Ficcikirjasto

Vuosi 704

Whitecapin tavernassa oli tungosta, mikä oli melko tavallista siihen aikaan illasta. Satamaan saapuneet merirosvot ja ilmapiraatit kokoontuivat railakkaaseen illanviettoon rankan reissun päätteeksi. Tietenkään joka ilta paikan päällä ei tavannut samoja naamoja, mutta aina toisinaan tuttavat törmäsivät toisiinsa ja paransivat maailmaa tumman oluen tai maukkaan punaviinin kera. Balfonheimin tunnetuimmassa tavernassa riitti aina asiakkaita ja tunnelma siellä oli pääsääntöisesti mukava ja rento. Loppuillasta saattoi myös kuulla merimieslaulujen raikuvan ulos asti ja toisinaan joku ilmapiraateista innostui hoilottamaan taivaalla kiitämisen mahtavuudesta. Lauluja seurasi aina hyväntahtoinen nauru ja parhaimmat taiturit saattoivat jopa tienata loilotuksillaan sievoisen summan rahaa. Viinin- ja oluenvirta oli nimittäin omiaan avaamaan kukkaroiden nyörejä mitä pidemmälle iltaa vain päästiin.

”Hei, kloppi, tuopas tänne yksi pullo lisää”, innokas ilmapiraatti Granon huudahti tavernan omistajan pojalle, jolla oli melkoinen kiire. Poikaparka sai ryntäillä pöydästä toiseen yrittäessään täyttää yhtä aikaa kaikkien asiakkaidensa toiveet hänen isänsä seisoessa tiskin takana ja äitinsä häärätessä keittiössä. Hänen isosiskonsa pyöri myös pöydästä toiseen keräten tyhjiä tuoppeja ja laseja tarjottimelle ja väistellen samalla humalaisten piraattien tökeröitä lähentelemisyrityksiä.

”Sinulla ei ole lainkaan tapoja, Granon”, piraatin toveri lausahti. Mies sipaisi huolettomasti vaaleanruskeita hiuksiaan hieman taaksepäin ja virnisti. Sitten hän tarttui ohitse kulkevan tarjoilijattaren käsivarteen suoden samalla nuorelle neidolle hymyn. ”Neiti, olisitteko niin ystävällinen ja toimittaisitte minulle ja tovereilleni pullollisen parasta viiniänne?” hän kysyi.

”T-tietenkin”, tyttö vastasi posket punoittaen.

”Kiitoksia”, mies naurahti ja päästi tytön käsivarresta irti vain tarttuakseen tämän käteen ja nostaakseen sen huulilleen. ”On aina mukava tavata kaltaisianne ystävällisiä neitokaisia.”

Nuori nainen punastui entistä syvemmin ja kiirehti tiskille isänsä luokse pöydässä nousseen naurunremakan säestyksellä. Granonin ja toisen miehen lisäksi pöytään oli kokoontunut joukko rehvakkaan näköisiä nuorukaisia. Kukaan heistä oli tuskin kolmeakymmentä, mutta he olivat saavuttaneet silti elämässään melkoisesti. Siis jos mittava rikosura laskettiin saavutukseksi.

”Balthier, sinä se sitten hurmaat kaikki naiset”, Clemmon huomautti. Hän oli noin 25-vuotias ja vaaleahiuksinen nuorimies, mutta hänen kasvojaan rumensi kiristävä arpi, joka sai useat neidot kaikkoamaan hänen luotaan, ennen kuin hän oli edes ehtinyt esitellä luonteensa hurmaavuutta näille.

”Täytyyhän miehellä käytöstapoja olla”, Balthieriksi kutsuttu hurmuri kuittasi ja joi kulauksen viinilasistaan. Hän oli pukeutunut melko yksinkertaisesti, mutta kuitenkin tyylikkäästi. Yllään hänellä oli valkoinen napitettava paita, joka tosin kaipasi pesua, sekä mustanruskeat, melko tiukat nahkahousut. Nahkaisessa vyössä hänellä roikkui asekotelo, jossa hän kantoi rakasta pistooliaan.

”Vai käytöstapoja?! Älä yritä kiistää, ettetkö olisi samanlainen kuin muutkin. Samat tarpeet sinulla on kuin minullakin”, Granon tuhahti ja läimäytti ystäväänsä selkään. Balthier nauroi muiden mukana, muttei sanonut mitään.

Saatuaan viininsä miesjoukko alkoi keskustella siitä, mitä he seuraavaksi tekisivät. Pari aikoi lähteä merille, mutta Clemmon suunnitteli tekevänsä ryöstöretken Archadesiin, keisarikunnan pääkaupunkiin. Nuorukainen nojautui lähemmäs tovereitaan, ennen kuin alkoi kertoa tarkemmin suunnitelmistaan.

”Olen kuullut huhun, että eräs keisarin lähimmistä tiedemiehistä on suorittanut tutkimuksia. Hän on kai aikeissa kehittää jonkinlaisen voimakiven…” Clemmon selitti.

”Onhan noita kiviä”, eräs miehistä tuhahti. ”Minunkin ilmalaivani lentää sellaisen avulla.”

”Tarkoitan jotain vahvempaa kuin taivaskivet tai edes teleporttikivet”, Clemmon väitti.

”Kiven pitäisi valmistua pian… ja minä aion viedä sen.”

”Mistä tiedät edes, kenet sinun pitää ryöstää?” Granon kysäisi.

”No, minulla on lähteeni… Miehen nimi on Cidolfus Demen Bunansa. En usko, että niitä on kovin montaa Archadesissa.”

Balthier kohotti katseen lasistaan ja jäi tuijottamaan Clemmonia. Hän pysytteli kuitenkin edelleen hiljaa.

”Etsin sen laboratorion, murtaudun sisään ja vien kiven. Se on taatusti omaisuuksien arvoinen”, Clemmon jatkoi.

”Luuletko todella sen olevan noin helppoa? Ei hänen yksityiseen laboratorioonsa noin vain kävellä sisään. Sitä vartioivat monet keisarikunnan sotilaat”, Balthier ei voinut olla tuhahtamatta.

