Dum spiro, spero: Luku 15

Dum spiro, spero

Luku 15


Ilta seurasi päivää, yö seurasi iltaa, aamu yötä ja päivä aamua.

Minä olin eksyksissä jossain välimaastossa.

Vanille nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja käänsi kirjan sivua. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi opiskellut yhtä ahkerasti. Hänen ei enää edes ollut pakko. Viime aikoina hän oli kuitenkin paukuttanut mieleensä muun muassa kasvien nimiä ja ominaisuuksia sekä niiden lääkekäyttöä. Hän oli huomannut, että kasvit olivat yllättävän kiinnostavia ja niitä voitiin hyödyntää moneen asiaan, ei pelkästään ruuaksi tai huoneiden koristukseksi.

Opiskelussa ei kuitenkaan ollut parasta uusi tieto. Vanille piti siitä, miten hänen oli keskityttävä pohdiskelemaan asioita ja nähtävä vaivaa painaakseen ne mieleensä. Hänen oli tehtävä töitä, jotta luettu tieto todella tallentui aivoihin. Se oli hyvästä, se piti hänen mielensä niin ahkerasti toimessa, ettei muulle ajattelulle jäänyt sijaa. Opiskelun avulla oli helppoa työntää häiritsevät ajatukset pois. Kun sitten vielä päivän ahkeroi töissä, illalla saattoi kaatua sänkyyn niin uupuneena, että nukahti heti.

”Van, mitä sinä teet?” Momin ääni kuului keittiön ovensuusta. Vanille irrotti katseensa kasvikirjasta ja vilkaisi blondia, joka näytti tavallista laittautuneemmalta.
”Luen”, punapää vastasi. ”Tämä kirja oli serkkuni isoäidin omaisuutta. Tässä käsitellään yrttejä ja muita hyö-”
”Ahaa. Se on varmaan kamalan kiinnostava, mutta miksi sinä luet sitä nyt?” Momi keskeytti nuoremman selityksen.
”Koska minulla ei ole muutakaan tekemistä?” Vanille ehdotti. Momin kasvoille levisi epäuskoinen ilme. ”Hei, kyllä minä tiedän, että olen ollut aina laiska opiskelemaan, mutta ehkä en vain ole löytänyt aiemmin oikeaa alaa. Kasvit ja yrtit alkavat tuntua minun jutultani.”
”Minusta tuntuu, että todellisuuspakoisuus on sinun juttusi ja kasvit tarjoavat siihen sopivan tekosyyn”, Momi puuskahti. Vanille ei ymmärtänyt, miksi vanhempi kuulosti niin turhautuneelta. Eikö kaikkien olisi pitänyt olla vain iloisia, että hän edes yritti opiskella jotain ja ottaa enemmän vastuuta tulevaisuudestaan?

Momi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja tuijotti punapäätä edelleen vaativannäköisenä. Vanille kohautti olkapäitään, hän ei osannut sanoa mitään toisen kommenttiin.

”Väitätkö ihan tosissasi, ettet muista, mikä päivä tänään on?” blondi tokaisi painottaen jokaista sanaa.
”Minä…” Punapää ei saanut lausettaan loppuu, sillä todellisuus jysäytti häntä takaraivoon lamauttavana. Ei ihme, että Momi vaikutti melkein kiukkuiselta. Koska blondi edelleen kuvitteli, että Vanille ja Fang olivat väleissä, tämä varmasti oletti, että Vanille muistaisi (entisen) parhaan ystävänsä syntymäpäivän. Oli oikeastaan käsittämätöntä, että punapää oli unohtanut, siinä Momi oli täysin oikeassa. Vanille oli sentään ajatellut päivää kauhulla ja miettinyt, miten voisi välttää juhliin osallistumisen.

Momi naputti lattiaa jalallaan. ”No, eikö olisi aika laittaa se kirja hyllyyn ja ruveta laittautumaan?”

Kauhu puristui palloksi Vanillen vatsaan. Hän ei voisi, hän ei pystyisi. Hän ei todellakaan kykenisi menemään Fangin luokse, ei kohtaamaan toista. Olisi mahdotonta olla kuin mitään ei olisi tapahtunut ja toisaalta yhtä mahdotonta oli käsitellä tapahtunutta. Sitä paitsi ei juhlissa voinut edes vältellä päivänsankaria, Vanillen olisi pakko puhua Fangille ainakin jotain, jos hän menisi paikalle.

