Ficcikirjasto

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kello oli, kun havahduin hereille. Ensimmäinen tajuamani asia oli kipu lihaksissani. Käsivarsiani särki, ja reisilihakseni olivat kipeät miekkailuharjoittelun jäljiltä.

    

Nousin hitaasti istumaan sängyllä ja tuijotin hetken auringon synnyttämää läikkää lattiassa. Päivä oli varmaankin jo puolessa. Venyttelin raukeasti. Se sattui, mutta teki kuitenkin hyvää kipeille lihaksilleni. Kapusin ylös sängystä ja pukeuduin nopeasti.

    

Työnsin hytin oven auki ja kävelin kannelle. Paahtava aurinko oli kuivattanut sen melkoisen hyvin, eikä se ollut enää liukas. Oli todella vaikea kuvitella, että edellisenä yönä oli riehunut myrsky.

    

Kannella oli hiljaista, ja vilkaistuani läheiselle rannalle näin, että Jackin miehistö oli soutanut sinne. Olin siis nukkunut yli kaksi tuntia. Päivä todellakin oli jo puolessa. Tietämättä mitä tehdä, jäin nojailemaan reelinkiin ja tuijotin rannalle. Miehistö nosti juuri veneistä tynnyreitä ja kieritti niitä sitten jonnekin kauemmas. En oikein ymmärtänyt syytä moiseen, mutta en toisaalta jaksanut sitä pahemmin pohtiakaan. Minulla oli paljon muutakin ajateltavaa. Ajatukseni olivat juuri harhautumassa äitini kuvaan, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.

”Sinäkin jäit sitten laivalle”, John sanoi ja tuli viereeni reelingille.

”Olisin mennyt heidän mukaansa, mutta nukuin pommiin”, totesin kohauttaen olkiani.

    

Olimme kumpikin hiljaa. Tunsin oloni hieman vaivautuneeksi ollessani kahden Johnin kanssa. Nuorukaisessa oli jotain epämääräisellä tavalla ärsyttävää, vaikka hän toisaalta olikin ihan hyvä tyyppi.

”He ovat olleet tuolla jo aika kauan. Veikkaan, että he tulevat takaisin aika pian. Luultavasti he täyttävät vain enää nuo vesitynnyrit”, John sanoi minulle tuijottaen samalla rannalla hyörivää miehistöä.

    

Kohautin jälleen olkapäitäni tietämättä, mitä olisin voinut vastata. Ajatus miehistön paluusta sai kuitenkin hymyn huulilleni. Ei menisi kauaakaan, kun näkisin taas Jackin. Pidin siitä tai en, olin alkanut tulla riippuvaiseksi miehen läsnäolosta. Aloin pikku hiljaa myöntää itselleni sen tosiseikan, että pidin Jackista aivan liikaa. Jostain syystä olin kiintynyt häneen tänä lyhyenä aikana, jonka olin viettänyt 1600-luvulla, enkä halunnut enää menettää häntä. Pelkkä ajatus Jackin menettämisestä oli liian kauhea, joten työnsin sen välittömästi pois mielestäni.

”Oletko jo kunnossa?” kysyin Johnilta.

”Olen. Kurkkuni on hieman kipeä, mutta muuten voin ihan hyvin”, nuorimies vastasi.

    

Nyökkäsin Johnille. Olin onnellinen, että hän oli hengissä. Hän saattoi olla toisinaan ääliö, mutta en silti halunnut hänen kuolevan.

”Hyvä. Pelkäsin oikeasti, että kuolisit”, sanoin vielä. ”Tuota… Minä taidan mennä vielä hetkeksi lepäämään hyttiin. Olen edelleen hieman väsynyt.”

    

Kun John ei vastannut, käänsin hänelle selkäni ja lähdin kävelemään kohti kapteenin tiloja. Juuri kun olin avaamassa oven, kuulin nuorukaisen kutsuvan minua nimeltä.

