Dum spiro, spero: Luku 14

Dum spiro, spero

Luku 14


Itsensä etsiminen on vaikeaa.

Itsensä löytäminen puolestaan on turkasen pelottavaa.

Siksi kaikista helpointa on huijata itseään.

Vanille nosti lapsen syliinsä ja kantoi tämän keinuun. Nyt kun pari päivää oli kulunut, hän tunsi olonsa jo lähes normaaliksi. Hän tiesi selviävänsä hengissä.

Tyttö antoi lapselle vauhtia, mutta vajosi hyvin pian omiin ajatuksiinsa. Hän oli kuvitellut, että töiden tekeminen pitäisi hänet riittävän kiireisenä, mutta mikään ei näköjään estänyt häntä pohdiskelemasta omaa itseään. Lisäksi Vanille pelkäsi kuollakseen, että joku huomaisi, mitä hänen mielessään oikein tapahtui. Jos toiset saisivat tietää, hän menettäisi jokaisen. Hänen kaikki ystävänsä olivat normaaleja. Miksi juuri hänestä oli pitänyt tulla vinksahtanut?

Fangia ei ollut näkynyt pariin päivään. Vanille oli tosin tarkoituksella vältellyt paikkoja, joissa toinen yleensä liikkui. Silti hän oli kai salaa toivonut heidän törmäävän vahingossa. Kieltämättä hän oli helpottunut, ettei niin ollut käynyt. Helpottunut, mutta samalla äärimmäisen pettynyt.

Vanille ei tiennyt, mitä olisi sanonut toiselle, jos he vielä kohtaisivat. Hän oli varma, että he törmäisivät ennemmin tai myöhemmin. Jos eivät tarkoituksella, niin vahingossa. Oerba oli pieni paikka, siellä ei voinut vältellä ketään loputtomiin. Mahdollisesti myös Fang vältteli Vanillea, joten kohtaamiseen saattoi mennä kauemmin.

”Hei, mitä suunnitelmia sinulla on tänään?” Momi keskeytti punapään kuumeisen pohdinnan. Vanille hätkähti, mutta kätki säikähdyksensä hymyn taakse. Ei Momi arvaisi mitään, ei arvaisi, niin ei saisi käydä.
”Ei oikeastaan mitään”, Vanille vastasi.
”Hyvä!” Momi ilahtui. ”Astara sanoi, että hän on menossa metsästämään. Voisimme mennä mukaan. Se on hyvää harjoitusta.”
”Totta”, Vanille mutisi kuuntelematta.
”Fang tulee myös. Hän on kuulemma muuttanut jo omilleen ja tarvitsee varastoihinsa täydennystä… tosin sen sinä varmaan tiesitkin”, Momi jatkoi.
”En tiennyt”, punapää tokaisi. Hänen vatsaansa väänsi. Momi tiesi Fangin muuttaneen, Momi tiesi jopa tämän suunnitelmista. Momi tiesi, mutta Vanille ei. Punapää oli jo menettänyt toisen, muutenhan tämä olisi tullut kertomaan.

Kyllä, Vanille oli itse vältellyt Fangia, mutta tämä tiesi, missä hän asui. Tämä olisi voinut tulla tapaamaan häntä, jos olisi halunnut. Fang varmasti halusi hänestä eroon nyt, kun Vanille oli osoittanut olevansa viallinen astia. Aika todennäköisesti toinen jopa vihaisi häntä. Kunpa tämä ei vain kertoisi kenellekään…

”Niin, tuletko sinä?” Momi puuskahti kuulostaen siltä, että oli esittänyt saman kysymyksen jo useampaan kertaan.
”Minne?” Vanillen oli pakko tarkistaa.
”Metsästämään. Mikä sinua vaivaa?”
”Ei mikään”, punapää kuittasi. ”Taidan jättää välistä. Minun on mentävä etsimään itselleni uusia vaatteita.”

