Ficcikirjasto

Lisääntyjäkokelaiden leiri oli elämää muuttava kokemus, mutta mitään muuta en ollut odottanutkaan. Tosin muutokset olivat erilaisia kuin olin kuvitellut. Lähinnä olin ajatellut, että muuttuisin nyt tytöstä naiseksi, mutta naiseus oli hyvin erilaista kuin olin luullut.

N’edra ei puhunut minulle lammen kohtaamisen jälkeen enää ollenkaan. Hän raahasi vuoteensa Aérynin ja Bhnnin huoneeseen ja nukkui siellä loppuajan. Hän ei katsonut minuun enää suoraan, mutta jos hän joskus vilkaisi, näin hänen katseessaan ainoastaan pelkoa. Se riipaisi sydäntäni todella pahasti, mutta en voinut tehdä mitään. Hän ei suostunut puhumaan kanssani.

Mitä välillämme tapahtui? En tiedä, mutta minusta se oli kaunista. Kenties se oli jotain, mitä ei olisi pitänyt tapahtua, mutta teon vääryys ei voi riistää sen kauneutta. Toisen koskettaminen ei ole pahasta. Miten sellainen, mikä aiheuttaa hyvää oloa ja nautintoa voisi olla? Eräiden papitarten mukaan se varmasti olisi suuri synti ja vääryys, mutten aio kysyä heidän mielipidettään. N’edra on varmaankin sen kuullut, ei hän muuten pelkäisi minua niin paljon.

N’edran menettäminen oli kamalaa, sillä hän oli ollut ainoa todellinen ystäväni vuosia. Aéryn ja Bhnn olivat minulle edelleen mukavia, mutta he suhtautuivat minuun varauksella, eivätkä koskaan tulleet kosketusetäisyydelle. Kun palasimme Eruytiin, he katosivat elämästäni kokonaan. Seuraavan kerran tapasin heidät vasta lisääntyjäkokelaiden valintatilaisuudessa. Aéryn valittiin, Bhhniä ei. Syytä siihen en tiedä.

Jote tuntui olevan minusta kerrankin ylpeä, kun palasin leiriltä. Hän sanoi, että olin nyt askelta lähempänä todellista kohtaloani. Hän oli varma, että olin leirillä oppinut riittävästi perimmäisiä totuuksia, jotta ymmärtäisin maailmaa sillä tavoin kuin sitä hänen mukaansa tuli ymmärtää. Luulen, etten koskaan opi katselemaan hänen tavallaan, eikä hän minun, mutten sanonut sitä hänelle silloin. Hänen ylpeytensä lämmitti murtunutta mieltäni, enkä halunnut antaa hänelle syytä vetää sitä pois. Kerrankin hän antoi ymmärtää, että minusta oli johonkin, etten ollut vain kelvoton, sopeutumaton.

Mjrn puolestaan otti minut vastaan suurella riemulla. Hän tiesi, että minulla oli nyt vapaa aikaa enemmän kuin vuosiin ja että olin luvannut siitä osan hänelle. Vietimmekin paljon aikaa yhdessä, sillä otin Mjrnin mukaan, kun urheilin tai harjoittelin ampumista. Hänellä oli loistava kunto, mutta hän ei koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta aseisiin. Hän sanoikin, että opettelisi ampumaan sitten, kun olisi pakko. Tajusin, että olimme hyvin erilaisia, mutta se ei haitannut minua. Mjrnillä oli oma tiensä, minulla omani.

Vuosi vierähti äkkiä ohitse. Oikeastaan nopeammin kuin olisin toivonut, sillä en halunnut kohdata valintatilannetta. Yhtäällä haaveilin äitiydestä, sillä halusin kasvattaa lapsia, jotka voisivat muuttaa maailmaa, toisaalla unelma soturin urasta ja sen suomasta vapaudesta pakahdutti mieleni. Ymmärsin, etten voinut mitenkään saada molempia. Äitiys sitoisi minut lapsiin vuosiksi, enkä voisi silloin keskittyä pääsemään soturiksi. En voisi jättää lapsiani hoitajan vastuulle, kuten oma äitini oli tehnyt. Minun täytyisi kasvattaa heidät itse.

