Ficcikirjasto

Siinä illassa oli jotain erilaista.

Ilma oli sähköistä.

Yanin klaanin nuoret ja näiden kaverit olivat kokoontuneet vähän matkan päähän kylästä metsikön suojaan pienelle aukiolle, jolle oli sytytetty nuotio tuomaan valoa ja lämpöä. Vielä ei ollut pimeää, mutta hämärä laskeutui hiljalleen.

Vanille näki paljon tuttuja kasvoja, mutta ei tiennyt kaikkien nimiä. Tuntui kuitenkin hyvältä nähdä ihmisten hymyilevän. Oerbalaiset olivat kokeneet niin paljon surua, että tällaiset hetket olivat äärimmäisen arvokkaita. He olivat ansainneet pienen irrottautumisen arjesta, vaikkei juhlinnalle ollut juuri nyt erityistä syytä.

Keskikesän juhla oli vierähtänyt ohitse kuin huomaamatta. Silloin kylän rannalle oli kasattu suuri kokko, mutta tunnelma oli ollut kaikesta huolimatta apea. Nyt tilanne näytti toiselta. Seuraava kokkojuhla olisi vasta sadonkorjuun aikaan, mutta Vanille oli iloinen, että nuoret olivat päättäneet juhlistaa kuluvaa kesää omia aikojaan.

Tytöt jäivät seisoskelemaan vähän matkan päähän nuotiosta. Vanille yritti etsiä jotakuta tuttavaa ihmisjoukosta. Vaikka hän nautti juhlien tunnelmasta ja iloisista kasvoista, hänellä oli pieni tunne siitä, että hän oli väärässä paikassa. Hän kaipasi jotakuta osoittamaan, että myös hän ja Fang olivat tervetulleita joukkoon.

”Tulittehan te”, Astaran ääni kuului punapään selän takaa. Vanhempi käveli kaksikon luokse ja halasi Fangia. Vanillea tämä tyytyi tervehtimään. He tulivat hyvin juttuun, mutta kovin läheisiä he eivät olleet. Momi oli lähempänä Vanillen ikää, joten ehkä siksi nuoremmat tytöt olivat ystävystyneet keskenään. Astara tuntui enemmänkin hitusen etäiseltä sukulaiselta, jota kunnioitti ja ihaili, mutta jonka seurassa ei osannut olla täydellisesti oma itsensä.

”Miltä asunto näytti?” Astara kysyi Fangilta.

”Päätin ottaa sen. Se on juuri sopiva, ehkä vähän iso yhdelle, mutta paras niistä, joita olen käynyt katsomassa”, Fang selosti.

”No, ehkä sinä vielä löydät seuraa sinne”, Astara naurahti ja vilkaisi Vanillen suuntaan. Punapää hymyili tytölle, mutta ei sanonut mitään. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt lähteä etsimään Momia vai jäädä kahden muun luokse. Hän halusi kyllä jäädä, mutta ehkä vanhemmat olisivat mieluummin jutelleet kahden kesken. Astara ja Fang olivat kuitenkin olleet ystäviä jo ennen kuin Vanille oli tullut kuvioihin. Toisaalta Vanille oli tutustunut Astaraan Thymen kautta, joten saattoi sanoa, että he olivat kaikki vanhoja tuttuja keskenään.

”Saa nähdä. Toivon niin”, Fang hymähti. Vanille olisi halunnut kysyä, oliko Fang ajatellut pyytää jonkun asumaan kanssaan, mutta ei saanut suutaan auki. Olihan toinen tietysti kysynyt jo häntä, mutta se ei tarkoittanut, että Vanille oli ainoa vaihtoehto. Fangilla oli muitakin ystäviä.

”Nebu on tapaillut yhtä tyttöä niin ahkerasti, että meillä voi pian tulla ahdasta”, Astara totesi. Vanille vilkaisi vanhempaa yllättyneenä. Hän ei ollut tiennyt asiasta mitään. Toisaalta Nebu oli häntä sen verran paljon vanhempi, ettei asiassa ollut mitään kummallista. Ehkä Vanille oli keskittynyt liikaa omiin asioihinsa, kun hän ei edes tiennyt, mitä kuusikon yhteisessä kodissa tapahtui.

”Todellako?” Fang kysyi. ”Ovatko he muuttamassa saman katon alle?”

”No, tytöllä on iso perhe ja heidän asuntonsa on pieni. Tytön veli asuu jo siellä vaimonsa ja lapsiensa kanssa”, Astara selosti. ”Olisi loogista, jos tyttö muuttaisi Nebun luokse. Tietysti se voi aiheuttaa ongelmia huonejärjestelyissä. Meilläkään ei ole paljon tilaa.”

”Ehkä toisen makuuhuoneen pystyisi jakamaan kahtia”, Vanille ehdotti. ”Pienet sopethan niistä tulisi tietysti.”

”Luultavasti joudumme tekemään niin, mutta ahdasta tulee silti”, Astara totesi. ”Ei sillä, minusta tyttö on oikein mukava. Hän sopii Nebulle.”

”Entä mitä mieltä Take on asiasta?” Fang tuhahti. ”Hänhän kuvittelee voivansa määrätä, kuka on kenenkin kanssa ja kuka saa asua talossanne.”

”Sinä olet liian ankara hänelle”, Astara ojensi ystäväänsä.