Momi loi pitkän katseen punapäähän, mutta kohautti sitten olkiaan.
”No, Astara voi ottaa Nebun mukaan. Minä tulen sinun kanssasi, ostetaan jotain tosi nättiä. Sitten voit pynttäytyä kunnolla Fangin syntymäpäiville… nehän ovat ihan kohta. Minä voin taas laittaa sinun hiuksesi. Tehdään sinusta koko illan nätein tyttö.”

Fangin syntymäpäivät? Vanille halusi vajota maan alle. Kyllä hän oli tiennyt niiden olevan tulossa, mutta hän oli jotenkin unohtanut koko asian. Hän ei voisi mennä juhliin, ei mitenkään voisi. Eipä sillä, että Fang edes kutsuisi häntä.

”Joo”, punapää mutisi kuitenkin. Hän ei aikonut kertoa Momille, että tilanne oli muuttunut. Kun h-hetki koittaisi, hän keksisi jonkin tekosyyn, jonka varjolla voisi jäädä pois juhlista.

”Arvaa mitä?” Momi jatkoi sujuvasti eteenpäin.
”No?”
”Menen sitten huomenna Bladen kanssa treffeille. Olen ommellut uutta mekkoa sitä varten”, Momi paljasti. Blondin kasvoille nousi heleä puna. Tämä taisi olla tosissaan pojan kanssa.
”Hienoa”, Vanille vastasi ja hymyili. ”Sinä taidat tykätä hänestä oikeasti, vai mitä?”
”Noo… en tiedä. Hän on tosi söötti ja kiva ja kaikkea, mutta en minä… kun… tuota… siis”, Momi mutisi ja tökki hiekkaa kenkänsä kärjellä.
”Lisää vauhtia!” lapsi keinussa karjaisi ja sai Vanillen hätkähtämään.

Punapää nauroi ja antoi lapselle kunnon vauhdit, ennen kuin vilkaisi ystäväänsä uudestaan. Momin kasvoilla oli haaveileva ilme, mutta siinä oli myös häivähdys surua.

”Take ei varmana hyväksy häntä”, Momi huokaisi vihdoin. ”Älä siis kerro hänelle mitään.”
”En kerro, mutta ei kai se hänen päätöksensä ole, kenen kanssa sinä seurustelet”, Vanille tuumasi.
”Hän ajattelee niin, pitää itseään jonain päällikkönä. Se varmaan johtuu siitä, että hänen isänsä oli aika korkeassa asemassa ennen cocoonlaisten hyökkäystä. Hänet on kasvatettu sellaiseksi.”
”Ei päätös silti ole hänen. Mutta älä hätäile, en minä kerro. Sanot sitten itse, kun uskallat.”

Momi nyökkäsi. Vanille hymyili ystävälleen. Blade oli ihan kiva poika, ainakin punapään hämärien muistikuvien mukaan, joten tyttö oli onnellinen Momin puolesta. Useimmille heidän ikäisilleen oli tärkeää löytää sopiva seurustelukumppani, oli hyvä, että Momi oli jo sellaisen ehtinyt hankkia. Itse asiassa jotkut heidän ikäisistään menivät jo naimisiin ja perustivat perheitä, se ei ollut mitenkään epätavallista. Useimmat kyllä odottivat muutaman vuoden, mutta silti kukaan ei pitänyt heidän ikäisiään liian nuorina. Jos oli käynyt kierroksella, oli saanut vastuullisen aikuisen statuksen ja oli oikeutettu tekemään aikuisten valintoja.

Tytöt hoitivat työvuoronsa loppuun ja lähtivät kotiin. Vanille oli tyytyväinen saamaansa työpaikkaan, hän piti lapsista. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko omia, mutta muiden lapsia oli mukava hoitaa. Hän myös tiesi hallitsevansa homman, koska oli joutunut kaitsemaan nuorempia sisaruksiaan, kun vanhemmilla oli ollut muuta tekemistä.

Sillä välin, kun Vanille kävi hakemassa rahapussukkansa makuuhuoneesta, Momi selvitti Astaralle, etteivät nuoremmat olleetkaan tulossa mukaan metsästysretkelle. Astara kuulosti tyytymättömältä.

