Ficcikirjasto

On olemassa asioita, joita osa ihmistä ei katso hyvällä.

Tabuja, joista ei puhuta.

Vanille havahtui jyskyttävään päänsärkyyn. Hän aivonsa olivat ryhtyneet elämään omaa elämäänsä ja yrittivät nyt kaivautua vapauteen kallon läpi. Kivusta huolimatta tyttö nousi istumaan sängyllään. Voihkaisten hän painoi pään käsiensä varaan ja hieroi ohimoitaan. Pystyasento sai hänen vatsansa vääntymään ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Kuvotus kiipesi ylös ruokatorvea uhkaavalla vauhdilla.

Tyttö paiskasi käden suunsa eteen ja rynnisti kylpyhuoneeseen. Hän ehti juuri ja juuri nostaa pöntön kannen, ennen korventava happo tunki suuhun. Vanille ei ollut syönyt edellisenä päivänä kovinkaan paljon, mutta juuri siksi oksentaminen oli kahta kauheampaa. Vatsa kouristeli, mutta ulos tuli ensin nestettä ja sitten vain kitkerää happoa.

”Oletko kunnossa?” Momin ääni kantautui Vanillen selän takaa. Punapää ei saanut vastattua, vaan yökkäsi uudestaan. Kipu päässä ei lakannut takomasta ja vatsa tuntui olevan ylösalaisin.

”Haen sinulle vettä”, Momi totesi ja suuntasi kolistelemaan keittiöön. Hetken päästä tämä palasi ja laski vettä mukiin, jonka ojensi punapäälle.

Vanille lösähti istualleen vessan lattialle ja otti mukin vastaan. Hän kohotti sen huulilleen ja tyhjensi yhdellä kulauksella.

”Ei noin nopeasti!” Momi ehti huudahtaa, kun muki jo kieri lattialle ja Vanille kumartui uudestaan pöntön ylle.

Punapään yökkiessä Momi täytti mukiin taas vedellä ja istahti toisen viereen lattialle. Kesti pitkään, ennen kuin Vanille uskaltautui hörppäämään vettä uudemman kerran. Tällä kertaa hän joi huomattavasti hitaammin. Tyhjennettyään mukin hän nojasi päänsä polviin ja yritti saada olonsa paranemaan. Valitettavasti tahdonvoimalla ei tästä kurjuudesta taidettu päästä eroon.

”Taisit juoda vähän liikaa eilen”, Momi totesi.

”Ai, vähän”, Vanille voihkaisi. Hän ei totisesti enää koskisi ikinä yhteenkään alkoholia sisältävään pulloon tai lasiin. Siitä juomasta ei ollut kuin harmia. Edellisellä kerralla hän oli saanut lievän päänsäryn, mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän pahoinvointiin, joka häntä nyt piinasi.

”Fang taisi saada sinut kuitenkin turvallisesti kotiin ja petiin. Hän kai laastaroi polvesikin”, Momi tuumasi. ”Olet onnekas, kun hän katsoo perääsi niin huolellisesti.”

Fang!

Karmea tunne pyyhkäisi Vanillen ylitse, eikä se tällä kertaa johtunut fyysisestä pahoinvoinnista. Edellinen ilta alkoi palautua hämäriä, katkonaisina kuvina hänen mieleensä. Kauhu tunki hänen mieleensä niin vahvasti, että hän oli jälleen pakko kumartua pöntön ylle.  Hän syljeskeli vatsahappoja ja vettä epätoivoisena.

Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Hänessä täytyi olla jotain pahasti vialla. Ei mikään ihme, että Fang oli häipynyt sellaisella vauhdilla. Miksi ihmeessä hän oli mennyt suutelemaan toista tyttöä? Jumalattaren tähden, tyttöä!

Muisto suudelmasta lämmitti mieltä, mutta yhtä aikaa se kauhistutti Vanillea suunnattomasti. Häntä hävetti ja hirvitti. Ei kukaan normaali ihminen tehnyt sellaista. Vain tytöt ja pojat suutelivat toisiaan, eivät tytöt tyttöjä tai pojat poikia. Sellainen oli luonnotonta. Fang varmasti vihasi Vanillea nyt. Hän ei voisi enää koskaan kohdata toista.