”Blade tulee vajaan tunnin päästä hakemaan meitä. Hop hop nyt, pojat eivät tykkää odottamisesta”, Momi huomautti. Tämä oli alkanut liikkua Bladen seurassa yhä enemmän, mutta oli jotenkin onnistunut toistaiseksi salaamaan suhteen Takelta. Vanillesta se oli saavutus sinänsä, sillä blondi ei paljon muusta puhunutkaan kuin tummahiuksisesta adoniksestaan.

Momi marssi punapään luokse ja nykäisi tämän pystyyn. ”Nyt pukemaan siitä. En tajua, mitä sinä nyt jumitat. Minä ainakin haluan päästä juhlimaan ajoissa.”
”Minä en… taida… tulla”, Vanille mutisi, kun vanhempi oli jo ehtinyt tyrkätä hänet makuuhuoneen puolelle. Momi räpäytti pari kertaa epäuskoisena silmiään.
”Miten niin et?”
”Ajattelin… minun olisi varmaan parempi keskittyä opiskelemiseen. Olen harkinnut, että osallistuisin kokeisiin ensi keväänä ja…” Vanille yritti selitellä. Hänen olisi ehdottomasti parannettava valehtelukykyjään ja mietittävä sanomisensa jatkossa tarkemmin, jos hän halusi salata muilta asian oikean laidan.
”Ei sinun opiskelusi yhteen iltaan kaadu”, Momi täräytti.

Blondi kurkisti keittiön puolelle ja veti sitten oven kiinni. Tämä jäi nojaamaan sitä vasten ja tuijotti Vanillea.
”Mitä sinä oikein teet?” blondi vaati saada tietää.
”En mitään”, Vanille yritti.
”Tuo on aika törkeää, ei millään pahalla. Jos et halua olla enää tekemisissä Fangin kanssa, sinun pitäisi sanoa se hänelle. Yksi jätkä kerran vedätti minua tuolla tavalla, eikä se ollut yhtään hauskaa”, vanhempi paasasi. Vanille jäi tuijottamaan paljaita varpaitaan ja nielaisi. Momi ei tajunnut. Häntä pelotti kohdata Fang, hän ei halunnut kuulla, kuinka paljon tämä oikein vihasi häntä.
”En minä…” Sanat juuttuivat Vanillen kurkkuun. Hän pelkäsi alkavansa itkeä, joten hänen oli pakko nostaa hymy huulilleen. Sekään ei vain tuntunut sopivan tilanteeseen ollenkaan. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?

”Hei, älä näytä noin surkealta. En minä voi olla sinulle vihainen, kun olet tuonnäköinen”, Momi älähti. ”Onko nyt jotain, mitä et ole kertonut? Onko Fang tehnyt jotain?”
”Mitä? Ei tietenkään!” Vanille huudahti.
”Niin kuin Takekaan ei ole”, vanhempi pohdiskeli. ”Ihan totta, kyllä sinä voit puhua minulle. En minä kerro kenellekään. Kukaan ei vain voi auttaa sinua, jos salaat kaiken.”
”En minä tarvitse apua. Kaikki on ihan hyvin”, Vanille vastasi ja hymyili entistä leveämmin.
”Sittenhän sinun pitäisi voida lähteä Fangin luokse”, Momi päätteli.
”Mutta kun…”

Momi jäi odottamaan. Vanille etsi sanoja, mutta mitään tolkullista selitystä ei tullut. Miten hän olisi voinut kertoa ystävälleen, että oli mennyt lähentelemään Fangia? Hän oli kuitenkin tehnyt jotain sellaista, mitä tytöt eivät taatusti saaneet tehdä keskenään. Pieni ääni hänen mielessään muistutti aina toisinaan, että Fang oli kyllä tainnut olla jutussa mukana ainakin jonkin verran, mutta punapää sivuutti ajatuksen. Myös Fang oli juonut sinä iltana, eikä Vanille tiennyt, miten humalassa tämä oli ollut. Lisäksi oli jo selvääkin selvempää, ettei Fang ollut yrittänyt tavoittaa häntä jälkeenpäin. Fang olisi voinut etsiä Vanillen käsiinsä, jos olisi halunnut. Tyhmäkin jo tajusi, ettei tämä tahtonut enää nähdä häntä.