”Minä laskin sen varaan, että te tulisitte!” tämä sihahti Momille.
”Tiedän, mutta Vanillella oli jo muita suunnitelmia. Ei sitä voinut arvata.”
”Veikkaanpa, että hän keksi ne muut suunnitelmat samalla sekunnilla, kun kysyit häntä mukaan.”
”Niin tai näin, ei se ole minun vikani.”
”Sinun olisi pitänyt huijata hänet tulemaan.”
”Jos hän ei halua tulla, hän ei halua. En ala pakottamaan.”
”Niin kai sitten. Minä vain… No, antaa olla. Otan Nebun mukaan.”

Vanille tuli ulos makuuhuoneesta vasta, kun kuuli Astaran ja Nebun lähtevän. Hän tunsi omatuntonsa pistävän. Hän ei ollut arvannut, että hänen lähtemisensä mukaan metsästysretkelle oli ollut noin tärkeää Astaralle. Hän ei kuitenkaan voinut lähteä mukaan, ei, jos kerran Fang oli menossa myös. Valitettavasti hän ei vain voinut selittää tilannetta muille. Hän ei voisi koskaan kertoa, se teki jutusta vaikean.

Momi ei onneksi näyttänyt olevan milläänsäkään siitä, että oli saanut kuunnella Astaran jupinoita. Blondi oli taas oma huoleton itsensä ja höpötteli, mitä kaikkea he voisivat ostaa.

”Tietysti kaupoissa ei vieläkään ole kauheasti mitään. Ihan tavallisia vaatteita ja näin, mutta voisimme ostaa vähän kankaita. Minä voin sitten ommella niistä jotain hienoa”, Momi pohdiskeli. ”Muistatko, kun meillä oli se iso vaatekauppa täällä?”
”Muistan. Me menimme sinne välillä vain hengailemaan Caelan ja Lunan kanssa”, Vanille kertoi. ”He olivat silloin parhaat ystäväni.”
”Minä hengailin siellä myös parin tyypin kanssa”, Momi totesi. ”Aika monet kävivät siellä. Sääli, että se ryöstettiin täysin. Nyt pitää pärjätä sillä, mitä muualta tuodaan ja mitä omistajat ehtivät valmistaa. Ja kaikki on kamalan kallista, hinnat ovat nousseet ihan hirveästi.”
”Niinpä. Minä en koskaan tajunnut, mitä kaikki maksaa… siis silloin, kun asuin vielä kotona”, Vanille myönteli. Kyllä hän oli tiennyt, ettei eläminen ollut ilmaista, mutta rahan todellinen arvo ei ollut valjennut hänelle, ennen kuin viime aikoina. Nyt kun hän sai palkkaa työstään ja joutui ostamaan sillä rahalla kaiken tarvitsemansa, hän huomasi olevansa täysin uudessa tilanteessa. Oli pakko miettiä, miten sai vähäiset rahat riittämään. Säästöön ei jäänyt juuri mitään. Toisaalta… mitä väliä oli rahalla, kunhan oli onnellinen?

Vanille ei vain oikein tiennyt, oliko hän onnellinen. Lähinnä hän tunsi olevansa hämillään, surullinen, häpeissään ja peloissaan. Hän iloitsi siitä, että hänellä oli uusi perhe ja koti, työtä, ruokaa ja muutenkin perusasiat kunnossa, mutta tällä hetkellä hän tunsi olevansa enemmän eksyksissä kuin koskaan.

”Sinulla ei pitänyt olla suunnitelmia”, Momi kommentoi, kun tytöt olivat päässeet kauppaan ja kahlasivat läpi vähäistä vaatevalikoimaa.
”Yhm?” Vanille ynähti tutkiessaan yhtä mekoista.
”Sinä sanoit, ettei sinulla ollut suunnitelmia täksi päiväksi”, Momi toisti. ”Sitten, kun kerroin, että meitä kaivattiin metsästämään, väititkin, että sinun pitää päästä ostoksille.”
”Ai joo, muistin sen vasta silloin”, Vanille kiirehti sanomaan.
”Niinkö?”
”Niin, ei siinä mitään sen kummempaa ollut.”

