeseen osoittanut olevansa turkasen utelias. Yleensä uteliaat ihmiset kertoivat saamansa tiedot eteenpäin.

”Ehkä minä vielä kysyn”, punapää myötäili. Kenties asiat lähtisivät selviämään, jos hän tietäisi enemmän.

”Joo, mutta ei mietitä tänään ikäviä juttuja”, Momi siirtyi taas sujuvasti eteenpäin. ”Sinun pitää kohta lähteä katsomaan Fangin kanssa sitä asuntoa, ja sitten myöhemmin pidetään oikein kunnolla hauskaa.”

”Yhym.” Vanille nyökkäsi ja naurahti samalla.

”Lupaathan tulla?”

”Lupaan. Tästä tulee paras ilta aikoihin.”

Vanille viimeisteli vielä mekon korjausompeleen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Momin innokkuus oli tarttunut häneenkin ja sai hänen olonsa levottomaksi. Häntä jopa jännitti, mitä ilta toisi tullessaan.

Kun mekko oli korjattu, kello ei vieläkään ollut tarpeeksi. Paikallaan istuminen oli mahdotonta, joten Vanille huomasi hyvin pian vaeltelevansa päämäärättömästi ympäri asuntoa Momin askarrellessa pöydän ääressä. Punapää jäi nojailemaan ikkunankarmiin ja tuijottelemaan ulos kadulle, missä joukko lapsia näytti leikkivän Kuka pelkää behemothia.

”Luuletko, että Fangilla on mahdollisuus saada tuotua sitä Yunin klaanin poikien keittelemää juomaa?” Momi kysäisi.

”En usko”, Vanille vastasi kääntymättä.

”Etkö voisi kysyä?”

”En tiedä, onko se hyvä ajatus.” Tyttö muisti liiankin hyvin, miksi Fang etsi omaa asuntoa. Tämä ei ollut erityisen lämpimissä väleissä klaaninsa kanssa. Ei kai Fangin ja muiden Yunin klaanin jäsenten välillä varsinaista epäsopua ollut, mutta Vanille ei silti halunnut vaivata toista kyselemällä typeriä. Toisekseen hän ei tiennyt, oliko juoman hankkiminen juhliin ylipäätään hyvä idea.

Vanille oli saanut juomasta lievän päänsäryn edellisellä kerralla. Hän oli kuitenkin myös aika varma, että juomalla oli ollut osuutta Taken käytökseen. Ehkä poika ei olisi suudellut häntä, jos he eivät olisi juoneet illan aikana. Oli tietysti turha jossitella, mutta juomisesta erossa pysyminen ei välttämättä silti ollut huono ajatus.

”Noo, kysyn sitten itse”, Momi päätti. ”Viimeksikin se oli aika helppoa. Minä vain juttelin heille hiukan ja he myivät halvemmalla kuin yleensä. Ehkä voisin kysyä heiltä seuraavaksi reseptiä. Sitten voisimme tehdä juomaa itse.”

”Tuskin he sitä kertovat. Siitähän olisi vain haittaa heille”, Vanille hymähti.

”Ehkä minun sitten pitää alkaa seurustella jonkun kanssa… Blade on aika hyvännäköinen”, Momi jatkoi pohdintojaan. ”Oletko nähnyt häntä? Hänellä on tosi vihreät silmät ja lyhyt, tumma tukka… ja ne lihakset. Sinun totisesti pitäisi nähdä hänet!”

”Etkö pelkää, että saattaisin sitten haluta hänet itselleni?” punapää nauroi. Momin intoilusta tuli Caela mieleen, samalla tavoin tämäkin oli aina jaksanut hehkuttaa Takea. Tytöt eivät kaiketi muuttuneet mihinkään, vaikka ikää tuli lisää muutama vuosi.

”Sinäkö?” Momi kummasteli. ”Älä yritä hämätä, eihän sinulla ole silmiä kuin Fangille. Hyvä vitsi!”

Momi purskahti hersyvään nauruun ja onnistui pudottamaan osan helmistään lattialle. Ne ropisivat alas kuin äänekkäät sadepisarat. Vanille kiiruhti auttamaan toista ja nauroi yhdessä tämän kanssa, vaikka mietti mielessään, mitä ihmettä tämä oli mahtanut tarkoittaa.

