Karibian kuumat tuulet: Luku 17

Karibian kuumat tuulet

(Aarresaari)


Jonkin ajan päästä nousin pois Jackin syleilystä, vaikka mielummin olisinkin jäänyt siihen koko yöksi.
”Rakas?” Jack kuiskasi kysyvästi.
”Olen pahoillani, Jack”, kuiskasin takaisin ja kävelin matalikosta kuivalle maalle. Jack nousi istumaan ja seurasi liikkeitäni, kun kuivasin itseni paitaani ja kiskoin lopulta vaatteet päälleni. Viimein hänkin nousi ja pukeutui. Seurasin hänen jokaista liikettään ja katseeni pysähtyi hetkeksi kahteen, ilmeisesti luodin jättämään, arpeen hänen rinnassaan. Menin takaisin hänen luoksensa ja painauduin hänen syliinsä.
”Minusta on vain parempi palata leiriin ennen kuin muut heräävät”, sanoin yrittäen selittää.
    
Jack nyökkäsi minulle ymmärtävästi ja tarttui sitten leukaani kohottaen sitä. Hän katsoi suoraan silmiini ja suuteli minua. Tällä kertaa suudelma oli ainoastaan hellä. Ehkä siinä oli jopa jotain rakastavaa, mutta en uskaltanut ajatella (tai toivoa) sellaista. Hänhän oli merirosvo, enkä uskonut merirosvojen rakastavan mitään muuta kuin itseään, laivaansa ja merta.
    
Lopulta palasimme leiriin. Vielä metsän reunassa Jack painoi kevyen suudelman huulilleni ja palasi sitten omalle nukkumapaikalleen. Minäkin palasin omalleni tuntien oloni yhtä aikaa onnelliseksi ja hieman orvoksi. Olinhan nukkunut tähän asti jokaisen yön Jackin kainalossa, ja nyt jouduin nukkumaan yksin. Asetin käteni pääni taakse ja kävin makaamaan selälleni. Huokaisin syvään ja annoin ajatusteni vaeltaa takaisin aiempiin tapahtumiin. Vartaloni muisti Jackin jokaisen kosketuksen ja suudelman. Olisin halunnut rynnätä hänen syliinsä uudestaan ja upota siihen. Näihin ajatuksiin nukahdin viimein.

~o~

”Herätys, tyttönen! Aika jatkaa matkaa!” itsepäinen ääni tunkeutui uneeni. Hitaasti avasin silmäni ja tuijotin turhautuneena yläpuolellani seisovaa miestä.
”Ei ihan vielä”, mutisin haukotellen, mutta Jack ei hyväksynyt vastaväitteitä. Hän kiskoi minut väkisin jaloilleni ja käski ryhdistäytyä.
    
Venyttelin raukeasti ja kävelin lammen rantaan. Huuhdoin kasvojani viileällä vedellä, ja edellinen yö palasi mieleeni hetkessä. Punastuin korviani myöten muistaessani sen, että olin jossain välissä huohottanut ääneen, enkä edes kovin hiljaa. Todennäköisesti kaikki olivat kuulleet sen.
”Eiköhän mennä, tyttönen!” Jack huudahti minulle. Käännyin ja näin muiden jo odottavan minua.
    
Liityin nopeasti merirosvojen joukon jatkoksi. Jack ja Gibbs asettuivat jälleen johtoon. Kuljimme ensin vesiputouksen yläpuolelle, ja sieltä Jack alkoi laskea askelia rinnettä ylöspäin. Seurasin hieman muiden perässä miettien aivan jotain muuta kuin aarretta. En uskaltanut katsoa ketään silmiin, sillä pelkäsin, mitä niissä näkisin. Jos kaikki tiesivät… Helvetti, mitä sitten jos kaikki tiesivät? Sitähän he olivat epäilleet jo ties miten pitkään!
    
Kuljimme koko päivän eteenpäin. Kerran pysähdyimme syömään, mutta muuten kävelimme jatkuvasti. En olisi uskonut, että aarteen etsiminen olisi näin pitkäveteistä. Muutaman kerran palasimme taaksepäin ja aloitimme askelien laskemisen alusta. Aloin turhautua koko puuhaan.
    
Olimme kiipeämässä melko jyrkkää rinnettä ylöspäin. Yhtäkkiä Cotton menetti jalansijansa ja alkoi valua alas (”Mies yli laidan! Mies yli laidan!” hänen papukaijansa kirkui). Yritin tarttua häneen, mutta hän vain kieri ohitseni. Käännyin ympäri ja juoksin häneen peräänsä. Jonkin ajan päästä hänen vauhtinsa pysähtyi. Mies jäi makaamaan paikoilleen ja valitti jalkaansa, kun pääsin hänen luokseen. Laskeuduin polvilleni maahan ja tutkin hänen jalkaansa.
    
Muut laskeutuivat vähän minun jälkeeni luoksemme. Jack katsoi minua kysyvästi.
”Hänen nilkkansa taitaa olla sijoiltaan, kapteeni”, sanoin Jackille. Hän kohautti kulmakarvojaan sanan kapteeni kohdalla ikään kuin ihmeissään. En välittänyt siitä. ”Luulen, että se täytyy vetää paikoilleen ja sitoa sitten.”
”Onko isäsi kenties lääkäri, tyttönen?” Gibbs kysyi minulta. ”Tunnut tietävän aika paljon ihmisten pelastamisesta…”
”En… muista”, sanoin aikaillen. ”En muista menneisyyttäni, mutta tiedän, mitä meidän pitää nyt tehdä.”
    