Vanille puri huultaan ja siirtyi hieman kauemmas. Kunpa Momi ei olisi ollut niin utelias. Punapää luotti kyllä blondiin, mutta ei silti uskaltanut kertoa tälle totuutta. Jos hän sanoisi välttelevänsä Fangia, hänen olisi pakko selittää, mistä se johtui. Siksi oli parempi olla sanomatta mitään.

”Van”, Momi kuiskasi vaaterekin ylitse. Vanille nosti katseensa ja näki blondin vilkuilevan ympärilleen kuin tarkistaakseen, oliko muita kuulolla.
”No, mitä?” punapää kysyi sydän pamppaillen. Toivottavasti toinen ei enää esittäisi lisää kiusallisia kysymyksiä.
”Luuletko, että Blade pitäisi tästä?” blondi supisi ja kohotti vaaleanvihreää pitsialusasua. Vanille tunsi kulmiensa nousevan hiusrajaan asti. Hän ei olisi ikinä kehdannut pukeutua mihinkään tuollaiseen.
”Kaipa pojat pitävät tuollaisista”, tyttö totesi lopulta. Hänellä ei ollut asiasta aavistustakaan. ”Minkälaisille treffeille sinä oikein olet menossa?”
”No, emme me ole sopineet mitään erikoista”, Momi vastasi. ”Ajattelin kuitenkin, että jos yksi asia johtaa toiseen, niin olisi kiva, jos olisi päällä jotain nättiä. Tämä on kyllä aika kallis, mutta en halua, että Blade… No, siis minusta olisi kiva, jos hän…”
”Tiedätkö, mitä minä luulen?”
”No?”
”Bladelle on varmasti ihan sama, mitä sinulla on päälläsi. Hän tykkää sinusta joka tapauksessa”, Vanille totesi. Vaikka juhlaillan muistot olivat hämäriä, hän oli vakuuttunut siitä, että Blade kävi kuumana Momiin.
”Olet varmaan oikeassa. Jännitän ihan turhaan”, blondi naurahti. ”Eihän se olisi minulle eka kerta, mutta Blade on vähän eri juttu kuin toiset pojat. Tajuatko?”

Vanille ei osannut vastata, mutta hän kiirehti nyökkäämään. Varmasti Blade oli erityinen Momille, ei tämä muuten hermoilisi noin kovasti.
”Mutta älä kerro hänelle, että minulla on ollut muitakin. Sanoin, ettei ole. Pojat eivät oikein tykkää, jos tytöllä on ollut joku ennen heitä”, Momi selosti.
”Eivätkö?” Vanille kysäisi. Hän ei ollut koskaan pohtinut asiaa kovin tarkasti.
”Eivät. He haluavat olla ensimmäisiä”, Momi vastasi. ”Sinun ei onneksi tarvitse miettiä sitä. On varmasti paljon helpompaa niin. Poikia on välillä tosi vaikea tajuta, siinä mielessä aina joskus toivoo, että rakastuisi tyttöihin.”

Punapää tuijotti ystäväänsä suu auki, kunnes älysi loksauttaa sen kiinni. Mitä ihmettä Momi oikein selitti?

”No, älä nyt näytä tuolta! Minä vain vitsailin. Tykkään siitä liikaa, että voisin ikinä siirtyä tyttöihin”, blondi kikatti.
”Siitä?” Vanille toisti. ”Niin, siitä.” Punapää kikatteli Momin mukana, mutta tunsi olonsa lievästi kiusaantuneeksi. Caelan ja Lunan jutut olivat pysyneet kiltimmällä tasolla, mutta tietysti Momi oli vanhempi. Tällä oli jo enemmän kokemusta. Tämä oli tehnyt sen ja tuntui vielä suhtautuvan asiaan varsin mutkattomasti.

