Ficcikirjasto

Olinko ollut sittenkin väärässä?

En tiennyt enää, mitä olisi pitänyt ajatella.

Kaikki oli hajonnut palasiksi, jo toisen kerran elämässäni.

Oli jo ilta, kun Vanille pääsi vihdoin kotiin. Take oli vienyt hänet ensin lepäämään setänsä taloon ja pakottanut sitten vielä jäämään päivälliselle. Punapää oli hädin tuskin saanut syötyä, mutta hän oli lopulta pakottanut ruuan kurkustaan alas, kun kaikki olivat vaikuttaneet huolestuneilta hänen kunnostaan.

Tyttö oli vihdoin tajunnut kaikki ilmassa leijuneet arvoitukset. Kaba oli Taken serkku, juuri se sama serkku, joka oli seurustellut Fangin kanssa. Koska nämä olivat molemmat tyttöjä, suhdetta ei tietenkään ollut hyväksytty kummassakaan klaanissa. Kaikki olivat huolellisesti salanneet tämän yksityiskohdan Vanillelta. Take oli tiennyt, Momi oli tiennyt ja Astara oli aivan varmasti tiennyt, mutta kukaan ei ollut kertonut punapäälle, ei edes Fang.

Toiset eivät olleet luottaneet Vanilleen tarpeeksi. Se oli loukkaavaa. Toisaalta punapää tajusi, että myös hän oli loukannut Fangia. Ensin hän oli mennyt suutelemaan toista ja sitten pakoillut tätä. Vanhemman silmissä täytyi näyttää siltä, että hän oli vain leikitellyt.

Toisaalta ehkä oli parempi näin. Olihan selvää, ettei mitään muuta ratkaisua ollut. Fang oli jo kerran kokenut hyljeksintää väärän valinnan takia. Sen täytyi olla kamalaa, Vanille ei halunnut kokea sitä eikä pakottaa Fangiakaan kokemaan uudestaan. Hän tiesi sellaisen olevan väärin.

Tytön häpeä ei ollut muuttunut mihinkään uusien tietojen valossa. Se oli korkeintaan pahentunut. Hän oli saattanut Fangin kiusaukseen typerällä käytöksellään, asettanut ansan heille kummallekin. Hän oli vääränlainen, valitettavasti myös Fang oli. Vanhempi tyttö oli tehnyt saman aiemmin. Sen takia Taken serkku oli lähetetty pois kylästä. Niin suuresta häpeästä oli kyse.

”Sinun on paras mennä suoraan nukkumaan”, Take kehotti Vanillea. ”Jos olosi on vielä huomenna huono, Momi voi kertoa töissä, että olet sairaana.”

”Kyllä minä pärjään”, punapää vakuutteli. ”Voin jo ihan hyvin.” Se oli luultavasti paksuin vale, jonka hän oli ikäpäivänä päästänyt suustaan. Hän sielunsa ja sydämensä olivat rusertuneet rusinankokoisiksi, hän ei uskonut koskaan toipuvansa.

”Ota kuitenkin rauhallisesti ja kerro minulle, jos saat vielä samanlaisia kohtauksia”, Take jatkoi. ”Varaan sinulle ajan parantajalle, jos tilanne jatkuu. Parempi tarkistaa, ettei mitään ole vialla.”

”Ihan totta. Ei se ollut mitään, sinä huolehdit liikaa”, Vanille yritti.

”Tietenkin huolehdin. Sinä olet tärkeintä tässä maailmassa, haluan pitää sinut kunnossa”, poika hymähti ja suukotti Vanillea huulille. ”Mene nyt nukkumaan.”

”Yhym, hyvää yötä!”

Vanille karkasi makuuhuoneen puolelle, ennen kuin Take ehti vastata. Hän sulki oven ja nojasi selkänsä sitä vasten. Hän oli aivan lopussa, päivä oli ollut suorastaan hirvittävä aamusta asti.

”Missä hiivatissa sinä olit koko päivän?” Momi sihahti sängyltään ja nousi istumaan. Myös Astaran hahmo kohosi pimeässä huoneessa.

”Noctusin klaanin asuinalueella”, Vanille vastasi.

”Oletko sinä tosissasi Taken kanssa?” blondi vaati tietoa. Vanille ei vastannut. ”Et voi olla! Ihan totta, yök!”

”Hän on serkkusi. Itse sanoit, ettei hän tarkoita pahaa”, punapää huomautti.

”Olin väärässä. Hän on läpimätä paska!” Momi puuskahti.