”Enpä tiedä, hänellä on taipumusta sotkeutua asioihin, jotka eivät kuulu hänelle.”

”No, sinä kyllä loukkasit hänen serkkuaan melkoisen pahasti. Tiedät sen itsekin.”

”Take sekaantui jo ennen sitä.”

”Tiedän, mutta…”

Taken serkku? Vanille tuijotti Fangia kuulematta enää tämän ja Astaran keskustelua. Fang oli sanonut seurustelleensa jonkun sopimattoman kanssa. Sellaisen, jota Fangin perhe ei ollut hyväksynyt. Vanille ei tuntenut kovin hyvin Yunin ja Noctusin klaanien perinteitä, mutta kenties ne olivat niin pahasti ristiriidassa keskenään, ettei klaanien välisiä liittoja yleensä hyväksytty.

Joka tapauksessa punapää alkoi ymmärtää paremmin, mikä Fangin ja Taken välejä kaihersi. Take ei ollut hyväksynyt Fangin seurustelua pojan serkun kanssa. Kun pari oli vielä eronnut… tai Fang jättänyt pojan ja loukannut tätä, Take oli ilmeisesti suuttunut lisää. Toisaalta se ei ollut loogista, sillä olisi luullut, että Take olisi ollut iloinen erosta. Vanille ei sittenkään ymmärtänyt kunnolla.

Punapää toivoi, että kaksi muuta olisivat voineet jo unohtaa vanhat kaunansa ja olla ystäviä. Se olisi ollut helpompaa hänelle, sillä hän ei halunnut menettää kumpaakaan. Välillä tilanne tuntui todella hankalalta. Taken ilme oli nyreä, jos poika tiesi Vanillen lähtevän viettämään aikaa Fangin seurassa. Fang puolestaan suhtautui vihamielisesti Takeen, erityisesti tyttöjen paluun jälkeen. Kyllä Vanille ymmärsi, että toinen oli vihainen lyönnistä, mutta ei ollut Fangin asia puuttua siihen. Vanille oli antanut anteeksi, joten Fanginkin olisi pitänyt antaa.

”Heiii, sinä!” Momi halasi Vanillea takaapäin ja keinutti tyttöä puolelta toiselle. Vanille pystyi haistamaan lievästi makean tuoksun eikä toisessa kädessä roikkuva pullo jäänyt häneltä huomaamatta, kun se painui hänen käsivarttaan vasten. Momi oli näköjään onnistunut hankkimaan juomansa ilman Fangiakin.

Momi painoi leukansa Vanillen olkapäätä vasten ja kikatti. Tämä oli kaiketi aloittanut juhlimisen jo jonkin aikaa sitten.

”Moi”, Momi nauroi, kun Astaran ja Fangin katseet kääntyivät nuorempien suuntaan.

”Iltaa sinullekin”, Fang hymähti.

”Maistuuko?” Momi tiedusteli ja ojensi pulloa kahdelle muulle. Astara nappasi sen ja kohotti huulilleen. Tämä puolestaan tyrkkäsi pullon Fangille, joka joi myös pitkän kulauksen. Vanille oli jokseenkin hämmästynyt. Hän oli kuvitellut, että Fangilla ei ollut tapana juopotella. Tosin he eivät olleet koskaan keskustelleet asiasta, punapää oli vain rakennellut omia kuvitelmiaan. Nyt hän tajusi, kuinka vähän lopulta tiesi Fangista.

”Otatko sinä?” Fang kysäisi Vanillelta. Kiireesti tyttö puisteli päätään, joten vanhempi ojensi pullon takaisin Momille.

”Vanillella on huonoja kokemuksia, eikö olekin?” vaalea tyttö tokaisi ja irrotti otteensa punapäästä juodakseen itse pullosta. Fang kohotti kulmiaan kysymyksen merkiksi.

”Sain päänsäryn viimeksi”, Vanille kiirehti sanomaan.

”No, pyh, ei se paha ole”, Momi töksäytti. ”Tarkoitin sitä, mitä tapahtui ulkona. Minä näin teidät, kun kävin hakemassa toisen pullon lipaston päältä.”

Vanillen vatsa muljahti ilkeästi. Fangin katse porautui hänen silmiinsä, mutta hän käänsi päänsä toisaalle.

”Oho, sori, minä luulin, että Fang tiesi”, Momi kauhistui sanojaan ja paiskasi käden suutaan vasten. ”Hei, ei se mitään ollut. Van ei ollut mukana koko jutussa. Siksi minä sanoin, että hänellä on huonoja kokemuksia.”

”Missä jutussa?” Fang kysyi.

”Momi, minua pissattaa”, Vanille töksäytti väliin ja tarttui blondia tyttöä käsivarresta. ”Tule mukaani. En halua mennä yksin.”

”Vanille!” Fang huudahti, mutta punapää riuhtoi Momin mukaansa ja kiirehti puiden suojaan. ”Astara, tiesitkö sinä tästä?” hän kuuli vielä Fangin tivaavaan.

Tytöt juoksivat hieman syrjemmälle. Lopulta Vanille istahti maahan ja keskittyi tasaamaan hengitystään.

”Eikö sinua pissatakaan?” Momi ihmetteli.

”Ei, halusin vain karata”, Vanille vastasi, kerrankin rehellisesti.

”No, minä ainakin käyn nyt, kun kerran ollaan täällä.”

