Ficcikirjasto

Kaikki oli oikein.

Ja silti kaikki oli aivan väärin.

Kaikki tuntui soljuvan eteenpäin mukavasti. Mikään ei ollut erityisemmin muuttunut Vanillen sanojen myötä. Ehkä Take oli alkanut suhtautua häneen entistä suojelevaisemmin, mutta poika ei harrastanut julkisia hellyydenosoituksia, joten muiden silmissä kaikki oli ennallaan.

Punapää kuitenkin pohti, että hänen pitäisi kertoa Momille mahdollisimman pian. Ehkä tämä sitten vihdoin lakkaisi painostamasta Fangin suhteen. Blondi tajuaisi, että Vanillella oli nyt jotain tärkeämpää, jotain, mikä vaati keskittymistä. Samanlainen juttu kuin Momilla ja Bladella… vaikka tytön oli kyllä vaikea ajatella itseään kuhertelemassa sillä tavoin Taken kanssa. Momi ja Blade olivat niin avoimia, jos vain Take loisti poissaolollaan. Pojalta nämä edelleen salailivat suhdettaan.

”Huomenta”, Astara huoahti omasta sängystään. Vanille kohotti katseensa kirjasta, jota oli omallaan lukenut.

”Huomenta”, punapää vastasi.

”Joko Momi on herännyt?” vanhempi tiedusteli.

”Ei tainnut tulla kotiin ollenkaan”, nuorempi kuittasi.

”Sellainen juttu.”

”Joo, tämä alkaa olla hankalaa. Take epäilee koko ajan enemmän.”

”Onko hän puhunut sinulle jotain?”

”On, mutta en tiedä, saako siitä kertoa.”

”Älä sitten kerro. Ei ole hyvä jakaa toisten salaisuuksia.”

”Ei niin. Take kertoo sitten itse.”

Tyttöjen välille laskeutui hiljaisuus. Vanille selasi kirjaa eteenpäin. Pian hänen olisi hankittava lisää luettavaa. Hän alkoi osata Lavenderin kasvikirjan jo ulkoa. Tätä menoa hän pystyisi oikeasti keväällä osallistumaan kokeisiin. Ehkä hänestä tulisi parantaja vielä jonain päivänä.

”Sinä sitten päädyit kuitenkin poikiin”, Astara jatkoi. Vanille tunsi epämääräisen kuumotuksen nousevan poskilleen.

”Mitä sinä tarkoitat?” tyttö kysyi. Hänen sydämensä hakkasi nyt niin lujaa rintaa vasten, että oli vaikea saada henkeä.

”Take mainitsi, että te olette nyt yhdessä”, vanhempi totesi. ”Käski kertoa Fangille sellaisia terveisiä.”

”Ai”, Vanille töksäytti. Yhtäkkiä hänellä oli kuvottava olo, hän olisi voinut oksentaa. ”Kerroitko sinä?”

”En vielä. Tapaamme tänään, enkä tiedä, mitä minun pitäisi sanoa”, Astara myönsi. ”Onko sinulla ehdotuksia?”

”Ei kai. Voit sanoa mitä haluat.”

Vanille halusi haudata päänsä tyynyn alle ja kirkua. Kyllä, olisi hyvä, että Fang kuulisi hänen olevan Taken kanssa. Silloin toinen ehkä antaisi hänelle anteeksi typerän lähentely-yrityksen ja tajuaisi, ettei hän ollutkaan sellainen friikki kuin sen perusteella olisi voinut päätellä. Tietysti suhde Takeen ei muuttaisi tapahtunutta, mutta saattaisihan Fang uskoa niin.

Silti… vaikka Vanille kuinka yritti selittää asiaa parhainpäin mielessään, hänestä tuntui, että maailma loppuisi, kun Fang saisi tietää hänen uusista kuvioistaan.