Vanille olisi voinut kertoa kaiken tuon Momille, mutta sanat eivät kuitenkaan tulleet ulos. Hän pelkäsi kuollakseen, että blondi kääntäisi hänelle selkänsä, jos saisi tietää, mitä hän oli tehnyt. Tosin Momi oli leikillään sanonut pariin otteeseen, että jos juttu Bladen kanssa ei toimisi, tämä siirtyisi tyttöihin… mutta vitsit olivat asia erikseen. Momi tuskin oli lääppinyt koskaan toista tyttöä. Vanille sen sijaan oli tehnyt niin ja vielä pitänyt siitä. Siinä oli iso ero. Niin ei kuulunut olla.

Ulko-ovelta kantautui koputus, joka sai molemmat tytöt hätkähtämään. Momi loi pitkän katseen Vanillen suuntaan.
”Minä menen päästämään Bladen sisälle ja sillä välin sinä vedät jotain nättiä päällesi. Emme ehdi laittaa sinun hiuksiasi enää mitenkään erikoisesti, mutta eiköhän Fang ole iloinen, kunhan edes ilmaannut paikalle”, blondi totesi ja katosi keittiön puolelle.

Vanille jäi seisomaan avuttomana paikoilleen. Hänen jäsenensä tuntuivat jäätyneen paikoilleen. Hän ei vain voinut ryhtyä toimeen. Hän oli jo päättänyt, ettei lähtisi, ja se päätös pitäisi.

”Ai, ei meinaa lähteä?” Bladen ääni kantautui eteisestä. ”Kuule, ehkä sinun ei pitäisi sotkeutua juttuun niin paljon.”
”No, kun Van on ihan mahdoton. En tajua, mikä nyt mättää. Hän ei kerro mitään.”
”Ehkä hänellä on joku syy olla kertomatta.”
”Onko Fang puhunut jotain?”
”Ei me nyt olla niin hyviä kavereita, kysyisit Astaralta.”
”Olen kysynyt, Astarakaan ei kerro.”
”Miksi sinä edes vatvot tätä juttua?”
”Minä en halua nähdä, kun Van on ihan onneton. Jotain on tekeillä. Hän vain opiskelee… ja uskoa minua, Van ei ikinä opiskele.”
”Jaa-a, nyt kun mietin, niin ei Fangkaan ole kyllä ollut oma itsensä. Ehkä jotain on tosiaan tekeillä, ehkä heillä on paha riita tai jotain.”
”Minähän sanoin!”
”Se ei silti kuulu meille. Heidän pitää selvittää se itse, et sinäkään tykkäisi, jos joku alkaisi järjestellä meidän välejä. Vai haluaisitko, että serkkusi puuttuisi asiaan?”
”No, tietenkään en!”
”Joko olet kertonut hänelle?”
”En. En ole hullu.”
”Minusta olisi kivempi käydä täällä ilman kauheita varotoimia. Ei Take voi niin paha olla, varmasti me tultaisiin juttuun.”
”Niin, niin. Kyllä minä puhun hänelle.”

Vanille istahti sängylle ja nojasi pään käsiinsä. Momi oli aivan liian tarkkasilmäinen, jotain olisi tehtävä, että tämä lakkaisi kyselemästä. Jotenkin blondi oli nähnyt punapään iloisen kuoren lävitse. Vanillen täytyisi siis näytellä entistä paremmin, vakuuttaa kaikki siitä, että hän pärjäsi ja voi hyvin. Tyttö myös uskoi vakaasti siihen, että jos hän näyttelisi roolinsa riittävän hyvin, siitä tulisi jonain päivänä todellisuutta. Kummalliset ja vinksahtaneet ajatukset ja tunteet katoaisivat, kunhan hän vain pyrkisi olemaan mahdollisimman normaali.

Kun Momi ilmestyi taas makuuhuoneen ovensuuhun, Vanille kohotti kasvonsa ja hymyili tälle.

”Sinä taidat tosiaan haluta jäädä kotiin”, blondi totesi.
”Haluan. Minun pitää opiskella”, punapää vastasi.
”Jää sitten, tee niin kuin haluat. Sanonko Fangille terveisiä?”
”Ei tarvitse, sanon itse myöhemmin onnittelut.”
”Vai niin. No, nähdään viimeistään huomenna, jos ehdit mennä nukkumaan, ennen kuin tulen takaisin.”
”Joo, nähdään. Pitäkää hauskaa Bladen kanssa!”
”Pidä sinäkin, mutta älä pänttää liikaa.”