”Ann…”

    

Käännyin ympäri ja näin Johnin tuijottavan minua omituinen ilme kasvoillaan. Hänen katseessaan oli jotain erilaista kuin ennen, mutta en oikein tiennyt, mitä se oli.

”Mitä?” kysyin lopulta, kun hän ei sanonut mitään.

    

John näytti ikään kuin havahtuvan hereille jonkinlaisesta transsista ennen kuin sanoi: ”Ei mitään. Unohda koko juttu… Ei se ollut tärkeää.”

”No, sano nyt!” huudahdin. Minusta oli erittäin ärsyttävää, että joku aikoi ensin sanoa jotain, mutta ei sitten jatkanutkaan loppuun asti.

”Ei… Ihan totta, unohda vain nyt koko juttu”, John sanoi vaisusti.

”Miten vain”, tuhahdin ja kiskaisin hytin oven auki.

~o~

Vähän sen jälkeen, kun miehistö oli palannut Pearlille, Jack oli käskenyt nostaa purjeet ja ottaa suunnan kohti Claw Islandia. Olin jälleen isomärssyssä tähystämässä, mutta katseeni harhautui luvattoman usein alas kannelle. Jack oli ruorissa, ja näin hänen keskustelevan Gibbsin kanssa. En erottanut sanoja ylös asti, mutta oli varsin selvää, että Gibbs oli jostain eri mieltä Jackin kanssa. Jackin ilme oli kuitenkin peräänantamaton. Hän ei ilmeisesti aikonut muuttaa mieltään, oli kyse sitten mistä tahansa.

    

Pakotin itseni kääntämään katseeni liiankin komeasta kapteenistamme horisonttiin. Siellä erottui nyt selvästi tumma viiva. Kohotin kaukoputken silmilleni ja tutkailin sitä tarkemmin. Kyllä, se oli saari.

”Maata näkyvissä!” huusin kannelle. Näin myös Jackin kohottavan kaukoputken ja katsovan horisonttiin.

”Saavumme pian Claw Islandille!” Jack ilmoitti koko miehistölle.

    

Jännittyneenä keskityin tutkailemaan edessämme hiljalleen suurenevaa saarta. Se ei ollut kovinkaan iso, eikä se myöskään vaikuttanut kovin ystävälliseltä paikalta. Jonkin ajan päästä erotin sen rannassa kauniin purjelaivan ja hökkelikylän. Arvelin purjelaivan olevan Stardust, sillä Jack oli maininnut sen kotisataman olevan juuri tuolla nimenomaisella saarella.

    

Kun viimein pääsimme laiturille, kapusin alas mastosta. Näin, että laiturilla meitä odotti pitkänhuiskea, erittäin kaunis, mustahiuksinen nainen. Hänen kätensä olivat puuskassa ja ilme vihainen. Sanaakaan sanomatta hän odotti, että Jack nousi laivasta, ja osoitti sitten tätä yllättäen piilukkopistoolillaan.

”Jack Sparrow! Kuinka edes julkeat näyttää naamaasi täällä!” nainen sähisi raivoisasti.

”Kapteeni, rakas. Et kai ole unohtanut sitä?” Jack sanoi naurahtaen aivan kuin ei olisi välittänyt lainkaan siitä, että nainen uhkaili häntä aseella. Minä sen sijaan välitin siitä erittäinkin paljon. Uskalsin tuskin hengittää seuratessani tilanteen kehittymistä.

”Sinuna minä painuisin helvettiin täältä, ellet sitten tullut palauttamaan aarrettani!” nainen jatkoi raivoamistaan.

”Kumpaa niistä? Pelkäänpä, että toinen on melkoisen mahdoton palauttaa”, Jack sanoi virnistellen. ”Mutta en tullut palauttamaan sitä toistakaan. Sen sijaan minulla on ehdotus sinulle, Mary.”

”Kapteeni Garter sinulle, enkä ole pätkääkään kiinnostunut sinun ehdotuksistasi”, nainen tokaisi.