”Olen pahoillani, että kävi näin”, Astara lisäsi ja nousi sängystä. ”Fang on ollut viime aikoina melko yksinäinen. Siitä Taken serkun jutusta lähtien. Jotenkin toivoin, että tilanne muuttuisi sinun ansiostasi.”

”Minäkin olen pahoillani, etten osannut auttaa siinä asiassa”, Vanille sanoi. ”Joillekin asioille ei kai vain voi mitään.”

”Niin, onhan se niinkin. Jokainen on, mitä on. Ihminen ei voi pakottaa itseään toisenlaiseksi eikä voi määrätä kenestä tykkää. Ymmärrän sen kyllä. Silti minua surettaa Fangin puolesta.”

”Totta”, punapää vastasi. Hänestä tuntui, että hän putosi yhä useammin kärryiltä muiden puheista, mutta hän ei kehdannut esittää tarkentavia kysymyksiä. Kaikki olettivat Fangin olevan hänen paras ystävänsä, joten hänen olisi pitänyt tietää, missä mentiin.

”Toivotaan, että valintasi on oikea. Itse olen tuntenut Taken vuosia eikä hän olisi ensimmäinen valintani”, Astara jatkoi.

”Ymmärrän. Sinä kaipaat serkkuani, eikö niin? Thymeä siis”, Vanille totesi.

”Oliko se niin läpinäkyvää?”

”Oli se. Välillä minun kävi sääliksi Lunaa.”

”Lunaa?”

Vanille sulki kirjan ja nousi istumaan sängyltä. Noin, keskustelu oli käännetty väljemmille vesille. Hänestä alkoi tulla hyvä ikävien puheenaiheiden välttelemisessä.

”Luna oli minun hyvä ystäväni. Hän kuoli, kun cocoonlaiset hyökkäsivät”, tyttö kertoi. ”Hän oli tosi pihkassa Thymeen, mutta ei tainnut saada vastakaikua. En sanonut hänelle koskaan mitään, mutta voin nyt sanoa sinulle. Luulen, että Thyme tykkäsi sinusta oikeasti tosi paljon.”

”Yhm, minä luulen niin myös. Hän ei sanonut sitä koskaan, mutta jotenkin aina uskoin niin. Fang oli samaa mieltä”, Astara huokaisi.

”Olen pahoillani, että annoin hänen kuolla”, Vanille kuiskasi. ”Se oli minun vikani… kun he ampuivat hänet. Jos olisin ollut nopeampi… ehkä olisin voinut vielä…”

Astara istahti Vanillen vierelle sängylle ja kietoi kätensä nuoremman ympärille. ”Ei se ollut sinun vikasi. Kukaan ei olisi voinut tehdä mitään.”

”Mutta…”

”Hyss, Thyme halusi itse lähteä taisteluun. Hän tiesi riskit ja kuoli puolustaessaan kaikkea tärkeää. Minunkin on vaikea hyväksyä sitä”, vanhempi kuiskaili. Vanille kohotti katseensa ja näki kyyneliä toisen silmissä. Astara oli viimeinen ihminen, jonka hän saattoi kuvitella itkevän. ”Minä kuitenkin vaalin hänen muistoaan. Kannan sitä sydämessäni.”

”Myös minä teen niin”, Vanille vastasi. ”Thyme varmasti haluaisi, että sinä olet onnellinen ja löydät jonkun sopivan.”

”Se päivä tulee, kun olen surrut suruni”, vanhempi totesi. ”Ja voisin sanoa samaa sinulle. Thyme huolehti sinusta paljon. Hän sanoi, että sinä olit erityinen hänen kaikista serkuistaan, kuin pikkusisko. Hän haluaisi sinun onneasi. Hän haluaisi, että teet valintasi rohkeasti ja uskaltaudut ottamaan riskejä, vaikka välillä pelottaisi. Hän sanoi aina, että tärkeintä on seurata sydämen ääntä, vaikka se kuiskisi jotain muiden mielestä sopimatonta. Minusta hän oli oikeassa.”

”Entä jos sydän kuiskii jotain, mikä on väärin?” Vanille henkäisi.