Momi katosi jälleen, ja hetken päästä ulko-ovi kolahti kiinni. Vanille heittäytyi sängylle ja huokaisi. Hän ei pystyisi opiskelemaan hetkeen, hänen mielessään pyöri aivan liikaa sekavia tunteita ja ajatuksia. Syyllisyys kotiin jäämisestä puristi hänen rintaansa, mutta samaan aikaan helpotus pyyhkäisi hänen ylitseen, kun hän tajusi pelastuneensa kiusalliselta kohtaamiselta.

~o~

Vanille painoi kirjan kiinni. Hän ei pystynyt keskittymään lukemaansa. Yhtäkkiä opiskelu ei tuntunut olevan enää riittävä keino pitää mieli kiireisenä. Hänen ajatuksensa lähtivät vain harhailemaan eikä mitään luetusta jäänyt mieleen.

Momi ja Astara olivat molemmat Fangin luona. Matsu oli tullut kotiin, mutta vetäytynyt aika pian omiin oloihinsa poikien makuuhuoneeseen. Nebu puolestaan oli tyttöystävänsä kanssa jossain. Kaikilla tuntui olevan ohjelmaa.

Ulko-ovi kävi. Vanille irrotti katseensa kirjan kannesta ja yritti kuulostella, kuka tuli. Tuskin ainakaan Momi tai Astara, kello oli aivan liian vähän.

”Olen kotona”, Take huikkasi tultuaan keittiöön.
”Tervetuloa takaisin”, Vanille vastasi pöydän äärestä.
”Missä kaikki ovat?” poika tiedusteli. Tyttö kohautti tälle olkapäitään.
”Kaipa heillä on vain menoa. Matsu nyhjää yksin teidän makuuhuoneessanne”, hän selvitti.

Take rojahti istumaan pöydän ääreen ja työnsi hiukset pois silmiltään. Ne olivat päässeet kasvamaan melko pitkiksi, pidemmiksi kuin pojilla oli yleensä tapana antaa hiustensa kasvaa.

”Haluatko teetä?” Vanille ehdotti. Kun poika nyökkäsi, tyttö kiirehti laittamaan vettä lämpiämään. Ainakin nyt hänellä olisi seuraa ja tekemistä, kenties levoton olo hieman helpottaisi.

Vanille etsi mukit ja lusikat Taken selostaessa päivästään. Pojan jutustelu tuntui lähes kotoisalta, jopa turvalliselta. Punapää keskittyi kuuntelemaan ja nyökkäilemään samalla, kun kattoi iltapalaa heille. Hetken päästä hän hipsi poikien makuuhuoneen ovelle ja koputti siihen, muttei saanut vastausta. Matsu oli kaiketi nukkumassa jo. Tyttö palasi vihdoin istumaan nostettuaan teepannun keskelle pöytää.

”Sinähän jaksat puuhata”, Take huomautti. Vanille hymyili pojalle.
”Välillä se tekee ihan hyvää”, tyttö vastasi.
”Minä pidän siitä. On mukavaa katsella naista kotihommissa”, poika sanoi.
”Joskus on ihan kiva puuhastella keittiössä, vaikken olekaan kummoinen kokki”, Vanille myönsi.
”Minusta sinä teet ihan hyvää ruokaa. Jos tykkäät laittaa ruokaa, sitä kannattaa kyllä harjoitella.”

Keskustelu soljui eteenpäin yllättävän luontevasti. Vanille ei voinut kuin ihmetellä, miten mukavaa oli jälleen höpistä Taken kanssa. Yhtäkkiä pojan seura oli samalla tavalla helppoa kuin ennen. Tämä jutteli, hymyili ja oli oma itsensä.

Take osasi olla todella hauska ja mukava, tämä oli hyvää seuraa. Poika oli kaikin puolin kelvollinen, kun Vanille nyt ajatteli asiaa. Take oli juuri sitä, mitä tytöt tapasivat haluta. Tämä näytti hyvältä, suuteli ihan kivasti ja osasi olla kohtelias. Tällä myös oli edes jonkinlainen työ ja tämä osasi kantaa vastuunsa.