Valvoin öitä ja pyörin vuoteessani. Jote oli tehnyt selväksi, ettei minusta tulisi soturia. Tiesin, että hän oli muiden papitarten kanssa jo valinnut työläistytöistä vahvimpia ja päättänyt kouluttaa heidät. Minua ei edes harkittu. Halusin päästä pois. Olisin voinut valita äitiyden soturin uran sijaan, mutten hyväksynyt sitä, että minulta riistettiin valinnanmahdollisuus ja osoitettiin, mitä tietä piti kulkea. Äitiys ei siis tulisi kysymykseen, ellen voisi valita sitä itse.

Harkitsin lähtöä kylästä, mutten koskaan kuitenkaan lähtenyt. Ajatus oli kiehtova, mutta en toteuttanut sitä. En uskaltanut. Ajattelin Mjrniä ja sitä, kuinka onneton hänestä tulisi. Ajattelin häpeää, jota Jote tuntisi, jos lähtisin. En voinut tehdä sitä heille. Puristin silmäni väkisin kiinni öisin ja yritin nukkua. Yritin alistua kohtalooni.

Oli kulunut reilu vuosi siitä, kun Fran oli viimeksi seisonut kotikylänsä porteilla yhdeksäntoista muun nuoren vieran kanssa. Nyt hän oli jälleen samassa tilanteessa, vaikka kaikki tuntuikin kovin erilaiselta. Vierojen hiuksiin oli punottu värikkäitä kukkia, heidän ihonsa oli öljytty huolellisesti ja heidät oli puettu valkoisiin mekkoihin, joiden helma ulottui puoleen reiteen. Mekkojen helmaa kiersi kultapunos, samoin olkaimia ja varsin avaraa kaula-aukkoa. Ranteisiinsa vierat olivat saaneet kultaisia renkaita, samoin vasempaan nilkkaansa kaksi. Jokaisella oli myös kaulassa pieni sininen kivi, Lenten kyynel, joka avasi tien metsän salaisimpiinkin sopukoihin. Heistä oli tehty mahdollisimman kauniita ja haluttavia, niin Fran ainakin ajatteli.

Paikalla oli joukko papittaria sekä matkaan lähtevien vierojen läheisiä. Joten tehtävänä oli lähettää joukko lopullisesti matkaan, mutta sitä ennen jokainen sai hyvästellä rakkaansa henkilökohtaisesti. Fran halaili jälleen Mjrniä, jonka silmissä oli kyyneliä. Hän silitti siskonsa hiuksia ja kuiskaili tälle rohkaisevia sanoja.

”Se kestää vain kolme päivää ja sitten tulen takaisin. Voi olla, että sinusta tulee täti pian sen jälkeen”, hän lupaili. Mjrnin kyyneleet tipahtelivat hänen olkapäälleen.

”Saanko hoitaa… lasta… sitten?” Mjrn kysyi katkonaisesti.

”Tietenkin. Saat olla apunani aina, kun mahdollista”, Fran sanoi rauhoittelevasti ja keinutti Mjrniä hieman. ”Hei, tämä nyt ole niin paha. Viimeksi olin poissa kuukauden.”

Mjrn naurahti ja vetäytyi kauemmas. Hän pyyhkäisi silmiään ja hymyili hieman. Sitten hän nyökkäsi.

”Totta, minä olen typerys”, hän sanoi, mutta Fran näki oudon epäilyksen häivähdyksen hänen silmissään.

”Etkä ole. Mukavaahan se on, että joku kaipaa minua, ennen kuin olen lähtenytkään”, Fran naurahti väkinäisesti ja hymyili siskolleen takaisin.