Astara pyyhkäisi silmäkulmaansa ja hymyili nuoremmalle kummallisesti. Tämä halasi Vanillea lujasti.

”Sydän ei ole koskaan väärässä. Vaikka kaikki muut ympärilläsi valehtelisivat, sydämesi kertoo totuuden”, vanhempi tyttö hymähti. ”Sydän ei pysty valehtelemaan.”

Vanille ei vastannut mitään. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen sydämensä sanoi. Hänen maailmansa oli mullistanut yksi ainoa suudelma, jota hän ei koskaan unohtaisi. Hän oli kuitenkin valintansa tehnyt ja hänen pitäisi elää sen mukaan. Mikä oli oikein ja mikä väärin? Siihen ei kukaan osannut vastata, ei edes hänen sydämensä.

”Mennään tekemään aamupalaa, ennen kuin aletaan molemmat pillittää”, Astara naurahti ja nousi. Vanhempi tyttö venytteli ja suunnisti sitten keittiöön. Vanille kiirehti tämän perään. Hän oli aina pitänyt Astaraa hieman ihailtavana, mutta kuitenkin etäisenä. Yhtäkkiä tämä vaikutti paljon läheisemmältä. Hän ymmärsi hyvin, miksi Fang viihtyi tämän seurassa niin hyvin. Kovan kuorensa alla Astara oli yhtä herkkä kuin muutkin.  Tämä kantoi sisällään yhtä syvää surua kuin Vanille.

Tytöt ryhtyivät järjestelemään aamiaistarvikkeita pöytään. Poikien makuuhuoneen ovi oli yhä kiinni, mutta nämä nukkuivatkin vapaapäivinä usein hyvin pitkään. Myös Vanille piti pitkistä aamu-unista, mutta viime aikoina hänellä oli ollut vaikeuksia nukkua. Kaiken muun lisäksi hänen unirytminsäkin tuntui olevan sekaisin.

Eteisestä kuului kolinaa, ja hetken päästä Momi ilmestyi keittiöön. Blondin tytön pitkähköt hiukset olivat sekaisin ja tämä näytti muutenkin vastaheränneeltä, vaikka oli täysissä pukeissa.

”Ei kai Take ole vielä ylhäällä?” tämä kuiskasi ja vilkaisi poikien huoneen suuntaan.

”No, älä nyt naurata”, Astara hymähti puurokattilan luota.

”Missäs sinä olit?” Vanille kysäisi.

”Bladen luona”, Momi mutisi. ”Minun kyllä piti tulla kotiin, mutta sitten nukahdin ja yhtäkkiä oli aamu.”

”Eivätkö hänen vanhempansa sano mitään?” punapää kummasteli. Hän ei olisi ikinä kehdannut yöpyä kenenkään luona tuolla tavoin. Johan kaikki arvaisivat, mitä suljettujen ovien takana tapahtui… tai pahimmassa tapauksessa pelkän verhon. Kaikilla perheillä ei ollut erillisiä makuuhuoneita.

”Hmmm, eivät. Itse asiassa luulen, että he pitävät minusta”, Momi kertoi. ”He ovat tosi mukavia, melkein toivoisin, että he olisivat minun vanhempiani.”

”No, tuota menoa he ovat kohta appivanhempiasi”, Astara nauroi ja nosti samalla puurokattilan liedeltä.

Vanille ryhtyi laittamaan lautasia pöydälle. Momi puolestaan istahti omalle paikalleen. Vaikka blondi väitti nukahtaneensa, tämä näytti pikemminkin siltä, että oli ollut koko yön hereillä.

”Niin… mistäs sitä tietää”, tämä mutisi.

”Joko Blade on kysynyt kysymyksen?” Astara tiedusteli.

”Jumalatar sentään, ei!” Momi huudahti. ”Vastahan me ollaan hetki kuljettu yhdessä.”

”No, alat olla jo sen ikäinen, että sitäkin on hyvä miettiä”, vanhempi tuumasi.