Vanille kohotti tärisevän kätensä ja veti pöntön nupista. Hän toivoi voivansa pyöriä viemäriin yhdessä oksennuksensa kanssa. Oli mahdotonta edes kuvailla hänen sisällään riehuvaa tunnemyrskyä, hän ei saanut siitä otetta. Hän oli toiminut luonnottomasti, kamalalla tavalla väärin. Ja se oli tuntunut hyvältä. Pelkkä muisto hyvästä olosta sai hänet käpertymään syyllisyydestä kasaan.

Tällä tavoin ei saanut tuntea. Vanille tajusi olleensa jo pitkään väärällä tiellä, jotenkin hänen ajattelukykynsä oli hämärtynyt ja tunne-elämä vinksahtanut. Asia täytyisi korjata, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

”Sinun kannattaisi mennä takaisin nukkumaan”, Momi huomautti ja kiskoi punapään pystyyn. Vanille vetäytyi saman tien kauemmas toisesta tytöstä. Hän ei saanut tunkea liian lähelle tätä, ettei hän vain alkaisi kuvitella tästäkin kaikkea omituista tai tekisi jotain typerää.

”Olet varmaan oikeassa”, punapää sopersi ja lähti kylpyhuoneesta. Momi kuului laskevan mukiin taas lisää vettä ja seuraavan hänen perässään.

Vanille kömpi sänkyynsä ja veti peiton korviin saakka. Momi laski mukin yöpöydälle ja jäi katselemaan ystäväänsä huolestuneena.

”Anteeksi. Minun olisi pitänyt vahtia juomistasi tarkemmin”, blondi kuiskasi. ”En ajatellut, miten kokematon sinä olet. Seuraavalla kerralla menee kuitenkin jo paremmin, jokaiselle menee hetki, että oppii omat rajansa.”

”Ei se sinun vikasi ollut”, Vanille mutisi.

Punapää käänsi selkänsä ystävälleen ja sulki silmänsä. Hän toivoi voivansa pyyhkäistä edellisen illan pois yhtä helposti kuin saattoi piilottaa huoneen seinän luomiensa toiselle puolelle. Valitettavasti mennyttä ei pystynyt muuttamaan. Tapahtumat rullasivat hänen mielessään yhä uudestaan ja uudestaan. Muistot hämmensivät tytön oloa entisestään, ne saivat hänet ahdistumaan. Ihan kuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi murheita ilman tätä soppaa.

~o~

”Vieläkö hän nukkuu?”

”Joo, oli aika pahassa kunnossa aamulla.”

”Fang kyseli häntä. He olivat sopineet jonkun tapaamisen, mutta Vanille ei tullut paikalle.”

”No, ei hänestä ole lähtemään mihinkään. Hyvä, jos hän kykenee huomenna töihin.”

”Mitä hommaa hän edes tekee tätä nykyä?”

”Aloitimme viime viikolla lastenhoidon Noctusin klaanissa. Siitä tulee vähän pidempi pesti.”

”Auts. Voin vain kuvitella, mitä huutavat karata tekevät ololle, kun on krapula.”

”Jospa hänen olonsa kohenisi.”

”Mistä te puhutte?”

”Ei mistään, Take.”

”Momi, älä valehtele minulle.”

”Älä jaksa pingottaa niin paljon aina. Vanillella on mahatauti tai jokin vastaava.”

”Astara on oikeassa. Hän oksensi aamulla ja nukkuu nyt. Olen juottanut hänelle vettä aina, kun hän on hereillä.”

”Ehkä minun olisi parempi mennä katsomaan häntä.”

”Hän nukkuu, voit jutella hänelle myöhemmin.”

”Ehkäpä haluan jutella nyt.”

”Miksi sinun pitää olla tuollainen itsepäinen chocobo? Vanille ei halua sinun huolenpitoasi.”

”Kysyinkö mielipidettäsi, Momi?”

”Et, mutta sanon sen silti. Antaisit olla jo. Puoli Oerbaa kuolaa perääsi, voit valita kenet tahansa. Miksi juuri Vanille? Siksikö, että et voi saada häntä?”

”Asia ei kuulu sinulle.”