Vanille antoi jalkojensa pettää ja valui lattialle istumaan. Momi oli oikeutetusti Takelle vihainen, aamuinen sotku oli paisunut kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Oli myös väärin, että poika yritti naittaa tyttöä jollekulle. Kenties se oli klaanin tapa, mutta Momi oli jo löytänyt oman rakkaansa.

”Oletko sinä ihan kunnossa?” Astara kysyi. ”Kuulimme oven läpi, mitä sinä ja Take puhuitte.”

”Joo, olen, olen”, Vanille huokaisi. ”Take ylihuolehtii.”

Yhtäkkiä punapään teki mieli kimmahtaa jaloilleen ja kirkua toisille päin naamaa, että nämä olivat valehdelleet hänelle, että nämä olivat salanneet asioita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Olisi ollut Fangin asia kertoa hänelle, ei kenenkään muun.

Kenties Fang oli yrittänyt kertoa… Nyt, kun Vanille pohti, toinen oli maininnut suhteesta toisinaan, ottanut sen puheeksi. Ja sinä iltana, jona he olivat lopulta suudelleet, Fang oli melkein kertonut, miksei suhde ollut sallittu. Fang oli sanonut, että Vanille ei ollut tarpeeksi selvä. Tämä oli luvannut kertoa myöhemmin, niin, Fang oli sittenkin aikonut kertoa hänelle.

Miksei Fang sitten ollut etsinyt Vanillea käsiinsä? Tämä oli vain kadonnut hänen elämästään samalla tavalla kuin Vanille oli vältellyt tätä. Katuiko Fang tapahtunutta? Punapää kieltämättä katui… ja toisaalta ei katunut. Hän ei tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Yksi suudelma oli muuttanut hänen sisintään käsittämättömällä tavalla, mutta hän tiesi sen olleen syntinen suudelma. Sitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, koska niin ei kuulunut olla.

”Kuinka kauan sinä olet ollut Taken kanssa?” Momi tiedusteli. Vanille kohautti olkapäitään.

”Jonkin aikaa, emme halunneet pitää asiasta meteliä”, tyttö vastasi.

”Olisit voinut silti kertoa…” blondi jupisi.

”Sinä olet ollut niin kiireinen, etten halunnut vaivata”, nuorempi puolustautui.

”No joo… tässä on vähän kaikkea…”

Momi huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle. ”Astara muuten kertoi, että Take kielsi puhumasta minulle.”

”No, Take ei ole nyt kuulolla.”

”Aiotko olla muuten puhumatta?”

”Minä… en tiedä. En haluaisi tapella hänen kanssaan.”

”Sinun ei pitäisi antaa hänen pompottaa tuolla tavoin”, Astara huomautti. ”Minusta Take yrittää määräillä liikaa.”

”Se johtuu siitä, että hänen isänsä oli niin korkeassa arvossa”, Momi tuhahti. ”Take luulee itsestään liikoja.”

”Hänestä suunnitellaan Noctusin klaanin päämiestä hänen setänsä jälkeen”, Vanille kertoi.

”Eikä? Hiivatti, onneksi minä vaihdan kohta klaania!”

Vanille kohotti kulmiaan, mutta tietenkään toinen ei nähnyt elettä pimeässä. Oliko Momi sittenkin sopinut naimisiinmenosta Bladen kanssa? Siltä tuo ainakin kuulosti.

”Tiedättekö… oli aika tyhmä idea muuttaa tähän kämppään”, Momi jatkoi. ”Siis sinulle se varmaan oli hyvä juttu, Van, kun pääsit pois orpokodista. Ja minusta on ollut ihanaa tutustua teihin paremmin, mutta muuten tämä homma kusee. Me tapetaan toisemme kohta.”

”Olet oikeassa. Meitä on liian monesta klaanista, emme ymmärrä toisiamme tarpeeksi hyvin”, Astarakin sanoi. ”Nebu ja Violet aikovat etsiä oman paikan jossain vaiheessa.”

”Lähdetkö sinä heidän mukaansa?” Vanille kysyi.

”En. Lupasin Fangille pysyä täällä niin kauan kuin sinäkin pysyt”, vanhempi vastasi.

”Mutta… miksi?”

”Fang on paras ystäväni. Hän tietää nyt, ettei voi olla rinnallasi, ettet sinä halua sitä. Hän ei kuitenkaan luota Takeen, joten hän haluaa, että joku huolehtii sinusta hänen puolestaan”, Astara selvitti.

