Ficcikirjasto

Kun Fran avasi silmänsä, oli hytissä edelleen pimeää. Tosin molemmat ovet olivat kiinni, joten se ei ollut ihmekään. Hän nousi sängystä ja venytteli varovaisesti. Silti toista olkapäätä vihlaisi hieman. Hänen täytyisi varoa sitä vielä jonkin aikaa, mutta hän uskoi kuitenkin paranevansa ennen pitkää. Arpi varmaankin jäisi pysyvästi, mutta se ei ollut kovin paha.

Viera petasi sänkynsä huolellisesti, mutta ei  koskenut siihen vuoteeseen, jota Balthier oli käyttänyt. Hän oli lupautunut miehelle mekaanikoksi, ei taloudenhoitajaksi. Balthier saisi siis aivan rauhassa huolehtia itse omasta vuoteestaan. Se ei ollut Franin vastuulla.

Lopulta Fran avasi ohjaamoon vievän oven ja käveli sisälle. Hän joutui kumartumaan hieman oviaukossa, sillä sen yläkarmi oli kattoa matalammalla ja hänen korvansa olisivat osuneet siihen. Vieran hämmästykseksi Strahl näytti lähestyvän suurta kaupunkia, mutta Balthier veteli sikeitä penkissään. Mies oli näköjään nukahtanut ohjaimiin.

Fran ryntäsi kiireesti Balthierin luokse ja ravisteli tätä hereille. Mies mutisi jotain itsekseen, muttei meinannut millään havahtua.

”Tuntematon alus, kertokaa, kuka olette”, kuului Strahlin radiosta. Vasta tuo ääni havahdutti Balthierin kunnolla. Mies hätkähti ja suoristautui niin nopeasti, että Fran oli kaatua. Viera mulkoili miestä hetken aikaa, mutta istui sitten omalle paikalleen.

Balthier sulki automaattiohjauksen ja kaartoi Archadesin aerodomesta hieman kauemmas radion toistaessa aiempaa viestiä. Lopulta mies ojensi mikrofonin Franille.

”Esittele itsesi ja sano haluavasi laskeutua Strahlilla”, mies totesi.

”Miksi minä?”

”En ole kovin tervetullut tänne. Vaikka ihmiset eivät tunnistaisi kasvojani, sukunimeni on turhan kuuluisa”, Balthier vastasi.

Viera tarttui mikrofoniin epäröiden. Balthier näytti sivussa olevaa nappia, jota naisen täytyi painaa, jotta viesti välittyisi lennonjohdolle.

”Tuntematon…” radiosta kuului jälleen.

”Tämä on Strahl. Pyydämme laskeutumislupaa”, Fran sanoi puhuen nyt hyvin itsevarmasti, mikä oli yllättävää, kun otti huomioon hänen aiemman epäröintinsä.

”Sanokaa nimenne”, miesääni vastasi hetken kuluttua.

”Fran”, viera vastasi.

”Sukunimenne?”

”Olen viera, minulla ei ole sukunimeä.”

Seurasi hetken hiljaisuus, mutta lopulta lupa myönnettiin ilman enempiä kysymyksiä. Kenties radioon puhunut mies oli varmistanut joltakulta muulta, ettei vieroilla todellakaan ollut sukunimiä. Balthier nyökkäsi tyytyväisenä Franille ja otti mikrofonin tältä. Hän teki vielä yhden huolellisen kaarroksen ja lensi sitten aerodomeen.

Jo ilmasta oli nähnyt, että Archades ei ollut mikään pikkukaupunki. Balfonheim ei ollut suuren suuri, eikä Bhujerbakaan, vaikka kummassakin asui paljon ihmisiä. Archades oli niihin verrattuna valtava. Sen aerodomeenkin mahtui paljon enemmän ja suurempia ilmalaivoja kuin muualle.