”Kaipaavat sinua muutkin”, Jote puuttui puheeseen. Hän katsoi Frania suoraan silmiin. Fran näki siskonsa katseesta aidon surun ja pettymyksen. Hän olisi halunnut ottaa nuo tunteet pois, mutta tiesi, ettei pystyisi siihen.

Jote seisoi kädet puuskassa keskellä olohuonetta. Fran seisoi huoneen toisella puolella. Mjrn oli jo aikaa sitten lähetetty erään papittaren mukaan keräämään yrttejä, sillä tämä keskustelu ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen. Joten kasvoilta paistoi puhdas pettymys ja raivo, niin hyvin kuin vierojen olisi pitänytkin tunteensa osata hallita. Jote ei kai koskaan ollut pystynyt siihen Franin seurassa, mikä toisaalta osoitti sen, että siskonsa kanssa Jote pystyi olemaan aidoimmillaan. Valitettavasti Fran ei voinut sanoa samaa.

”Mikset sinä sopeudu? Minä luulin, että olet ymmärtänyt tiesi”, Jote sanoi katkerana.

”Niin minä olenkin, eikä se kulje samaa reittiä kuin sinun”, Fran vastasi. ”Minun kohtaloni on minun ja sinulla on omasi. Minä kunnioitan sinun valintojasi, sillä ne ovat oikeita sinulle. Mikset sinä voi kunnioittaa minun?”

”Sinä häpäiset kaikki. Sinä rikot sääntöjä. Ei ylipapittaren tyttärestä kuulu tulla toisen luokan kansalaista. Ei sinun kuulu uhrata itseäsi sodassa, joka voi tulla tai olla tulematta”, Jote vastasi pakottaen äänensä rauhalliseksi. ”Sinusta tulee äiti, ei soturi. Sinä tiedät sen. Se on Metsän tahto ja siihen sinun tulee taipua.”

”Viera voi aloittaa osana Metsää, mutta se ei ole ainoa loppu, jonka voimme valita”, Fran sanoi pysytellen itsekin rauhallisena.

”En edes halua ymmärtää, mitä tarkoitat. Jokainen viera on osa Metsää, on ollut, on nyt ja tulee aina olemaan. Ei ole muuta tietä. Viera, joka eroaa Metsästä, ei ole viera enää”, Jote sanoi järkkymättömällä äänellä. Hän ei edes aikonut neuvotella asiasta.

Franilla oli kumma tunne, että Jote oli ymmärtänyt enemmän kuin olisi halunnut, enemmän kuin Fran olisi halunnut hänen ymmärtävän. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, eikä sitä voinut korjata. Sanottuja sanoja ei kukaan voinut pyyhkiä pois. Joskus ne saattoivat unohtua, mutta toisinaan vieran muisti oli hyvin pitkä. Jote ei unohtaisi. Franin sanat vaivaisivat häntä ikuisesti, vaikka Fran olisi toisin toivonut.

Nyt Jote katsoi häntä. Raivo oli poissa, eikä se palaisi. Vain suru ja pettymys jäisivät asumaan hänen sydämeensä, tekipä tai sanoipa Fran mitä hyvänsä. Fran tiesi nyt, että Jote todellakin rakasti häntä, omalla tavallaan. Sisar ei ehkä näyttänyt sitä niin kuin Fran olisi toivonut hänen näyttävän, ei siten kuin Mjrn, joka hymyili, halasi ja hehkui aitoa välittämistä. Jote oli usein kylmä ja etäinen, halusi järjestellä asioita ja määräillä. Se oli kuitenkin hänen tapansa sanoa rakastavansa. Hän halusi järjestää rakkaidensa elämän helpoksi ja sujuvaksi. Fran ymmärsi sisarensa tarkoituksen, mutta keinot olivat väärät. Edes tarkoitus ei voinut niitä pyhittää.

”Kulje polkujasi, mutta tiedä säännöt”, Jote sanoi ja rutisti sitten Franin itseään vasten. Hän suukotti siskoaan kevyesti poskelle ja vetäytyi sitten nopeasti kauemmas. Oli aika lähettää lisääntyjät matkaan.