Vanille olisi halunnut vajota lattian läpi. Kaiken jälkeen Fang edelleen kantoi hänestä huolta. Punapää teki muiden elämästä vaikeaa, hänen takiaan Fang kärsi. Myös Astara oli loukussa, koska hän oli sotkenut oman elämänsä. Jos häntä ei olisi ollut, muilla olisi huomattavasti helpompaa. Oli väärin, että hän oli selvinnyt hyökkäyksestä ja moni viisaampi ja parempi ihminen oli kuollut.

”Minä pärjään kyllä, ei sinun tarvitse minun takiani jäädä”, punapää sanoi. Hän ei halunnut olla kaikille pelkkä vaiva ja riesa.

”Nääh, pidän tästä kämpästäkin, enkä halua enää takaisin vanhempieni nurkkiin”, Astara kuittasi. ”Takekin varmaan asettuu aikanaan… ja voihan olla, että hän muuttaa vielä takaisin klaaninsa luo.”

”No, mutta Van joutuu muuttamaan myös, jos on tosissaan Taken kanssa!” Momi protestoi. ”Minä en vieläkään voi uskoa tätä. Sinä ja Fang vaikutitte niin läheisiltä. Se oli minun vikani. Eikö ollutkin? Minun olisi vain pitänyt pitää suuri suuni kiinni!”

”Mikä oli sinun vikasi?” Vanille kummasteli.

”Teidän ero!”

Vanille räpytteli silmiään. Oliko Momi tosissaan kuvitellut, että hän oli ollut Fangin kanssa? Hehän olivat olleet vain ystäviä, kunnes Vanille oli mennyt pilaamaan koko jutun. Jos punapää ei olisi suudellut vanhempaa tyttöä, kaikki olisi ollut hyvin. Ehkä silloin hänellä ei olisi ollut sekavia tunteitakaan tätä kohtaan. Ei, kyllä ne tunteet olivat olleet olemassa jo aiemmin. Hän ei vain ollut osannut määritellä niitä, ei antaa niille nimiä. Yhtä kaikki, ne olivat vääriä, joten niiden olisi pitänyt pysyä piilossa.

”Emme me…” Vanille ei saanut sanottua lausettaan loppuun. Koko ajatus oli mahdoton. Hän ei voinut puhua suhteesta Fangin kanssa, sellaista ei voinut olla olemassakaan. Se ei kuulunut hänen menneisyyteensä, nykyhetkeensä, saati sitten tulevaisuuteensa. Oli olemassa kiellettyjä asioita ja tabuja, suhde toiseen naiseen oli jälkimmäinen.

Samassa punapää tajusi jotain. Momi oli aidosti pahoillaan, kun luuli erottaneen hänet ja Fangin. Momi oli koko ajan kuvitellut heidän olevan yhdessä eikä silti vihannut Vanillea. Astara oli Fangin paras ystävä, joten tämän täytyi tuntea toinen tyttö hyvin, varmasti tämä tiesi Kabasta. Silti tämä piti Fangin puolia aina. Myös Blade oli sanonut, että Fang oli okei.

Kaikki eivät pitäneet kiellettyä suhdetta pahana asiana. Itse asiassa Vanillen lähipiiri koostui ihmisistä, joiden mielestä myös tytöt saivat kulkea yhdessä. Punapää ei vain koskaan ollut nähnyt sitä, hän oli tuijotellut omaan napaansa liikaa ja vellonut niin syvällä omassa häpeässään, ettei ollut nähnyt hyväksyntää ympärillään.

”Ei se ollut sinun vikasi, Momi”, Astara kuittasi, kun Vanille ei sanonut mitään. Punapää käänsi katseensa vanhimpaan, mutta erotti pimeässä vain tämän ääriviivat. ”Fang sanoi, että hän meni liian pitkälle liian nopeasti ja säikäytti Vanillen.”

”Hänkö?” punapää kummasteli.

”Sen takia hän on pitänyt etäisyyttä. Hän sanoi odottavansa, että sinä tulet hänen luokseen. Hän ei ole halunnut painostaa sinua. Hän myös kielsi sanomasta sinulle mitään, koska otat liian helposti syyllisyyden harteillesi”, Astara selitti. ”Olen nyt rikkonut lupaukseni, mutta kenties Fang antaa minulle anteeksi.”