Clemmon kääntyi katsomaan toista miestä ärtyneenä. ”Puhut kuin tietäisit asiasta jotain.”

”Kunhan arvailen”, Balthier naurahti ja loihti kasvoilleen huolettoman ilmeen. ”Jos se kivi on kerran niin arvokas, sitä varmasti vartioidaan hyvin.”

”Älä viitsi. Varmasti tiedät asiasta jotain. Kuulin, että olet itse kotoisin Archadesista”, Granon puuttui puheeseen saaden Clemmonin tuijottamaan Balthieria entistäkin terävämmin.

”Sittenhän varmaan osaat sanoa, miten löydän tuon miehen ja sen kiven”, nuorukainen sanoi.

”Kenties, mutta sinuna en tappaisi itseäni yhden murikan takia”, Balthier vastasi.

”Ehkäpä yrität saada minua luopumaan ajatuksesta vain viedäksesi kiven itse!”

Balthier huokaisi raskaasti ja laski viinilasinsa pöydälle yhdellä tyylikkäällä liikkeellä. Hän katsoi Clemmonia suoraan silmiin, vaikkakin se oli hitusen vaikeaa, sillä nuorukaisen katse haritti jo melkoisesti.

”Usko pois, minulla ei ole aikomustakaan palata siihen kaupunkiin.”

”Miksi uskoisin sinua?” Clemmon kysyi ja nojautui lähemmäs Balthieria huojahtaen hieman. Balthier kohautti hänelle olkapäitään.

”En näe syytä, mikset uskoisi.”

Clemmonia ärsytti selvästi Balthierin tyyni rauhallisuus, sillä hän aikoi nousta pöydästä ja marssia sen toiselle puolelle. Hänen vierustoverinsa kuitenkin saivat pidettyä hänet istuallaan ja sulkivat lopulta hänen suunsa kaatamalla hänelle lisää viiniä.

Balthier vajosi takaisin ajatuksiinsa, joista Clemmon oli havahduttanut hänet hetkeä aiemmin. Toisinaan hän ei ymmärtänyt, miksi oikeastaan istui iltaa tämän porukan kanssa. Viini toki virtasi ja oluttakin oli riittämiin tarjolla, eikä aina edes tarvinnut maksaa itse, mutta keskustelu ei koskaan ollut kovin kaksista. Naisia, viinaa, ryöstöretkiä ja muuta vastaavaa. Joskus Balthier kaipasi älykästä ja sivistynyttä seuraa, vaikkei ollutkaan valmis maksamaan hintaa, jota siitä vaadittiin.

Whitecapin ovi avautui ja kolahti kiinni hetken päästä. Äkkinäinen hiljaisuus sai Balthierin kääntämään päänsä oven suuntaan, sillä yleensä taverna hiljentyi vain vaaran uhatessa. Ovensuussa seisoi viera, joka oli pukeutunut lyhyen lyhyisiin housuihin ja vartaloa myötäilevään paitaan, joka paljasti hän poveaan juuri sopivasti. Naisen pitkät valkoiset hiukset olivat poninhännällä, mutta ulottuivat silti alaselkään asti. Hänen pupunkorviensa päät olivat mustat ja silmänsä punaiset ihon ollessa kauniin ruskea.

Kauniiksi naiseksi viera oli aseistautunut melkoisen hyvin. Hänen selässään roikkui jousipyssy ja nuoliviini. Lisäksi hän oli kiinnittänyt asekotelot kumpaankin reiteensä vöiden varaan. Jaloissaan hänellä oli polviin ulottuvat saappaat, eikä ollut epäilystäkään, etteikö niiden varsista löytyisi puukko tai pari.

Järkyttynyt hiljaisuus muuttui hiljalleen puheensorinaksi vieran lähtiessä kulkemaan tiskille.

”Lasillinen lähdevettä, kiitos”, viera lausui tavernan isännälle. ”Ja saisinko ruokalistan?” Isäntä ei juuri aikaillut, vaan täytti vieraansa toiveen. Viera soi hänelle pienen nyökkäyksen, ennen kuin katosi hämärään nurkkapöytään istumaan.

”Melkoinen pakkaus”, Granon totesi Balthierille, jonka katse oli seurannut naista koko matkan ajan. Balthier tyytyi nyökkäämään toiselle. ”Mutta älä edes uneksi”, Granon lisäsi nähdessään ystävänsä katselevan nurkkaan päin.

”Minulla ei ole taipumusta harrastaa uneksimista”, Balthier vastasi.

”Tuo nainen ylittää sinun tasosi”, Granon sanoi kuitenkin.

”Tunnetko sinä hänet?” Balthier kysyi ja käänsi katseensa vihdoin ystäväänsä. Hän kohotti toista vaaleanruskeaa kulmakarvaansa uteliaasti.

”En varsinaisesti, mutta olen kuullut juttuja”, Granon vastasi.

”Mitähän ne mahtavat kertoa?”

”Katsopa tuonne ja kerro, mitä näet”, Granon sanoi ja osoitti seinällä olevaa ilmoitustaulua, jolla roikkui vain pari hassua lappua.

”Melkein tyhjän ilmoitustaulun”, Balthier vastasi ymmärtämättä, mitä toinen tarkoitti.

”Oletko koskaan seurannut tuota taulua?”

”Enpä oikeastaan.”

”No, yleensä se pursuilee ilmoituksia metsästettävistä hirviöistä, mutta ei enää”, Granon sanoi ja nojautui lähemmäs Balthieria kuin olisi kertonut suurtakin salaisuutta. ”Sen jälkeen kun tuo viera saapui Balfonheimiin, ei muille metsästäjille ole riittänyt töitä.”

”Viera, joka metsästää?” Balthier totesi ja vilkaisi jälleen nurkkaan. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa pitkän ja laihan jäniksenkorvaisen hahmon, joka luki keskittyneesti tavernan ruokalistaa. Naisen toinen käsi piteli vesilasia paljastaen huikean pitkät, valkoiset kynnet.

”Aye, viera, joka vie miehiltä työt”, Granon vastasi, ”eikä anna kenenkään lähestyä itseään.”

