Ficcikirjasto

Olin koko päivän niin innoissani, etten pystynyt keskittymään kunnolla oikein mihinkään. Päivällisaikaan yritin syödä edes jotain, mutta ruokakin tuntui sillä hetkellä turhalta asialta. Toisaalta oma käytökseni nauratti minua, ei ollut minun tapaistani innostua näin kovasti.

    

Päivällisen jälkeen kävin hakemassa miekkani hytistä ja menin kannella jo odottavan Jackin luokse. Kävelin paikalle hitaasti ja rauhallisesti yrittäen vaikuttaa siltä kuin tämä olisi minulle jokapäiväistä, tylsää rutiinia. Jack leikitteli miekkansa terällä kuin ei olisi minua huomannutkaan.

”No, mikä oppitunti on vuorossa tänään, kapteeni?” kysyin hieman leikkisään sävyyn. Jack kohotti katseensa miekastaan ja katsoi minua tarkasti kuin arvioiden, mihin minusta olisi.

”Ajattelin opettaa sinulle syöksyn”, hän sanoi viimein ja asettui varoasentoon. ”Seuraa nyt tarkasti, rakas. Syöksy on vaarallinen liike. Jos teet sen väärin vaarannat oman henkesi.”

    

Jack selitti minulle, että syöksy lyhentää välimatkaa vastustajaan ratkaisevasti. Juuri siksi se oli vaarallinen liike; mikäli ei ole tarpeeksi nopea, vastustaja voikin olla se, joka suorittaa piston.

”Sinun tulee suunnata aseen kärki sormiesi avulla tarkasti haluttuun osumapisteeseen”, Jack sanoi osoittaen minua miekallaan. Seisoin paikallani aivan hiljaa. En voinut olla tuntematta lievää pelkoa, vaikka olinkin varma, ettei Jack satuttaisi minua. ”Ojenna asekätesi suoraksi. Nosta etummainen jalkasi samoin kuin askeleessa ja ojenna se ponnistaen yhtä aikaa takajalan kanssa suoraksi pitkin taisteluviivaa.”

    

Seurasin Jackin liikkeitä tarkasti uskaltaen hädin tuskin hengittää. Hän laski etummaisen jalkansa maahan kantapää edellä, jolloin hänen polvensa koukistui eteenpäin antaen syöksylle lisää pituutta. Samaan aikaan kun hänen etujalkansa kosketti kantta, näin miekan terän osoittavan rintaani vain puolen sentin päässä ihostani. Nielaisin, hän olisi voinut halutessaan tappaa minut.

”Miksi noin kalpea, rakas?” Jack kysyi minulta ja veti miekan pois rinnaltani. ”Tiedäthän sinä, ettei vanha Jack koskaan vahingoittaisi naista.”

    

Naurahdin kevyesti ja otin oman miekkani esiin. Oli minun vuoroni yrittää. Asetuin varoasentoon ja hengitin syvään. Tiesin jo kokemuksesta, että miekkailussa kaikki näyttää helpommalta kuin mitä se käytännössä oli.)Hitaasti asetin miekkani terän Jackia kohti. Hän käveli välittömästi luokseni ja korjasi asentoani hieman.

”Älä anna kätesi täristä”, hän sanoi ja palasi paikalleen.

    

Tärisikö käteni? En ollut itse huomannut sitä, mutta kaipa se sitten tärisi, jos Jack niin väitti.

”Nyt astu eteenpäin, mutta muista koukistaa polveasi ja nojautua minua kohti”, Jack sanoi rauhallisesti.

    

Tein työtä käskettyä. Ilmeisesti nojasin kuitenkin hieman liikaa eteenpäin, sillä tasapainoni petti. Kaaduin vatsalleni kannelle, ja miekka kirposi kädestäni.

”Vittu, saatana, perkele, jumalauta!” kirosin suomeksi, ja Jack vilkaisi minua omituisesti.

”Mitä sanoitkaan, rakas?” hän kysyi minulta, kun nousin kannelta ja menin hakemaan miekkani.

”Miten niin?” kysyin ihmeissäni. Kai hän nyt kirosanoja osasi, hänhän oli merirosvo.

”Kuulosti siltä kuin olisit puhunut eri kieltä”, Jack vastasi katsoen minua yhä omituisesti.

”Ai… Niinkö?” mutisin nolona tajutessani, että olin kiroillut suomeksi. ”Älä siitä välitä, ei se ollut mitään.” Miten muka voisin kertoa puhuvani kieltä, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan?

    

Jack vilkaisi minua vielä kerran, mutta kehotti sitten jatkamaan harjoittelua.

”Älä kuitenkaan tällä kertaa nojaa ihan yhtä paljon eteen”, hän sanoi. Nyökkäsin kevyesti posket punoittaen. Montakohan kertaa onnistuisin vielä nolaamaan itseni päivän aikana?

    

Hioimme syöksyäni pitkän tovin. Kuten askeleiden kanssa, olin jälleen toivottaman hidas, mutta Jack sanoi sen olevan täysin normaalia aloittelijalle. Jostain syystä se ei lohduttanut minua yhtään. Halusin oppia miekkailemaan mahdollisimman nopeasti. En voinut tietää, milloin tulisin tarvitsemaan taitojani. Olin sentään nyt merirosvo, enkä uskonut, että se oli kovinkaan turvallinen ”ammatti”.