”Hehku nousee, me tunnemme sen kaikki. Iltaan mennessä se on voimakkaammillaan ja se jatkuu tovin. Te, kylämme toivot, lähdette matkaan ja toivottavasti tuotte lupauksen huomisesta, kun palaatte. Toivottavasti kannatte tulevaisuuttamme sydäntenne alla. Meidän kunnioituksemme ja rakkautemme kulkee mukananne ja siunaa teitä. Menkää Metsän lapset ja toteuttakaa Hänen tahtonsa, sillä se on kaikkien vierojen pyhä tehtävä!”

Jote levitti kätensä kuin olisi halunnut syleillä jokaista paikalla olijaa. Hänen kasvonsa hehkuivat voimaa ja arvovaltaa. Ilma näytti pyörteilevän vihreänä hänen ympärillään. Kaikki tiesivät, että hän ei puhunut vain omalla suullaan. Hän kuuli Metsän tahdon. Hän kuunteli Vihreää sanaa. Kaikki kuulivat hiljaisen laulun, joka kehotti lisääntyjiä lähtemään matkaan ja tuomaan Metsälle lisää lapsia tullessaan. Lisääntyjät oli siunattu. Heillä oli tehtävä.

Hyvin vanhan papittaren johdolla lisääntyjät jättivät kylän taakseen. Kaksi nuorempaa papitarta kulki vielä heidän perässään kuin turvana. Matka kulki metsän syvyyksiin, paikkaan, jossa Fran ei ollut koskaan aiemmin vieraillut. Se sijaitsi metsän uumenissa, eri suunnassa kuin suo, jonne lisääntyjä kokelaat oli viety paria viikkoa aiemmin. Tämä kylä oli rakennettu puiden varaan, ei maan (tai suon) päälle. Se oli täynnä rakennuksia, jota olivat pieniä, mutta sisustettu mukavasti. Divaaneja, vuoteita, kaikki näytti pehmeältä. Jokaisessa rakennuksessa oli myös tarjolla ruokaa ja juomaa. Oli selvää, että kolme päivää oli tarkoitus viettää mukavissa merkeissä, vaikka Vilénan ja Hrjnin vuoden takaisista puheista olisikin voinut päätellä muuta.

Papittaret selvittivät, että kaikki oli kaikkien käytettävissä, mutta kylästä ei tullut poistua, ennen kuin heidät haettaisiin pois. Miehet saapuisivat pian paikalle ja poistuisivat ennen naisia pappien mukana. Sanottuaan vielä muutaman rohkaisevan sanan papittaret poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin jättäen lisääntyjät yksin tyhjään kylään.

Fran katseli ympärilleen. Hänen vatsaansa puristi, hän ei halunnut olla täällä. N’edra jutusteli kauempana jonkun vanhemman naisen kanssa. Fran tiesi, että kyseisellä naisella oli jo kaksi lasta, joten hänelle tilanteessa ei ollut mitään uutta ja jännittävää. N’edra varmaankin kyseli vihjeitä naiselta. Frankin olisi halunnut kuulla, mitä naisella oli sanottavanaan, mutta ei uskaltautunut lähestyä N’edraa.

”Miten sinä olet voinut?” Aérynin ääni yllätti Franin. Tyttö pysytteli edelleen pienen välimatkan päässä hänestä, mutta hymyili kuitenkin ystävällisesti.

”Hyvin kai. Olen ollut yksinäinen”, Fran sanoi syyttävämmin kuin oli tarkoittanut. Hehkun polte tuntui hiljalleen valtaavan hänen sisimpänsä ja teki hänen olostaan vaikean. Hänen täytyi muistuttaa itselleen, ettei syy ollut Aérynin.

”Sinä ja minä, me olemme eri maailmoista”, Aéryn puolustautui. ”Sinä asut kylän korkeimmalla paikalla, minä siellä, missä Usva alati pyörteilee.”