Kaupunki oli jaettu kolmeen osaan. Alimpana vuoren kupeessa sijaitsi vanha kaupunki, joka oli lähinnä köyhälistön asutusta. Osa taloista oli pelkkiä hökkeleitä, mutta joukkoon mahtui kuitenkin myös kivirakennuksia, jotka olivat hyvin vanhaa perua. Pyykkinaruja risteili katujen ylitse ja varjoisissa paikoissa makaili ihmisiä, joilla ei ollut sen enempää töitä kuin rahaakaan. Ryysyihin pukeutuneita lapsia juoksenteli joka puolella ja suurin osa heistä oli jo paatuneita varkaita, sillä varastaminen oli monelle ainoa tapa säilyä hengissä.

Vanhan kaupungin katujen varsilla kaupattiin erilaisia käsitöitä, mutta myös paljon arvotonta romua. Osalla kauppiaista oli surullisia tarinoita kerrottavanaan, mutta niistä puoletkaan ei ollut totta, vaan tarkoitus oli lähinnä herättää mahdollisen asiakkaan sääli ja syyllisyys ja saada tämä ostamaan paljon erilaista krääsää.

Tuo köyhä alue oli eristetty vartijoiden avulla muusta kaupungista. Jos sieltä halusi päästä pois, tarvitsi erillisen kulkuluvan, eikä niitä annettu helpolla. Sen sijaan sisäpuolelle pääsi kyllä kuka tahansa. Tosin vain harvat viitsivät sinne mennä.

Kaupungin keskusta olikin sitten hyvin erilainen. Se sijaitsi hieman ylempänä kuin vanha kaupunki ja oli uudempi. Talot olivat kaikki kivestä, mutta niitä koristivat puiset yksityiskohdat. Kaduilla ei näkynyt kerjäläisiä, eikä krääsäkauppiaita, vaan aivan tavallisia keskiluokkaisia ihmisiä. Kaikilla tuntui olevan kiire ja joka puolella kävi jatkuva hyörinä. Kauppoja oli paljon katujen varsilla, mutta hinnat olivat korkeat. Kenellä tahansa ei olisi välttämättä ollut varaa edes halvimpiin tuotteisiin, mutta Archadesissa vallitsi yleinen hyvinvointi, eikä keskiluokkaa voinut missään nimessä sanoa köyhäksi. Keskustassa ei vanhan kaupungin väkeä edes muistettu tai ainakaan heitä ei haluttu ajatella. Usein vierailijoille kerrottiin, että Archades oli Ivalicen kaunein ja kukoistavin kaupunki, missä kaikki voivat hyvin.

Vielä hieman korkeammalla keskustasta sijaitsi yläkaupunki. Sieltä löytyivät niin keisarillinen palatsi kuin muidenkin ylhäisten henkilöiden asumukset. Senaatin kokoontumissali oli siellä sekä muita virallisia rakennuksia. Joka puolelle oli istutettu puita, jotta maisema olisi mahdollisimman kaunis ja viihtyisä. Keskellä yläkaupunkia oli myös aukio, jolla oli valtaisa suihkulähde. Ihmisten ja ilmataksien äänet peittivät tosin alleen sen solinan, mutta olihan se kaunis ja virkistävä näky keskellä kaupunkia joka tapauksessa.

Suihkulähteen luota pääsi ilmataksien ja –junien keskukseen. Archades oli ainoa kaupunki, jossa oli näinkin kehittynyt liikenne. Siellä kuitenkin asui niin paljon ihmisiä, että julkisen liikenteen täytyi olla erittäin nopeaa ja toimivaa. Keskuksen tilat olivat viihtyisät. Kyydin odottajille riitti pehmustettuja penkkejä, ja lippuja myymässä oli sieviä neitosia. Lisäksi keskuksen yläkerrassa oli tarjolla koko rakennuksen levyinen parveke, jota varjostivat lukuisat viherkasvit ja josta oli näkymä kaupungin ylle. Siellä jos missä saattoi rentoutua kaikessa rauhassa. Parveke sijaitsi niin ylhäällä, ettei sitä häirinnyt edes liikenteen melu. Aikoinaan se oli ollut eräs Balthierin lempipaikoista.

Franin päätä huimasi jo pelkkä aerodomen koko. Hän epäili vahvasti, että hän olisi eksynyt sinne, ellei Balthier olisi ollut mukana opastamassa. Kaksikko kävi ilmoittamassa Strahlin saapuneeksi ja sitten he etsivät tiensä ulos jättimäisestä rakennuksesta.