Käskin Jackia pitelemään Cottonin jalkaa paikoillaan. Ihme kyllä hän totteli minua ilman vastaväitteitä. Tartuin itse Cottonin nilkkaan ja vedin sen takaisin paikoilleen (en ollut aivan turhaan ollut ensiapukursseilla). Mies puri hammasta, mutta ei inahtanutkaan koko toimenpiteen aikana. Itse olisin varmaankin huutanut suoraa huutoa.
”Nilkka pitäisi sitoa ja tukea jollakin”, sanoin aikoen repäistä kaistaleen paidastani. Gibbs kuitenkin laski kätensä olkapäälleni ja puisteli päätään. Hän repäisi palan omasta paidastaan.
”Kelpaako tämä, tyttönen?” hän kysyi sitten ojentaen sitä minulle. Sillä hetkellä tiesin hänen vihdoin hyväksyneen minut miehistön jäseneksi. Sen näki hänen kasvoistaan. Nyökkäsin hänelle ja otin kankaan. Sitten etsin vielä muutaman vahvan oksanpätkän ja väsäsin Cottonin nilkalle jonkinlaisen tukisiteen.
    
Kun Jack kiskoi Cottonin pystyyn, näimme kaikki selvästi, ettei miehestä ollut jatkamaan matkaa. Rinne oli jyrkkä, eikä sitä ollut helppo nousta edes terveillä jaloilla. Yllätyksekseni Gibbs ilmoitti lähtevänsä viemään Cottonia takaisin Pearlille.
”Palaan sitten leiripaikalle odottamaan uutisia aarteesta”, mies sanoi. Jack hyväksyi päätöksen ja käski meitä muita jatkamaan matkaa. Vaikka olinkin harmissani Cottonin kohtalosta, en voinut olla tuntematta iloa siitä, ettei minun tarvitsisi kuunnella hänen typerää papukaijaansa vähään aikaan.

~o~

Viimein uuvuttava matkanteko päättyi. Saavuimme tasanteelle, jonka reunama laski jyrkästi mereen. Ohjeet loppuivat siihen, mutta mistään aarteesta ei ollut tietoakaan. Jack oli kuitenkin aivan varma, ettemme olleet kulkeneet harhaan, joten aloimme tutkia ympäristöä. Joka puolella maasto näytti samalta: puita ja tiheää aluskasvillisuutta. Toinen ongelma oli se, etten tiennyt, mitä me tarkalleen ottaen etsimme. Jonkinlaista merkkiä aarteesta varmaankin, mutta minkälaista.
    
Kävelin edestakaisin pienellä alueella haravoiden sitä katseellani. Yhtäkkiä tunsin vajoavani maan sisään. Maa vain yksinkertaisesti mureni altani ja veti minut mukaansa. Kirkaisin kauhusta ja haparoin käsilläni tukea jostakin.
Kouraani jäi kuitenkin vain tukko aluskasvillisuutta, ja kynsieni alle multaa. Putosin pimeyteen ja tömähdin kovalle alustalle, ilmeisesti kalliolle.
    
Makasin hetken typertyneenä  paikoillani. Sitten nousin istumaan ja tunnustelin ympäristöäni, josta en erottanut mitään pientä aukon valaisemaa läikkää lukuun ottamatta. Sormeni tapasivat ainoastaan tyhjää. Katsoin ylöspäin ja näin aukon, josta olin pudonnut. Se ei ollut kovin suuri, vain sen kokoinen, että minä mahduin siitä juuri ja juuri. Yhtäkkiä varjo peitti aukon.
”Ann! Oletko kunnossa?” kuulin Jackin huhuilevan.
”Olen, selvisin muutamalla naarmulla ja mustelmalla”, huudahdin takaisin.
    
Jack käski minun väistyä aukon alapuolelta hetkeksi. Siirryin hieman, ja hetken päästä multapaakku putosi vierelleni. Miehet yläpuolella suurensivat aukkoa. Jonkin ajan kuluttua he heittivät alas köyden, ja Jack laskeutui sitä pitkin luokseni. John tai Barcley heitti hänelle soihdun. Jack sytytti sen ja katsoi ensin tarkasti minua ja sitten ympäristöään. Olimme jonkinlaisessa luolassa.
”Taisit löytää tien aarteen luokse, rakas”, Jack kuiskasi ja painoi hellän suudelman huulilleni. Sitten hän kääntyi aukolle päin ja huusi ylhäällä oleville miehille: ”Täällä on jonkinlainen luola! Vartioikaa te köyttä, niin me tutkimme tämän!” Yläpuoleltamme kuului hyväksyvää mutinaa.
    
Jack viittasi minua kulkemaan vierellään. Lähdimme etenemään luolassa, joka vaikutti melko syvältä. Soihdun valo loi pelottavia varjoja sen seinämiin. Minua karmi, joten yritin kulkea mahdollisimman lähellä Jackia. Yllätyksekseni hän tarttui käteeni. En uskonut sen olevan kovin merirosvomainen tapa, mutta en vastustellut. Jackin kosketus tuntui ainoastaan hyvältä.
    
Vaelsimme eteenpäin kapeassa käytävässä. Yhtäkkiä luola leveni suureksi ja soihdun valo osui johonkin kiiltävään. Kävelimme vielä hieman eteenpäin. Katselin maata jalkojeni alla. Se oli täynnä espanjalaisia kultadubloneja.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!