”Hän keskustelee ainoastaan ilmoituksen jättäneiden kanssa”, eräs toinen nuorukainen, nimeltään Kalmn, puuttui puheeseen. ”Ja tietenkin majatalon ja tavernan isäntien kanssa.”

”Ihmettelen, ettet ole kuullut hänestä”, Granon tuumasi Balthierille.

”On ollut kiireitä”, Balthier vastasi. Hän ei ollut pariin viikkoon ehtinyt istua tavernassa, mikä selvästikin kostautui nyt.

”Balthier leikittelee jokaisen vastaantulevan typykän kanssa, mutta sen ainoa rakkaus taitaa olla Strahl. Aika säälittävää”, Clemmon tuhahti omalta puoleltaan pöytää. Strahl oli Balthierin ilmalaiva. Nopea, mutta pieni. Se oli kuitenkin ollut alun perin Archadian keisarillisen armeijan omaisuutta, joten se oli erittäin näyttävä ulkoisestikin.

Osa miehistä hörähti nauruun, mutta Balthier oli kuin ei olisi kuullutkaan, mikä suututti Clemmonia entistä enemmän.

”Miksi viera ryhtyisi metsästäjäksi?” vaaleanruskeahiuksinen nuorimies sen sijaan pohti ääneen.

”Ehkä hän on tehnyt jonkin rikoksen ja lentänyt ulos kylästään”, Granon ehdotti.

”Minä tunsin kerran erään vieran”, pöydän vanhin, 29-vuotias Remon aloitti. ”Se pupu oli melkoinen petikaveri, mutta sitten minulle selvisi, että hän oli hankkinut taitonsa viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana… vaihtamalla miestä kerran kuussa.” Remon sylkäisi lattialle. ”Huoria ne kaikki ovat. Näkeehän sen jo päältä päin. Tuokin pukeutuu kuin ilolintu.”

”Enpä panisi pahakseni, vaikka pääsisin ilottelemaan sen kanssa”, Clemmon ilmoitti.

”Ja sinäkö muka pääsisit?” joku nauroi ääneen.

”Ei kukaan ole vielä onnistunut!” toinen totesi.

Balthier seurasi keskustelua vilkuillen nurkkapöytään aina välillä. Viera oli laskenut ruokalistan pöydälle, muttei kuitenkaan kutsunut tarjoilijaa paikalle. Jokin tuossa naisessa veti nuorukaista puoleensa. Balthierilla oli kummallinen tunne, että heillä saattaisi jopa olla jotain yhteistä.

Nuorimies kulautti lopun viinin lasista kurkkuunsa, laski lasin pöydälle ja nousi.

”Älä ole hölmö”, Granon huomautti, mutta Balthier vain virnisti hänelle. Hän ei tiennyt, että eräs mies oli päätynyt iltauinnille mereen vain paria iltaa aiemmin yritettyään lähestyä viera-neitiä. Balthier taputti Granonia olkapäälle ja lähti etenemään määrätietoisesti kohti pöytää.

”Se päätti sitten mennä tarjoamaan pupulle porkkanaa!” Clemmon julisti taatusti niin kovaa, että jokainen läsnäolija kuuli hänen sanansa.

Balthier asteli kohti nurkkapöytää välittämättä naurusta, joka raikui hänen takaansa. Viera tuijotti ulos ikkunasta, josta näkyi kaistale tähtitaivasta sekä hiljalleen lainehtiva meri.

”Joko päätit, mitä aiot tilata?” Balthier kysäisi tuttavallisesti, mutta ystävälliseen sävyyn.

”Kuuluuko se millään muotoa sinulle, ihminen?” viera sanoi kopeasti, vaikkakin Balthier oli kuulevinaan äänessä hitusen pehmeyttä.

”Eihän se minun asiani ole, mutta tunnen täkäläisen ruokalistan, joten voisin suositella ehkä jotain, jos et vielä ole tehnyt päätöstäsi”, Balthier sanoi ja aikoi istua. Hänen liikkeensä keskeytyi, kun viera käänsi katseensa häneen. Punaiset silmät tuijottivat häntä vihaisesti.

”Osaan kyllä tehdä itse valintani, kiitos vain”, nainen tokaisi.

”Ilman muuta. En epäillyt sitä hetkeäkään”, Balthier sanoi nopeasti ja yritti hymyillä naiselle, joka ei kuitenkaan vastannut hänen hymyynsä, eikä sen puoleen punastunutkaan, vaikka monet muut naiset Balfonheimissa (ja sitä ennen Archadesissa) olivatkin tuohon hymyyn langenneet.

”Häivy”, viera sanoi varoittamatta. Hän tuijotti hetken ajan Balthieria suoraan silmiin ja käänsi sitten katseensa takaisin merelle. ”Jätä minut rauhaan.”

Balthier katseli vieraa kiinnostuneena. Tämä taisi todella olla juurikin niin vaikea pala kuin Granon oli väittänyt. Tosin pieni haaste toisi leikkiin vain vaihtelua. Suoraan sanottuna Balthier oli jo ehtinyt kyllästyä naisiin, jotka lakosivat hänen jalkojensa juuren tuosta noin vain. 20-vuotiaaksi hän oli ehtinyt tehdä melkoisesti valloituksia… joskaan kukaan nainen ei ollut koskaan erityisemmin säväyttänyt häntä. Tämä viera sen sijaan… Balthier ei oikein osannut kuvailla omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan sillä hetkellä. Vierassa oli kuitenkin jotain hyvin erilaista verrattuna muihin nuorukaisen tapaamiin naisiin, eikä hän nyt tarkoittanut pelkästään ulkonäköä ja torjuvaa asennetta.

”Eikö tuo ole melko epäystävällisesti sanottu?” Balthier kysäisi lopulta.

”Eikö ole melko epäkohteliasta häiritä henkilöä, joka haluaa olla yksin?” viera pisti takaisin.

”Ajattelin vain tarjota hieman apua. Tuosta ruokalistasta voi olla vaikea päätellä, mitä ateriat todella pitävät sisällään”, Balthier totesi.