He astuivat suoraan vilkkaalle kadulle Archadesin keskustassa. Balthier tarttui Frania käsipuolesta ja lähti johdattamaan tätä katujen halki. Franista oli suorastaan outoa, ettei kukaan tuijottanut häntä, vaikkei paikan päällä näkynyt ainuttakaan vieraa. Olisi voinut luulla, että viera olisi täällä ollut samanlainen erikoisuus kuin muuallakin. Yleensä Fran oli nimittäin joutunut uteliaiden tuijotuksen kohteeksi.

Balthier ei halunnut kulkea pääväyliä pitkin, vaan hän johdatti Franin sivukujille, joilla oli hämärää päivälläkin, koska korkeat, lähellä toisiaan sijaitsevat, rakennukset peittivät auringon näkyvistä. Suuremmilla kaduilla se sen sijaan lämmitti mukavasti selkää tai kasvoja riippuen siitä, mihin suuntaan oli menossa tai mikä aika päivästä oli.

Sivukujilla oli hämärää ja vähemmän vilkasta. Vain silloin tällöin joku tuli vastaan, mutta nämä ihmiset kulkivat varjoissa, eivätkä kiinnittäneet muihin mitään huomiota. Balthier selitti, että Archadesin varkaat ja muut pikkurikolliset kuljeskelivat mieluusti näitä reittejä, eivätkä halunneet, että heidän asioihinsa puututtaisiin. Sen takia hekään eivät kiinnittäneet huomiota muihin kulkijoihin.

Hämärät kujat paljastivat sen, ettei Archades ollut niin upea kuin päältäpäin näytti. Haisevia roskia lojui kujilla, kuten myös muutama sammunut juoppo. Fran ei olisi hämmästynyt, vaikka olisi törmännyt siellä puukotettuun ruumiiseen. Archades oli selvästikin niitä paikkoja, jotka lakaisivat ongelmat maton alle, eivätkä edes yrittäneet ratkaista niitä oikeasti. Toisaalta jos tilanne ei räjähtäisi käsiin, niin sillä tavoin saattoi jatkaa hyvinkin pitkään. Jos köyhälistöä ja muita kurjassa asemassa olevia ei olisi liikaa, he eivät myöskään nousisi kapinaan.

Kuljettuaan pitkän matkan pitkin hämäräperäisiä kadunrähjiä Balthier johdatti heidät aurinkoiselle pääkadulle. Hän vilkuili huomaamattomasti ympärilleen ja suuntasi sitten suoraan kohti kaunista rakennusta, jonka Fran tunnisti pikaisella vilkaisulla kirkoksi.

”Faram, tervetuloa kaikkein pyhimpään”, koristeelliseen kaapuun pukeutunut mies toivotti, kun pari astui sisälle. Hän kumarsi pienesti ja jäi sitten katsomaan sekä Franin että Balthierin aseistusta. ”Valitettavasti en voi päästää teitä pidemmälle noiden kanssa.”

Balthier nyökkäsi ja irrotti pistoolin vyöltään. Hän ojensi sen miehelle, joka jäi odottavasti katsomaan Frania. Viera huokaisi ja ojensi oman pistoolinsa pois. Pappi nyökkäsi tyytyväisenä ja laski aseet sitten takanaan olevaan laatikkoon, jonka hän sitten lukitsi huolellisesti.

”Nyt voitte kulkea tietä, siunausta nuoret”, hän sanoi ja viittasi suuriin pari oviin, jotka erottivat eteisaulan itse kirkosta.

Balthier avasi oven Franille ja päästi tämän edellään sisälle. Kirkossa oli hyvin rauhallinen tunnelma. Katto kaartui korkealle ja sitä koristivat monet ikoni-ikkunat, jotka värjäsivät lattian, kun aurinko paistoi sisälle niiden lävitse. Jostain leijui kevyttä suitsukkeen tuoksua ja kaikkialla oli hiljaista. Vain Franin kenkien korot toivat sisälle naputtavan äänen, joka kajahteli kaikuna kiviseinistä.