~o~

Kun Vanille käveli sovitulle kohtaamispaikalle, hän tunsi olonsa yhtäkkiä hyvin epävarmaksi. Kyllä, Momi oli panostanut hänen ulkonäköönsä, joten hänen olisi pitänyt uhkua itsevarmuutta. Sen sijaan uudella olemuksella oli päinvastainen vaikutus. Tyttö nyppi vihreän mekon helmaa hermostuneena eikä tuntenut olevan lainkaan oma itsensä. Hän oli varmasti ylipukeutunut, hän jopa epäili, että ohikulkijat loivat hänen suuntaansa ihmetteleviä silmäyksiä.

Tyttö istahti kivimuurille ja jäi katselemaan kadulle heilutellen jalkojaan. Jokaisella heilautuksella hänen kantapäänsä tömähtivät kiveen, mutta hän ei välittänyt. Hänen oli pakko olla liikkeessä.

”Hei!” Fang tervehti punapäätä ilmestyessään kulman takaa.

”Hei…” Vanille mutisi. Hermostus nipisteli hänen vatsaansa. Fang oli pukeutunut tavalliseen tapaansa sariin, tällä kertaa tummanviolettiin.

”Mekkosi näyttää hyvältä”, vanhempi kommentoi, kun nuorempi pudottautui alas muurin päältä. ”Mitä olet tehnyt hiuksillesi?”

Fang kumartui Vanillen puoleen ja sormeili hetken suortuvaa, johon oli kiinnitetty puuhelmiä.

”Minä… Momi ajatteli, että kampaus sopisi minulle”, punapää sopersi. Ajatus oli tuntunut hyvältä vielä kotona, mutta nyt häntä totisesti kadutti.

”Siinä tapauksessa olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ehkä Noctusin klaanissa on fiksujakin tapauksia”, Fang naurahti. Helpotus pyyhkäisi Vanillen ylitse. Hän ei siis näyttänytkään typerältä toisen silmissä.

”Mistä tiedät Momin klaanin?” punapää kysäisi. ”En muistaakseni ole maininnut sitä.”

”Hänen nimestään”, Fang hymähti. ”Luulisi kyllä, että heiltä loppuvat puut kesken lapsia nimetessä…”

Vanille räpäytti silmiään pari kertaa eikä ymmärtänyt, mitä Fang oikein tarkoitti. Hän oli juuri aikeissa kysyä asiasta, kun vanhempi vaihtoikin puheenaihetta.

”Astara kutsui meidät juhliin”, tämä totesi. ”Ilmeisesti hän mainitsi juhlista jo sinulle ja Momillekin.”

”Momille vain, Momi pyysi minua… tai siis meitä tulemaan” Vanille vastasi. ”Sitten hän halusi välttämättä laittaa minut juhlakuntoon, mutta en tiedä, oliko se kuitenkaan niin viisasta. Ei kai kukaan pukeudu mitenkään erikoisesti, ja sitten minä näytän typerältä…”

”Lopeta tuo”, Fang töksäytti. Vanille vaikeni hämmästyneenä. ”Sinä näytät oikein kauniilta. Älä viitsi aliarvioida itseäsi. Sinun pitäisi olla itsevarmempi.”

Olla itsevarmempi? Kunpa Vanille olisi tiennyt, miten se onnistui. Totta kai hän halusi olla varma itsestään, olla hyvä kaikessa ja pärjätä. Silti hän aina päätyi epäröimään ja yritti miellyttää toisia. Hän kadehti kaikkia, jotka olivat sinut itsensä kanssa.

”Hei, en minä tarkoita pahalla. Minä pidän sinusta tuollaisena, toivoisin vain, että sinäkin pitäisit”, Fang pehmensi ja pörrötti Vanillen tukkaa. Punapää huitaisi naurahtaen käden pois ja yritti silotella hiuksiaan. Momi antaisi hänen kuulla kunniansa, jos hieno kampaus menisi piloille. ”Parempi. Mennäänpä sitten. Luulen, että tämä asunto saattaisi jopa olla kelvollinen.”

Fang oli ehtinyt jo käydä katsomassa muutamaa asuntoa, jotka olivat vuokralla. Valitettavasti osa niistä oli ollut cocoonlaisten jäljiltä niin kamalassa kunnossa, ettei niitä voinut pitää ihmisasumuksena ilman täydellistä remonttia. Osasta taas oli pyydetty niin kovaa hintaa, ettei Fangilla ollut varaa maksaa sitä. Tyttö elätti itsensä satunnaisilla töillä, mitä nyt milloinkin sattui saamaan. Useimpien nuorten tilanne oli samanlainen, mutta tietenkään se ei painanut yhtä pahasti, jos asui perheensä tai sukulaistensa luona.