Momi laski pullon maahan Vanillen viereen ja kiersi pensaan taakse. Vanille jäi sormeilemaan pullon kaulaa. Mikä sotku, Fang oli varmasti todella vihainen hänelle. Hänen olisi pitänyt kertoa tapahtumasta ajoissa, mutta häntä oli pelottanut toisen suhtautuminen. Jotenkin hän oli kuvitellut, ettei Fang saisi koskaan tietää, jos hän vain itse pitäisi suunsa kiinni, mutta hän oli ollut väärässä.

Vanille ei syyttänyt Momia. Tämä ei ollut tarkoittanut mitään pahaa, tämähän oli sanonut luulleensa, että Fang tiesi. Totta kai tämä oli luullut niin, Vanillehan oli vasta kertonut Fangin olevan hänen paras ystävänsä. Yleensä parhaalle ystävälle kerrottiin kaikki. Koko juttu oli Vanillen vika. Hän oli jotenkin saanut Taken ihastumaan itseensä, vaikkei ollut tarkoittanut mitään sellaista. Lisäksi hän oli salaillut asioita, joita ei olisi pitänyt salata. Hän oli itse pilannut kaiken.

Punapää nosti pullon maasta ja katselemaan sitä. Jotkut sanoivat, että murheet pystyi hukuttamaan, ehkä se oli totta. Tyttö kohotti pullon ja kaatoi juomaa suuhunsa. Sen maku oli yhtä kamala kuin edellisellä kerrallakin, mutta hän pakotti itsensä nielaisemaan. Nopeasti hän joi toisen kulauksen ja sitten kolmannen. Kuinka paljon tarvitsi siihen, että murheet unohtuivat?

”Hei, hei, hei! Se on minun pulloni, älä tyhjennä sitä kokonaan!” Momi huusi ja rynnisti paikalle. Tämä riuhtaisi pullon Vanillen käsistä.

”Anteeksi”, punapää mutisi.

”Olen pahoillani siitä, että möläytin asian Fangille”, Momi jatkoi. ”Minä luulin, että hän tiesi.”

”Ei se ole sinun vikasi, etten ollut kertonut hänelle.”

”Tuleeko teille nyt paha riita?” Momi uteli. ”Minä voin mennä puhumaan hänelle. Voin vakuuttaa, ettet sinä ole kiinnostunut Takesta, että koko juttu oli ihan yksipuolinen. Tuleeko Fang helposti mustasukkaiseksi?”

”Minä en kertonut hänelle, koska ajattelin, että se saisi hänet inhoamaan Takea vielä enemmän. Minä haluaisin, että kaikki olisivat ystäviä keskenään”, Vanille selitti vastaamatta toisen kysymyksiin.

”Sinä olet niin kiltti. Tuo on kaunis ajatus, mutta tiedät itsekin, ettei vihollisista tule ystäviä”, Momi huokaisi ja hörppäsi pullosta. ”Hei, kuinka paljon sinä ehdit juoda? Tämä on melkein tyhjä!”

”Anteeksi, minä en ajatellut. Halusin vain saada oloni paranemaan”, Vanille sanoi.

”Minä ymmärrän kyllä”, Momi totesi. ”Minä tiedän, mitä tehdään. Bladella on lisää vaikka kuinka paljon ja luulen, että hän käy kuumana minuun. Mennään etsimään hänet. Minähän tavallaan jo lupasinkin sinulle, että esittelen teidät.”

Vanille antoi toisen kiskoa hänet maasta ja lähti tämän kanssa yhtä matkaa pois pusikosta. Momi roikkui hänen kädessään ja höpötteli kaikkea turhanpäiväistä, mikä oli hyvä asia. Juuri nyt punapää halusi pitää mielensä kiireisenä, jottei joutuisi ajattelemaan ikäviä asioita.

Blade löytyi muutaman muun nuoren seurasta. Momi oli ollut oikeassa, tämä näytti erittäin hyvältä. Kenties se oli Yunin klaanin erityispiirre. Lamina oli ollut tyrmäävän hyvännäköinen ja myös Fang oli kaunis. Vanille ei voinut olla kadehtimatta klaanin jäsenten rusehtavaa ihoa ja tummia hiuksia. Hän piti kyllä omista punaisista hiuksistaan, mutta hänen ihonsa oli aina kalpea. Aurinkoisina kesäpäivinäkin se pysyi valkoisena, ellei palanut punaiseksi. Ruskea se ei ollut koskaan. Kesällä sitä vielä täplittivät pisamat. Oli epäreilua, että toiset saivat kauniit ominaisuudet ja toiset joutuivat tyytymään jämiin.

Momi ripustautui Bladen kaulaan ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Poika nauroi rehvakkaasti ja kietoi kätensä tytön ympärille. Vanille ei tiennyt, minne päin hänen olisi pitänyt katsoa. Nuo kaksi näyttivät hämmentävän läheisiltä, vaikka punapää oli olettanut, että Momi piti lähinnä pojan ulkonäöstä ja tavasta jaella päihdyttäviä juomia.

Vanillen onneksi pari irrottautui toisistaan melko pian. Blade ojensi hänelle kätensä ja esitteli itsensä.

”Oerba Yun Blade”, poika totesi.

”Oerba Dia Vanille”, punapää vastasi ja hymyili. Hänellä oli hitusen sekava olo, ehkä juoma alkoi vihdoin nousta päähän.