”Tiedän. En syytä sinua”, Fran vastasi.

”N’edra ei enää puhu sinulle”, Aéryn enemmänkin kysyi kuin totesi.

”Ei.”

”Hän kertoi meille… Minulle ja Bhnnille. Minä… ymmärrän kyllä. Toinen siskoni, hän on samanlainen. Hänellä on eräs ystävä, joka on tavallaan enemmän kuin ystävä. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. N’edra ei kuitenkaan ole sellainen ja tekosi järkytti häntä. Älä ole hänelle vihainen. Yritin saada häntä ymmärtämään, ettet tarkoittanut mitään pahaa, että sinä vain välität liikaa”, Aéryn puhui kauheaa vauhtia. Vaikutti siltä, että hän oli halunnut sanoa sanottavansa jo vuodenpäivät sitten, muttei ollut uskaltanut. ”Haluan vain sanoa… älä jää suremaan N’edraa. Tulee toisia tyttöjä, löydät samanlaisia. Heitä on paljon, he eivät vain pidä itsestään meteliä. Voin ehkä auttaa sinua myöhemmin. Kysellä siskoltani ja niin poispäin.”

Aéryn hymyili pienesti ja heilautti sitten kättään. Hän lähti pois, mutta hänen silmissään oli lupaus palata asiaan myöhemmin. Fran tuijotti toisen perään järkyttyneenä. Oliko N’edra väittänyt, että hän oli aloittanut kaiken? N’edra oli tehnyt aloitteen, ei Fran. Miksi toinen oli valehdellut? Vanha kipu vihlaisi Franin sisimpää niin pahasti, että hän unohti hetkeksi täysin, miksi hänet oli tuotu tähän outoon kylään.

N’edra nauroi jollekin, mitä vanhempi nainen oli juuri sanonut. N’edra näytti siltä kuin ennenkin, iloiselta ja leikkisältä. Fran muisti monet hyvät hetket, jotka he olivat jakaneet keskenään. Pieni kohtaaminen lammella oli kuitenkin muuttanut kaiken. N’edralle ne hetket eivät merkinneet enää mitään. Hän vihasi Frania, vaikkei Fran voinut ymmärtää miksi. Se sattui. Se sattui syvälle.

Samassa kylän laidalle, jonne kaikki olivat kokoontuneet, laskeutui hiljaisuus. Portista vaelsi esiin joukko miehiä. Papit pitkissä kaavuissaan tulivat ensimmäisinä ja päästivät sitten nuorukaiset kulkemaan jäljessään. He lausuivat nuorille miehille pari sanaa ja poistuivat sitten paikalta samalla tavalla kuin papittaretkin vähää aiemmin.

Muiden tavoin Fran jäi tarkkailemaan miehiä. He olivat pitkiä ja solakoita, mutta kuitenkin lihaksikkaita. Heidän kasvonpiirteensä hipoivat täydellisyyttä. Ne olivat kauniit, eivät komeat. Osan valkoiset hiukset oli leikattu lyhyiksi, mutta muuttamalla hiukset ulottuivat jopa puoleen selkään ja olivat sidottu poninhännälle. Miehet seisoivat ryhdikkäinä kuin olisivat halunneet tarjota parhaat puolensa katseltaviksi, tosin ei heistä voinut ulkoisesti huonoja puolia erottaakaan.

Fran huomioi, että miesten sormenkynnet oli leikattu lyhyiksi, mutta varpaankynnet olivat ihan yhtä pitkät kuin naisillakin. Myös miehet oli puettu valkoiseen asuun. Heidän housujensa lahkeet ulottuivat puoleen sääreen ja kietaisumallia oleva paita oli sidottu kultaisella vyöllä.

Varovaisesti miehet lähtivät siirtymään kohti naisia. Heidän eleensä vaikuttivat epävarmoilta, tunnustelevilta. Siitäkin huolimatta saattoi helposti erottaa lihaksien kauniin liikkeen ohuiden vaatteiden alla. Lisääntyjät olivat fyysisesti oman kylänsä parhaimmistoa, se oli helppo päätellä.