    

Kun olin oppinut syöksyssä tehtävän liikkeen, Jack huomautti, että seuraavaksi minun pitäisi päästä takaisin varoasentoon. Hän näytti minulle jälleen esimerkkiä. Hän veti takajalallaan itseään taaksepäin samalla oikaisten etujalkansa polvea. Samanaikaisesti hän myös koukisti aseettoman kätensä. Kun hän oli suoristanut etujalkansa, hän siirsi sen omalle paikalleen varoasennossa. Vasta tämän jälkeen hän koukisti suoristetun asekätensä.

    

Huomasin jälleen, että taaksepäin liikkuminen oli vaikeampaa kuin eteenpäin. Kompuroin ja kiroilin, kompuroin ja kiroilin yhä uudestaan, mutta pikkuhiljaa opin kuitenkin liikkumaan paremmin. Pari kertaa lensin rähmälleni kannelle, mutta tällä kertaa pidin huolta siitä, että pysyin englantilaisissa kirosanoissa.

    

Kun ilta alkoi pimentyä, lihaksiani särki, kuten ensimmäisen harjoittelukerrankin jälkeen. En ollut edistynyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta olin kuitenkin oppinut edes jotain. Päätin harjoitella ahkerasti joka päivä, sillä halusin ihan oikeasti oppia miekkailemaan kunnolla. Paitsi, että halusin tehdä vaikutuksen Jackiin, se takaisi myös turvallisuuteni. Ennen joutumistani 1600-luvulle olin ollut itsenäinen, omillaan toimeen tuleva nuori nainen, joka osasi pitää huolen itsestään. Nyt olin kaikkea muuta. Minulla ei ollut tuloja, olin muista riippuvainen, enkä osannut huolehtia itsestäni kovinkaan hyvin. Sen olin todistanut Port Royalissa.

”Rakas, miksi noin synkkä ilme? Sinähän edistyt ihan hyvin”, Jack sanoi minulle tullen aivan lähelleni seisomaan.

”En minä sitä… Muistelin vain tapahtumia Port Royalissa”, sanoin mitään ajattelematta. Eihän minun ollut pitänyt kertoa Jackille, mitä minulle oli tapahtunut.

”Et olekaan vielä kertonut siitä minulle”, Jack totesi. ”Eikö nyt olisi sopiva hetki?”

    

Ennen kuin ehdin vastata hänellä, Jack tarttui käteeni ja veti minut kannen poikki hytilleen. Hytissä oli aivan pimeää, joten hän sytytti pari kynttilää. Istahdin sängylle vakavin ilmein.

”Ei siinä ole mitään erityistä kerrottavaa”, sanoin hiljaa.

”Miksi sitten olet noin vakavan näköinen, rakas?” Jack kysyi. ”Jos siinä ei olisi mitään erityistä, et näyttäisi tuolta.”

”No, sanotaan sitten, etten halua puhua siitä”, tokaisin.

”Mistä sitten haluaisit puhua?” kapteenimme kysyi vakavasti. Olin ihmeissäni. Mistä lähtien hänen kaltaisensa mies halusi puhua ylipäätänsä mistään?

    

Nojauduin sängyllä taaksepäin siten, että sain tuettua itseni käsivarsieni varaan. Mietin epätoivoisesti uutta puheenaihetta. En todellakaan halunnut kertoa Jackille herra Smithistä, äitini kuvasta ja Philipistä. Pelkäsin menettäväni hänet, jos kertoisin totuuden.

”Mikset kertoisi, mitä teemme kun saavumme saarelle, jolla kapteeni Hookin aarre on?” kysyin sitten helpottuneena, että olin vihdoin keksinyt aiheen, josta Jack jaksaisi keskustella loputtomasti.

”Aah, sinusta on tulossa kunnon merirosvo”, Jack naurahti. ”No, jätän Black Pearlin Anamarian haltuun ja lähden itse muutaman miehen kanssa maihin etsimään aarretta. Pari heistä saa jäädä rannalle ja loput lähtevät kanssani sisämaahan. Jos ja kun löydämme aarteen, lähetän jonkun hakemaan lisää miehiä kantajiksi. Muussa tapauksessa palaamme kaikki laivalle.”

    

Nyökkäsin Jackille. Suunnitelma kuulosti ihan järkevältä. Sitten tulin ajatelleeksi omaa osuuttani siinä. Jackilla voisi mennä saarella useampikin päivä.

”Entä minä?” kysyin. ”Jäänkö minä laivalle?”

”Etkö sitten haluaisi, rakas?” Jack ihmetteli. Puistelin hänelle päätäni hieman masentuneena. Olisin mielummin hänen mukanaan, vaikka saattaisinkin joutua vaaraan.

    

Jack kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut kainaloonsa. Painoin pääni häntä vasten ja suljin silmäni.

”Voithan sinä tulla minunkin mukaani”, hän sanoi. ”Jos todella haluat. Se voi olla vaarallista.”

”Haluan”, sanoin aivan hiljaa.