”Minustakin voisit jo luovuttaa. Tuo epätoivoinen vonkaus pilaa ilmapiirin koko kämpässä. Nebun tyttöystävän on tosi kiva muuttaa tänne, kun sinä olet tuollainen.”

”Tämä kuuluu sinulle vielä vähemmän kuin Momille! Ja Nebun tyttöystävä ei muuten tasan muuta tänne, ennen kuin olen nähnyt hänet.”

”Kuka sinusta teki pomon?! Tämä on meidän kaikkien koti!”

”Hyss, älä viitsi huutaa, Astara. Vanille tarvitsee unta.”

”Minä olen pojista vanhin, joten klaanin päämiehen asema lankeaa automaattisesti minulle.”

”Minkä klaanin? Me olemme eri klaaneista. Sitä paitsi minä olen samanikäinen kuin sinä. Yhtä hyvin minä voisin olla johtaja.”

”Sinä olet tyttö.”

”Ei se ole estänyt ketään ennenkään. Nainen voi johtaa yhtä hyvin.”

”Ja mitä kävi Dian klaanille? Jos heillä olisi ollut mies johtajanaan…”

”Take! Mieti vähän, jos Vanille kuulee!”

”Dian klaanin kohtalo johtui cocoonlaisista, ei siitä, kuka oli klaanin johtaja.”

”Mies olisi valmistellut klaaniaan paremmin tulevaa varten. Naiset eivät kykene tekemään loogisia päätöksiä. Sen takia minä olen johtaja. Jos se ei kelpaa, voit muuttaa muualle, Astara.”

”Jään tänne. Lupasin Fangille pitää Vanille silmällä.”

”Voisit myös lopettaa sen friikin kanssa kaveeraamisen. Hän ei ole hyvää seuraa kenellekään.”

”Se friikki sattuu olemaan paras ystäväni! Sinä et määrää, kenen kanssa vietän aikaa. Johda tätä taloa rauhassa, mutta minä elän elämäni juuri niin kuin haluan.”

”Hienoa, anna sitten minunkin elää niin kuin haluan, äläkä tunge terävää nokkaasi paikkoihin, joihin se ei kuulu.”

~o~

Vanille kuuli makuuhuoneen oven käyvän. Hän ei avannut silmiään eikä liikahtanutkaan. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko ilmaista olevansa hereillä. Hänen olonsa oli jo huomattavasti parempi kuin aamulla, fyysisesti siis. Henkisestä tilasta ei voinut sanoa mitään positiivista. Hän ei ollut koskaan aiemmin kantanut samanlaista syyllisyyttä ja häpeää sisällään.

Kyllä, hän tunsi suunnatonta syyllisyyttä sisarustensa kohtalosta. Hän syytti siitä edelleen osittain itseään, mutta se oli erilaista. Tässä uudessa tunnemyrskyssä oli mukana myös positiivisia tunteita. Kiellettyjä, häpeällisiä, saastaisia positiivisia tunteita. Hän ei saanut tuntea siten kuin tunsi. Enemmän kuin ikinä aiemmin hän halusi juosta karkuun, paeta omaa itseään. Omaa, kummalista itseään. Viallista itseään. Mikä häntä vaivasi? Miksi hän tunsi tällä tavoin?

”Van?” Taken ääni kantautui tytön korviin. Vanille pysyi paikoillaan eikä vastannut. Take istahti sängyn laidalle ja silitti hänen hiuksiaan. Hän halusi yhtä aikaa huitaista käden pois ja halata poikaa. Mikä häntä tänään vaivasi? Yhtäkkiä Take tuntui turvalliselta, ikään kuin pakokeinolta. Jos hän voisi opetella pitämään pojasta, ehkä vääränlaiset tunteet katoaisivat. Mutta miten hän muka pystyisi siihen? Voisiko tunteita pakottaa tai opetella tuntemaan jotain, mitä ei alun perin ollut tuntenut?

”Tarvitsetko sinä jotain? Voin käydä ostamassa. Juna toi pari päivää sitten hedelmiä, ne voisivat tehdä hyvää.”

Vanille nielaisi. Hän oli kyllä juonut vettä pitkin päivää, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko kokeilla mitään kiinteää. Sen oksentaminen oli huomattavasti epämiellyttävämpää kuin nesteen.