Vanille toivoi, että tällä kertaa asunto olisi kelvollinen ja hinnaltaan kohtuullinen. Fangia selvästi vaivasi äitinsä serkun nurkissa pyöriminen. Jos tilanne ei olisi ollut tulenarka, punapää olisi yrittänyt uudestaan saada toiselle tytölle paikkaa omasta uudesta kodistaan, mutta tällä hetkellä hän ei voinut kuvitellakaan sellaista. Take ei olisi ikinä hyväksynyt ajatusta.

Asunto sijaitsi korkeassa rakennuksessa, jonka ylin kerros näytti asumiskelvottomalta. Yhdelle seinustalle oli kuitenkin pystytetty rakennustelineitä, joten taloa oltiin korjaamassa. Se oli toisaalta hyvä merkki, mutta toisaalta se saattoi myös tarkoittaa, että asunnossa olisi korkea vuokra, ainakin kunnostuksen jälkeen.

Tytöt kapusivat kolmanteen kerrokseen ja koputtivat asunnon ovelle. Se näytti hyväkuntoiselta, muttei taannut vielä mitään.

Oven saapui avaamaan pyylevä nainen, joka hymyili tytöille leveästi. Tämän kasvot olivat uskomattoman ryppyiset, mutta silti hyvin ystävälliset.

”Tulkaa peremmälle”, nainen kehotti. ”Luulin, että olet muuttamassa yksin”, tämä kommentoi Fangille suljettuaan oven tyttöjen perässä.

”Niin olenkin. Vanille vain tuli mukaani makutuomariksi”, vanhempi tytöistä selvitti.

”Vai niin”, nainen hymähti ja johdatti tytöt peremmälle. ”Harva sinun ikäisesi asuu yksin. Useimmat elävät perheensä kanssa tai jotkut harvat aviomiehensä kanssa kahdestaan… Toisaalta näinä päivinä kaikki on mahdollista. Maailma tuntuu muuttuvan koko ajan nopeammin. Ei tällainen vanha kurppa enää pysy perässä.”

Nainen puhua pulputti yksinään kuin ei olisi odottanutkaan vastausta. Tämä liukui sujuvasti aiheesta toiseen samalla, kun esitteli pientä asuntoa. Käytännössä kyse oli vain yhdestä huoneesta, jonka nurkkauksessa oli keittiö. Lisäksi tilassa oli kaksi pientä makuusoppea, parveke ja kylpyhuone. Asunto oli valmiiksi kalustettu, mutta huonekalut näyttivät vanhoilta.

”Asuin tässä mieheni, poikani ja hänen vaimonsa kanssa. Tyttöparka oli viimeisillään, kun Cocoonin hirviöt tulivat”, nainen kertoi. ”Ne paholaiset… en halua edes ajatella sitä.”

”Onko hän… selvisikö hän hengissä?” Vanillen oli pakko kysyä. Nainen puisteli päätään.

”He kuolivat kaikki kolme, vain minä jäin jäljelle. Tässä asunnossa on paljon muistoja, mutta ne ovat liian raskaita kantaa. Muutin yläkertaan sisareni perheen luokse. Haluan kuitenkin hyvän vuokralaisen, jottei paikka rapistu.”

”Otan osaa suruun”, Fang sanoi Vanillen nyökkäillessä. Surulliset tarinat tuntuivat olevan arkipäivää, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia kestää.

”Kiitos”, nainen nyyhkäisi ja pyyhki silmäkulmiaan. ”Vaikutat kunnon tytöltä, te molemmat vaikutatte. Täällä on kaksi makuusoppea, joten voin vuokrata vaikka molemmille. Ja kun löydätte aviomiehet, hekin ovat tervetulleita saman katon alle.”

”Melkoinen tarjous, vai mitä, Vanille?” Fang hymähti.

Vanille hymyili. Tarjous oli kieltämättä hyvä, vaikka pelkkä aviomiehen ajatteleminen nosti tytön niskakarvat pystyyn. Hän ei ollut valmis pohtimaan mitään sellaista, ei nyt. Mutta Fang oli häntä vanhempi, tällä alkaisi pian olla kiire löytää puoliso. Silti punapäästä oli vaikea kuvitella Fangia kenenkään vaimoksi tai äidiksi. Tämä ei vain ollut äiti- ja vaimotyyppiä.