Viera kääntyi katsomaan nuortamiestä palavilla silmillään ja nousi sitten arvokkaasti pöydästä. Sanaakaan sanomatta hän asteli ulos koko tavernasta Balthierin jäädessä tuijottamaan hänen peräänsä.

Kun nuorukainen palasi pöytään Clemmon teki juuri lähtöä parin kaverinsa kanssa. Hän loi Balthieriin omahyväisen ja ivallisen katseen.

”Ei tainnut pupulle kelvata sinun porkkanasi”, Clemmon tuhahti kulkiessaan Balthierin ohitse.

”Itse asiassa hänen täytyi paeta paikalta, jottei hän olisi oitis syöksynyt syliini”, Balthier vastasi ja istahti Granonin viereen. ”Kaadatko vielä minulle lasillisen, ennen kuin lähden?”

”Minne sinä nyt jo?” Granon kummasteli kaataessaan viiniä. Balthier kohautti olkapäitään.

”Taidan mennä nukkumaan.”

Granon katsoi toveriaan kummastuneena. Yleensä Batlhier viihtyi pöydässä aina tavernan sulkemisaikaan saakka. Nukkumaan mentiin aamuyöstä, eikä suinkaan alkuillasta.

”Ilta on vasta nuori. Mitä yhdestä vierasta? Ei häntä ole kukaan muukaan saanut”, Granon tuumasi olettaen, että Balthierin harmitti iskuyrityksen selkeä epäonnistuminen.

”Olen oikeasti väsynyt”, Balthier kuitenkin vastasi.

Todellisuudessa häntä ei väsyttänyt lainkaan, mutta Granoninkaan epäilykset eivät olleet osuneet oikeaan. Balthier ei ensinnäkään ajatellut, että olisi yrittänyt iskeä vieraa ja toiseksi hän ei katsonut epäonnistuneensa millään tavalla. Vieran katse ei ollut täysin tunteeton, kun hän oli tuijottanut suoraan Balthierin silmiin. Sen sijaan siinä oli välähtänyt häivähdys vihaa… ja kaikkihan tiesivät, miten lähellä viha ja rakkaus olivat toisiaan.

Joka tapauksessa Balthier aikoi häipyä tavernasta. Hänellä oli kummallinen tunne, että jotain menisi pahasti pieleen, mikäli hän jäisi istumaan sinne. Hän ei tiennyt, mistä tunne tuli, mutta hän oli oppinut seuraamaan vaistojaan ja sisäistä ääntään, eikä aikonut nytkään tehdä poikkeusta.

Balthier tyhjensi melko nopeasti lasinsa, vaikka tiesikin viinin olevan melko vahvaa. Hän oli kyllä tottunut juomaan sitä, joten siitä ei olisi erityistä haittaa. Lievä nousuhumala vain paransi hänen oloaan, mikä oli yllättävän hyvä, vaikka hän oli koko baarin mielestä tullut juuri torjutuksi pahemman kerran.

”Nähdään toiste!” nuorimies huikkasi tovereilleen ja katosi sitten Balfonheimin pimenevään iltaan.

~o~

Viera heilautti ärtyneenä tavernan oven auki ja asteli ulos reippain askelin. Hän olisi toki voinut hoidella tämäniltaisen häirikön samalla tavoin kuin edellisen, mutta tavernan isäntä oli antanut ymmärtää, etteivät tappelijat olleet tervetulleita hänen kattonsa alle mellastamaan, eivät edes vaikka olisivat olleet viehättäviä vieranaisia.

Nainen olisi halunnut syödä illallisensa rauhassa, mutta röyhkeä ihmismies oli tehnyt selväksi, ettei se olisi onnistunut millään. Vieran olisi siis ollut pakko poistua paikalta, koska mies tuskin olisi siirtynyt muuten kuin nyrkiniskusta. Näin nainen ainakin itselleen puolusteli tekoaan. Valitettavasti hänelle oli jäänyt miehestä omituinen tunne, joka tykytti yhä hänen sisällään häiritsemässä.

Ihmiset eivät olleet juuri miellyttäneet vieraa. Hän tuli toimeen monien garifien, seeqien ja jopa bangaiden kanssa, mutta ihmiset olivat usein itserakkaita ja epäystävällisiä. Toki muidenkin rotujen edustajista löytyi samanlaisia inhotuksia, mutta ihmiset tuntuivat suorastaan kunnostautuvan epäkohteliaisuudessa kuin se olisi ollut jonkinlainen urheilulaji.

Naiset eivät todellakaan voineet sietää vieraa silmissään. He katsoivat häntä halveksuvasti ja tarttuivat miehiään käsipuolesta mustasukkaisesti, aivan kuin viera olisi automaattisesti yrittänyt vikitellä jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen. Miehet taas… No, he olivat näennäisen kohteliaita tehden mitä erilaisimpia ehdotuksia, joilla kuitenkin oli aina sama taka-ajatus. Ja jos viera ei suostunut miehen ehdotukseen, seuraukset olivat sen mukaiset. Siinä vaiheessa oli turha odottaa kauniita ja kohteliaita sanoja, syytöksiä niskaan satoi sitäkin enemmän. Moni olisi varmasti tehnyt muutakin kuin kironnut vieraa, ellei tämä olisi ollut näkyvästi aseistautunut ja hankkinut mainetta metsästäjän urallaan.

Tavernan mies pyöri edelleen vieran ajatuksissa tämän astellessa kaupungin toisella puolella sijaitsevaa majataloa kohti. Mies oli ollut komea, ihmiseksi, eikä ollut varsinaisesti ehdottanut mitään seksististä. Hänhän oli ainoastaan tarjonnut apuaan. Viera puraisi huultaan. Mikä häntä nyt vaivasi? Kyllä hän tiesi, että kaikkien miehien kaikkien ehdotusten takana oli aina jotain. Ja se jotain oli aina samaa. Miehet olivat yksinkertaisia olentoja, jotka halusivat ainoastaan yhtä asiaa.