”Ai, sinä olet se Fangin uusi tyttö. Joku sanoi, että se on Dian klaanin ainoa selviytyjä”, Blade hymähti. Vanillen vatsaa väänsi, hän ei juuri nyt olisi halunnut keskustella Fangista. Hän halusi unohtaa kaikki murheet.

”Fang on ystäväni”, Vanille kuitenkin vastasi.

”Heillä on vähän riitaa nyt”, Momi puuttui puheeseen. ”Yritän saada Vania piristymään.”

Blade nauroi ja kietaisi kätensä vuorostaan Vanillen ympärille. Pojan ote tuntui epämukavalta, mutta Vanille ei silti siirtynyt. Tämä varmasti yritti vain olla ystävällinen.

”Älä välitä, Fang on vähän sellainen. Äkkipikainen ja kaikkea, itsepäinenkin kuin mikä, mutta kyllä hän leppyy”, poika totesi. ”Sillä välin voit pitää hauskaa meidän kanssamme ja tutustua Yunin klaaniin paremmin.”

Poika tyrkkäsi pullon Vanillelle, joka otti sen vastaan ja kohotti huulilleen.

”Noin sitä pitää”, Blade kannusti. ”Hei, kaikki! Tässä on Vanille, Fangin uusi tyttö. Toivotetaan hänet tervetulleeksi klaaniin.”

Muutama paikalla olijoista loi Vanilleen suorastaan vihamielisen katseen, mutta osa hymyili ja huuteli hänelle tervetulotoivotuksia. Tyttö arveli, että vihamieliset olivat niitä, jotka eivät olleet pitäneet Fangin seurustelusta väärän klaanin jäsenen kanssa, Taken serkun kanssa. Olipa klaanissa tosiaan pitkävihaista porukkaa, mutta onneksi kaikki eivät olleet sellaisia. Kenties Fang voisi vielä löytää paikkansa ystävällisten joukosta. Oli surullista, että vanhempi tyttö oli kääntänyt selkänsä klaanilleen, vaikka joukkoon mahtui myös niitä, jotka eivät olleet vihaisia tälle.

Oli myös erikoista, että Blade toivotti Vanillen tervetulleeksi klaaniin. Dian klaani ei ollut ottanut jäsenekseen ketään, joka oli jonkun klaanilaisen ystävä. Vain uudet puolisot oli toivotettu tervetulleiksi, ystävät olivat olleet eri asia. Ystävyyttä muiden klaanien kanssa ei ollut kielletty, mutta sen perusteella ei ketään ollut voitu ottaa klaanin jäseneksi. Punapää kuitenkin muistutti, että ajat olivat muuttuneet ja että klaaneilla oli erilaisia tapoja. Oli aina tärkeää kunnioittaa toisten perinteitä.

Myös Momi sai uuden pullon Bladelta. Tytöt istahtivat pojan ja tämän kavereiden seuraan.

”Me päätimme hengailla vähän syrjässä”, Blade selitti. ”Ihan kiva, että Yanin klaani päätti pitää juhlat, mutta he ovat kyllä vähän sisäänpäin lämpiävää porukkaa.”

”Astara on ihan kiva”, Vanille huomautti. ”Minulla oli myös aiemmin yksi ystävä Yanin klaanista. Valitettavasti hän kuoli sodassa.”

”Me kaikki menetimme rakkaita silloin”, Momi sanoi. ”Minusta on kiva, että klaanit voivat nyt olla läheisempiä. Olen oppinut paljon asumalla eri klaanien jäsenten kanssa.”

”Se pieni kimppakämppä kaipaisi jotakuta meidän klaanistamme”, Blade naurahti ja kietoi käsivartensa taas vaalean tytön ympärille. Momi kikatti ja siirtyi lähemmäs poikaa.

”Ehkäpä vielä joskus”, tyttö kihersi. ”Voit nukkua minun sängyssäni.”

”Laskinkin sen varaan.”

Kun Blade tarttui Momia leuasta ja painoi huulet tämän huulille, Vanille kiirehti katsomaan toiseen suuntaan ja hörppimään pullostaan. Juoman maku muuttui itse asiassa siedettävämmäksi, mitä enemmän sitä joi. Hänen olonsa muuttui myös huterammaksi koko ajan. Kaikki oli hieman sumuista, pehmeää jopa. Ajatuksien sumentuminen vei pahimman terän häpeältä ja syyllisyydeltä, joka oli kaihertanut tytön sisintä.

Vanille sai hyvän tovin keskittyä pulloonsa, sillä kukaan ei tullut juttelemaan hänelle. Kaikilla näytti olevan jo tarpeeksi hauskaa keskenään. Hänen suuntaansa luotiin kyllä katseita, mutta hän tiedosti olevansa jossain määrin ulkopuolinen. Momilla ja Bladellakin tuntui riittävän iloa toisistaan.

”Sanohan, Vanille, kuinka kauan sinä ja Fang olette hengailleet yhdessä?” Blade kuitenkin kysyi yllättäen. Kun Vanille kääntyi katsomaan poikaa, hän näki Momin räpeltävän tämän korvalehteä onnellinen hymy kasvoillaan. Oli mukavaa, että ainakin jotkut olivat löytäneet toisensa.