Ehkä Takelle pitäisi sittenkin antaa mahdollisuus. Vanille pohdiskeli asiaa huolellisesti. Kenties Taken avulla hän voisi muuttaa itsensä takaisin normaaliksi. Jos juttu ei sitten toimisi, hän olisi ainakin yrittänyt. Lisäksi Taken kanssa seurustelemalla hän saisi Momin pois niskastaan, blondi ei enää epäilisi mitään ja esittäisi kiusallisia kysymyksiä.

”Momi on viihtynyt muualla aika paljon viime aikoina”, Take totesi yllättäen. Vanille käänsi katseensa teekuppiin, mitä tuohonkin muka saattoi sanoa. ”Aiemmin hän vietti enemmän aikaa sinun kanssasi.”
”No, minä olen nyt opiskellut kovasti”, punapää tuumasi. Sama tekosyy toimi Momia varten ihan yhtä hyvin.
”Vähän outoa se minusta silti on”, poika pohdiskeli. ”Tosin Momi on aina ollut aika menevää sorttia, liiankin, jos minulta kysytään.”
”Hän on vain sosiaalinen”, Vanille puolusteli.
”Niin kai. Toisaalta naisen on hyvä viihtyä myös kotona, ja Momi tietää sen. Klaanimme miehet arvostavat sitä piirrettä.”
”Ehkä Momi ei ajattele asiaa niin.”
”Hänen pitäisi pian”, Take puuskahti. ”Hänellä ei ole enää vanhempia, hänen isoisänsä on jo vanhuuttaan höperö ja muilla sukulaisilla ei ole mahdollisuutta huolehtia hänestä.”
”Minusta Momi on huolehtinut ihan hyvin itsestään, ei hän siihen miestä tarvitse”, Vanille vastasi. Toisekseen hän oli varma, että Blade pystyi kyllä huolehtimaan hänen ystävästään, poikahan teki suorastaan bisnestä juomillaan. Punapää ei kuitenkaan sanonut ajatuksiaan ääneen, sillä hän oli luvannut pitää Momin salaisuuden.
”Lopulta tarvitaan aina mies”, Take hymähti. ”Maailma vain toimii niin. Mies huolehtii rahasta ja ruuasta, nainen kodista ja lapsista. Kyllähän sinä sen tiedät, etkö tiedäkin?”
”Niin kai sitten…” Vanille mutisi.

Miksi oli niin? Vanille ymmärsi kyllä, että vain naiset saattoivat kantaa lapsia ja synnyttää, mutta ei tuo kyky tehnyt heistä avuttomia. Astara oli hyvä esimerkki vahvasta naisesta, joka ei antanut kenenkään komennella. Tämä teki, mitä halusi, ja pärjäsi hyvin. Myös Fang pärjäsi loistavasti. Hyvä on, tämä oli seurustellut Taken serkun kanssa, mutta Vanille ei voinut uskoa, että Fang olisi ajatellut jäävänsä kotiin hoitamaan lapsia.

Itse asiassa eiväthän kaikki edes jääneet, eivät edes Taken klaanissa. Monet toivat lapsensa hoitoon päivän ajaksi, kun menivät itse tekemään töitä. Vanille tiesi sen varsin hyvin, itsehän hän vahti toisten lapsia päivät pitkät.

”Onhan päiväkodit”, punapää tokaisi.
”Mitä?” Take kummasteli.
”Ei naisen ole pakko olla kotona, koska lapset voi laittaa päiväkotiin”, Vanille tarkensi.
”Päiväkodit ovat sellaisten naisten lapsille, joiden isät ovat kyvyttömiä huolehtimaan perheestään ja liian köyhiä elättääkseen heidät”, poika tuhahti. ”Kunnollinen mies pitää huolen siitä, että naisella ja lapsilla on hyvä olla kotona.”
”Mutta…”
”Minä pidän huolen siitä, että Momi löytää jonkun kunnollisen”, Take jatkoi.
”Entä Astara?”
”Me olemme eri klaaneista, hän on Nebun vastuulla”, poika tuumasi hetken mietittyään. Vanille ei jaksanut uskoa, että Nebu olisi vaivautunut katsomaan Astaran perään. Sitä paitsi vanhempi tyttö tuskin kaipasi kaitsijaa. Vanille ei ollut kuullut tästä mitään juttua, kenties tämä suri edelleen Thymeä, jonka kanssa oli ollut läheinen.