Fran tarkkaili tilannetta, kunnes tunsi eräiden punaisten silmien lukkiutuvan omiinsa. Hänen vatsansa rutistui aivan pieneksi. Miehen poninhäntä roikkui toisella olkapäällä, mutta tämä huitaisi sen huolettomasti selän puolelle ja lähti sitten kulkemaan Frania kohti.

Vieranainen veti syvään henkeä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja astui taaksepäin. Hän tiesi nyt varmasti olevansa väärässä paikassa. Mies tuli koko ajan lähemmäs. Fran perääntyi yhä toivoen miehen kiinnittävän huomionsa johonkuhun toiseen, mutta niin ei käynyt. Mies näytti päättäneen, että Fran olisi hänen.

Fran vilkuili ympärilleen. Monet naisista juttelivat miesten kanssa. Osa oli jo kadonnut jonnekin, kenties pieniin majoihin, joita oli joka puolella. Näytti siltä kuin kaikki muut olisivat nauttineet tilanteesta. Joka puolelta kuului kikatuksia ja ihastuneita huokauksia.

Vaikka Hehku polttikin Franin sisimpää, pelko alkoi tuntua vahvempana. Mies oli lähellä, liian lähellä. Hänen kauneudestaan huolimatta Fran ei pitänyt hänestä. Miehessä oli jotain inhottavaa, jotain, minkä kanssa Fran ei missään nimessä halunnut olla tekemisissä.

Ajattelematta enempää Fran kääntyi ympäri ja pyrähti juoksuun. Hän kuuli miehen hihkaisevan innosta ja lähtevän hänen peräänsä. Fran puikkelehti sydän kurkussa pitkin kylää toivoen miehen jättävän hänet rauhaan. Valitettavasti pakeneminen tuntui vain innostavan tätä, sillä kun Fran vilkaisi taakseen, hän näki miehen kasvoilla innostuneen ilmeen.

Rakennukset loppuivat ja varsinainen metsä alkoi, mutta Fran ei pysähtynyt. Hän juoksi ja juoksi väistellen köynnöksiä ja oksia, jotka pyrkivät poluilla hänen eteensä. Hänestä tuntui, että itse Metsä yritti estää häntä pakenemasta. Metsä halusi alistaa hänet samalla lailla kuin Jote. Oksat pieksivät Frania kasvoihin, naarmuttivat hänen ihoaan, takertuivat hänen hiuksiinsa. Köynnökset työntyivät hänen jalkojensa eteen saaden hänet miltei kompastumaan. Hänen takaa-ajajallaan ei kuitenkaan ollut samanlaisia ongelmia, vaan tämä pääsi juoksemaan metsän halki täysin vaivattomasti. Mies saavutti Frania koko ajan.

Franilla ei ollut käsitystä suunnasta. Hän juoksi kauhuissaan eteenpäin välittämättä lainkaan, minne lopulta päätyisi. Hän tajusi ohittaneensa parikin maagista seinämää, jotka olisivat pysäyttäneet hänen kulkunsa, jos Lenten kyynel ei olisi roikkunut hänen kaulassaan. Maisema alkoi muuttua jälleen oudoksi. Hän ei ollut käynyt tässä paikassa aiemmin. Hän oli eksynyt.

Samassa köynnös tarttui tiukasti hänen nilkkaansa. Hän kaatui maahan lyöden samalla kätensä kipeästi. Keuhkot puristuivat kasaan, ja hänen oli vaikea hengittää. Hän ei jaksanut enää, hän oli juossut liian pitkään. Askeleet saavuttivat hänet samalla hetkellä, kun hän kääntyi ympäri ja sai kiskottua jalkansa irti köynnöksistä. Mies seisoi hänen edessään kädet lanteilla ja katseli häntä.