Toisaalta jos Yunin ja Noctusin klaanin jäsenten ei sallittu seurustella keskenään, Blade olisi pian samassa pulassa kuin Fang. Myös Momi saattaisi saada kuulla kunniansa. Ehkä sen takia poika suhtautui Fangiin niin suopeasti, tämä ymmärsi hankalan tilanteen. Olikohan Momi ajatellut asiaa lainkaan? Take suuttuisi varmasti. Vanille päätti pitää suunsa kiinni, sillä hän ei halunnut enää yhtään enempää riitoja kenenkään kanssa. Taken ei tarvinnut tietää Momin suhteesta.

”Pari kuukautta”, punapää vastasi. Nyt Fangista puhuminen ei tuntenut enää yhtä pahalta. Tytön olo oli muuttunut kevyemmäksi, hän voisi pohtia murheitaan myöhemmin. ”Me tapasimme orpokodissa. Jouduin sinne aika pian sen jälkeen, kun Oerba oli vallattu takaisin. Sitten yhtenä yönä Fang tuotiin sinne myös.”

”Niin, hän oli pitkään kateissa sodan jälkeen”, Blade kertoi. ”Ei sillä, että häntä olisi yritetty etsiä kovin innokkaasti.”

”Minusta tuollainen on typerää”, Momi kommentoi. ”Fang on mikä on, minä pidän hänestä. Hän on Astaran ystävä ja olen kuullut hänestä pelkkää hyvää Astaralta ja Vanillelta. En tajua, miksi te hyljeksitte häntä.”

”Olen sanonut, etten minä hyljeksi”, Blade huomautti. ”Minusta se on siistiä, että Fang on erilainen. Tyttöjen kohdalla se on ihan ok. Mutta monet vanhemmat ihmiset ajattelevat toisin, he eivät ole tottuneet sellaiseen. Heistä se on väärin.”

”Ei kukaan voi mitään sille, jos on erilainen”, Vanillen oli pakko sanoa, vaikkei hänestä Fang ollut kovinkaan erilainen verrattuna muihin paikalla oleviin Yunin klaanin jäseniin. Tosin erilaisuus saattoi toki olla muutakin kuin jokin ulkonäköseikka. ”Kaikki me olemme jollain tavalla erilaisia. Se vain pitää hyväksyä.”

”Sinä tietenkin ajattelet noin”, Blade naurahti. ”Hei, älä nyt mulkoile minua! Minulle asia on ok. Fang on siisti tyttö ja kova taistelija, melkein jätkä.”

Vanille nyökkäsi tyytyväisenä. Ainakin Blade oli Fangin puolella, hyvä niin. Punapään pitäisi kertoa toiselle, että tällä oli yhä ystäviä klaanissaan. Jos Fang nyt ikinä enää puhuisi hänelle…

”Minun on pakko mennä pusikkoon”, Momi ähkäisi. ”Van, tuletko sinä?”

”Joo”, punapää vastasi. Tällä kertaa tuntui siltä, että hänenkin täytyisi oikeasti mennä.

Jaloilleen pääseminen oli yllättävän vaikeaa. Maa tuntui keinahtelevan. Onneksi Momi auttoi Vanillea nousemaan ja tarttui tiukasti hänen käsivarrestaan, joten he pääsivät pusikkoon suhteellisen turvallisesti.

Kyykyssä pysyminen oli haasteellista, mutta jotenkin Vanille kuitenkin onnistui. Hänellä ei ollut koskaan ollut tällainen olo. Toisaalta kaikki oli sumeaa, toisaalta aika tuntui lentävän ja hänen olonsa oli levoton. Hän tunsi itsensä myös itsevarmemmaksi, ehkä nyt olisi hyvä hetki puhua Fangille. Hän selittäisi jutun ja kaikki saattaisi sittenkin olla ok. Ei kannattanut pakoilla toista liian kauan, se vain mutkisti asioita.

”Minun pitäisi varmaan puhua Fangille”, Vanille sanoi Momille kiskoessaan alushousujaan takaisin ylös. Mekon helma jäi housujen vyötärön alle ja tyttö joutui nykimään sitä hyvän tovin.

”Meinaatko?” Momi kysyi. ”Ehkä kannattaisi odottaa aamuun. Sinä olet aika tuiterissa. Saat möläyttää jotain, mitä kadut myöhemmin.”

”En minä möläytä”, Vanille tuhahti ja lähti palaamaan pusikosta paikalle, jolla tytöt olivat Bladen kanssa istuskelleet. Matkalla hän kuitenkin kompastui puunjuureen ja iski polvensa kipeästi maahan.

Kyyneleet nousivat tytön silmiin, kun hän painoi kätensä polveaan vasten. Veri tahri hänen sormensa, vaikkei haava ollut iso.

”Hei, oletko sinä kunnossa?” Momi kiirehti Vanillen luokse ja kyykistyi tämän viereen. ”Näytä. Ei se paha ole, paranee kyllä.”

Blondi halasi punapäätä ja suukotti nauraen tämän polvea. Vanille pyyhkäisi silmäkulmiaan ja yritti hymyillä urheasti. Ei kai kipu niin kovin paha ollut, hän oli ehkä enemmänkin säikähtänyt. Kaikki tapahtui niin vauhdilla, ja hän oli ylireagoinut.

Jälleen Momi auttoi nuoremman pystyyn ja lähti kuljettamaan tätä takaisin Bladen luokse. Heidän askeleensa olivat hitaita ja hoippuvia, mutta tietyllä tavalla se oli Vanillesta jopa hupaisaa.

