Ficcikirjasto

Punainen aamunkoitto

Luku 46

Kun Itachi sai peiteltyä Yumen vuoteeseen, tyttö oli jo täydessä unessa. Olisi ollut hyvä, jos tämä olisi syönyt jotain ennen nukahtamistaan, mutta mies ei ollut viitsinyt pitää tätä väkisin hereillä. Tuskin lapset kuolisivat nälkään, vaikka äiti ottaisikin torkut ensin.

Mies katseli uinuvaa tyttöä pitkän aikaa. Tämän kasvot olivat jälleen puhtaat, eivätkä hiuksetkaan olleet enää pölystä harmaat. Itachi olisi halunnut tietää, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Se, mitä hän oli nähnyt, oli saanut hänet hyvin surulliseksi. Tulen temppeli oli mennyttä. Ilmeisesti jokainen munkki siellä oli kuollut. Itachi oli aina rakastanut tuota paikkaa, sen rauhaa ja hiljaisuutta.

Huokaisten mies jätti tytön nukkumaan ja livahti itse kiviseen käytävään. Hän kulki pitkän matkaa, kunnes päätyi huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin pieni alttari, jonka päälle oli asetettu pienoispyhättö ja sen eteen sake-kuppeja. Alttaripöydän alla oli pullo sakea.

Sytytettyään huoneessa olevat kynttilät Itachi nosti pullon ja heilautti sitä. Siellä oli vielä vähän juomaa. Sitä pitäisi tuoda seuraavalla kerralla lisää, samoin riisiä. Sekin näytti olevan vähissä. Hän kaatoi jokaiseen kuppiin tilkan juomaa ja asetti sitten riisiä pienoispyhätön edustalle, ennen kuin polvistui alttarin eteen. Mies painoi kämmenensä yhteen ja katseensa alaspäin.

Hän antoi mielensä vaeltaa vuosien taakse pyytäen jälleen kerran anteeksi pahoja tekojaan ja sitä, ettei ollut käynyt täällä pitkään aikaan. Hän pyysi ymmärrystä osakseen, vaikkei uskonut todella ansaitsevansa sitä. Tähän paikkaan tuleminen oli aina tahtojen taisto. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut käydä itse luomassaan pyhätössä useammin, mutta siellä käyminen oli todella raskasta. Nytkin hän oli tullut vain siksi, ettei temppelillä käyminen ollut sujunut ollenkaan suunnitelmien mukaan.

Mies rukoili myös samana päivänä menetettyjen ihmishenkien puolesta. Hän tunsi aitoa surua Tulen temppelin munkkien takia. Nämä tuskin arvostaisivat hänen suremistaan, mutta hän lähetti silti pyynnön siitä, että jokainen löytäisi tiensä turvallisesti toiselle puolelle. Oikeastaan jonkun olisi pitänyt järjestää munkeille asianmukainen hautaus, mutta ehkä rukoileminen näiden henkien puolesta riittäisi turvaamaan temppelin.

Lopuksi Itachi vielä pyysi turvaa ja suojaa tulevalle perheelleen. Hän tiesi, ettei ollut oikeutettu edes anelemaan sellaista, mutta Yumen takia hänen oli pakko yrittää. Varsinkin nyt, kun tilanne alkoi lipsua mahdottomaksi aivan liian pian.

”Toivon, ettei lapsiani rangaista minun vääryyksieni tähden. Viattomat ovat saaneet jo kärsiä tarpeeksi. Siksi pyydän, etteivät nämä kaksi joutuisi kantamaan sydämessään surun ja häpeän tunteita, vaan saisivat elää puhtaan ja kauniin elämän rauhallisessa maailmassa”, Itachi lausui ääneen. Hän ei voinut kuin toivoa, että hänen pyyntönsä kuultaisiin.

Mies soi alttarille kumarruksen, ennen kuin lähti huoneesta. Oli paljon, mitä piti tehdä ja niin vähän, mitä hän lopulta pystyi tekemään.