”Mistä hän päätteli, että säikäytti minut?” punapää sai kysyttyä. Hän joutui pakottamaan sanat ulos suustaan, koska tajusi samalla myöntävänsä, että jotain oli todellakin tapahtunut. Tosin Astarahan oli tiennyt jo, Fang oli kertonut.

”Et tullut sovitulle tapaamispaikalle kolmeen päivään. Sen jälkeen hän luovutti”, vanhempi kuittasi. ”Ei ollut vaikea päätellä, että välttelet häntä. Minä yritin kyllä järjestää teille tapaamisen, mutta luistit siitä. Toisaalta se vahvisti vain epäilyksiä. Joko olit säikähtänyt tai tunsit inhoa tapahtuneen takia.”

Astara vaikutti tietävän aiheesta paljon, mutta kaiketi tämä oli keskustellut siitä Fangin kanssa. Oli hämmentävää, miten mutkattomasti toinen suhtautui koko juttuun. Take sen sijaan kutsui Fangia friikiksi, Sakurakin oli sanonut vinksahtaneeksi. Vanille tajusi, että olisi pian itsekin sellaisten puheiden uhri, jos hän uskaltautuisi kertomaan totuuden yleisesti.

Ja mikä oli edes totuus? Kyllä, Fangin suuteleminen oli tuntunut hyvältä. Kaikki Fangin kanssa tehty tuntui hyvältä. Vanille kaipasi yhteisiä hetkiään toisen tytön kanssa enemmän kuin mitään muuta. Ajatusta oli vaikea hyväksyä, mutta toisaalta hän tiesi sen olevan totta. Hän kuitenkin pelkäsi koko maailman kääntyvän häntä vastaan, jos hän toisi ajatuksensa ja tunteensa julki. Kenties hänellä oli ystäviä, mutta riittäisikö se? Oliko muutama ihminen tarpeeksi? Hän ei ollut ollenkaan varma, että uskaltautuisi erottumaan joukosta.

”Minun täytyy nukkua. Huomenna on herättävä aikaisin”, tyttö totesi ja ryhtyi riisumaan.

”Eikö tästä pitäisi puhua vielä?” Momi yritti. Vanille puisteli päätään, mutta tajusi sitten, ettei toinen välttämättä nähnyt elettä.

”Ei nyt.”

”Mutta –”

”Myöhemmin. Minä lupaan, puhumme myöhemmin. Tarvitsen nyt omaa aikaa”, punapää kuiskasi. ”En vain tiedä, kuinka paljon”, hän lisäsi hyvin hiljaa kavutessaan omaan vuoteeseensa.

~o~

Pojat ja Astara olivat jo lähteneet töihinsä, kun Vanille vielä laittoi itselleen aamiaista. Hän toimi kuin unessa. Kaikki tapahtui automaattisesti, kun hänen mielensä oli vaeltanut jonnekin muualle. Hänen täytyisi vähintään pyytää Fangilta anteeksi tekoaan.

Jos Vanille oli tulkinnut oikein Astaran puheita, Fangilla oli tunteita häntä kohtaan. Tunteita, joita hän oli ruokkinut suukottamalla toista. Hän oli johdattanut heitä kumpaakin harhaan, kaikki oli siis hänen syytään. Kunpa hän olisi ollut viisaampi. Fang oli ollut oikeassa, kun oli varoitellut häntä tekemästä humalassa mitään, mitä hän katuisi myöhemmin.

Mutta katuiko Vanille? Olisiko hän tehnyt toisin, jos voisi nyt valita? Tyttö yritti pohtia kysymystä, mutta huomasi pelkäävänsä vastausta. Hän oli koko ikänsä ollut jossain määrin kiltti tyttö. Toki hänkin oli koetellut rajoja ja tehnyt tyhmiä asioita, mutta vain sellaisia, mitä kaikki muutkin tekivät. Loppupelissä hän oli toiminut sääntöjen mukaan ja elänyt elämäänsä hyväksyttävällä tavalla. Oli mahdoton ajatus nousta kaikkia normeja vastaan, vaikka hän saisi ystäviensä hyväksynnän.

Punapää hypähti puolittain ilmaan, kun tyttöjen makuuhuoneen ovi paiskautui auki ja Momi rynnisti keittiön halki kylpyhuoneeseen. Hetken päästä suljetun oven takaa kuului jälleen yökkimistä. Vanille kurtisti kulmiaan tuijottaessaan ovea. Jotain oli pielessä, nyt hän pystyi vannomaan, ettei Momi ollut edellisenä iltana juonut pisaraakaan.