”Olen minä miettinyt”, blondi kommentoi.

”Ja?” Vanille uteli.

”En tiedä. Me ollaan… tai siis… no kun…”

Sekä Astara että Vanille kääntyivät tuijottamaan blondia, joka kiemurteli tuolissaan. Punapäästä näytti siltä, että toisella oli jotain mielensä päällä, mutta tämä ei saanut asiaa kakistettua ulos.

”Kerro nyt”, Vanille pyysi.

”Ei se mitään ole. Pikku juttu”, Momi väitti, mutta tämän ilme kertoi muuta. Kyse oli jostain isommasta. Vanille huomasi olevansa äärimmäisen utelias, hän halusi tietää tarkemmin ystävänsä kuulumisista. Tämä oli viettänyt niin paljon aikaa Bladen kanssa, ettei heillä ollut ollut aikaa höpistä samalla tavalla kuin aiemmin.

”Mikä on pikku juttu?” Matsun ääni kuului ovelta. Poika hieroi silmiään ja marssi keittiöön. Tämä lysähti pöydän ääreen ja ryhtyi mättämään puuroa lautaselleen kyselemättä. Take ja Nobu seurasivat esimerkkiä. Vanille vilkaisi kolmikkoa ja totesi mielessään, että nämä olivat ehkä oppineet liian hyvän päälle.

”Ei mikään”, Momi kiirehti sanomaan. ”Minä vain kompuroin eilen ja teloin jalkani.”

”Et kai sinä taas ollut huvittelemassa?” Take puuskahti.

”No, en ollut! Liukastuin vain”, Momi ärähti.

”Sinun pitäisi katsoa tarkemmin, mihin astut”, Matsu huomautti.

”Olet kyllä ollut aika paljon pois kotoa”, Take sanoi. ”Sinun pitäisi ottaa oppia Vanillesta. Hän opiskelee ja käy töissä eikä tee paljon muuta. Hän toimii niin kuin pitääkin.”

”Ja sehän sopii sinulle”, Momi tuhahti. ”Kaikki erilainen on sinulle kirosana.”

”Mitä oikein vihjailet?”

”Sitä, että sinä olet suvaitsematon juntti!”

”Momi!” Vanille huudahti. Ei tuolla tavoin puhuttu kenellekään, oli rumaa sanoa toisesta noin. Take ei ehkä ollut maailman suvaitsevaisin ihminen, mutta noin ei silti saanut sanoa.

”Jonkun pitäisi opettaa sinulle tapoja”, Take ärähti.

”Momi hei, sinun kyllä pitäisi muistaa paikkasi”, Matsukin huomautti. ”Klaanin miehille ei puhuta noin.”

”Behemothit minä niistä! Me emme elä missään klaanissa enää, meillä on omat säännöt”, Momi ärähti takaisin.

”Sinä olet silti Noctusin klaanin jäsen”, Take väitti. Poika oli tietenkin oikeassa. Myös Vanille oli edelleen Dian klaanin jäsen, vaikka kaikki muut olivat kuolleet. Häntä sitoivat klaanin perinteet joka tapauksessa. Jos Noctusin klaanissa miehet olivat johdossa, asiaa ei käynyt kiistäminen, vaikkei elänytkään klaanin piirissä. Tosin joskus Vanille mietti, olivatko klaanien säädökset liian vanhanaikaisia. Hän ei kuitenkaan ollut oikea ihminen päättämään asiasta, sellaiset jutut kuuluivat vanhimmille.