”Miten niin hän lähti johonkin? Kuinka paljon hän on juonut?” tuttu ääni kantautui Yunin klaanin hengailupaikalta.

”En minä ole hänen vartijansa. Sitä paitsi tuossa hän nyt tulee. Relaa vähän, Fang”, Blade naureskeli tytölle, joka mulkoili tätä. ”Katso nyt, tyttö on kunnossa. En minä antaisi hänelle tapahtua mitään. Ystäviä?”

”Astara sanoi, että Vanille ei ole koskaan juonut kunnolla, ja nyt sinä olet tarjoillut hänelle ties miten paljon”, Fang tuhahti pojalle ja harppoi Vanillen ja Momin luokse.

”Mitä sinäkin oikein ajattelit?” Fang puuskahti Momille.

”Ajattelin, että Van kaipasi piristystä, koska oli niin surkeana sinun takiasi”, blondi pamautti suoraan. ”Älä käsitä väärin. Sinä olet kiva, mutta Van on melkein minun siskoni. Jos teillä on riitaa, minä olen hänen puolellaan.”

”Momi, hei, tule tänne ja anna heidän hoitaa juttu keskenään. Ei tässä meitä tarvita”, Blade huudahti kauempaa.

Momi päästi irti Vanillessa ja lähti kauemmas Bladen kanssa. Punapää käänsi katseensa takaisin Fangiin ja hymyili epävarmasti. Hänen oli vaikea lukea toista ja yrittää päätellä, oliko tämä mahdollisesti vihainen.

Fangin katse valui alaspäin Vanillen vartaloa pitkin ja pysähtyi lopulta ruhjoutuneeseen polveen. Tämä kyykistyi punapään eteen ja ryhtyi tutkimaan haavaa.

”Tuo olisi paras puhdistaa”, vanhempi totesi. ”Miten sinä aina onnistutkin?”

”Ei se ole paha”, Vanille mutisi ja nojasi kätensä puuta vasten. Maailma tuntui keinuvalta.

Tummahiuksinen tyttö suoristautui ja loi pitkän katseen punapäähän. Vanille ei voinut mitään hihitykselle, joka karkasi hänen huuliltaan.

”Eiköhän viedä sinut kotiin”, Fang totesi.

”Mutta vastahan me tulimme”, Vanille yritti vängätä vastaan.

”Sinä et selviä kotiin asti, jos jatkat samaa tahtia.”

Fang otti tukevan otteen nuoremmasta tytöstä ja pakotti tämän lähtemään mukaansa. Hetken ajan Vanille vastusteli, mutta totesi sitten, että itse asiassa toisen lähellä oli melko kiva olla, joten hän luopui turhasta taistelusta. Fang tuoksui hyvältä ja huokui lämpöä, tämä oli turvallinen ja mukavan lähellä.

Tytöt eivät puhuneet mitään koko matkan aikana. Vanille aprikoi, mitä Fang oli puuhannut sillä välin, kun hän oli ollut Momin seurassa, mutta tyttö ei saanut kysyttyä. Sen sijaan kaikki tuntui naurattavan häntä, vaikkei tilanteessa ollut kerrassaan mitään huvittavaa. Hänen olonsa vain oli niin sekava, ettei mihinkään osannut suhtautua riittävällä vakavuudella.

Kun tytöt saapuivat yhteisasunnon portaikkoon, Fang pysähtyi ja katsoi ylös. Myös Vanille kohotti katseensa. Keittiössä paloivat valot.

”Onko Take kotona?” Fang kysyi suoraan. Taas Vanillelta pääsi kikatus, mutta hän puri huultaan, kun vanhemman kasvoilla käväisi ärtynyt ilme.

”Ei hänen pitäisi olla, hän oli menossa tapaamaan sukulaisiaan tänään”, tyttö onnistui muodostamaan lauseen ilman ainuttakaan naurahdusta.

”Hyvä. Mennään sitten.”

Portaiden kipuaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vanille joutui ottamaan tukea sekä kaiteesta että Fangista päästäkseen ylös. Polvea vihloi ja portaat tuntuivat aaltoilevan. Mikä maailmaa oikein vaivasi? Miksei mikään pysynyt paikoillaan?

Kesti kauan, ennen tytöt pääsivät ylös asti ja sisälle taloon. Fang auttoi Vanillen istumaan keittiön pöydän ääreen, ennen kuin katosi etsimään ensiaputarvikkeita.

Vanille nojautui pöytää vasten ja yritti hahmottaa, mitä kaikkea illan aikana oli ehtinyt tapahtua. Osa muistoista oli sumentunut. Tytöstä myös tuntui, että hän oli lähtenyt kotoa vasta hetki sitten, aika oli suorastaan kiitänyt.

Fang palasi mukanaan pieni laatikko, jota talon asukkaat säilyttivät kylpyhuoneessa. Tummahiuksinen istui Vanillen jalkojen juureen ja veti tytöltä kengät pois jaloista, ennen kuin kostutti pienen liinan ja ryhtyi puhdistamaan punapään polvea. Vanille puri huultaan, kun puhdistusaine kirvelsi.

Tyttö katseli tummaa hiuspehkoa Fangin työskennellessä hänen polvensa kimpussa. Hän kohotti kätensä ja pörrötti sitä hetken mielijohteesta. Fang nosti katseensa ja hymyili.

