Ficcikirjasto

Kultaa ja hopeaa oli joka puolella ympärillämme. Tuijotin kuin lumoutuneena aarretta, enkä voinut uskoa silmiäni. Me olimme rikkaita… hemmetin rikkaita. Ehtikö tuollaista rahamäärää edes kuluttaa elämänsä aikana? Tuskin. Rahan lisäksi aarteeseen kuului koruja, ruukkuja ja muita esineitä. Näin Jackin tutkiskelevan niitä kauempana. Aina välillä kuului kolahdus, kun hän heitti jotain olkansa yli.

    

Itse pujottelin sormuksia sormiini. En ollut koskaan aiemmin välittänyt kultakoruista (pidin hopeasta enemmän), mutta nyt minun oli aivan pakko edes kokeilla niitä. Osa sormuksista oli liian suuria ja osa liian pieniä, mutta sitten löysin juuri sopivan. Se oli ohut ja kauniisti koristeltu. Siihen oli kiinnitetty pienenpieni smaragdi, ja rakastuin siihen välittömästi. Pujotin sen sormeeni ja tarkastelin sitä. Kyllä, se oli kuin tehty minua varten, en luopuisi siitä enää koskaan.

”Se on kaunis”, Jack sanoi selkäni takaa. ”Ja sopii sinulle erittäin hyvin. Tuo kivi on melkein samanvärinen kuin silmäsi.”

    

Naurahdin Jackin kohteliaisuudelle. Silmäni eivät olleet smaragdinvihreät, mutta en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä.

”Tuota… pitäisikö meidän kertoa muillekin, että löysimme aarteen?” kysyin sitten. Muut merirosvot odottivat uutisia jo varmasti innokkaina.

    

Jack nappasi maasta kourallisen kolikoita ja pyöritteli niitä käsissään. Sitten hän tunki ne taskuunsa ja katsoi jälleen minuun nyökäten.

”Olet pirun oikeassa. Parasta lähettää Jo-” Jackin ääni katkesi, ja hän kaatui maahan. Järkyttyneenä kohotin katseeni ja näin Johnin lyöneen häntä rommipullolla päähän. Missä välissä nuorukainen oli ehtinyt alas luolaan? Ja ennen kaikkea, miksi hän oli tehnyt noin?

”Mitä helvettiä sinä puuhaat, John?” huudahdin ja ryntäsin Jackin luokse. Kapteeni oli tajuton.

    

John ei vastannut minulle, vaan tönäisi minut pois Jackin luota. Lensin maahan selälleni. Kun pääsin jaloilleni, näin Johnin sitovan Jackin käsiä selän taakse. Juoksin hänen luokseen nyrkit pystyssä ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Hän kuitenkin tarttui tiukasti ranteistani ja pakotti minut pysymään paikallani.

”MITÄ HELVETTIÄ SINÄ TEET, ÄÄLIÖ!” huusin hänelle vihaisena.

”Maksan kalavelkoja”, John tuhahti ja sylkäisi maahan.

”Mitä perkeleen kalavelkoja?” tivasin raivoissani. Kukaan ei käynyt minun Jackini kimppuun.

”Kapteeni Sparrow tappoi isäni ja saa nyt maksaa siitä”, John sanoi. ”Häntä odottaa tuskallinen kuolema, kunhan olen hankkiutunut eroon hänen laivastaan ja miehistöstään. Siihen saakka hän saa maata täällä.”

    

Tuijotin Johnia järkyttyneenä. En uskonut sanaakaan hänen puheistaan. Vaikka Jack olikin merirosvo, hän ei varmasti tappaisi ketään. Eihän?

”Et tule ikinä selviämään tästä!” raivosin. ”Luuletko muka, etteivät miehet tule etsimään Jackia?”

”He noudattavat säännöstöä. Me sanomme heille, ettei mitään aarretta ollutkaan ja että Jack menehtyi etsintämatkalla”, John ilmoitti.

”Ketkä me?” tuiskahdin.

”Minä, Barcley ja sinä”, John vastasi. ”Nyt kun Jack on poissa tieltä, sinä olet kokonaan minun.”

    

Tuo tyyppi kuvitteli selvästi itsestään liikoja. Minä en ollut kiinnostunut hänestä pätkänkään vertaa, enkä totisesti valehtelisi hänen puolestaan Pearlin miehistölle. Riuhdoin käsiäni irti, mutta John vetäisi minut väkivaltaisesti kiinni itseensä.

”Enemmin kuolen kuin olen sinun kanssasi sekuntiakaan!” sanoin ja sylkäisin häntä kasvoihin.

    

Johnin isku tuli yllätyksenä. Silmissäni pimeni hetkeksi ja poskeani jyskytti kipeästi. Tajusin makaavani jälleen maassa selälläni.