Momi kauhoi puuroa lautaselleen ja ryhtyi mättämään sitä suuhunsa sanomatta mitään. Tytön kasvoilla oli kuitenkin kiukkuinen ilme. Vanille uskoi, että tämän ärtymys johtui lähinnä salailusta. Tämä ei uskonut saavansa Taken ja Matsun hyväksyntää suhteelleen, joten tämä oli jo valmiiksi puolustuskannalla. Vanille sen sijaan ei uskonut, että asiasta tulisi isoa ongelmaa. Take ei tosin ollut hyväksynyt serkkunsa seurustelua Fangin kanssa, mutta jos Vanille oli oikein ymmärtänyt, oli jutussa muutakin kuin klaanien välisiä kiistoja. Blade oli hyvä poika, joka tienasi itse rahansa. Takella ei olisi pitänyt olla valittamista tästä.

”Onneksi edes osa porukasta ymmärtää paikkansa”, Take mutisi ja ryhtyi myös syömään. Vanille tarttui vuorostaan kauhaan ja lappoi ruokaa lautaselleen. Joskus hänestä tuntui, että Take oli liian tiukka, mutta hän nieli kommenttinsa. Ei ollut hänen asiansa arvostella toisten klaanien tapoja.

”Minä arvostan itsenäistä ajattelua”, Astara huomautti ottaessaan kauhan Vanillelta. Take loi pitkän silmäyksen tyttöön, muttei sanonut mitään. Kaikki söivät aamiaisensa hiljaisuuden vallitessa. Vanille toivoi, että heidän pienessä perheessään olisi vallinnut sopu, mutta toisinaan vaikutti siltä, että pinnan alla kyti liikaa. Asiat olisi vain pitänyt nostaa pöydälle ja käsitellä. Sen sijaan kaikilla tuntui olevan salaisuuksia.

~o~

Astara oli lähtenyt viettämään iltaa Fangin kanssa. Valitettavasti Vanille oli kateellinen vanhemmalle tytölle. Hän ei ollut nähnyt Fangia aikoihin ja huomasi ikävöivänsä tätä yhä enemmän. Hän olisi antanut paljon, jos olisi vain voinut jutella tämän kanssa. Kuitenkin tämän kohtaaminen tuntui päivä päivältä yhä mahdottomalta. Nyt kun Astara vielä kertoisi terveisensä… no, Vanillesta tuntui, ettei hän voisi koskaan enää katsoa Fangia silmiin, jos he sattuisivat törmäämään toisiinsa.

Momi oli puolestaan häipynyt pitämään hauskaa Bladen kanssa. Tämä ei ollut vieläkään kertonut Takella, vaikka molemmat, Vanille ja Astara, olivat yrittäneet painostaa tätä. Momi ei uskonut, että kertomisesta oli mitään hyötyä. Tämä oli vain sanonut, että kertoisi, kun aika oli oikea.

Myös Nebu oli tyttöystävänsä kanssa. Kyseisestä suhteesta Take oli sentään selvillä, mutta poika ei ollut vielä suostunut siihen, että tyttö muuttaisi heidän asuntoonsa. Asiaa voitiin kuulemma harkita, kun suhde olisi tarpeeksi vakavalla pohjalla.

Mitä taas Matsuun tuli… No, Vanille ei edes tiennyt, mitä tämä oli tekemässä. Kotona tämä ei kuitenkaan ollut. Punapää sai siis lueskella jälleen ihan rauhassa keittiössä. Valitettavasti hän joutui uudestaan toteamaan, että tarvitsi uuden kirjan. Hän alkoi jo osata Lavenderin opuksen sanasta sanaan ulkoa.

Vanille harkitsi jo kirjastoon lähtemistä, mutta hän ei ehtinyt nousta pöydän äärestä, kun Take ilmestyi keittiöön. Poika vilkaisi tiskivuorta, muttei sanonut mitään. Silti punapää ehti tuntea omatunnonpistoksen, kun ei ollut tehnyt sille mitään. Ei ollut hänen tiskivuoronsa, mutta toisaalta kaikilla muilla oli jotain menoa ja hän vain istui joutilaana kotona.

”Sinulla on ilmeisesti kiirettä”, Take huomautti ja sai Vanillen omatunnon huutamaan entistä kovemmin.

”No, olen yrittänyt opiskella”, tyttö totesi puolustukseen ja näytti kirjaansa.