”Jos et halua syödä, niin hedelmistä voi puristaa mehua. Olisi hyvä saada alas jotain muutakin kuin pelkkää vettä”, Take jatkoi jutustelua. Poika ryhtyi selittämään, mitä voisi tapahtua, jos oksentelisi pitkään, mutta Vanille ei varsinaisesti kuunnellut. Hänen ajatuksensa ajautuivat uhkaavasti omille teilleen.

Punapää oli kuullut varsin selvästi keittiössä käydyn keskustelun. Astara oli huomauttanut, ettei hän ollut mennyt tapaamaan Fangia. Se tarkoitti, että Fang oli odottanut häntä ja maininnut asiasta jopa Astaralle. Se oli omituista, kun otti huomioon, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Olisi voinut kuvitella, että vanhempi ei voinut enää sietää Vanillea silmissään.

Kenties Fang halusi vain ilmoittaa, ettei tahtonut olla tästä lähin Vanillen kanssa missään tekemisissä. Se tuntui loogiselta. Fang oli sillä tavalla vastuullinen, että sanoi asiat päin naamaa, kun taas Vanille oli pelkuri, joka pyrki aina karkuun ikäviä asioita. Hän tiesi, ettei voinut mitenkään kohdata toista. Fang varmasti yrittäisi aikansa, mutta kun hän välttelisi tätä riittävän tehokkaasti, tämä tajuaisi, että hän oli ymmärtänyt viestin sanomattakin.

Vanillen sydän särkyi, kun hän ajatteli ystävyyttä, jonka hän oli mennyt pilaamaan. Miten hän olikin ollut niin typerä? Kaikki oli piloilla, hän ei voisi koskaan enää suhtautua Fangiin kuin ennen, tuskin tämäkään häneen.

Tytön sisälle hiipi hyytävä kylmyys, kun hän pohti, mikä hänessä oli mennyt pieleen. Miksei hän voinut olla niin kuin muutkin? Sen lisäksi, että hän oli typerä, hän oli myös viallinen, koska ei osannut todella hävetä tekoaan. Tai siis, kyllä hän häpesi sitä eikä taatusti uskaltaisi tunnustaa sitä kenellekään – toivottavasti Fang ei ollut kertonut Astaralle – mutta samaan aikaan teko tuntui hyvältä. Miten sairasta!

”Minusta on kurjaa nähdä sinut tuossa kunnossa. Söitkö sinä jotain pilaantunutta?” Taken ääni tunkeutui taas tytön tajuntaan.

”Voisi sanoa niinkin”, Vanille mutisi peittoa vasten.

”Arvasin, että olet hereillä. Mikä on olo?”

”Jos kuolen, se on helpotus”, punapää vastasi. Hän ei viitsinyt kertoa pojalle, että fyysinen huono olo oli vaihtunut lähinnä väsymykseen. Sen sijaan jos henkiseen tuskaan olisi voinut kuolla, hän olisi ollut hengiltä jo tunteja sitten.

”Kyllä se siitä vielä”, Take lohdutti ja silitti edelleen tytön hiuksia. ”Ruokamyrkytys menee yleensä päivässä ohitse. Huomenna kaikki näyttää jo valoisammalta.”

”Niin kai.”

Vanille oli varma, ettei mikään näyttäisi enää koskaan valoisalta. Hän oli epäonnistunut, epäkelpo, epäsovinnainen, kaikkea, mihin vain saattoi liittää epä-etuliitteen.

Epänormaali.

”Minä käyn ostamassa niitä hedelmiä ja teen sinulle sitten mehua”, Take lupautui.

”Sinun ei pitäisi. Hedelmät ovat kalliita”, Vanillen oli pakko huomauttaa. Hän ei tuntenut ansaitsevansa mitään hyvää juuri nyt.

”Sinä olet tärkeämpi kuin muutama gil. Kyllä meillä on varaa pariin hedelmään. Minä haluan pitää sinusta huolta, pitää sinut hyvässä kunnossa”, poika hymähti. ”Haluan, että olet onnellinen ja terve, haluan vain sinun parastasi. Pysy siis sängyssä, saat mehua tuota pikaa ja huomenna teen sinulle kunnon aamiaisen.”