Fran ei voinut ymmärtää, miksi ihmiset halusivat sulkea jumalansa suuren rakennuksen sisään. Olihan kirkko toki näyttävä paikka, ei hän sitä käynyt kiistämään, mutta jumaluus oli jotain ääretöntä, eikä sitä voinut mahduttaa yhteen rakennukseen. Viera epäili vahvasti, että ihmisten vallanhalu ylti jopa jumaluuden hallitsemiseen asti. Ehkä ihmiset halusivat kahlita jumaluuden ja käyttää sitä hyväkseen. He kuvittelivat voivansa pakottaa korkeamman voiman kivisiin tai puisiin rakennuksiinsa ja ohjata sitä toimimaan heidän tahtonsa mukaisesti.

Ajatus tuntui vierasta typerältä, mutta toisaalta ihmisetkin olivat hyvin usein osoittaneet olevansa typeriä. Fran tiesi, ettei jumaluutta voinut kahlita minnekään. Korkein voima eli Metsässä. Se oli kaiken Äiti ja itse Elämä. Se antoi ja otti oman tahtonsa mukaan, eikä yksikään viera tai ihminen voinut vaikuttaa siihen. Vaikka Fran oli jättänyt kotinsa ja hylännyt Metsän, hän kunnioitti yhä Korkeampaa. Hän ei enää kuullut vihreää sanaa, sillä hän oli menettänyt Metsän tyttären arvonimen. Hän oli elänyt vuosikymmeniä yhteydessä Metsään, mutta hänen vapaudenkaipuunsa oli lopulta voittanut pyhän yhteyden.

Ero Metsästä teki kipeää, mutta Fran tiesi, ettei voisi koskaan palata. Hän ei ollut tervetullut takaisin. Hän oli kuollut kansalleen, kuten jokainen muukin viera, joka oli joskus kotikylänsä jättänyt. Fran oli valinnut vapauden ja menettänyt juurensa.

Balthier ja Fran kulkivat äänettöminä alttarille, kiersivät sen ja astuivat pienestä ovesta kirkon takaosaan. Viera sulki oven huolellisesti ja äänettömästi perässään siltä varalta, että kirkkoon saapuisi joku muukin. Hän oli varma, ettei Balthier halunnut levitellä asioitaan yhdellekään ylimääräiselle korvaparille, mikäli sen vain saattoi jotenkin välttää.

Itse kirkkosalin takana oleva tila oli huomattavasti kodikkaampi ja vähemmän koristeellinen. Seiniä peittivät gobeliinit, jotka toivat huoneeseen sekä lämpöä että pehmeyttä. Kaikukaan ei ollut ollenkaan niin paha kuin salissa.

Huoneen perällä oli suuri työpöytä, joka oli täynnä papereita. Pöydän ääressä istui vanha, valkopartainen mies, joka näytti uppoutuneen työhönsä. Hän kastoi mustekynänsä terää pullossa tasaisin väliajoin ja raapusti jotain paperille tajuamatta ympäristöstään yhtään mitään. Balthier ja Fran pääsivät aivan pöydän ääreen asti, ennen kuin mies kohotti katseensa.

”Niin lapseni?” vanhus kysyi, vaikka Fran oli odottanut tämän nuhtelevan heitä, kun he olivat tunkeutuneet kielletylle alueelle.

”Isä, tulin etsimään tietoa”, Balthier sanoi ja kumarsi pienesti. Fran seurasi nopeasti esimerkkiä ja niiasi, vaikkei se sujunutkaan häneltä kovinkaan hyvin.

”Istuhan, poikani ja sinä myös, tyttöseni”, vanhus vastasi ja viittoi kahteen kovaan puutuoliin. Vieraille ei näköjään täällä suotu ylellisyyttä.

Balthier ja Fran istuivat. Franille tuoli oli hitusen liian matala, mutta hän yritti silti istua mahdollisimman mukavassa asennossa. Vanhus silmäili heitä hyvin tarkkaan ja oli aivan hiljaa. Tunnelma oli jotenkin niin käsin kosketeltavan hauras, etteivät Balthier ja Frankaan juljenneet aukaista suutaan ja ryhtyä puhumaan.