Vanillesta koko juttu tuntui vähän pelottavalta. Toki hän oli kuullut puhuttavan asiasta ja tiesi, miten kaikki periaatteessa toimi. Äiti oli jopa joskus pitänyt hänelle saarnan aiheesta. Se oli ollut vähän sen jälkeen, kun veljet olivat bonganneet Vanillen ja erään pojan pussailemasta. Äiti oli heti kuvitellut liikoja ja kertonut kaikenlaista. Jotenkin punapäästä tuntui, että äitiä oli nolottanut vielä enemmän kuin häntä.

Toki tytöt olivat keskustelleet asiasta myös keskenään, mutta juttu oli mennyt kikatteluksi niin kuin nytkin. Momi kuitenkin vaikutti siltä, että tällä oli reilusti kokemusta, joten keskustelussa oli hieman erilainen sävy. Vanille olisi halunnut esittää kysymyksiä, mutta hän ei saanut suutaan auki.

Olisi hyvä tietää asioista etukäteen, jos vaikka alkaisi seurustella jonkun kanssa. Alkaisiko hän?

Fangin kuva nousi uudestaan punapään mieleen ja nauru kuoli hänen huulilleen. Miksi ihmeessä hänen piti ajatella toista tyttöä tässä yhteydessä? Mikä häntä oikein vaivasi!? Tällainen ei ollut normaalia. Hänen pitäisi pian tehdä asialle jotain. Oli pakko olla joku keino, jolla hän saisi ajattelunsa käännettyä normaaliksi.

”Mikä sinulle tuli?” Momi kysyi.
”Ei mitään”, Vanille naurahti. Pahus, tätä menoa muut vielä arvaisivat, että jotain oli vialla. ”Minä vain mietin…” Nyt punapää vuorostaan vilkuili ympärilleen ja madalsi ääntään. ”Sattuuko se kamalasti?”
”Sinä et ole tehnyt sitä?” Momi varmisti. Vanille puisteli päätään. ”No, minä olen tehnyt sen vain poikien kanssa… ja kyllä se ekalla kerralla vähän sattui. Se tuntui sellaiselta nipistykseltä eikä ollut kauhean kivaa, mutta seuraavilla kerroilla oli jo hauskempaa. Tosin minä kyllä tykkään muustakin, välillä jopa enemmän.”
”Ai?” Vanille ei ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Aihe kyllä kiinnosti häntä, mutta toisaalta kyseleminen oli sopimatonta. Kyse oli kuitenkin Momin yksityiselämästä.
”No, siis… se, kun toinen nuolee sieltä, se on kivaa”, Momi supisi. Tämän posket punoittivat, tosin Vanille oli varma, että oli itse lehahtanut vielä punaisemmaksi. Häneltä pääsi hermostunut kikatus.

”Älä nyt kerro kenellekään”, Momi kiirehti lisäämään. ”En halua, että Blade kuulee mistään juttuja.”
”En kerro. Minä en ole kuullut kerrassaan mitään”, Vanille vakuutti. Miten ihmeessä hän olisi edes pystynyt juoruamaan tuollaisista asioista?
”Hyvä”, vanhempi tyttö totesi. ”Ja hei, jos sinulla on joskus enemmän kysyttävää, tule vaan kysymään. En kyllä osaa puhua kuin omasta puolestani ja pojista, mutta yritän silti vastata.”

Vanille nyökkäsi ja palasi tutkailemaan vaatteita. Niihin keskittyminen oli yllättävän vaikeaa, mutta tyttö yritti kovasti ajatella kankaan kuvioita ja vaatteiden malleja, mitä tahansa, kunhan hänen mielensä pysyisi kurissa. Se oli vaellellut liian paljon luvattomille teille lähiaikoina, joten se oli vain laitettava kuriin.

Tytöt kierisivät vielä erikseen käytettyjen vaatteiden torilla, mutta sielläkin tarjonta oli kovin vähäistä. Ihmiset myivät lähinnä liian pieniksi käyneitä lastenvaatteita, muista pidettiin kiinni kynsin ja hampain. Oli surullista, miten paljon Oerba oli muuttunut hyökkäyksen jälkeen. Mikään ei tuntunut olevan ennallaan.