”Mitä?”

”Minä kadehdin sinua”, Vanille tuumasi.

”Miksi? Ei minussa ole mitään kadehdittavaa”, Fang hymähti.

”No, kun sinä olet niin kaunis ja täydellinen!”

”Sinäkö et sitten ole?”

”Y-yy.” Punapää puisteli kiivaasti päätään.

Fang painoi laastarin nuoremman polveen ja nousi seisomaan. Vanille kohotti katseensa ylöspäin toisen noustessa. Fang tuntui olevan metrien korkeuksissa, aivan liian kaukana, joten punapääkin kompuroi jaloilleen. Hän joutui ottamaan tukea tuolin selkänojasta, mutta tuoli liikahtikin hänen horjahtaessa. Hän olisi lentänyt rähmälleen lattialle, ellei Fang olisi ehtinyt napata häntä kiinni.

”Sinä olet kaunis”, Fang sanoi painottaen jokaista sanaa. Vanille tunsi punastuvansa ja koetti pysyä pystyssä omin avuin. ”Sinun on turha kuvitella muuta.”

”Minä… kiitos”, punapää mutisi ja kohotti varovaisesti katseensa Fangin silmiin. Ne tarkkailivat häntä herkeämättä kuin vanhempi olisi odottanut hänen haihtuvan ilmaan… tai kenties tämä vain pelkäsi hänen kaatuvan uudestaan.

”En muista nähneeni kellään noin suloisia kasvoja”, Fang huomautti ja sipaisi Vanillen poskea. Punapää ei tiennyt, mitä sanoa, mutta hän tunsi jotain lämmintä valuvan vatsansa pohjalle. ”Kaikki sinussa on kaunista, älä koskaan epäile sitä.”

Vanille nielaisi kuuluvasti. Hän ojensi kätensä ja miltei hyppäsi Fangin kaulaan. Vanhempi vastasi halaukseen yhtä lämpimästi.

”Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle noin”, Vanille sopersi ja rutisti Fangia mahdollisimman lujaa.

”Sitä minun on vaikea uskoa”, Fang hymähti. Tämä silitti hiljaa punapään selkää. Vanille sulki silmänsä ja nautti toisen kosketuksesta. Se tuntui hyvältä ja oikealta. Aiemmin illalla hän oli halunnut tyrkätä Bladen kauemmas, mutta Fangin kosketus ei aiheuttanut samanlaista reaktiota.

Vanille laski päänsä Fangin olkapäätä vasten. Aika lakkasi kiitämästä ja pysähtyi, hän halusi olla tässä eikä koskaan lähteä pois. Hän ei osannut sanoa, kauan he seisoivat niin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Hänellä oli vihdoin hyvä olla.

”Astara kertoi minulle”, Fang sanoi yllättäen. Vanille tunsi vatsansa muljahtavan jälleen ilkeästi, mukava tunne oli poissa. Hän yritti vetäytyä kauemmas, mutta toinen ei päästänyt häntä. ”Jos sinä… pidätkö sinä Takesta?”

”Ystävänä ja veljenä”, Vanille vastasi. Hänen ajatuksensa saattoivat olla sumeita, mutta hän tajusi kuitenkin, ettei juuri nyt kannattanut valehdella.

”Sitten hän ei olisi saanut tehdä niin”, Fang totesi. ”Mikset sinä kertonut?”

”Minä…” Vanille puri jälleen huultaan. Hän oli halunnut välttää tämän hetken, mutta se oli saanut hänet kiinni. ”Ajattelin, että vihaisit Takea vielä enemmän. En haluaisi, että te inhoatte toisianne, joten luulin, että oli parempi salata koko juttu.”

Nyt Fang työnsi Vanillen käsivarren mitan päähän itsestään ja katsoi punapäätä silmiin.

”Olen pahoillani, mutta minusta ja Takesta ei koskaan tule ystäviä. Hän ei ymmärrä minua, ja minä haluan samaa kuin hän, joten se ei vain voi onnistua”, tyttö huokaisi. ”Tiedän, että se olisi sinulle tärkeää, mutta jotkin asiat vain ovat mahdottomia.”

”Minä ymmärrän kyllä”, Vanille myönsi. ”Minä tiedän, kuulin tänään. Tiedän, että sinä seurustelit Taken serkun kanssa. Tiedän myös, etteivät Yunin ja Noctusin klaanien jäsenet saa seurustella keskenään. Take on vähän jääräpää, joten hän ei kai voi antaa anteeksi, vaikka suhde on ohitse.”

”Ei ole mitään sääntöä, joka kieltäisi Yunin ja Noctusin klaanien jäseniä seurustelemasta”, Fang huomautti.

Vanillen suu loksahti auki. Hän oli kuvitellut ratkaisseensa arvoituksen, mutta hän olikin ollut väärässä. Nyt hän oli pudonnut täydellisesti chocobon selästä.

”Mikset sinä sitten olisi saanut seurustella sen pojan kanssa?” punapään oli pakko kummastella.

”Minä en…” Fangin lauseen loppu katosi kuulumattomiin. ”Olisi ehkä parempi, että menet nyt nukkumaan. Voimme puhua, kun olet selvä.”

”Minä olen ihan tarpeeksi selvä!” Vanille huudahti.

”Et ole. Nyt petiin!”