Tyttö hipsi ovelle ja koputti siihen, mutta ei saanut vastausta. Koska ovi ei ollut lukossa, hän avasi sen ja astui sisäpuolelle. Oksennuksen haju tunki epämiellyttävänä hänen nenäänsä, mutta hän yritti olla välittämättä siitä. Sen sijaan hän polvistui Momin viereen ja keräsi tämän hiukset käsiinsä, etteivät ne olisi sotkeutuneet.

Momin kasvot olivat kelmeät ja hikiset, kun tämä lösähti istumaan pienelle matolle. Vanille nousi vetämään vessan ja haki toiselle vettä, jonka tämä joi turhan ahnaasti. Punapää muisti itse turhan hyvin, miten jopa vesi saattoi tulla takaisinpäin, jos sen hörppi liian nopeasti oksentamisen jälkeen.

”Oletko sinä sairas?” Vanille kysyi. ”Take väittää, että sinä juopottelet, mutta minä tiedän, ettei se ole totta.”

”En ole”, Momi mutisi ja pyyhkäisi suupieltään. Vanille kosketti tämän otsaa, se tuntui nihkeältä.

”Kyllä sinä voit kertoa minulle.”

”Niin kuin sinä kerroit minulle seurustelevasi Taken kanssa”, blondi ärähti.

”Anteeksi. Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa jotain.”

Tytöt istuivat hiljaa matolla, vaikka Vanille tiesi, että heidän olisi pitänyt kiirehtiä syömään aamiaista ja lähteä sitten töihin. Jos he myöhästyisivät, he saisivat kuulla kunniansa, mutta jotenkin sillä ei vain nyt ollut väliä. Heillä oli selvittämättömiä asioita välillään, eikä yksi myöhästyminen sentään potkuja toisi.

”En minä ole sairas”, Momi huokaisi hiljaisuuden päätteeksi. Blondi nojasi selkänsä kylpyhuoneen kaapin ovea vasten ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Enkä myöskään juopottele, olet oikeassa siinä.”

”Mistä sitten on kyse?” Vanille uteli. ”Ei tuollainen oksentaminen jatkuvasti ole normaalia.”

Momi naurahti ja avasi silmänsä, joiden sininen katse oli yhtä aikaa surullinen ja säteilevä. Blondi näytti siltä, että oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Itse asiassa tämän kasvoilta kuvastui samanlainen hämmennyksen, ihastuksen ja kauhun sekasotku, joka oli vellonut jo pidemmän aikaa Vanillen sisimmässä. Jotain hyvin merkityksellistä oli tekeillä. Punapää oli kuitenkin varma, että Momin salaisuus oli erilainen kuin hänen. Se oli joka tapauksessa yhtä raskas kantaa.

”Minä olen… Minä ja Blade… me…” blondi soperteli. Vanille nyökytteli ja yritti näyttää hyväksyvältä. Oli kyse sitten mistä tahansa, hän ei kääntäisi selkäänsä Momille. Toinen oli osoittanut hyväksyvänsä hänet, vaikka hän oli rikkonut normeja. Hän seisoisi samalla tavalla Momin tukena.

”Meille sattui vahinko!” vanhempi lopulta ähkäisi. ”Olimme kyllä varovaisia, mutta niin kävi silti. En tajua, miten!”

”Millainen vahinko?” Oliko Blade jollain tapaa satuttanut Momia vai mistä oli kyse?

”Jumalatar, sinä olet joskus naiivi”, Momi huokaisi. ”Sellainen vahinko! Kumi hajosi tai jotain, mutta emme huomanneet sitä. Sitten tajusin, etteivät menkkani tulleetkaan, ja nyt… nyt seurustelen vessanpöntön kanssa joka hemmetin aamu.”

Vanille peitti suunsa kädellä ja tuijotti ystäväänsä. Kauhu möyri hänenkin vatsaansa, kun hän tajusi, miten helposti hänelle voisi käydä samoin. Jos Momi ei kerran ollut huomannut mitään ajoissa, ei Vanillekaan välttämättä huomaisi.

”Tietääkö Blade?” tyttö kysyi kätensä takaa. Momi nyökkäsi. ”Mitä hän ajattelee?” Blondi kohautti olkapäitään. ”Jättikö hän sinut?” Nyt toinen puisteli päätään, ja Vanille huokaisi helpotuksesta. Ainakaan Blade ei ollut juossut heti karkuun, kun oli kuullut uutisen. Sitä paitsi Momi oli viettänyt pojan luona edelleen paljon aikaa. Sen täytyi tarkoittaa, että pari oli edelleen lämpimissä väleissä.