*

Kloonin katse haravoi maisemaa, kunnes hän erotti siniharmaan ihon ja Akatsukin kaavun. Kisame oli tulossa suoraan kohti kantaen kahta siviiliä mukanaan. Klooni viittoi haita hyppäämään alas ja laskemaan siviilit maahan. Hän ei tunnistanut poikaa, mutta pystyi selvästi päättelemään tämän olevan Taemi-senpain jälkikasvua. Nainen ja poika olivat melkein toistensa peilikuvia.

Mies soi naiselle kohteliaan kumarruksen, vaikka tämä silmäili häntä hyvin vihaisesti.
”Hauska tavata jälleen, Taemi-senpai. Pahoittelen, että saavuimme paikalle niin myöhään”, hän lausui.
”En voi sanoa, että ilo on minun puolellani, Itachi-kun”, nainen ärähti. ”Aiotko vangita vai tappaa meidät?”
”Voithan selvittää sen itsekin. Epäilen, ettet luottaisi sanaani, mutta kenties mieleni voi kertoa totuuden”, mies vastasi ja ojensi kätensä kohti naista. Tämä kosketti sitä epäröiden.

”Olet pelkkä klooni”, nainen totesi. Tämä hiljeni ja keskittyi. Klooni jäi tarkkailemaan tämän kasvoja. Kuten hän oli arvellutkin, Taemi näytti hyvin hämmentyneeltä vetäessään oman kätensä kauemmas.
”Pyydän sinua kuitenkin säilyttämään salaisuuteni”, mies sanoi.
”Vien sen mukanani hautaani”, nainen lupasi. ”Sinä olet sittenkin se sama poika, jonka tunsin vuosia sitten.”
”Olisinkin”, mies hymähti.
”Sisimmässäsi olet, Itachi-kun. Jotkin asiat eivät näköjään muutu koskaan, vaikka mitä tapahtuisi”, nainen nyökytteli päätään hyväksyvästi. ”Kunpa en olisi ollut niin ankara sille tytölle. Hän vain suojeli sinua.”
”Yumella on suuri sydän. Hän antaa kyllä anteeksi”, klooni vastasi. ”Meidän olisi paras lähteä Uchihojen piilopaikkaan, kunnes keksimme, mitä teemme. Luotan siihen, ettei paikan sijainti vuoda teiltä kolmelta minnekään.”

Muut kolme nyökyttelivät. Klooni pani merkille, että Kisamen kasvoilla oli hyvin pohdiskeleva ilme. Haille olisi ehkä pitänyt kertoa enemmän, mutta toisaalta Itachi ei halunnut uskoa tälle aivan kaikkea. Hän ei halunnut, että Kisame muuttaisi suhtautumistaan häneen. Siksi oli parempi, että hai eli samassa valheessa kuin suurin osa muistakin.

Klooni otti Taemi-senpain syliinsä ja jätti tämän pojan Kisamen tuotavaksi. Vasta nyt hän tajusi, että hai kantoi mukanaan myös Yumen laukkua sekä pahvilaatikkoa. Edellinen ei hämmästyttänyt häntä, mutta jälkimmäinen kylläkin, mutta kaipa senkin mukana kuljettamiselle oli olemassa järkevä syy.

Heiltä meni puolisen tuntia päästä perille. Kisame näkyi katselevan kiinnostuneena ympärilleen. Klooni puolestaan katosi välittömästi laskettuaan Taemin maahan. Itachi asteli eteisaulaan ja toivotti kaikki kohteliaasti tervetulleiksi. Mies yritti kaikin voimin salata oman levottomuutensa toisilta, sillä hän ei halunnut keskustella siitä juuri nyt.

Itachi johdatti toiset pieneen huoneeseen, jossa oli aiemmin ollut Yumen kanssa. Hän oli siistinyt sen mahdollisimman huolellisesti, mutta koko ajan jostain tuntui ilmestyvän lisää pölyä. Paikassa oli käyty viime vuosina aivan liian harvoin. Kun muut olivat istuneet, Kisame laski hänen viereensä Yumen laukun sekä pahvilaatikon.
”Mikä tämä on?” Itachi uteli.
”Sae.. Yume-san sai sen äidiltään tänään aamulla”, paikalla oleva poika avasi suunsa. Itachi pani merkille, että tämä katseli häntä yhä melko vihamielisesti. Kenties Taemi-senpaille välittynyt viesti ei ollut kulkenut pojalle asti.
”Äidiltään?”