”Et edes, jos kyse olisi One-eye Joesta?” Jack kysyi.

    

Kapteeni Garter katsoi Jackia arvioivasti ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän viimein laski pistoolinsa.

”Sinä tiedät, missä hän on”, Garter totesi kysyvästi.

”Minä tiedän, missä hän on”, Jack vastasi ja virnisti.

”Hyvä on, kuuntelen ehdotuksesi, mutta ilman rommia tällä kertaa”, Garter myöntyi ja sai minut ihmettelemään, mitä hän oli oikein tarkoittanut.

”Miksi? Rommihan vain paransi edellistä neuvotteluamme”, Jack kysyi tekoviaton ilme kasvoillaan. Kapteeni Garter näytti siltä kuin olisi todella joutunut pidättelemään raivoaan.

”Seuraa minua. Miehistösi saa luvan odottaa laivassa”, hän sanoi ja marssi pois laiturilta.

    

Tuijotin Jackin perään vaitonaisena. En pitänyt siitä, että hän poistui paikalta toisen naisen kanssa. En kuitenkaan uskaltanut mennä Jackin peräänkään. Kapteeni Garter vaikutti vaaralliselta merirosvolta, hänhän olisi saattanut vaikka ampua minut.

    

Seisoin todella pitkään paikallani ajatuksiini vajonneena. Jonkin ajan päästä huomasin myös Anamarian liittyneen seuraani.

”Miksi noin huolestunut ilme?” hän kysyi.

”Tuo Garter vaikuttaa vaaralliselta naiselta”, totesin vastaukseksi.

”Ei hän ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää. Hän ei vain voi sietää kapteeni Sparrow´ta silmissään”, Anamaria kertoi.

”Niinkö? Mitä Jack on tehnyt hänelle?” ihmettelin.

    

Anamaria naurahti ja katsoi minua oudosti kulmiensa alta. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan ja tuijotin ihmeissäni takaisin.

”Mitä? Mikä on niin huvittavaa?” kummastelin.

”Ei mikään…” Anamaria vastasi salaperäisesti. Inhosin hänen vihjailuaan, jonka merkitystä en ollut tajunnut tähän päivään mennessä. ”Jack ryösti kapteeni Garterin aarteen noin kymmenen vuotta sitten, vain hieman ennen kuin hänen ensimmäinen perämiehensä nousi kapinaan ja vei häneltä Pearlin.”

”Mutta Jackhan on edelleen Black Pearlin kapteeni!” huudahdin.

”Niin, hän tappoi Barbosan ja sai Pearlinsa takaisin itselleen”, Anamaria vastasi vaivautumatta selittämään tapahtumia tarkemmin.

~o~

Käytin loppupäivän laivalla lorvimiseen, kuten monet muutkin Jackin miehistön jäsenet. Osa miehistä pelasi korttia, toiset keskittyivät tyhjentämään laivan rommivarastoa. Kun otti huomioon, miten paljon he oikein joivat, minusta oli käsittämätöntä, että rommia riitti edes viikoksi.

    

Illan pimettyä Jack ei ollut vieläkään palannut. Aloin jo huolestua hänestä. Entä jos kapteeni Garter oli tappanut hänet? Nainen oli näyttänyt laiturilta siltä, että olisi hyvinkin voinut tehdä niin. Pysyttelin kannella melko pitkään, mutta lopulta illan viileys ja oma väsymykseni tekivät oloni sietämättömäksi. Hitaasti maleksin Jackin hyttiin, josta oli kai tulossa minun kotini.

    

Hytissä istahdin pöydän ääreen ja rullasin kapteeni Hookin kartan auki. Sivelin sitä sormellani ja mietin, mikä juuri tuon miehen aarteessa oli niin erikoista, että Jack oli valmis riskeeraamaan henkensä sen vuoksi. En pystynyt keksimään mitään järkevää selitystä, joten tuhahdin itsekseni. Nappasin jälleen yhden Jackin rommipulloista ja korkkasin sen. Join yhden kulauksen ja yökkäilin. Yhtä pahaa kuin aina.