Fang kiepsautti nuoremman tytön kainaloonsa ja lähti taluttamaan tätä kohti makuuhuonetta. Siellä tämä istutti Vanillen sängylle ja etsi käsiinsä tytön yöpaidan. Vastahakoisesti Vanille suostui vaihtamaan vaatteet. Nyt häntä ei ujostuttanut, hän tunsi olonsa paljon tavallista rohkeammaksi, mutta hän ei olisi halunnut vielä joutua nukkumaan kuin mikäkin pikkulapsi.

Punapään vastalauseista huolimatta Fang pakotti Vanillen kiskomaan yöpaidan päälleen. Nuorempi tyttö haukotteli leveästi. Kyllä häntä väsytti vähän, mutta hän olisi vielä halunnut nauttia hetken Fangin seurasta.

Fang työnsi Vanillen makuulle. Kun vanhempi yritti suoristautua, punapää tarttui tätä ranteesta.

”Tule hetkeksi viereeni”, tyttö pyysi. Hän muisti, miten he olivat välillä orpokodissa nukkuneet vieretysten. Yleensä niin oli tapahtunut, kun Vanille oli herännyt yöllä omaan itkuunsa ja Fang oli tullut lohduttamaan häntä. Yksin oli turvatonta nukkua, oli sääli, ettei Fang voinut asua tässä samassa talossa.

Vanhempi naurahti ja riisui kenkänsä, ennen kuin kömpi nuoremman viereen. Vanille kääntyi kyljelleen ja painautui Fangin rintaa vasten. Hän pystyi kuulemaan toisen sydämenlyönnit hyvin selvästi.

Fangin sormet silittelivät nyt Vanillen hiuksia. Punapää hymyili itsekseen. Hän oli kaivannut näitä yhteisiä hetkiä.

”Fang?”

”Niin?”

”Ethän sinä jätä minua yksin?”

”Minun on lähdettävä, ennen kuin Take palaa.”

”Tarkoitan ylipäätään.”

”En jätä. Jos olen menossa jonnekin, otan sinut mukaani… jos vain tahdot tulla.”

”Y-yhm.” Vanille nyökkäsi. Hän luotti vanhemman sanoihin, tämä ei lähtisi pois, kuten kaikki muut olivat lähteneet. Vaikka koko muu maailma katoaisi, Fang pysyisi Vanillen elämässä.

Hetken mielijohteesta tyttö kohottautui. Fangin käsi pysähtyi ja tämä jäi katsomaan punapäätä ryppy kulmiensa välissä.

”Sinä totisesti olet paras kaikista”, Vanille kihersi ja suukotti toista tyttöä nopeasti. Hän tunsi kuuman punan nousevan välittömästi poskilleen, kun tajusi tehneensä jotain täysin sopimatonta.

”Vanille…” Fang kuiskasi. Tämän ääni kuulosti omituisen käheältä.

”Anteeksi, minä en –”

Vanillen lause jäi kesken, kun Fangin huulet koskettivat pehmeinä hänen omiaan. Ne tunnustelivat, hakivat oikeaa tahtia. Tyttö antoi luomiensa pudota ja vastasi suudelmaan vaistomaisesti. Hänen vatsansa meni kippuralle ja päässä humisi eikä hän ollut oikein varma, mitä juuri tapahtui, mutta se tuntui hyvältä.

Punapää painautui lähemmäs Fangia ja yritti kietoa kädet tämän ympärille. Fang kuitenkin tarttui niistä kiinni ja vetäytyi suudelmasta… aivan liian aikaisin!

”Ei, älä”, vanhempi tyttö pyysi. Vanille avasi silmänsä ja tuijotti toista sumein katsein. Hänen olonsa oli sekava; yhtä aikaa hän lenteli pilvissä ja tunsi kuolevansa häpeästä.

”Minä…”

”Sinä olet humalassa”, Fang kuiskasi ja painoi sormen Vanillen huulia vasten. ”Sinun pitää nukkua pääsi selväksi, muuten voit tehdä jotain, mitä kadut aamulla.”

”Ei minua kaduta!” Vanille voihkaisi. Hänen oli vaikea pitää kirjaa ajatuksistaan ja tuntemuksistaan, hänen mielessään ei luultavasti ollut koskaan käynyt vastaavaa myllerrystä. Hän tiesi, että tekeillä oli jotain hyvin ihmeellistä ja ihanaa, mutta jokin pieni ääni kuiskaili hänen korvaansa, että he olivat Fangin kanssa tehneet juuri hyvin väärin, rikkoneet jotakin kirjoittamatonta sääntöä.

Fang nousi sängystä ja kiskoi kengät takaisin jalkoihinsa. Vanille yritti nousta myös, mutta vanhempi työnsi hänet takaisin petiin.

”Take palaa koska tahansa, en halua, että hän suuttuu sinulle taas”, Fang kuiskasi. ”On parempi, ettei hän näe minua täällä. Nuku nyt, voimme tavata huomenna samassa paikassa kuin tänään.” Vanhempi kumartui nuoremman puoleen ja suuteli tätä kevyesti otsalle. ”Hyvää yötä.”

”Hyvää yötä.”

Kun Fang oli hiipinyt pois makuuhuoneesta, Vanille rutisti tyynyn rintaansa vasten ja halasi sitä lujasti leveä hymy kasvoillaan. Hän ei voinut kuvitellakaan nukkuvansa. Hänen sisällään paloi kummallinen, pakahduttava tunne.