Nyt Itachi oli todella hämmästynyt. Pojan täytyi tarkoittaa Yumen kasvattiäitiä, mutta miten tämä oli osannut lähettää tytölle mitään.
”Niin, hän kirjoitti temppelissä ollessaan äidilleen ja ystävälleen”, poika jatkoi. ”Ilmeisesti kaipasi tukea hankalassa elämäntilanteessa, koska ei saanut sitä kaipaamaltaan taholta.”
”Daigo!” Taemi-senpai sähähti. ”Hillitse kielesi ja muista käytöstavat!”
”Mitä suotta. Minä kuulen tämän loppuun mielelläni”, Itachi kuitenkin sanoi. Jotenkin hänestä tuntui, että Daigo oli osoittanut häntä juuri syyttävällä sormella. ”Puhu vain vapaasti, Daigo-kun.”

Poika nousi seisomaan ja tuijotti Itachia kädet nyrkissä. ”Hän itki kaiket illat. Hän hymyili vain todella harvoin ja näytti koko ajan masentuneelta. Ja voisin vannoa hänen nähneen öisin painajaisia. Se on kaikki sinun vikasi. Sinä olet tehnyt hänestä niin onnettoman!”
”Yume näkee painajaisia sen tähden, mitä muut ovat hänelle tehneet”, Itachi huomautti. ”Estäisin sen jos voisin.”
”Sinun pitäisi pysyä hänestä erossa! Et todellakaan ansaitse häntä! Kukaan, joka saa hänet itkemään, ei ansaitse!” Daigo jatkoi raivoamistaan.
”Saat sanani siitä, etten halua Yumelle mitään pahaa”, Itachi vastasi kärsivällisesti. Vai oli Yume itkenyt joka ilta? Toivottavasti se oli johtunut vain ikävästä, eikä mistään muusta. Mies olisi mieluummin kuullut, että tyttö oli ollut iloinen ja hyvinvoiva. Toisaalta hän oli itsekin huolehtinut koko matkan ajan.. ja kaivannut tyttöä vierelleen. Tästä oli tullut melkeinpä liian suuri osa hänen elämäänsä. Hänestä oli tullut riippuvainen. Yume oli melkein kuin huumetta, josta oli mahdotonta vierottaa itsensä. Eikä Itachi edes halunnut vieroittautua. Päinvastoin, hän halusi ajaa itsensä yhä pahemmin koukkuun, vaikka tiesi sen olevan vaarallista.
”Jätä hänet sitten rauhaan!” Daigo huusi.
”Ole nyt ihmisiksi, poika. Tässähän saa hävetä silmät päästään”, Taemi taivasteli.
”Sitä en valitettavasti voi tehdä. Nyt on jo liian myöhäistä”, Itachi totesi. ”Ja jos sinulla ei ole muuta, kuulisin mieluusti, mitä temppelillä oikein tapahtui.”
”Missä Yume-san on? Minä haluan puhua hänen kanssaan”, Daigo kuitenkin jatkoi sitkeästi.
”Hän nukkuu toisessa huoneessa. Toivoisin, ettet vaivaisi häntä nyt. Voitte keskustella myöhemmin”, Itachi sanoi. Hän ei pitänyt Daigosta, mutta pyrki parhaansa mukaan pitämään tunteensa kurissa. Poika taatusti käytti kykyjään häneen parasta aikaa. Valitettavasti, jos tämä oli tullut äitiinsä, juuri mitään ei pystynyt salaamaan. Itachi ei sinällään ihmetellyt, että äiti ja poika olivat asuneet temppelissä. Taemi-senpai oli ollut siellä niin kauan kuin hän muisti. Nainen oli aina ollut miellyttävä ja ystävällinen hänelle, eikä hän ollut koskaan osannut pelätä tätä samalla tavalla kuin monet muut.