Viera tuhahti mielessään ja yritti tunkea uteliaat harmaanvihreät silmät pois mielestään. Yksikään ihmismies ei ollut ajattelemisen arvoinen… ja siltikään viera ei voinut ajatuksilleen mitään. Siinä miehessä oli ollut jotain erilaista verrattuna muihin.

Kadut olivat melko pimeitä, sillä aurinko oli laskenut jo pari tuntia sitten. Lyhtyjä oli sytytetty sinne tänne, mutta monet sivukujista olivat täysin valaisemattomia. Vieraa pimeys ei kuitenkaan haitannut, sillä hänellä oli huomattavasti terävämmät aistit kuin ihmisillä. Hän saattoi helposti kulkea kaduilla vähäisenkin valon turvin.

Nainen kääntyi yhdelle sivukujista tietäen, että sitä kautta hän pystyisi oikaisemaan hieman. Majatalolle ei ollut enää pitkä matka, joten pian hän pääsisi nauttimaan pehmeästä vuoteesta ja lämpöisestä peitosta. Ajatus tuntui mukavalta ja rentouttavalta, vaikka herkullinen ilta-ateria olikin jäänyt väliin. Kenties majatalosta saisi vielä voileivän tai pari.

Kaikista terävistä aisteistaan huolimatta viera havahtui siihen, kun joku astui hämärässä hänen eteensä. Normaalisti hän olisi vaistonnut toisen läsnäolon jo paljon ennemmin, mutta nyt hän oli kaiketi ollut liian ajatuksissaan tai liian väsynyt. Anteeksiantamaton virhe kerta kaikkiaan.

Nyt vieran tarkat korvat erottivat, että joku liikkui kujalla myös hänen takanaan. Lisäksi edestäpäin  lähestyi vielä yksi mies. Mahdollisimman huomaamattomasti viera lähti viemään toista kättään kohti pistoolia, mutta liian myöhään. Hän ei ehtinyt tehdä mitään, kun veitsi jo laskeutui hänen kurkulleen. Takana ollut mies oli liikkunut yllättävän nopeasti, vaikka hänen henkensä haisi vahvasti viinille vieran nenään.

”Kas, kas, pikkupupunen onkin varomattomampi kuin olisin veikannut”, vieran edessä seisova vaaleahiuksinen mies sanoi. Hänen kasvoillaan oli ruma arpi, eikä hänen ulkonäössään muutenkaan ollut mitään erityisen kehuttavaa. Viera ei vastannut hänelle. Sen sijaan nainen yritti hahmottaa tilannetta. Hänen takanaan oleva mies piti veistä tiukasti hänen kurkullaan ja paksua käsivarttaan hänen rintansa päällä. Miehen vartalo oli painautunut melkein kiinni vieran selkään, mikä tuntui erittäin epämiellyttävältä.

Vieran edessä seisoi omahyväisen näköinen vaaleahiuksinen mies ja aivan tämän takana lihaksikas, tummahiuksinen kaveri, jonka kasvoilla oli julma ilme. Kaikki miehet olivat humalassa tai ainakin nauttineet Balfonheimin viiniä kiitettävästi, sillä he miltei löyhkäsivät vieran mielestä.

”Luulisi kuulun metsästäjän osaavan pitää ympäristöään silmällä”, vaaleahiuksinen mies jatkoi ja astui hieman lähemmäs. ”Tai kenties halusitkin törmätä meihin. Et vain voinut näyttää sitä suoraan, koska halusit esittää siveää naista, mutta kaikkihan me tiedämme, mikä sinä oikeasti olet.”

”Mitä sinulla on minua vastaan, ihminen?” viera kysyi rauhallisella äänellä. Hän pohti edelleen, miten pääsisi kaulallaan olevasta veitsestä eroon. Sen terä oli valmis viiltämään ihoa pienimmästäkin liikkeestä, joten hänen täytyisi olla varovainen. Hän ei halunnut vuotaa kuiviin tällä kujapahasella.

Miehet rämähtivät nauramaan. Vaaleahiuksinen astui aivan vieran nenän eteen. Hän oli selvästi vieraa lyhyempi, muttei antanut sen häiritä itseään. Hän tarttui vieraa leuasta ja katsoi tämän silmiin.

”En pidä naisista, jotka eivät tiedä paikkaansa”, melko nuoren oloinen mies sanoi.

”Minä tiedän paikkani varsin hyvin. Se on reilusti sinunlaistesi yläpuolella”, viera vastasi. Hän olisi halunnut vääntää miehen ranteen rikki, mutta ei liikahtanutkaan.

Miehen kasvoille levisi epäuskoinen ja raivostunut ilme. Hän päästi irti vieran leuasta ja veti tämän pistoolit pois koteloistaan. Hän ojensi ne lihaksikkaalle miehelle ja kumartui sitten tutkimaan vieran saappaita.

Ennen kuin mies ehti tajutakaan, saappaan terävä kärki iskeytyi kipeästi hänen alavatsaansa lennättäen hänet selälleen. Vieran ylävartalo ei ollut liikahtanutkaan potkun aikana, mutta nyt nainen tunsi veitsen painautuvan terävämmin ihoaan vasten.

”Tuosta hyvästä sinä kärsit, huora”, hänen takanaan seisova mies sanoi vihaisesti.

”Eikö äitisi opettanut, ettei teräaseilla pidä leikkiä?” huvittunut ääni kantautui varjoista. Kuului pehmeä tömähdys, kun joku pudottautui läheiseltä parvekkeelta kujalle ja sitten varmistimen poistoääni, ennen kuin pistooli painautui veitsellä uhkailevan miehen ohimolle. ”Kannattaa laittaa se pois, ennen kuin vielä satutat itsesi.”

Ärtyneenä mies pudotti kuin pudottikin veitsensä. Viera liikahti saman tien. Hän suuntasi uuden potkun vaaleahiuksista kohti tällä kertaa lennättäen tämän seinää päin. Sitten hän syöksyi päin lihaksikasta kaveria ja tähtäsi iskun tämän leukaan. Isku sai miehen horjahtamaan, muttei kaatumaan. Se kuitenkin riitti siihen, että nainen sai pistoolinsa takaisin. Välittömästi hän poisti varmistimen kummastakin ja tähtäsi toisella lihaksikasta kaveria ja toisella miestä, joka oli juuri pelastanut hänet.