    

Jätin pullon pöydälle ja riisuuduin. Sitten painelin sänkyyn pelkissä alusvaatteissani. Tuijotin pitkään pimeää kattoa ja mietin, missä Jack mahtoi viipyä. Lopulta tunsin kuitenkin silmieni painuvan kiinni ja nukahdin.

~o~

Makasin jossain pimeässä paikassa. En nähnyt kerta kaikkiaan mitään. Yritin nousta, mutta en kyennyt liikkumaan. Vartaloni ei totellut aivojeni käskyjä. Yritin huutaa apua, mutta huuleni eivät liikahtaneetkaan, eikä ääntä tullut. Olin paniikissa, vankina omassa ruumiissani.

    

Tunsin jonkun tarttuvan vasempaan käteeni ja silittävän sitä. Kosketus oli pehmeä. En nähnyt henkilöä, joka piteli kättäni, mutta saatoin kuulla hänen äänensä.

”Rakas, sinun täytyy palata takaisin! Me kaikki kaipaamme sinua niin paljon”, minulle etäisesti tuttu ääni sanoi. ”Me rakastamme sinua! Ole kiltti ja palaa!”

    

En tunnistanut ääntä, vaikka se vaikuttikin tutulta. Se kuitenkin sai minut tuntemaan sääliä, ja olisin halunnut vastata olevani paikalla, aivan puhujan lähellä. Tunsin, miten kyyneleet vierivät pitkin poskiani. En voinut tehdä mitään, ja ääni vain jatkoi puhumista. Se maanitteli minua palaamaan, kertoi kaipauksesta ja surusta sekä siitä, kuinka kamalaa kaikki oli ilman minua.

    

Sitten käden ote irtosi ja ääni katosi aivan yhtäkkiä. Olin yksin pimeydessä vailla mitään kiintopistettä. Kaikki tuntui pyörivän. Minua pelotti, pelotti aivan kamalasti. Huusin sisäisesti niin kovaa kuin vain saatoin, mutta ääntä ei kuulunut…

”Ann! Ann, herää!”

    

Säpsähdin hereille henkeäni haukkoen. Kyyneleet valuivat silmistäni ja huusin täyteen ääneen. Oli edelleen pimeää, enkä nähnyt kunnolla ympärilleni.

”Ann, mikä hätänä?” kuulin tutun äänen kysyvän.

”Jack!” huudahdin ja takerruin sängyn laidalla istuvaan mieheen kuin hän olisi ollut ainoa todellinen asia tässä maailmassa. En voinut mitään sille, että aloin itkeä hervottomasti. Olin peloissani, enkä tiennyt sillä hetkellä, mikä oli totta ja mikä ei.

”Shhh”, Jack kuiskasi silittäen hiuksiani.

    

Itkin pitkään Jackin olkapäätä vasten. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta silitteli hiuksiani koko ajan. Viimein itkuni tyrehtyi, ja nostin kasvoni. Samalla hetkellä kirkas kuunvalo tunkeutui sisälle hyttiin (pilvet olivat kai purjehtineet pois kuun edestä). Näin Jackin katsovan minua huolestuneena.

”Rakas, voisitko kertoa mikä on hätänä?” hän kysyi uudestaan.

”Se… se oli vain pahaa unta…” mutisin enemmän itselleni kuin Jackille.

    

Unen muisteleminen sai yksinäisen kyyneleen vierimään pitkin poskeani. Jack kohotti kätensä ja pyyhkäisi sen sormillaan pois. Hänen peukalonsa jäi hyväilemään poskeani. Katsoin häntä suoraan silmiin ja upposin niihin. Aika tuntui katoavan, enkä nähnyt mitään muuta kuin hänet. Tunne oli niin epätodellinen, että minun oli pakko sulkea silmäni, ja samassa tunsin Jackin huulet omiani vasten.