Ihme kyllä Daigo istui alas Taemin mulkaistua tätä pahasti. Nainen ryhtyi kertomaan Itachille, mitä temppelillä oli tapahtunut. Kuten mies oli arvellut, Hidan ja Kakuzu olivat tappaneet jokaisen, joka oli temppelissä ollut. Taemi sanoi näiden olleen johtajan perässä, koska tämän päästä oli luvattu palkkio. Itachi nyökkäsi. Myös hän oli tietoinen, ketkä ninjat olivat tappolistoilla. Temppelin johtaja oli ollut yksi näistä. Se oli surullista.

”En tiedä, mitä nyt tapahtuu. Kaiketi temppeli jää toistaiseksi tyhjilleen”, Taemi päätti puheensa. Nainen näytti väsyneeltä ja surulliselta, vanhemmalta kuin koskaan, vaikka Itachin muistikuvan mukaan tämä oli näyttänyt vanhalta aina.
”Haluatteko palata sinne?” Itachi kysyi. ”Konohasta saapuu varmasti jossain vaiheessa joku. Uskon, että temppeli kyllä korjataan. Se on liian tärkeä hylättäväksi.”
”Jonkun ainakin pitäisi mennä rukoilemaan munkkien sielujen puolesta ja haudata heidät kunniallisesti”, Taemi myönsi.
”Kisame voi viedä teidät sinne ja minä voin lähettää kloonin mukaanne”, Itachi ehdotti. ”Minä tarvitsisin kuitenkin palveluksen ennen sitä. Tiedän, että se on liikaa pyydetty, mutta..”

Taemi nousi ja käveli miehen luokse. Tämä polvistui hänen eteensä ja laski kätensä hänen olkapäilleen. Itachi kohotti katseensa naisen silmiin hämmästyneenä.
”Ehkä sinun pitäisi kerrankin tehdä jotain itsesi vuoksi ilman anteeksipyytelyä, Itachi-kun”, nainen sanoi. ”Kaiken jälkeen olet ansainnut onnesi. Daigo saa hoitaa asian.”
”Minkä?” poika kysyi välittömästi, mutta kukaan ei ehtinyt vastata tälle. ”En todellakaan hoida! En minä sen takia ole opiskellut rituaaleja, että tekisin noin väärin Yume-sania kohtaan! En ikinä suostu siihen!”
”Juuri siksi sinä olet opiskellut niitä, että voit toimittaa ne tarvittaessa”, Taemi huomautti ja kääntyi katsomaan poikaansa. ”Sinä olet aivan mahdoton nykyisin.”
”Yume-san ei saa naida tuota.. hirviötä!” Daigo jatkoi protestiaan. ”Minä en salli sitä!”
”Kukaan ei kysynyt sinun mielipidettäsi”, nainen ärähti ja tarrasi yllättäen poikaansa korvasta kuin tämä olisi vielä ollut pikkulapsi. Välittämättä kahdesta muusta miehestä nainen raahasi pojan ulos huoneesta ja pamautti oven kiinni perässään.

Itachi siveli pahvilaatikkoa, joka lojui lattialla hänen vieressään. Hän olisi halunnut vilkaista sen sisälle, mutta koska se oli Yumen, hän ei tehnyt niin. Hänen täytyisi odottaa siihen saakka, että tyttö heräisi. Mies toivoi, ettei kukaan tai ainakaan kovin moni tiennyt lähetetyistä kirjeistä, saati siitä, että Yume oli saanut vastauksenkin. Hänkään ei halunnut vaarantaa tytön perhettä. Liian monet olivat kuolleet hänen takiaan. Toivon mukaan yhtään henkeä ei tarvitsisi enää uhrata.

”Siellä on pari lelua ja vauvanvaatteita”, Kisame informoi miestä. ”Laatikko oli avonaisena huoneessa, jossa Yume ilmeisesti asui.”
”Hän siis kertoi äidilleen..” mies mutisi. Hänen oma äitinsä olisi varmasti halunnut nähdä lapset, jos olisi ollut elossa. Olisi ollut melkein parempi, jos Yume ei olisi kertonut uutista. Ei sillä, että tämän vanhemmat koskaan löytäisivät tätä, mutta parempi olisi, jos nämä eivät edes yrittäisi etsiä.
”Hänen ei olisi pitänyt”, Kisame totesi.
”Ei niin.”
”Asiasta kunaihin, mitä tekemistä sinulla on tuon friikkikaksikon kanssa?” hai jatkoi.
”Pojan kanssa ei yhtään mitään. Taemi-senpai on asunut temppelissä niin kauan kuin muistan. Olen tuntenut hänet lapsesta saakka”, Itachi kertoi.
”Siihen nähden hän suhtautuu sinuun varsin kummallisesti”, hai tuhahti. ”Itachi-sama, minusta tuntuu, että olet salannut minulta jotain.”