”Taidat nyt tähdätä väärää kaveria”, mies huomautti ja virnisti. Järkytys oli puristaa vieran rinnan kasaan, kun hän tajusi, että hänet pelastanut mies oli sama, jonka hän oli juuri torjunut tavernassa.

”Balthier, tämä ei kuulu sinulle”, seinää vasten lentänyt mies mongersi ja kampesi itsensä jaloilleen. Hän veti oman aseensa esiin ja suuntasi sen kohti Balthieria. Viera siirsi saman tien tähtäimensä pois pelastajastaan ja ryhtyi tähtäämään vaaleatukkaista miestä.

”Jos nainen on pulassa, se kuuluu mitä suuremmissa määrin minulle, Clemmon”, Balthier vastasi tähdäten edelleen Clemmonin toverin ohimoa.

”Kuka sanoi, että olen pulassa?” viera tuhahti.

Tunnelma kujalla kävi kireäksi. Kaikki vilkuilivat tosiaan, eikä kukaan liikahtanutkaan, sillä kaikki pelkäsivät seurauksia. Viera laskeskeli, että hän saattaisi ehtiä ampua Clemmoniksi kutsutun kaverin, ennen kuin tämä ehtisi ampua Balthieria, mutta riski oli kuitenkin olemassa. Toisaalta hän ei ymmärtänyt, miksi häntä edes kiinnosti ventovieraan kohtalo. Jos hän laukaisisi molemmat aseensa yhtä aikaa, hän pääsisi pakenemaan paikalta, ennen kuin kukaan ehtisi tajuta, mitä oli tapahtunut. Hänen ei tarvitsisi edes osua. Itse asiassa hän ei välttämättä edes halunnut osua. Hän saattoi olla metsästäjä, mutta hän ei tappanut älyllisiä olentoja, olivat nämä sitten vieroja tai ihmisiä. Hän ei ollut koskaan tappanut ketään, eikä aikonut nytkään.

”Tämä taisi nyt alkaa hieman väärällä jalalla”, Clemmon sanoi lopulta, muttei laskenut asettaan. ”Ehkä meidän pitäisi sopia tämä pikkuriita ja yrittää uudestaan.”

”Ehkäpä”, viera sanoi kylmästi ja siirsi tähtäimensä reilusti alaspäin. ”Tiedänkin juuri sopivan tavan tämän pikkuriidan sovittamiseksi.”

”Vaarallinen nainen”, Balthier totesi.

”Kukaan ei kysynyt sinulta mitään”, viera tuhahti jälleen.

”En odottanutkaan sitä”, Balthier kuittasi.

Seurasi hiljaisuus, kun kaikki mittailivat katseillaan toisiaan. Clemmonin silmissä näytti palavan kiukkuinen tuli, mutta siitä huolimatta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Jopa hän tiesi, että vierat näkivät hämärässä paremmin kuin ihmiset, joten luultavasti vieran tähtäys olisi kaikista tarkin.

”Laske aseesi tai ammun Balthierin!” Clemmon huusi lopulta.

”Miksi luulet, että välittäisin?” viera kysyi. Todellisuudessa hän kyllä välitti siitä, jos joku tapettaisiin hänen takiaan, mutta hän ei missään tapauksessa aikonut myöntää sitä.

Samassa yläpuoliselta parvekkeelta kuului kolahdus oven lennähtäessä auki ja osuessa sivukaiteeseen. Joku asteli parvekkeen laidalle lyhty kädessään.

”Mitä Zodiarkin tähden siellä oikein tapahtuu?!? Jotkut yrittävät nukkua!” tukeva mies karjui naama punoittaen ja heilutteli lyhtyä kuin se olisi ollut ase.

Viera laukaisi toisen aseensa ampuen Clemmonin jalkojen välistä seinään. Mies hypähti kauhuissaan taaksepäin. Saman tien Balthier tönäisi edessään olevan miehen kumoon. Lihaksikas mies astui askeleen kohti vieraa, mutta tämä löi miestä aseellaan suoraan kasvoihin ja ryntäsi eteenpäin kujalla. Balthier puolestaan seurasi aivan naisen kannoilla Clemmonin tovereineen yrittäessä vielä selvitä tilanteen tasalle.

Kujaa rajaavat seinät toistivat kumisevana kaikuna vieran saappaiden korkojen äänet, kun tämä juoksi eteenpäin. Hetken päästä nainen kääntyi isommalle kadulle ja jäi lyhdyn alle laittamaan aseitaan takaisin koteloihin. Sitten hän kuitenkin kuuli jonkun juoksevan perässään ja käännähti ympäri. Oikeassa kädessä hänellä oli yhä pistooli, jonka hän nyt ojensi eteenpäin tähdäten lähestyvää miestä.

Mies nosti kätensä ylös, jolloin viera lopulta laski aseensa ja tunki sen koteloon. Hän mulkoili kuitenkin miestä edelleen varoittavasti.

”Kiireinen ilta sinulla”, Balthier sanoi. Hänen äänensä katkeili hieman, sillä hän oli selvästikin hengästynyt äkkinäisestä juoksunpyrähdyksestä. Viera tuijotti häntä hetken, mutta ojensi sitten kätensä. Balthierin ote oli voimakas ja lämmin, eikä ollenkaan niljakas, kuten monien ihmismiesten otteet vierasta olivat olleet. Tosin viera ei ollutkaan aiemmin koskenut ihmiseen vapaaehtoisesti.

”Kiitos avusta, ihminen”, viera sanoi ja aikoi irrottaa otteensa. Mies ei kuitenkaan päästänyt irti.

”Balthier, Balthier Bunansa”, mies sanoi ja siveli peukalollaan vieran kättä. Nainen nyökäytti päätään nopeasti ja yritti kiskaista kättään irti miehen otteesta. ”On kohteliasta antaa nimi nimestä”, mies jatkoi ja veti vieraa lähemmäs itseään. Naisen punaiset silmät laajenivat. Hetken ne näyttivät hämmästyneiltä, melkein avuttomilta, mutta sitten kiukku palasi.