”Näen, ettet etsi kaikkein pyhimpiä polkuja, poikani, sillä olet jo päättänyt kulkea toista tietä”, vanhus aloitti ja kohotti kätensä, kun Balthier aikoi sanoa jotain. ”Ei, se ei ole suru minulle. Minä iloitsen aina, kun nuoret löytävät oman tiensä ja sinä olet omasi löytänyt. Mutta mikä on se syy, joka sinut tuo tänne?”

”Tahtoisin tietää, mitä kirjoihin on kirjoitettu tohtori Cidolfus Demen Bunansan avioliitosta, joka päättyi hänen vaimonsa kuolemaan 20 vuotta sitten”, Balthier vastasi.

Vanhuksen kasvoilla käväisi outo ilme, mutta sitten hän nyökkäsi. ”Miksi halajat moisia tietoja, poikani?”

”Syyni ovat omani, isä, enkä tahtoisi jakaa niitä kenenkään kanssa”, Balthier vastasi välttelevästi. Hänen olonsa oli juuri muuttunut levottomaksi. Jostain syystä hänestä alkoi tuntua, ettei kirkonmieheen voisikaan luottaa niin paljon kuin annettiin ymmärtää. Monet virkamiehet Archadesissa toimivat tiettyjen tahojen hyväksi, mutta Balthier oli olettanut, ettei sentään kirkko ollut korruptoitunut, vaan toimi puolueettomasti vain omaa aatettaan puolustaen.

Pappi näytti miettivän jonkin aikaa, mutta nousi sitten yllättäen tuoliltaan. ”Odottakaa tässä, lapseni. Kirja, jota etsitte ei ole täällä.” Mies köpötteli hitaasti aivan perimmäisessä nurkassa olevan oven luokse, avasi sen kaulassaan roikkuvalla avaimella ja astui sitten sisälle. Oven hän sulki perässään.

”Me emme voi luottaa tähän mieheen”, Fran sanoi yllättäen hyvin hiljaa. Balthier kääntyi katsomaan vieraa.

”Saatat olla oikeassa”, hän vastasi, ”mutta tarvitsen niitä tietoja.”

Fran tyytyi nyökkäämään, mutta naisen punaisten silmien ilme oli hyvin huolestunut. Balthier puolestaan jäi pohtimaan, miten hyödylliseksi viera mahtaisikaan osoittautua. Franilla tuntui olevan loistava vainu ihmisten suhteen ja sen lisäksi Balthierkin tiesi vierojen terävistä aisteista. Keikoista saattaisi tulla huomattavasti helpompia, kun toinen näki miltei pilkkopimeässä ja kuuli herkillä korvillaan pienimmänkin risahduksen.

Vanhalla papilla kesti melko kauan palata takaisin. Mukanaan hän toi suuren kirjan. Hän laski kirjan äärimmäisen varovaisesti pöydälleen ja ryhtyi sitten selaamaan sitä suurennuslasi apunaan.

”Tämä tieto tässä kirjassa, poikani, tämä on julkista. Muuta en voi kertoa kuin sen, mitä täällä sanotaan”, mies mutisi selatessaan sivuja eteenpäin. Jonkin aikaa kuului vain paperin rahinaa, mutta sitten mies ryhtyi lukemaan ääneen. ”Vuonna 681 Cidolfus Demen Bunansa otti vaimokseen…”

”Kenet?” Balthier kysyi innokkaana. Pappi tuijotti paperia suurennuslasinsa läpi. Laski sitten lasin pöydälle ja jäi tuijottamaan kirjaansa ilman sitä.

”Nimi on poissa”, hän sanoi järkyttyneenä. Hän tarttui uudemman kerran suurennuslasiinsa ja ryhtyi lukemaan edelleen. ”He saivat pojan vuonna 684, ja tämän nimeksi tuli…”

Huoneeseen laskeutui järkyttynyt hiljaisuus, jonka Balthier lopulta katkaisi: ”Antakaahan, kun arvaan: myös pojan nimi on poissa.”