Itachi kohautti olkapäitään, eikä vastannut toverilleen. Kisame oli alun alkaen arvostanut häntä hyvin pitkälti sen tähden, millaiseen tekoon hän oli kyennyt varhaisessa teini-iässä. Nykyisin kunnioitus toki rakentui myös muiden seikkojen varaan, mutta oikeastaan Itachi ei halunnut rikkoa valheidensa verkkoa. Mitä harvempi tiesi hänen salaisuutensa, sitä parempi.

”No, oma on asiasi”, hai hymähti. Itachi oli vastaukseen tyytyväinen. Ainakin jokin asia oli kohdallaan. Melkein mikään muu ei sitten ollutkaan. Hänen mielensä oli synkkä ja raskas, vaikka hänen olisi pitänyt olla juuri sillä hetkellä maailman onnellisin mies. Hän oli menossa naimisiin rakastamansa naisen kanssa ja hänestä oli tulossa kahden lapsen isä. Ja noista seikoista huolimatta hän oli pikemminkin masentunut kuin onnellinen. Hän tarvitsi lisää aikaa, mutta sen sijaan, että hänelle olisi annettu sitä, vähäkin yritettiin riistää häneltä.

Orochimaru. Se likainen paskiainen oli kuollut. Aiemmin Itachi oli ajatellut, että aikaa oli kulunut liikaa. Nyt hän toivoi, ettei yksikään aamu olisi alkanut ilman tuon hänen vihaamansa miehen henkäystä. Mutta tämä oli poissa. Sasuke oli tappanut opettajansa. Aika oli käymässä vähiin.

Ja Deidara. Itachi olisi itse halunnut kostaa miehelle tämän teot, mutta Sasuke oli ehtinyt ensin. Tietysti hänen veljellään ei ollut aavistustakaan, että tämä oli tehnyt sen, mitä Itachi oli itse suunnitellut. Oli vaikea uskoa, että Deidara oli todella poissa.

Monet näyttivät uskovan, että blondi oli vienyt Sasuken mukanaan, mutta Itachi tiesi, ettei näin ollut. Sasuke oli vahvempi kuin Deidara. Sasuke oli Uchiha, eikä kuollut helposti. Poika todella ansaitsi klaaninsa nimen, siitä huolimatta, että Itachi tietyssä mielessä halveksi tuota klaania. Hän ei kuitenkaan halunnut Sasuken jakavan hänen halveksuntaansa. Siksi hän oli jättänyt tämän siihen uskoon, että hän oli tehnyt kaiken silkkaa pahuuttaan. Se oli tuntunut oikealta ratkaisulta. Ja lisäksi ainoalta keinolta suojella Sasukea Madaralta.

Mutta nyt.. Klaani oli elpymässä, vaikkakin kyse oli ollut vahingosta. Tilanne oli muuttunut. Itachilla oli muitakin suojeltavanaan. Hän ei voisi vain antaa Sasuken tappaa häntä, sillä silloin Yume ja lapset jäisivät ilman suojelijaa. Totta, hän ansaitsi kuolla tekojensa tähden. Kuolema oli pitkään ollut helpotus, jota hän oli janonnut. Armo hänen oman veljensä kädestä.

Hän oli edelleen sitä mieltä, että rangaistus oli paikallaan, eikä hänen tekojaan voinut rangaista kuin yhdellä tavalla. Mutta hän ei ollut niin selkärangaton, että hän olisi jättänyt Yumen pulaan. Niinpä hän ei voinut vain kuolla. Toisaalta hän ei myöskään voisi jättää Sasukea ilman suojelua, eikä tämä varmasti kuuntelisi häntä, vaikka hän kertoisi totuudenkin. Ei, Sasuke ei ikinä uskoisi totuutta. Tämä eli omaa todellisuuttaan, ja siinä todellisuudessa Itachi oli suurin paha maailmassa.