”Miettikää rauhassa. Minä pistäydyn yläkerrassa hakemassa paperit. Voitte katsella paikkoja vapaasti”, nainen ehdotti ja katosi eteiseen. Kun ovi kävi, Fang vaelsi toisen makuusopen luokse ja veti verhon syrjään.

”Näyttää kelvolliselta, tässä mahtuu hyvin nukkumaan kaksikin”, tämä pohdiskeli. ”Mitä sanot, joko olet kyllästynyt asumaan Taken kanssa?”

”Take on hyvä ystävä”, Vanillen oli pakko sanoa.

”Hyvät ystävät eivät lyö toisiaan”, Fang huomautti.

”Hän ei tarkoittanut sitä.”

”Oletan, että tuo on kieltävä vastaus”, vanhempi totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Minä… minusta olisi ihanaa asua täällä. Tykkään tästä paikasta”, Vanille sanoi.

”Mutta?”

”Mutta olen vasta kotiutunut yhteisasuntoon. Lisäksi Momi ja Astara tuntuvat oikeilta perheenjäseniltä. Olisi kamalaa jättää heidät”, tyttö selvitti.

”Ei sinun tarvitsisi hylätä heitä”, Fang hymähti.

”Tiedän, mutta silti…”

Oli kurjaa joutua sanomaan Fangille ei. Vanille piti asunnosta aidosti ja ajatus Fangin kanssa asumisesta tuntui hienolta. Silti hän ei halunnut lähteä nyt, kun oli ehtinyt juurtua yhteen paikkaan. Toisaalta hän pelkäsi, että Fang olisi yksinäinen täällä… tai että tämä suuttuisi hänelle.

”No, eipä tässä kiirettä ole”, vanhempi kuitenkin tokaisi ja kohautti olkapäitään. ”Muista vain, että ovi on aina auki sinulle. Jos asiat menevät liian vaikeiksi, voit aina muuttaa mielesi ja tulla tänne.”

”Aiot siis ottaa asunnon?” Vanille varmisti.

”Jos vuokra ei ole aivan kohtuuton. Sijainti on hyvä ja tämä on sopivan kokoinen yhdelle tai kahdellekin”, vanhempi vastasi.

”Yhm!” Vanille nyökkäsi ja antoi hymyn nousta kasvoilleen. Hän toivoi koko sydämestään, että vuokra olisi sopiva. Fangille teki hyvää päästä pois äitinsä serkun luota. ”Toivottavasti voit muuttaa pian.”

Kun nainen palasi vuokrasopimuksen kanssa, vuokra osoittautui sopivaksi. Vanillen korviin se kuulosti kalliilta, mutta Fang allekirjoitti paperin joka tapauksessa. Vanha nainen oli hieman pettynyt, kun ei saanut kahta asukasta, mutta sanoi toivovansa, että Fang löytäisi pian itselleen toisen puoliskon.

”Ehkä sitten pienten askelten äänet vihdoin täyttävät tämän asunnon”, nainen mutisi enemmän itselleen kuin tytöille. Tämä taatusti suri syvästi menetettyä lapsenlastaan. Vanille vilkaisi Fangia, kun tämä ei sanonut mitään. Ajattelikohan vanhempi jo paljonkin aviomiestä ja lasten hankkimista? Ehkä tämä suri vielä menetettyä rakkauttaan, ettei osannut kuvitella uuden miehen etsimistä. Vanille tunsi itsensä ilkeäksi, muttei voinut olla ajattelematta, että hän olisi onnellisempi, kun Fangilla ei ollut miestä, joka veisi kaiken tämän ajan.

”Voit muuttaa koska tahansa”, nainen lisäsi ojennettuaan Fangille toisen sopimuspapereista ja asunnon avaimet.

”Tuon tavarani huomenna”, tyttö totesi.

”Ihanaa, tuleepa vähän eloa tähän taloonkin. Ja toivottavasti sinä käyt usein kylässä”, nainen naureskeli Vanillelle. Tällä tuntui olevan uskomaton kyky siirtyä tunnetilasta toiseen hetkessä.

Tytöt hyvästelivät naisen ja lähtivät asunnosta. Fang kietaisi ulkona kätensä Vanillen hartioiden ympärille ja hymyili.

”Nyt meillä on ehdottomasti aihetta juhlaan. Tehdään tästä illasta paras aikoihin.”