Toisaalta oli kuitenkin mukavaa kierrellä ja katsella, vaikkei paljon mitään löytynytkään. Ostoksien pohtiminen oli sopivan kevyttä puuhaa eikä taatusti jättänyt lommoja sydämeen niin kuin jokin muu olisi voinut.

”Mitä aiot tehdä huomenna illalla?” Momi kysäisi, kun tytöt olivat kävelemässä takaisin kotiin. Ilta alkoi jo hämärtyä, syksy oli hiljalleen hiipimässä Oerbaan. Pian kesästä olisi jäljellä vain muistoja.
”Etkös sinä ollut menossa treffeille Bladen kanssa?” Vanille heitti vastakysymyksen. Ei kai Momi ehdottanut, että hän lähtisi mukaan?
”No, sillä minä kysyinkin”, blondi nauroi. ”Mietin, onko sinulla mitään tekemistä. Näetkö Fangia silloin?”
”E-en varmaan. Taidan olla ihan vain kotona ja vaikka lukea jotain”, punapää epäröi.
”Lukea? Sinä? En ole kovin usein nähnyt sinun viihtyvän nenä kiinni kirjassa”, vanhempi huomautti. ”Onko tiellä jotain riitaa Fangin kanssa? Johtuuko se siitä minun möläytyksestäni siellä juhlissa?”
”Ei meillä mitään ole!” Vanille huudahti, mutta napsautti heti suunsa kiinni. Hän ei saisi reagoida voimakkaasti, sellainen oli epäilyttävää.
”Ai, minusta kyllä kuulostaa siltä, että on”, Momi huomioi nuoremman epäonneksi. ”Pitäisikö minun mennä juttelemaan hänelle. Minähän koko sotkun aiheutinkin, en osannut arvata, että hän noin mustis. Eihän se nyt sinun vikasi ole, että Take on saanut sinusta pakkomielteen.”
”Ei Fang ole mustasukkainen. Miksi ihmeessä olisi?” Vanille taivasteli. ”Ja sitä paitsi se juttu sovittiin jo.”
”No, miksi sitten istut perjantai-illan kotona, kun voisit olla hänen kanssaan pitämässä hauskaa?”
”Ei kai sitä voi yhden ihmisen kanssa koko ajan roikkua”, punapää kommentoi. Miksi, oi miksi Momin piti olla noin utelias täysin väärään aikaan?

Blondin ilme paljasti, ettei vastaus todellakaan tyydyttänyt tätä. Tämän kulmien väliin ilmestyi ryppy, niin kuin kävi aina, kun tämä pohdiskeli jotain. Vanille tunsi pulssinsa kiihtyvän. Mitä ihmettä hän tekisi, jos Momi arvaisi? Ajoittain tämä kuulosti jopa siltä kuin olisi tiennyt Vanillen tehneen jotain, mitä ei saanut missään nimessä tehdä. Näkyikö se naamasta? Pystyivätkö toiset aavistamaan kaiken pelkästään katsomalla häntä?

”Sinä välttelet häntä”, Momi tokaisi, kun tytöt kipusivat portaita ylös.
”Enkä välttele!” Vanille puuskahti. ”Ei se, ettei joka päivä ole jonkun kanssa, tarkoita, että välttelisi tätä.”
”Ei niin, mutta ennen sinä olet suorastaan juossut paikalle, jos hän on pyytänyt sinut mukaansa. Jotain on tekeillä”, blondi päätteli. ”Kyllä sinä voit minulle kertoa. En minä juorua Takelle, jos sinä sitä pelkäät. En hiisku kenellekään mitään, vaikka cocoonlaiset tulisivat kiduttamaan minua.”
”Ei ole mitään kerrottavaa”, punapää huokaisi ja yritti kuulostaa mahdollisimman tylsistyneeltä kuin aihe ei olisi vaivannut häntä pätkääkään.
”Jos sanot niin…” Momi mutisi selvästi loukkaantuneena ja työnsi oven auki. ”Olemme kotona!” tyttö huikkasi ryhtyessään riisumaan kenkiään.
”Tervetuloa takaisin!” Nebun ääni kuului jostain kauempaa. Se oli omituisen hengästynyt.