Mies olisi halunnut raastaa hiuksia päästään. Hän oli hukassa, umpikujassa. Hänen olisi keksittävä ratkaisu mahdollisimman pian. Yleensä hän pystyi kehittämään hyvin lyhyessä ajassa monimutkaisia suunnitelmia, jotka toimivat viimeistä piirtoa myöten täydellisesti, mutta nyt.. oli kuin sairaus olisi syönyt hänen ajattelukykyään. Hän ei vain pystynyt muodostamaan ainuttakaan järkevää ajatusta, ei yhtään toimintamallia, joka olisi ollut kaikille edullinen. Luultavasti joku joutuisi joka tapauksessa kärsimään. Ja valitettavasti Itachin olisi päätettävä, kuka se olisi.

Ehkä jokin ratkaisu vielä löytyisi. Oli pakko löytyä. He olivat olleet liikkeellä pitkän aikaa. Kunnollisia lepohetkiä ei ollut ollut ollenkaan. Kunhan hän saisi levätä ja syödä kunnolla, kaikki olisi toisin. Hän pystyisi jälleen ajattelemaan selkeämmin. Ehkä olisi hyvä, jos hän ja Yume viettäisivät piilopaikassa sen ajan, mitä Kisamella menisi temppelillä. He saisivat olla kahdestaan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Yleensä hai oli ollut aina läsnä, vaikka olisikin ollut toisessa huoneessa. Kahdenkeskinen aika tekisi heille ehdottomasti hyvää. Ehkä se myös virkistäisi mieltä riittävästi.

”Voitko sinä lähteä kloonin kanssa takaisin temppelille?” Itachi kysyi Kisamelta. Hai nyökkäsi lyhyesti.
”En tee sitä mielelläni, mutta ymmärrän asian tärkeyden. Sitä paitsi en halua välttämättä olla paikalla, kun te vietätte kuherruskuukauttanne”, tämä vastasi virnistäen terävillä hampaillaan.
”Sinä koettelet selvästi soveliaisuuden rajoja.”
”Eiköhän niitä ole viime aikoina muutenkin”, haimies hymähti. Itachi ei kysynyt, mitä tämä oli tarkoittanut, sillä Taemi palasi huoneeseen.

”Daigo suostuu”, nainen kertoi ja istahti alas. ”Hän kuitenkin haluaa puhua Yume-sanin kanssa ensin.”
”Kunhan Yume herää”, Itachi totesi. Hän halusi, että tyttö saisi levättyä. Tämä oli riehunut melkeinpä liikaa päivän aikana. Ja vielä ollessaan raskaana. Onneksi Yume kuitenkin vaikutti olevan kunnossa, vaikka olikin väsynyt.

Ja ehkä tyttö pitäisi päästää taas treenaamaan. Itachi ei ollut uskonut tämän kehittyvän kovinkaan pitkälle, mutta jokin muutos tässä oli tapahtunut. Ehkä se johtui lapsista. Itachi tiesi varsin hyvin olleensa Uchihan klaanin ylpeys oppiessaan kaiken muita nopeammin. Ehkäpä.. No, lapset olivat hänen lihaansa ja vertansa. Kummallakin oli hänen geeninsä. Lapsista tulisi varmasti jotain suurta. Kenties näiden avulla Yumekin pystyisi kehittymään entistä nopeammin. Toisaalta miestä kyllä hieman epäilytti kokeilla mitään sellaista. Hän ei missään nimessä halunnut vaarantaa lapsia.

Tietysti olisi haaskausta olla opettamatta Yumea, kun tyttö selvästikin alkoi osoittaa kehittymisen merkkejä. Tästä näki vihdoin, että tämä oli saanut verenperintönä muutakin kuin nimen. Yume tosiaan oli Uchiha. Klaanin parhaimmisto oli selvinnyt tuholta. Sitä mieltä Itachi oli aidosti, vaikka hän ei mielellään muistellut mennyttä ja kuolleita.