”Mitä sin… te aiotte tehdä?” punapää kysyi. ”Oletteko ajatelleet… lähdettää sen?”

”Anima sentään!” Momi rääkäisi. ”Sehän olisi murha!”

”Niin, mutta jotkut lähdettävät silti lapsia, jos hetki on väärä”, Vanille huomautti. Hänestäkin lasten lähdettäminen oli ehdottomasti väärin, mutta hän halusi joka tapauksessa tukea Momia. Jos hän itse olisi ollut vastaavassa tilanteessa, hän olisi halunnut kuulla, että muut olivat hänen tukenaan oli hänen päätöksensä mikä tahansa.

”Pitäisikö sinusta minun sitten lähdettää se?”

”En sanonut niin. Se on vain yksi vaihtoehto.”

Momi nyökytteli. ”Olen minä miettinyt sitäkin, mutta se tuntuu väärältä. En minä pysty siihen.”

”Sitten teidän pitää joko mennä naimisiin tai antaa lapsi pois”, nuorempi luetteli, vaikka tiesi toisen olevan perillä vaihtoehdoista.

”Blade ei ole kysynyt minua”, blondi totesi. ”En kyllä tiedä, mitä vastaisin. Minusta koko avioliitto on ihan vanhanaikainen juttu. Naisten alistamista vain. Kyllä muutenkin voi olla yhdessä.”

”Sellaista ei katsota hyvällä.”

”Mitä väliä? Miksi aina pitäisi tehdä niin kuin muutkin? Miksi pitäisi olla samanlainen, jos on onnellisempi erilaisena?”

Vanille tajusi Momin olevan oikeassa. Jokaisen piti tehdä omat valintansa sen mukaan, mikä itsestä tuntui oikealta. Toiset eivät aina ymmärtäisi, mutta tärkeintä oli, että pystyi elämään itsensä ja valintojensa kanssa. Toisista pääsi aina eroon, mutta itsestään ei koskaan.

”Okei, ei teidän ole pakko mennä naimisiin. Olet ihan oikeassa”, punapää myönsi. ”Mutta Bladen pitää pystyä elättämään sinut… ja lapsi. Et voi heti jatkaa töitä.”

”Tiedän”, Momi voihkaisi. ”Hän sanoi pystyvänsä siihen. Hän aikoo avata oman viinikaupan, koska näinä päivinä ihmiset tarvitsevat piristystä elämäänsä. Hänen mukaansa toisista kylistä voi tuoda lisää viiniä Oerbaan ja siitä saa ison bisneksen, mutta minä en ole varma, onnistuuko se.”

”Voi se onnistua”, Vanille sanoi. Hän ei tiennyt mitään kaupan pitämisestä, mutta hän uskoi, että se oli silti mahdollista.

Blondi nyökytteli ja kietoi kätensä polviensa ympärille. Vanille katseli ystävänsä surkeaa olemusta. Kenties lapsi olisi ollut parempi lähdettää, jos se teki Momista noin onnettoman. Toisaalta blondista saattaisi vielä tulla hyvin onnellinen, jos asiat vain järjestyisivät.

”Jumalatar, Take tappaa minut”, Momi huokaisi. ”Miten minä muka kerron tästä hänelle ja Matsulle? Tai isoisälle? He ovat katsoneet minulle jo miehenkin.”

”Sinulla on jo Blade.”

”Eivät he siitä välitä. He vain haluavat pelata klaanin sääntöjen mukaan.”

”Sinä odotat Bladen lasta, eivät he voi muuttaa sitä.”

Vanille kiersi kätensä Momin ympärille, vaikka se oli hankalaa toisen tytön asennon takia. Hän keinutteli tätä rauhoittelevasti edestakaisin.

”Minä olen sinun tukenasi, kun kerrot heille. Minä puhun sinun puolestasi. Pyydetään Blade myös. Kyllä se menee hyvin”, punapää vakuutteli. ”Kaikki kääntyy hyväksi.”

”Toivotaan.”

Kumpikaan tytöistä ei puhunut, kun he könysivät keittiöön ja ryhtyivät syömään aamupalaa, jonka Vanille oli puolittain ehtinyt kattaa pöydälle. Punapäästä tuntui hyvältä, että he olivat nyt jakaneet salaisuutensa. Jakaminen ei poistanut kummankaan ongelmia, mutta kenties he olisivat yhdessä vahvempia.