Take pörrötti Vanillen hiuksia, ennen kuin katosi makuuhuoneesta. Kun ovi kolahti kiinni, tyttö kääntyi selälleen sängyllä. Hän tuijotti sulkeutunutta ovea tietämättä, mitä ajatella. Take oli kohdellut häntä niin normaalisti, niin hyvin, niin huolehtivasti. Aivan kuin isoveli, jota Vanille ei ollut koskaan saanut. Ei. Aivan kuin poikaystävä, joka halusi pitää huolta rakkaastaan.

Take oli tavallinen ja normaali, hyvä nuorimies, jota Vanillen vanhemmat olisivat palvoneet, jos olisivat olleet elossa. Take oli sellainen poika, jonka tytön isä olisi hyväksynyt mukisematta hänen aviopuolisokseen. Take oli kaikkea sitä, mitä tyttö saattoi pojalta toivoa.

Vanille ymmärsi kaiken tuon, hän tajusi, mitä Caela oli Takessa nähnyt. Pojassa oli muutakin kuin komea ulkokuori, tämä osasi olla kiltti, hurmaava ja kohtelias. Tämä myös kantoi vastuunsa, joten tästä luultavasti tulisi aikanaan hyvä isä. Huh, se tuntui kyllä kovin kaukaiselta ajatukselta.

Miksi ihmeessä Vanille ei voinut tuntea Takea kohtaan samoin kuin Caela oli tuntenut? Miksei hänen vatsansa täyttynyt perhosista, kun hän katsoi poikaa? Miksi ihmeessä hän innostui Fangin tapaamisesta enemmän kuin Taken?

Vanille taisteli kyyneliä vastaan. Hän ei halunnut olla tällainen. Hän ei edes tiennyt, mitä tarkoitti olla ”tällainen”. Minkälainen hän oli? Tunsiko hän itseään ollenkaan?

Ehkä kaikki johtui alkoholista. Se oli varmaankin laittanut hänen päänsä sekaisin, saanut hänet tekemään tekoja, joita hän ei olisi koskaan muuten tehnyt. Se oli saanut hänet kuvittelemaan, että hän voisi lähestyä Fangia, kuten poikia lähestyttiin. Miten typerää! Eihän sellainen ollut ollenkaan normaalia ja hyväksyttävää.

Tyttö veti peiton päänsä ylitse ja paukutti jalkojaan patjaa vasten. Hän halusi huutaa, mutta ei voinut. Joku olisi kuitenkin sännännyt kysymään, mikä hänellä oli hätänä eikä hän pystyisi kertomaan. Hän ei voisi koskaan keskustella tuntemuksistaan kenenkään kanssa, koska kukaan ei ymmärtäisi, kukaan ei hyväksyisi. Hän ei voinut itsekään hyväksyä sitä, mitä hänen mielessään tapahtui.

Vanille ei halunnut olla outo ja erilainen. Hän oli ollut sitä aina jossain määrin, koska hän ei ollut osallistunut toisten juoruiluun ja poikien tiirailuun erityisen innokkaasti. Nyt hän pelkäsi tietävänsä, mistä se johtui. Hän ei kuitenkaan halunnut, että asia oli niin. Hänen oli tehtävä sille jotain, hänen oli muututtava.

Kyllä hän varmasti pystyisi muuttumaan tavalliseksi tytöksi, jos hän yrittäisi oikein kovasti. Jos hän tekisi kaikkensa ollakseen kuin muutkin, ehkä hän jonain päivänä olisi. Sehän oli sama juttu kuin hymyileminen silloin, kun oli oikein surullinen tai peloissaan. Hymyn taakse oli helppo piiloutua. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä silloin oikeasti liikkui. Ja jonain päivänä hän hymyilisi aidosti.

Niin, koittaisi vielä päivä, jolloin Vanille hymyilisi ja olisi kuten muutkin. Sen oli pakko koittaa, koska muuten hän ei kestäisi. Hän oli menettänyt niin paljon, ettei hän voinut enää menettää enempää. Fangin hän ehkä menettäisi joka tapauksessa, koska hän ei voisi missään tapauksessa kohdata vanhempaa tyttöä. Ei kannattanut ruokkia omituisia tuntemuksia. Sen sijaan hänen pitäisi hakeutua oikeanlaiseen seuraan, sellaiseen, josta hänen kuului olla kiinnostunut.