”Sinä olet uupunut. Tarvitsisit lepoa itsekin”, Taemi huomautti yllättäen. ”Menkää molemmat nukkumaan. Minä yritän sillä välin järjestää illallista. Toimme joitakin tarvikkeita, Kisame-kunin vaatimuksesta, temppeliltä.”

Itachi ei voinut hymylle mitään. Kisamen ilme oli kieltämättä näkemisen arvoinen, kun tämä kuuli Taemin nimityksen. Hai ei selvästikään tiennyt, olisiko tämän pitänyt olla loukkaantunut vai mielissään. Tosin Taemi olikin aina ollut persoona, johon muut eivät olleet osanneet suhtautua. Hämmentävä, sitä tuo nainen oli.
”En voi teettää sinulla ylimääräistä työtä, Taemi-senpai. Päivä on varmasti ollut uuvuttava sinullekin”, Itachi huomautti.
”Höpsis, anna minun touhuta. Se on parasta lääkettä järkytykseen”, nainen nauroi ja nousi taas. Tämä suorastaan patisti molemmat miehet ylös ja työnsi ulos huoneesta. ”Nukkumaan. Herätän, kun ruoka on valmista.”

Miehet eivät viitsineet lopulta vastustella. Itachi ohjasi Kisamen tyhjään huoneeseen ja suuntasi itse siihen, jossa Yume nukkui. Tyttö oli vaihtanut asentoa vuoteella, mutta näytti levolliselta. Ilmeisesti tämä ei ainakaan nyt nähnyt painajaisia.

Itachi veti pesua kaipaavan paidan päältään ja änkesi kapeaan sänkyyn Yumen viereen. Hänen oli pakko siirtää tyttöä lähemmäs toista laitaa, että hän mahtui itse olemaan edes jotenkin päin. Huoneessa oli kyllä toinenkin sänky, mutta ei olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi mennyt nukkumaan siihen. Hän oli viettänyt jo liian monta yötä yksin.

Mies laski toisen kätensä Yumen vatsan päälle. Lasten liikkeet eivät tuntuneet vielä. Vatsa kuitenkin tuntui lämpöiseltä, vaikka tytön iho oli yleensä viileämpi kuin miehen. Nopeasti Itachi kosketti Yumen otsaa, mutta se ei ollut kuuma. Hyvä, tytöllä ei siis ollut kuumetta. Vatsa oli muuten vain lämpöinen. Hän uskaltautui sulkemaan silmänsä ja rauhoittua. Yumen tuoksu tuntui huumaavan lähellä. Hän toivoi saavansa pitää tytön aina luonaan.

Millaista heikkoutta olikaan rakastua. Se tunne teki miehestä hyvin haavoittuvaisen. Sen Itachi oli tajunnut nähdessään Yumen seisovan Kakuzun ja Hidanin välissä. Hän ja Kisame olivat tarkkailleet tilannetta tovin ajan kauempaa. Tyttö oli näyttänyt niin pieneltä ja pelokkaalta, hauraalta suorastaan, puristaessaan oksaa ja seisoessaan paikoillaan. Itachi oli nähnyt pelkästään tämän asennosta, että tämä oli pelännyt kuollakseen.

Ja niin oli pelännyt hänkin. Kakuzu ja Hidan eivät kuuluneet niihin miehiin, joiden kanssa hän olisi ottanut yhteen mielellään. Vielä vähemmän hän olisi suonut Yumen koskaan tapaavankaan näitä. Hän tiesi tarkkaan, mihin nämä pystyivät.

Onneksi tilanne oli kääntynyt voitolliseksi ilman taistelua. Yume nukkui nyt rauhassa ja vahingoittumattomana. Itachi päätti etsiä tytölle vielä jonkin turvallisen paikan. Sellaisen, johon hän voisi huoletta jättää tämän silloin, kun hänen olisi poistuttava suorittamaan tehtäviä. Tavalla tai toisella hän rakentaisi heille oman turvasataman. Ja siellä valitsisi täydellinen rauha.