”Hmmm, mitä sinä opiskelet?” poika kysäisi.

”Yrttejä ja niiden käyttömahdollisuuksia”, punapää kertoi.

Take istahti pöydän ääreen Vanillen viereen ja ryhtyi selailemaan tytön kirjaa. Poika ei kuitenkaan keskittynyt yhteenkään sivuun niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt omaksua tarjotut tiedot.

”Tämä on arvokasta tietoa kaikki”, Take totesi. ”Jokaisen naisen on hyvä tietää parantavista yrteistä, sillä lapset tapaavat sairastaa paljon.”

”Totta”, Vanille myönsi, vaikkei ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta. Tietysti lapset sairastivat useammin kuin aikuiset, mutta Vanille oli jotenkin ajatellut, että voisi käyttää taitojaan – tulevia sellaisia – hyödyksi, jos syttyisi uusi sota Cocoonia vastaan. Hän voisi huolehtia taistelevista sotilaista, jottei Gran Pulse kärsisi enää niin suurista menetyksistä kuin aiemmin.

”Van?” Take keskeytti tytön pohdinnan.

”Niin?”

”Minusta on hienoa, että jaksat panostaa tähän aiheeseen. Sinusta tulee vielä hyvä vaimo”, poika kertoi.

”Kiitos.” Jälleen kerran Vanille tunsi jäävänsä sanattomaksi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla iloinen kehuista, mutta hän ei vain osannut suhtautua niihin oikein. Silti hän hymyili pojalle vakuuttaakseen olevansa otettu tämän sanoista.

Take tarttui tytön käsiin ja hyväili tämän sormia omillaan. Vanille tunsi vaistomaista halua nykäistä kätensä pois pojan otteesta, mutta pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Tämä oli normaalia pariskuntien kanssakäymistä, ja hän halusi ennen kaikkea olla normaali.

”Sinä olet sellainen tyttö, jollaisen olen aina halunnut rinnalleni”, poika kuiskasi.

”Niinkö?”

”Kyllä. Olet kaunis, hyvästä suvusta ja tiedät, miten asioiden kuuluu olla.”

Niin juuri. Vanille tiesi liiankin hyvin, miten asioiden piti olla. Hän myös pyrki käyttäytymään niin, mutta välillä tuntui, että hän teki jatkuvasti virheitä. Hän ei kokenut täyttävänsä muiden odotuksia yrityksistä huolimatta. Onneksi Take ei kuitenkaan ollut huomannut sitä.

Take kumartui lähemmäs Vanillea. Pojan silmissä oli kysyvä katse, mutta tyttö sulki silmänsä, ettei olisi joutunut kohtaamaan sitä. Ilmeisesti Take tulkitsi sen merkiksi, sillä tämä painoi huulensa Vanillen huulia vasten. Suudelma oli pehmoisen lämmin, ei varsinaisesti epämiellyttävä, muttei erityisen miellyttäväkään. Se ei herättänyt kaipausta tai kiherrystä, jota sen olisi pitänyt herättää.

Silti Vanille vastasi suudelmaan. Hän tiesi, että niin kuului tehdä. Niin oli oikein, kaikki olisivat toimineet niin. Hän oli onnekas, koska Take halusi juuri hänet. Hänen vanhempansa olisivat pitäneet poikaa oikein sopivana.

Taken käsi löysi tiensä Vanillen selän taakse. Se painoi tytön lähemmäs poikaa. Vanille ei vastustellut vaan antoi virran viedä mukanaan. Hän kiersi kätensä pojan kaulaan ja keskittyi hetkeen kaikella huomiollaan. Taken suuteleminen menetteli, poika ei kuolannut hänen naamalleen, vaan hallitsi homman ja otti muutenkin tilanteen haltuunsa. Vanillen tarvitsi vain seurata mukana.