Fran veti polvet rintaansa vasten ja perääntyi istualtaan. Hän tunsi olonsa voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta halusi silti paeta. Mies laskeutui polvilleen ja konttasi Franin kiinni. Hänen kätensä asettuivat Franin molemmin puolin samalla hetkellä, kun naisen selkä painui vasten puunrunkoa. Pakopaikkaa ei ollut. Fran tunsi miehen hienhajun voimakkaana, eläimellisenä, kun mies painautui häntä vasten ja työnsi huulensa ahnaasti hänen huuliaan vasten. Kosketus ei ollut pehmeä. Se oli ainoastaan vaativa. Mies halusi suorittaa rituaalin. Hän halusi lisääntyä Franin kanssa.

Miehen vasen käsi piteli Frania paikoillaan, samalla kun oikea riuhtaisi naisen mekon toisen olkaimen poikki. Kangas valahti alas paljastaen pienen, ruskean rinnan. Miehen käsi puristi sitä kovakouraisesti saaden Franin voimaan pelosta pahoin.

Fran yritti pyristellä irti, mutta mies painoi häntä voimalla vasten puunrunkoa. Miehen vapaa käsi puristeli aikansa Franin rintaa, mutta siirtyi sitten vatsalle ja vieläkin alemmas. Se tavoitti Franin mekon helman ja veti sen ylös. Vieranainen tunsi häpeän polttavan poskiaan. Miehen katse valui alemmas. Hänen kasvoilleen nousi virnistys. Fran sulki silmänsä ja toivoi, että tilanne olisi jo ohitse. Hän tunsi, kuinka miehen käsi liukui hänen reisiensä väliin pakottaen ne erilleen. Sormet tunnustelivat tietään, töykkivät ja tuuppivat. Mies urahti jotain kuivuudesta vihaiseen sävyyn, mutta jatkoi kuitenkin toimiaan.

Yhtäkkiä Fran tunsi kivun vihlauksen alavatsassaan. Jotain työntyi epämiellyttävällä tavalla hänen sisäänsä, repi häntä rikki. Ahnas sormi tunnusteli häntä ja työntyi sisemmäs aiheuttaen koko ajan vain enemmän kipua.

”EI!” hän huudahti ja potkaisi kaikin voimin jaloillaan. Hän ei tiennyt, mihin osui, mutta mies lensi selälleen ja se riitti. Fran ponkaisi jaloilleen ja pyrähti uudestaan juoksuun. Hänen sisälleen sattui ja jotain kosteaa valui reidelle, mutta hän ei jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Hän vain juoksi ja juoksi.

Jälleen oksat ja köynnökset kävivät hänen kimppuunsa. Hän ei välittänyt niiden piiskauksesta, vaan jatkoi matkaansa. Hiljalleen metsä alkoi harveta, vaikka Fran tuskin huomasi sitä. Hän pakeni, vaikkei takaa-ajajan ääniä enää kuulunut. Hän syöksyi puiselle sillalle, juoksi sen halki vapaana ja kaatui lopulta vihreään maahan. Metsä oli jäänyt taakse.

Huohottaen Fran kääntyi selälleen. Hän näki sillan ja metsän, mutta hänen yläpuolellaan oli taivas, jota täplittivät miljoona tähdet. Kuu kipusi taivaalle jossain kaukana ja valaisi maiseman sinisen hopeaiseksi.

Sinä petit minut…

Franin katse alkoi sumentua. Hän voi pahoin. Joka puolelle sattui, haavoista tihkui verta ja hänen sisällään sykki kipu. Taivas oli hänen yläpuolellaan, joten hän oli vapaa. Hän ei kuitenkaan pystynyt iloitsemaan, sillä itsepäinen ääni takoi hänen päässään.

Sinä synnyit minulle. Sinä olit minun. Sinä petit minut, sinä kelvoton. Luovuta lahjasi, et ole sen arvoinen.