Vanillekin heivasi kenkänsä eteisen lattialle ja suuntasi sitten keittiöön. Keskellä lattiaa oli yksinäinen sukka ja poikien makuuhuoneen ovi pamahti kiinni samalla hetkellä, kun hän astui keittiön puolelle. Punapää kumartui poimimaan pitkän sukan ja nosti sen silmiensä tasolle.

”Onko tämä sinun?” tyttö kysäisi Momilta, joka pamautti ruokakassin pöydälle. Blondi vilkaisi sukkaa ja virnisti leveästi.
”Ei, eikä ole muuten Astarankaan, voin vaikka vannoa”, vanhempi kikatti. Vanille päästi sukan putoamaan ja painoi käden suunsa eteen, ettei olisi nauranut ääneen. Molempien tyttöjen katseet hakeutuivat poikien makuuhuoneen oveen.
”Tekikö Nebu sen keittiössä?” Vanille kuiskasi kätensä läpi ja vilkaisi pöytää. Se ei onneksi näyttänyt siltä, että sen päällä olisi tehty mitään epämääräistä.
”Ehkä he vasta aloittelivat”, Momi ehdotti ja lähti hiipimään kohti makuuhuoneen ovea.
”Mitä sinä teet?”
”Tule!”

Vanille epäröi hetken, mutta sipsutti sitten varpaillaan Momin perään. Kumpikin tyttö painoi korvansa ovea vasten ja pinnisteli kuuloaan. Nuorempi tunsi naurun kuplivan vatsassaan, mutta taisteli pitääkseen sen sisällään. Nyt oli täysin väärä hetki alkaa kikattaa.

Makuuhuoneen äänistä ei tahtonut saada selvää. Vanille painoi silmänsä kiinni kuullakseen paremmin. Toisaalta hän ei ollut aivan varma, halusiko oikeasti kuulla mitään, mutta jostain syystä tilanne oli kutkuttavan hauska.

”Pöö!”

Kumpikin tyttö kirkaisi ja Momi hyppäsi puolittain Vanillen päälle. Punapää sohaisi ovenkahvaa, joka kääntyi alaspäin. Seuraavassa hetkessä ovi oli heilahtanut auki ja molemmat tytöt makasivat makuuhuoneen lattialla.

”Mitä halvattua?! Ulos täältä!” Nebu karjui. Vanille ehti nähdä pienikokoisen, mustahiuksisen tytön katoavan peiton alle.
”Mitä te kaksi oikein puuhaatte?” toinen ääni kantautui keittiön puolelta. ”Minäkin haluan tietää, mitä siellä tapahtuu.”

Matsu harppoi tyttöjen yli makuuhuoneeseen ja räjähti raikuvaan nauruun. ”Pitääkö sinulle rakentaa oma panokoppi?”
”Haha, hyvä vitsi”, Nebu jupisi. ”NYT ULOS TÄÄLTÄ KAIKKI!”

Vanille ja Momi saivat hädin tuskin kerättyä itsensä lattialta ja rynnättyä keittiön puolelle, kun he jo rojahtivat uudestaan lattialle nauramaan. Matsukin hekotteli Nebun karjunnalle, kunnes vihdoin suostui sulkemaan oven.

”Tosi lapsellista!” Nebun ääni kantautui vielä oven takaa. Keittiössä räjähti uusi naurunpurkaus. Vanillen vatsalihaksiin sattui. Oikeastaan tilanteessa ei ollut mitään nauramista, mutta jotenkin hän ei vain voinut lopettaa. Ja sitä paitsi, nyt kukaan ei ainakaan kyselisi häneltä mitään. Nebussa riittäisi puhumista moneksi päiväksi, hän saisi olla ihan rauhassa.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!