Hyvin pian Vanille huomasi siirtyneensä omalta tuoliltaan Taken syliin. Hänellä oli ajoittain tunne, että hän tarkkaili tapahtumia itsensä ulkopuolelta, toimi, muttei kuitenkaan ollut henkisesti läsnä. Silti hän ei tehnyt elettäkään estääkseen poikaa, kun tämän kädet hieroivat hänen selkäänsä ja etsivät tietään puseron alle.

Tytön vatsa kipristeli jännityksestä, kun hän ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän tunsi olonsa epävarmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Hän olisi halunnut nousta ja rynnätä makuuhuoneeseen piiloon lukitun oven taakse, mutta silti hän vain jatkoi Taken suutelemista. Näin kuului olla, tämä oli oikein. Nyt hän toimi niin kuin normaalin tytön kuului toimia.

Take irrottautui suudelmasta ja veti henkeä. Vanille avasi silmänsä ja antoi hymyn nousta huulilleen, mutta vältteli pojan katsetta. Hänen hengityksensä oli tihentynyt ja sydän hakkasi rintaa vasten, mutta hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla iloinen reaktiostaan vai ei.

”Sinua taitaa ujostuttaa”, Take hymähti ja veti kätensä pois tytön paidan alta. ”Onko sinulla vielä ollut ketään?”

Vanille muisti varsin hyvin Momin sanat. Pojat halusivat olla ensimmäisiä, joten näille ei saanut paljastaa aiempia kokemuksiaan. Ei sillä Vanille ei olisi muutenkaan kertonut kenellekään, ketä oli ehtinyt suudella ennen Takea. Jumalatar häntä siunatkoon, ettei kukaan saisi koskaan tietää.

Tyttö puisteli päätään katse alas luotuna. Take kuitenkin tarttui hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan.

”Sinä todella olet sellainen kuin naisen kuuluu ollakin”, poika totesi ja soi Vanillelle tyytyväisen hymyn.

”Kiitos”, Vanille mutisi. Hän hymyili aidosti, hän oli päässyt tavoitteeseensa. Hän oli muiden silmissä sellainen kuin hänen kuuluikin olla. Kunpa hänen sisimpänsäkin voisi muuttua oikeanlaiseksi. Kuinka kauan siihen menisi?

Take siirsi Vanillen pois sylistään ja nousi tuolista. Tämä venytteli lihaksiaan ja vilkaisi eteisen suuntaan.

”Osaatko sanoa, missä kaikki muut ovat?” poika tiedusteli.

”Tapaamassa ystäviään kai”, Vanille vastasi epämääräisesti. Hän ei voinut kertoa, missä Momi luuhasi eikä Astarankaan menoista kannattanut sanoa. Nebun puuhat puolestaan olivat päivänselviä kaikille, sen verran Matsu oli poikaa piikitellyt rysän päältä kiinni jäämisestä.

”No, sitten voisi kuvitella, etteivät he ihan heti tule kotiin… huomenna on kuitenkin vapaapäivä”, Take pohdiskeli ääneen. Vanille nyökkäsi pojalle, tämä oli oikeassa. Momi ei välttämättä tulisi koko yönä, mutta sitä punapää ei sanonut Takelle.

”Se tarkoittaa, että saamme viettää aikaa ihan kahdestaan”, Take huomautti ja virnisti. Vanillen vatsassa muljahti, kun sanat upposivat hänen tajuntaansa. Poika oli oikeassa, heillä oli paljon aikaa. Kukaan ei häiritsisi heitä. Tytön sydän alkoi jyskyttää uudestaan. Hän oli ansaan ajettu eläin vailla pakokeinoa.

”Ei kai sinua pelota?” Take kysäisi ja sipaisi tuttuun tapaansa hiukset pois otsaltaan.

”Ei”, Vanille vastasi ja hymyili.

”Kaikkia yleensä jännittää ensimmäisellä kerralla”, poika jatkoi, eikä Vanille voinut olla miettimättä, monenko tytön neitsyyden tämä oli ehtinyt viedä, jos tiesi noin tarkkaan kaikkien jännittävän. ”Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään, mitä sinä et halua, ja minä lupaan olla varovainen. En koskaan voisi satuttaa sinua.”