Lenten kyynel Franin kaulalla helähti ja särkyi. Sen palaset varisivat Franin rinnalle ja haihtuivat sitten kokonaan. Tyhjyys valtasi Franin mielen. Ääni oli poissa. Metsä ei enää puhunut hänelle. Hän oli vapaa ja menettänyt kaiken.

Makasin paikoillani aamuun saakka, vuoroin hereillä, vuoroin unessa. Aamulla havahduin aurinkoon ja tuijotukseen. Outo haarniskoitu olento tuijotti minua. Hänen kasvonsa oli peitetty naamiolla, joten en voinut tietää, miltä hän todella näytti. Hän kantoi keihästä aseenaan, muttei uhannut sillä minua. Kun hän huomasi minun heränneen, hän halusi tietää, kuka olin.

Kerroin nimeni ja sanoin paenneeni. Mies kertoi olevansa garif ja asuvansa Ozmone tasangon toisella puolella kylässä nimeltä Jahara. Hänen nimensä oli Geruc. Hän sanoi, että olen haavoittunut ja tarvitsen apua. Itse en olisi sitä koskaan myöntänyt. Annoin hänen auttaa minut pystyyn ja solmin rikkinäisen olkaimen, sillä en halunnut paljastaa rintaani hänelle.

Geruc vei minut kyläänsä, vaikka matka veikin pitkään, sillä kulkeminen oli minulle vaikeaa. Matkalla hän kertoi garifeista, soturikansasta, jotka kulkivat lapsesta saakka naamioissa. Myös naisilla oli naamiot, vaikka heidän tehtävänsä olikin huolehtia lapsista ja kylästä sillä välin, kun miehet metsästivät ja kävivät kauppaa.

Soturienkylä kuulosti minusta hyvältä. Geruc vei minut sinne ja kertoi, ettei yksikään viera ollut käynyt heidän luonaan. Sain kunnian olla ensimmäinen. Gerucin vaimo oli parantaja. Hän otti minut hoiviinsa ja paransi haavani. Sisäinenkin kipu katosi. Itse asiassa se ei edes kestänyt kovin kauaa, mutta arven ja pelon se jätti.

Aluksi kylän vanhimmat suhtautuivat minuun nihkeästi, mutta opiskelin soturin taitoja poikien rinnalla ja saavutin heidän hyväksyntänsä. Minusta tuli yksi garifeista, elin heidän parissaan pitkään. Näin monen kaatuvan taistelussa hirviöitä vastaan, monen uuden elämän syntyvän. Näin miesten ja naisten välillä siteen, jota vieroilla ei ollut. Pitelin sylissäni vastasyntynyttä ja tunsin rakkautta, jollaista olin tuntenut viimeksi pidellessäni Mjrniä ensimmäistä kertaa.

Jaharasta tuli kotini. Vietin siellä vuosia. Sininen taivas kaartui kylän yllä ja katselin sitä öisin, kun muut nukkuivat. Pakotin kaipuuni pois, sillä olin paljon velkaa kylän väelle. Halusin tuoda oman osuuteni riistasta, jotta kaikilla olisi ruokaa ja vaateita. Itse en syönyt lihaa, mutta en halunnut sitä muilta kieltää. Elin kuten he, mutta naamiota en koskaan laskenut kasvoilleni.

Lopulta kaipaus kuitenkin voitti. Sininen taivas oli saavuttamatta, vaikka vapauden olin löytänyt. Lisäksi Golmoren viidakko oli liian lähellä, vaikka se sijaitsi tasangon toisella laidalla. Halusin kauemmas.

Niin minä lähdin. Garifin olisivat halunneet minun jäävän, mutta tiesin, että kohtaloni oli toisaalla. Hyvästelin kaikki ja jätin rauhanomaisen pienen kylän taakseni. Jo toista kertaa poltin sillat takanani. Ozmone tasanko levittäytyi edessäni tarjoten mahdollisuuksia. Minä valitsin suunnakseni pohjoisen toivoen löytäväni sieltä jotain.