”Sekin voidaan järjestää!” John sanoi hullunkiilto silmissään ja lähestyi minua. Peräännyin niin nopeasti kuin saatoin ja yritin päästä jaloillani. Päässäni pyöri ikävästi, mutta jotenkin onnistuin kampeamaan itseni pystyyn. Vetäisin miekan vyöltäni, vaikka tiesinkin sen olevan oikeastaan turhaa. En osannut vielä edes puolustautua.

    

John veti oman miekkansa esille naureskellen. Yritin parhaani mukaan pysyä rentona, mutta todellisuudessa olin kauhusta kankeana. Miksi Jack ei voinut olla hereillä? Pitikö minun juuri nyt tulla toimeen omillani?

”Et tule pärjäämään minulle”, John naurahti ja syöksyi minua kohti. Seuraavassa hetkessä näin miekan lennähtävän kädestäni ja hänen miekkansa terän osoittavan kurkkuani. En ollut ehtinyt tehdä elettäkään.

”Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tulet mukaani ja pysyt tarinassani tai jäät tänne kuolemaan”, John sanoi ivallisesti.

”Jään tänne”, sanoin ääni vavisten. En varmasti jättäisi Jackia tänne yksin.

    

Viha leimahti Johnin silmissä. Hän heitti miekkansa maahan ja tarttui kurkkuuni puristaen lujaa. Haukoin henkeä ja yritin irrottaa hänen käsiään, mutta hänen otteensa piti. Silmissäni sumeni jälleen, ja tunsin polvieni pettävän.

    

John päästi vihdoin irti. Rojahdin maahan ja vedin syvään henkeä. Kurkkuuni sattui. Yritin nousta seisomaan, mutta John löi minua kovaa vatsaan, ja lensin jälleen maahan. Hämärästi näin hänen lähestyvän ja yritin ryömiä karkuun. Hän kuitenkin tavoitti minut nopeasti, käänsi minut väkisin selälleni ja painoi käteni kiinni maahan istuen vatsani päälle. Hänen kasvoilleen nousi omahyväinen ja pelottava ilme.

”Pidä nyt suusi kiinni ellet halua, että satutan sinua vieläkin enemmän”, hän sanoi matalalla, uhkaavalla äänellä.

    

Nuorukainen painoi yhdellä kädellä ranteitani maahan ja repi toisella paitaani auki. Rimpuilin yrittäen päästä pakoon, mutta hän oli paljon minua vahvempi.

”JOHN!” Barcleyn ääni jyrähti luolassa, ja huokaisin helpotuksesta. Pelastus! ”Meillä ei ole aikaa tuohon! Jätä se huora rauhaan, meidän on palattava laivalle ennen auringonlaskua!”

    

Silloin tajusin, että John oli sanonut myös Barcleyn olevan osa suunnitelmaa. Tunsin vihan riehuvan sisälläni, mutta en voinut tehdä mitään. Myös John näytti vihaiselta. Hän mulkoili Barcleyta.

”Voit hoidella tytön myöhemmin. Jätetään hänetkin tänne”, Barcley ehdotti, kun nuorukainen näytti itsepäiseltä.

    

John otti veitsen käteensä ja kohotti sen. Inahdin kauhuissani. Luulin hänen aikovan tappaa minut. Hän vei veitsen kaulalleni ja liikutti terää hitaasti pitkin ihoani siten, ettei se jättänyt naarmuakaan. Pidätin hengitystäni.

”Tulen nauttimaan sinun raiskaamisestasi ja tappamisesta kapteeni Sparrow’n edessä”, John sanoi ääni täynnä vihaa. Tuijotin häntä rävähtämättä. Yritin kovasti olla näyttämättä pelkoani, mutta tärisin kauttaaltani. ”Hyvä. Pelkää vain. Se tulee olemaan erittäin tuskallista!”

    

Nuorukainen nousi päältäni ja kiskoi minut ylös. Hän talutti minut Barcleyn luokse. Vanhempi mies sitoi käteni selkäni taakse katsellen hävyttömästi puoliksi auki revittyä paitaani. Tuijotin häntä vihaisesti sanomatta sanaakaan.

    

Sidottuaan minut miehet tyrkkäsivät minut lattialle istumaan ja poistuivat paikalta. Kuulin Johnin vielä huutavan, että he palaisivat muutaman päivän päästä hakemaan aarretta ja tappamaan meidät. En vastannut hänelle. Sen sijaan keskityin riuhtomaan itseäni irti köysistä. Ne hiersivät ranteitani ikävästi.

    

Muistin, että miekkani oli lennähtänyt kädestäni, kun olin yrittänyt taistella Johnin kanssa. Sen täytyi olla edelleen luolassa. Monen yrityksen jälkeen onnistuin pääsemään jaloilleni, ja kävelin hitaasti ympäri luolaa etsien sitä katseellani. Viimein se osui silmiini. Ryntäsin sen luokse ja istahdin sen viereen. Nyt minun täytyi vain saada se käsiini ja katkaista köyteni.