Kyllä voisit, Vanille huomasi ajattelevansa, mutta tunsi saman tien omatunnonpistoksen. Take oli pyytänyt anteeksi, tämä ei ollut tarkoittanut tehdä niin. Oli väärin syyttää toista enää, kun asia oli jo sovittu.

”Tiedän sen”, tyttö huomasi sanovansa.

Take ojensi kätensä. Vanille epäröi hetken, mutta tarttui siihen kuitenkin. Hän seurasi kiltisti poikien makuuhuoneeseen, vaikka hänen sydämessään jysähti, kun ovi painui kiinni. Hän tiesi, mikä oli oikein ja miten kuului elää.

~o~

Taken käsi painoi raskaana Vanillen vyötäröä. Tyttö kampesi sen pois päältään ja livahti sängystä. Nopeasti hän kiskoi puseron ja hameen ylleen ja kasasi muut vaatteensa mytyksi kainaloonsa. Hyvin hiljaa hän sipsutteli ulos makuuhuoneesta keittiön läpi tyttöjen puolelle. Astaran sängyssä näkyi epämääräinen möykky, mutta Momin oli edelleen sijattu. Blondi oli jäänyt taas kerran Bladen luokse. Eikö tämä tajunnut, että tuolla tavoin salailemisesta tuli yhä vain vaikeampaa?

Vanille huokaisi ja ryhtyi vaihtamaan yövaatteita päälleen. Hetken kuluttua hän makasi jo omassa sängyssään turvallisesti oman peittonsa alla. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Jotenkin hän oli kuvitellut, että… että Taken kanssa oleminen muuttaisi hänet, että asiat alkaisivat tuntua oikeilta ja hyviltä.

Ei voinut sanoa, että tytöstä olisi varsinaisesti tuntunut pahalta. Hyvä on, Momi oli puhunut totta, kun oli sanonut, että se sattuisi vähän. Oli se sattunut, hetken aika paljonkin. Sitten jokin oli antanut periksi, eikä kipu ollut tuntunut ihan yhtä pahalta. Jossain kohtaa se oli lakannut jopa kokonaan, mutta erityisen nautinnollista touhu ei ollut tosiaan ollut.

No, jos Momi tiesi, mistä puhui – ja niin voitiin kyllä olettaa – seuraavan kerran ei pitäisi enää sattua. Vanille ei vain ollut aivan varma, halusiko kokea seuraavaa kertaa. Hän oli aina kuvitellut, että kokemus olisi jotenkin todella huumaa ja tajunnanräjäyttävä, sellainen kuin hyvissä tarinoissa. Sen sijaan hän ei ollut oikein tiennyt, mitä vaatteiden riisumisen jälkeen olisi kuulunut tehdä tai jos oli jotain tiennytkin, niin ei ollut uskaltanut kokeilla.

Vanille ei osannut sanoa, oliko Takella aiempaa kokemusta. Pojan puheista olisi voinut päätellä niin, mutta eikö koko jutun olisi silloin pitänyt tuntua paremmalta? Olihan poika ollut innokas koskettelemaan Vanillea sieltä sun täältä, mutta jotenkin tytölle oli jäänyt päällimmäiseksi tunne kiireestä.

Tyttö kääntyi kyljelleen ja rutisti tyynyn kainaloonsa. Hän oli avannut oven uuteen maailmaan ja pelkäsi nyt, ettei voinut sulkea sitä enää. Kun oli kerran suostunut, täytyi suostua toisenkin kerran. Niinhän se meni? Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos hän ei olisi antanut tilanteen kehittyä niin pitkälle. Hänen olisi pitänyt odottaa pidempää. Take oli kuitenkin vakuutellut, että kaikki menisi hyvin… ja periaatteessa poika oli puhunut totta. Vanillessa vain oli jotain vikaa.