Jonkin ajan kuluttua Take ilmestyi taas huoneen ovelle. Pojalla oli mukanaan lasi ja kannullinen mehua, jonka tämä laski yöpöydälle kaadettuaan ensin lasin täyteen. Vanille könysi istualleen ja otti lasin vastaan.

”Oletpa sinä surkean näköinen”, Take totesi. Vanille oli melkoisen varma, että näytti suohirviöltä. ”Olet kyllä silti nätti, mutta sinulla on todella tummat silmänaluset ja silmäsi punertavat.”

”Yhym”, Vanille mutisi ja nosti lasin huulilleen. Mikään ei ollut maistunut hetkeen niin hyvältä kuin mehu nyt. Hän joi kuitenkin mahdollisimman hitaasti, hän ei halunnut joutua syljeskelemään nestettä hetken päästä vessanpönttöön.

Hyvin hitaasti tyttö tyhjensi lasin ja laski sen sitten yöpöydälle kannun viereen. Hän kieltämättä tunsi nyt olonsa paremmaksi.

”Kiitos, Take”, tyttö kuiskasi ja vilkaisi poikaa varovaisesti. Taken kasvoilla oli lempeä hymy, mutta silmät näyttivät huolestuneilta. Onneksi tämä ei tiennyt, mistä Vanillen paha olo itse asiassa johtui, tämä olisi varmasti suuttunut. Punapää muistutti itseään, että hänen täytyisi kiittää Momia myöhemmin. Tämä oli totisesti hyvä ystävä.

”Mitä vain sinun vuoksesi, Vanille”, Take totesi ja istahti sängylle. ”Tiedäthän sinä, että on olemassa ihmisiä, jotka tekevät mitä tahansa puolestasi? Jotkut välittävät sinusta enemmän kuin osaat kuvitellakaan.”

Ja Vanille välitti joistakin enemmän kuin oli sopivaa. Se tuntui yhtä aikaa niin oikealta ja niin väärältä. Hän tunsi tunteita, joita ei olisi saanut tuntea. Samaan aikaan hän ei onnistunut kaivamaan itsestään tunteita, joita hänen haluttiin tuntevan.

”Niinkö?” tyttö kysyi ja yritti kuulostaa kepeältä. Hän ei halunnut, että Take aavistaisi mitään. Poika ei saisi ikinä tietää, millainen sota Vanillen päässä oli meneillään. Sota häntä itseään vastaan.

”Kyllä vain”, Take vastasi ja sipaisi Vanillen poskea. Tyttö soi pojalle pienen hymyn, sillä hän oli varma, että sitä tämä odotti. Take vastasi hymyyn, joten hän oli tulkinnut oikein. ”Noin on parempi. Haluan nähdä sinut aina hymyilevänä, silloin olet kauneimmillasi.”

”Kiitos”, Vanille hymähti ja painoi katseensa peittoon. Take oli lirkutellut hänelle jo pidemmän aikaa, mutta nyt pojan äänessä oli uudenlaista vakavuutta. Se oli pehmeämpi kuin yleensä, välittävämpi. Ei kova, kuten sinä iltana, jona oli tapahtunut… No, ei sillä ollut enää merkitystä. Take oli ollut tapahtuneesta pahoillaan eikä Vanille halunnut kantaa tälle kaunaa.

”No niin, menehän makuulle. Sinun on parempi levätä tämä päivä, jotta olet huomenna taas kunnossa”, poika totesi. Vanille totteli, sillä hänellä ei ollut pienintäkään halua kömpiä pois sängystä. ”Minä menen nyt, että saat nukkua.”

Take hymyili punapäälle, ennen kuin nousi sängyltä ja käveli ovelle.

”Jos tarvitset jotain, huuda. Älä nouse sängystä, vaan pyydä vain, mitä ikinä haluat. Lupaan tuoda sen.”

Sitten poika oli poissa. Vanille huokaisi. Take oli hyvä poika, lähes täydellinen. Kunpa hän olisi voinut rakastaa tätä eikä olla sellainen kuin oli.

Ehkä hän voisi oppia?