    

Homma ei ollut kovin helppoa. Sain taistella pitkän tovin, että sain edes miekan käteeni. Seuraavaksi onnistuin viiltämään haavan käsivarteeni, ja se teki pirun kipeää. Kirosin ääneen, mutta purin hammasta ja jatkoin yrittämistä. Ajantajuni katosi kokonaan, mutta en voinut lopettaa.

”Rakas?” kuulin yhtäkkiä Jackin äänen puhuvan. ”Oletko täällä?”

”Olen!” huudahdin. Miekka lipesi otteestani ja viilsin käsivarteeni toisen haavan. ”Saamari!”

”Oletko kunnossa?” Jack jatkoi kyselyään ja näin hänen nousevan istumaan hämärässä.

”Olen… Olen vain suurin piirtein viiltänyt ranteeni auki kahdesti. Muuten voin aivan hyvin”, vastasin ärtyneenä ja turhautuneena.

    

Katseemme kohtasivat hämärässä luolassa. Näin Jackin silmissä aitoa huolta. Haparoin miekan kahvan verisiin sormiini ja lähdin hitaasti etenemään häntä kohti. Kun pääsin hänen luokseen, rojahdin häntä vasten ja annoin kyynelten tulla. Olin aivan liian peloissani, verinen ja väsynyt jaksaakseni esittää vahvaa.

”Shhh, ei hätää! Vanha Jack auttaa sinut irti”, Jack kuiskasi rauhoittavasti. Hän käski minun laskea miekan kokonaan ja kääntyä siten, että selkämme olivat vastakkain. Nieleskelin kyyneliäni ja tein niin kuin hän oli käskenyt. Vaikka hänenkin kätensä olivat sidotut, hänen onnistui jotenkin purkaa minun siteeni. Siihen meni pitkän aikaa, mutta hän onnistui. Riuhdoin nopeasti loputkin köydenpätkät käsistäni ja hieroin hetken ranteitani. Haavojani pakotti ikävästi, mutta ryhdyin silti avaamaan Jackin siteitä. Lopulta olimme molemmat vapaita, ja hän veti minut syliinsä.

    

Painauduin tiukasti häntä vasten ja itkin. Tunsin oloni aivan kamalaksi. Kerroin Jackille, mitä John ja Bracley aikoivat tehdä ja olivat jo todennäköisesti tehneetkin. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja viha syttyi hänen silmiinsä. Hän oli raivoissaan.

”He… he aikovat palata muutaman päivän päästä… tappamaan meidät”, kuiskasin hiljaa. En ollut koskaan nähnyt Jackia tuollaisena ja minua pelotti.

”Helvetin syvin kuilu on varattu pettureille”, Jack mutisi ja tuijotti tyhjyyteen. Sitten hän kääntyi yhtäkkiä katsomaan minua ja tarttui käsiini. ”He satuttivat sinua, eikö niin? Jätit jotain kertomatta.”

    

Nielaisin. Jack oli oikeassa. En ollut kertonut hänelle, että John oli yrittänyt raiskata minut, ja olisi tehnytkin sen ellei Bracley olisi tullut paikalle. En myöskään ollut kertonut lyönneistä ja uhkauksista. Painoin pääni alas. Jostain syystä tunsin häpeää, aivan kuin Johnin käytös olisi ollut minun vikani. Vedin käteni irti Jackin otteesta ja tutkin haavojani. Ne olisi pitänyt puhdistaa ja sitoa, mutta meillä ei ollut vettä. Revin toisen hihani ja kiedoin palan käsivarteni ympärille. Sidoin sen kiinni ja irvistin. Kättäni särki ikävästi.

    

Vihdoin nostin katseeni takaisin Jackiin. Tiesin hänen tarkkailleen minua koko ajan. En uskaltanut sanoa mitään. Jostain syystä pelkäsin hänen reaktiotaan. Näin hänen kohottavan kättään ja kavahdin, vaikka minulla ei ollutkaan mitään syytä siihen. Se oli vain Johnin lyöntien aiheuttama refleksi. Jackin silmiin syttyi ymmärtävä ilme, ja hän toi kätensä kasvoilleni koskettaen poskeani.

”Sinulla on mustelma tuossa”, hän sanoi tarkoittaen poskeani. ”Se ei ole kovin tumma, mutta kyllä sen erottaa. He löivät sinua, eikö niin? Tekivätkö he muuta?”

”Ei sillä ole väliä”, mutisin hiljaa.

    

Jack tarttui tiukasti olkapäihin ja veti minut lähelleen. Hän katsoi vihaisesti suoraan silmiini.

”Piru vieköön, sillä on todellakin väliä! Minulle, sillä on väliä minulle!” hän sanoi matalasti. Kyyneleet valuivat silmistäni, ja minua pelotti jälleen. Hänen ilmeensä pehmeni. ”Anteeksi, rakas”, hän kuiskasi. Nyyhkyttäen painauduin hänen turvalliseen syliinsä.

”John… hän… hän… yritti… kyllä sinä tiedät”, sain sanottua, ennen kuin rajut nyyhkäykset veivät minut jälleen mukanaan.