Joka tapauksessa Taken logiikalla kukaan mies ei ollut vastuussa Vanillesta. Hän oli orpo ja yksin, tekisi päätöksensä itsenäisesti. Totta kai hänen pitäisi ajatella, mitä mieltä hänen vanhempansa olisivat olleet asioista, niin tavattiin tehdä. Silti kukaan ei voinut määräillä häntä.

Olisivatko hänen vanhempansa sitten yrittäneet? Vanille ei osannut vastata. Kenties nämä olisivat esittäneet toiveita tulevan puolison suhteen, mutta sikäli kun punapää tiesi, Dian klaanissa ei ollut tarkkoja säädöksiä aviopuolison valinnasta.

Huh, tuntuipa aihe kaukaiselta. Vanille oli vielä niin nuori, vaikka toisaalta hän kyllä tiedosti olevansa jo aikuinen. Hän ei kuitenkaan nähnyt itseään perheenäitinä tai kenenkään vaimona. Silti hän tiesi, että asioiden kuului mennä niin. Lapsena ja nuorena pidettiin hauskaa, sitten asetuttiin aloilleen ja alettiin elää niin kuin säännöt sanoivat, ne kirjoittamattomatkin.

Eikä missään nimessä lähennelty omaa sukupuolta! Ja jos niin kävikin, tunnettiin syvää inhoa jälkeenpäin, koska sellainen oli väärin.

Niin, alkoi olla jo korkea aika Vanillen siirtyä elämään sellaista elämää kuin kuului. Ajatus ahdisti häntä, mutta hän tiesi, että asioiden piti mennä tietyllä tavalla. Ei ollut kyse siitä, mitä hän halusi, vaan siitä, mikä oli oikein. Kun hän pelaisi sääntöjen mukaan, hän saisi pitää ystävänsä ja saavuttaisi yleisen hyväksynnän. Hän voisi myös olla sovussa itsensä kanssa eikä joutuisi kärsimään huonoa omatuntoa.

”Hei, haluaisitko sinä vielä lähteä kävelylle?” Take yllätti Vanillen jälleen. Punapää epäröi vain hetken, kunnes nyökkäsi pojalle.
”Haluaisin”, tyttö vastasi.

Nuoret jättivät tavarat levälleen keittiöön ja livahtivat eteisen kautta ulos. Ilta oli jo ehtinyt pimentyä ja tähdet täplittivät taivasta. Mereltä kävi viileä tuuli, joka toi mukanaan syksyn tuoksun. Kesä alkoi auttamatta olla takanapäin. Silti tuntui, että oli vasta hetki siitä, kun kukat olivat alkaneet kukkia ja kaikki oli ollut vielä hyvin. Miten lyhyessä hetkessä kaikki saattoikaan muuttua. Ei kannattanut turhaan tuudittautua kuvitelmaan, että asiat pysyisivät ennallaan. Ainoa pysyvä asia oli muutos.

Vanille kietoi kädet ympärilleen, kun he kävelivät Taken kanssa kohti rantaa. Tytön iho nousi kananlihalle viileän tuulen takia. Hän tajusi, että hänen olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin, mutta toisaalta hän ei halunnut päästää irti kesästä. Syysvaatteiden päälle vetäminen tarkoitti, että valmistautui talveen, kuoleman ja kylmyyden vuodenaikaan.

”Sinä palelet”, Take huomautti.
”Enkä”, Vanille väitti, muttei voinut mitään vilunväristyksille. Poika naurahti ja kietaisi käden hänen ympärilleen. Karhea kämmen hankasi Vanillen käsivartta ja lämmitti ihoa, mutta tyttö ei tiennyt, miten kosketukseen olisi pitänyt suhtautua. Jos hän olisi ollut normaali, hän olisi nauttinut siitä. Hänen olisi pitänyt olla onnellinen, kun sai osakseen huomiota pojalta, jonka moni olisi halunnut itselleen.

Lopulta Vanille nojautui poikaa vasten. Näin kuului toimia. Vaikka pieni ääni hänen sisimmässään kuiski, ettei tämä ollut oikein, tyttö tyrkkäsi äänen syrjään ja kohotti katseensa Taken silmiin. Ne tarkkailivat häntä uteliaina.

”Minä olen miettinyt”, tyttö kuiskasi. ”Kiitos, kun annoit minulle aikaa.”
”Joten?” Taken ääni oli kummallisen käheä, tukahtunut suorastaan.
”Minä voin yrittää sinun kanssasi.”

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!