”Fran”, viera sanoi lopulta pidäteltyä ärtymystä äänessään.

”Hauska tutustua, Fran”, Balthier jatkoi.

”Olit erittäin avulias, ih… Balthier”, Franiksi itsensä esitellyt viera sanoi, ”mutta minun täytyy mennä.”

Fran sai vihdoin kiskaistua kätensä irti. Hän loi viimeisen vilkauksen ihmismieheen, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan poispäin.

”Mitä aiot nyt?” Balthier huikkasi hänen peräänsä. Fran pysähtyi ja kääntyi katsomaan miestä.

”Onko sillä merkitystä?” nainen kysyi puhuen nyt jo pehmeämmin kuin aiemmin.

”Mikäli tunnen Clemmonia yhtään, ja sanoisin tuntevani riittävän hyvin, hän ei jätä asiaa tähän”, Balthier kertoi ja käveli Franin luokse.

”Ja sillä on väliä, koska…?”

”Saatat olla hyvä taistelija”, mies aloitti ja sipaisi valkoisen hiuskiehkuran pois Franin kasvoilta, ”en itse asiassa epäile sitä lainkaan, muttet pärjää, jos saat perääsi kymmenenkin miestä yhtä aikaa. Nämä pojat täällä ovat merirosvoja ja ilmapiraatteja, osa heistä kunnon miehiä, mutta toiset taas… Et halua joutua riitoihin heidän kanssaan.”

”Se tuskin on enää korjattavissa”, Fran sanoi ja työnsi Balthierin käden pois.

”Ei, mutta voisit vaihtaa maisemaa siihen saakka, että tilanne rauhoittuu.”

”Aioin lähteä muutenkin pian”, Fran totesi ja kohautti olkapäitään. ”Kiitos kuitenkin varoituksesta. Nyt minun täytyy tosiaan mennä.”

Naisen silmistä näkyi aito kiitollisuus, ennen kuin hän lähti uudemman kerran. Hän melkein toivoi, että mies olisi vielä huutanut hänen peräänsä, mutta tämä ei sanonut mitään. Kun Fran kääntyi kulmauksesta, hän vilkaisi sivusilmällä lyhdyn suuntaan, mutta Balthier oli kadonnut. Sen sijaan kauempaa kuului hälinää, joka sai naisen kiihdyttämään askeliaan. Ehkä olisi parasta häipyä kaupungista jo samana iltana.

Majatalon isäntä oli itse tiskin takana, kun Fran astui sisälle. Muutama öljylamppu paloi parin pöydän päällä luoden kivirakennukseen rauhallisen tunnelman. Fran käveli tiskille ja katsoi miestä.

”Haluaisin kirjautua ulos. Onko lentopyöräni valmiina?” hän tiedusteli ystävälliseen sävyyn.

”Järjestin mooglen huolehtimaan siitä. Sen pitäisi olla moitteettomassa kunnossa”, mies vastasi ja alkoi nostaa raskasta, paksua kirjaa tiskin alta. ”Saanko tiedustella, mikä teidät saa lähtemään näin yönselkään?”

”Henkilökohtaiset syyt”, Fran vastasi. Vaikka hän pitikin majatalon isäntää suhteellisen mukavana miehenä, hänellä ei ollut aikomustakaan selostaa tälle mitään. Mitä vähemmän mies tiesi, sen parempi. Fran ei halunnut Balfonheimin piraatteja peräänsä.

”Aivan, aivan, niinhän ne aina. Toivottavasti asiat järjestyvät”, mies mutisi ja avasi kirjansa. Hän selasi sitä hetken aikaa, pysähtyi eräälle sivulle ja lähti seuraamaan tekstiä oikealla etusormellaan. ”Kyllä, tuossa… Te olette viipyneet täällä 13 yötä. Se tekee yhteensä 1200 gilliä”, mies sanoi ja käänsi kirjan Franin nähtäväksi. ”Ja teidän tulee kuitata tuohon alle.” Isäntä näytti kirjasta oikean kohdan Franin ryhtyessä kaivamaan vyöllään roikkuvaa rahamassia.

Naiselta meni hetki, kun hän laski oikean määrän rahaa. Onneksi hän oli tienannut sekä täällä että muualla sievoisia summia rahaa metsästämällä, joten yöpaikan hinta ei ollut mikään ongelma. Jonkin ajan kuluttua hän laski miehen eteen 1200 gilliä.

”Ja sitten kuittaus”, mies sanoi ja ojensi sulkakynän ja mustepullon Franille.

Viera tarttui kynään epävarmasti ja kastoi sen musteessa. Isäntä näytti hänelle uudestaan kohdan, johon halusi allekirjoituksen. Fran oli kyllä oppinut aikoinaan lukemaan, mutta ei ihmisten kieltä, joten hänellä ei oikeastaan ollut aavistustakaan siitä, mihin hän nimensä laittoi. Hetken mietittyään hän kuitenkin kirjoitti nimensä tekstin alle.

”Entä sukunimi?” isäntä kysyi nähtyään vieran allekirjoituksen.

”Sukunimi?” Fran toisti ja kohotti valkoisia kulmakarvojaan hämmästyneenä.

”Niin, kuittauksesta tulee käydä ilmi, kuka sen on kirjoittanut… Tarvitsen sukunimenne, jotta…” mies alkoi selostaa. Oli vähintäänkin kummallista, että joku laittoi allekirjoitukseen pelkän etunimensä, mutta mies ei tiennyt, että vieroilla ei ollut sukunimiä lainkaan. Hänen majatalossaan ei ollut aiemmin asunut vieraa, vaikka hän olikin nähnyt Balfonheimissa muutamia.

”Se on… Bunansa… mutten osaa kirjoittaa sitä. Olen ollut täällä vasta vähän aikaa”, Fran valehteli lopulta, sillä isäntä näytti siltä kuin ei olisi aikonut päästää häntä lähtemään, ellei saisi sukunimeä paperiin.

”Aivan, niin tietenkin”, mies sanoi tyytyväisenä. Hän kirjoitti nimen vieran puolesta ja jäi sitten miettimään, missä oli kuullut sen aiemmin.

”Haen vain tavarani ja palautan huoneen avaimen”, Fran ilmoitti ja lähti saman tien nousemaan portaita rakennuksen toiseen kerrokseen.

”Pyöränne on silloin valmiina”, isäntä huudahti hänen peräänsä.

Fran kiirehti huoneeseensa. Nopeasti hän sulloi vähäisen omaisuutensa yhteen laukkuun, jota kuljetti mukanaan. Lentopyörällä matkustaessa ei voinut kuljetella suurta omaisuutta mukanaan, joten vieralla oli mukanaan vain välttämättömät vaatteet ja muut tarvikkeet. Nyt hän tunki kaikki vaatteensa laukkuun ja niiden sekaan muun muassa tyynyn alle piilotetut rahat.

Ulkoa kuului meteliä. Fran painautui seinää vasten ja kurkisti ikkunasta. Clemmon oli kerännyt mukaansa useamman miehen ja he lähestyivät majataloa. Ei ollut kaiketi ollut vaikea päätellä, missä Fran asui, sillä pienessä satamakaupungissa oli yksi ainoa majatalo.

Viera ei jäänyt ihmettelemään tilannetta. Hän juoksi portaat alas ja ojensi avaimet isännälle.

”Onko pyörä yhä varastorakennuksessa?” hän kysyi nopeasti.

”Käskin mooglen toimittaa sen majatalon eteen. En tosin usko, että hän on vielä…” isäntä aloitti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jatkaa lausettaan loppuun asti, sillä Fran ryntäsi majatalon pieneen ruokasaliin, sieltä keittiöön ja keittiön ovesta ulos.

Piskuinen moogle taisteli juuri saadakseen suuren lentopyörän ulos varastosta. Fran juoksi puolijuoksua hänen luokseen.

”Minä voin ottaa sen nyt”, hän sanoi.

”Kiitos, neiti”, moogle vastasi ja näytti enemmän kuin tyytyväiseltä. Oli eri asia pitää pyörää kunnossa kuin yrittää lentää sillä. Se oli selvästikin tehty isommille olennoille kuin moogleille. Sitä paitsi moogle oli ehdottomasti sitä mieltä, että oli parempi lentää omilla siivillään kuin erikoisilla härveleillä.

Fran ojensi kymmenen gillin kolikon mooglelle ja hyppäsi sitten pyöränsä selkään. Hän kiinnitti laukkunsa takaistuimelle ja käynnisti moottorin. Pyörä tuntui toimivan erinomaisesti, vaikka siinä olikin ollut pientä vikaa pari viikkoa sitten.

”Olet tehnyt hyvää työtä”, Fran totesi mooglelle, ennen kuin kaasutti ja nousi majatalon aidan ylitse.

Viera olisi toki voinut huoltaa pyöränsä itsekin, mutta hän oli katsonut viisaammaksi kartuttaa varojaan metsästämällä. Lisäksi majatalon isäntä oli tarjonnut mooglen huolehtimaan pyörästä, joten tilaisuus oli ollut loistava. Mooglet olivat tunnetusti hyviä kaikenlaisissa korjaustöissä, ja pyörän hiljaisen tyytyväinen hyrinä antoi uskoa, että mooglet olivat maineensa ansainneet.

Lentopyörä ei jäänyt huomaamatta majatalon edustalle kokoontuneilta miehiltä. He alkoivat oitis huutaa ja ampua kohti Frania. Nainen kaarsi poispäin majatalolta luotien viuhuessa hänen ohitseen. Yksi hipaisi pyörän moottoria ja sai sen horjahtamaan tasapainosta. Vieran kirotessa hyrinä muuttui katkonaiseksi. Huolto oli nyt mennyt täysin hukkaan, eikä pyörä kantaisi häntä kovinkaan kauas Balfonheimista.

Seuraava luoti raapaisi naisen vasenta olkapäätä, kun hän lähti suuntaamaan ulos kaupungista. Fran huusi ääneen tuskasta ja puristi ohjauskahvaa rystyset valkeina. Polttava kipu lähti leviämään käsivartta pitkin, mutta viera puri hampaansa yhteen ja suuntasi edelleen hoippuvalla lennokillaan eteenpäin. Hän kuuli miesten raivoisat huudot ja arvasi näiden lähtevän aluksilleen. Pian ilmatila olisi täynnä häntä etsiviä ilmapiraatteja.

Samassa Fran tunsi ilmavirran pöllyttävän hiuksiaan. Kipu sumensi hänen näkökenttäänsä, mutta hänkään ei voinut olla näkemättä kullan- ja metallinhohtoista, hyvin kaunista pientä ilmalaivaa, joka kiiti hänen ylitseen ja jäi sitten lentämään hänen edellään vaarallisen matalalla. Franin hämmästykseksi ilmalaivan ruuman ovi aukesi hitaasti, vaikka oli vaarallista avata sitä lentäessä.

Lentopyörän moottori sammui hetkeksi, ja pyörä lähti putoamaan alaspäin. Kauhu muljahti vieran vatsanpohjassa, sillä pudotuksessa häneltä olisi taatusti murskaantunut luita. Epätoivoisesti hän käänsi virta-avaimesta yhä uudelleen, vaikka menettikin koko ajan korkeutta. Kuin ihmeen kaupalla Fran sai pyörän lopulta käynnistymään uudestaan, mutta hänen tajuntansa muuttui koko ajan hämärämmäksi. Mahdollisuuksia ei ollut paljon. Hän kaasutti uudemman kerran, niin kovaa kuin pyörällään pääsi ja syöksyi edessään lentävän ilmalaivan ruumaan. Ehtimättä jarruttaa ajoissa hän törmäsi ruuman seinää. Pyörä sammui, ja Fran itse lensi sen kyydistä lyöden ensin päänsä seinään ja pudoten sitten ruuman lattialle. Viimeiseksi hän näki ovien sulkeutuvan ja Balfonheimin katoavan näkyvistä.