”Kyllä, poikani. Kuka juljennut tuhota kirkon omaisuutta?” vanhus sanoi ääni täristen. Hän painautui istumaan syvälle tuoliinsa kasvot kalpeina. Kylmä hiki alkoi hiljalleen virrata papin kasvoille ja hänen kätensä tärisivät. Hetken ajan Balthier ja Fran pelkäsivät miehen saavan jonkinlaisen kohtauksen, mutta sitten tämä näytti rauhoittuvan. Pappi nosti katseensa ja jäi tuijottamaan Balthieria.

”Kuka sinä sanoitkaan olevasi, poikani?” vanhus kysyi ja katseli Balthieria hyvin tarkasti.

”Jules Octavius”, Balthier vastasi. Pappi tuijotti häntä hetken ajan epäilevästi, mutta näytti sitten tyytyvän vastaukseen.

”Valitettavasti en voi auttaa sinua”, vanhus sanoi heikolla äänellä.

”Teitte parhaanne, isä”, Balthier vastasi kohteliaasti ja nousi. Fran seurasi nopeasti esimerkkiä. ”Kiitokset siitä.”

”Olemme kiitollisia”, Frankin sanoi.

”Faram, lapseni”, vanhus totesi ja katsoi ovea merkitsevästi. Tapaaminen oli ohitse.

Balthier ja Fran kulkivat nopeasti kirkon lävitse. Pari sinne saapunutta ihmistä katsoi heitä kummissaan, kun he ilmestyivät alttarin viereisestä ovesta ja harppoivat salin halki eteisaulaan. Myös ovella vartiossa oleva pappi näytti kummastelevan heidän kiirettään saada aseensa, mutta ei kuitenkaan kysynyt mitään.

Hyvin pian outo parivaljakko oli kadonnut pääkadun kirkkaasta auringonpaisteesta eräälle sivukujalle ja sitten melko huonomaineisen tavernan hämärimpään nurkkaan. Balthier jätti siellä Franin hetkeksi yksin pöytään istumaan ja kävi hakemassa kaksi tuopillista olutta. Fran katseli epäröiden omaa tuoppiaan.

”Sen valmistamiseen ei käytetä eläimiä”, Balthier huomautti ja joi omasta tuopistaan pitkän kulauksen. ”Tosin ei voi väittää, etteikö se olisi eläimellisen hyvää.”

”Miten vain sanotte, herra Octavius”, Fran hymähti ja maistoi sitten varovasti tummaa oluttaan. Sen maku oli hyvin omituinen vieran suuhun, muttei ollenkaan paha. Fran ei ollut koskaan aiemmin juonut olutta ja nyt hän ihmetteli, miksei hän ollut uskaltanut kokeilla.

Balthier ei tuntunut edes huomaavan piikkiä, vaan mies keskittyi omaan tuoppiinsa. Kaksikko istui hiljaa pitkän aikaa Franin kuitenkin tarkkaillessa ympäristöään koko ajan. Tavernassa istui jokunen mies, mutta yhtään naista ei näkynyt. Tarjoilijakin oli mies. Tosin siinä ei ollut mitään epätavallista. Naiset hoitivat usein taloutta ja miehet toivat rahan, joten heillä oli aikaa työpäivän päätteeksi tulla istumaan tavernaan. Naisten piti huolehtia lapset vuoteisiin. Nyt tavernassa ei juuri ollut tungosta, mutta päivä oli vasta hieman yli puolenvälin, joten suurin osa väestä oli yhä töissä.

Samassa kapakan ovi kävi. Sisään asteli kaksi päästä varpaisiin asti haarniskoitunutta miestä. Heidän teräsasunsa kolisivat jokaisella askeleella aina tiskille asti ja ääni kuului oudosti kaikuvana metallikypärän sisältä.

”Kaksi tuopillista parasta oluttanne ja pidä kiirettä”, kumea ääni kajahti toisen miehen kypärän sisältä. Tavernan isäntä näytti kalpenevan hieman ja ojensi hyvin nopeasti tuopit. Maksua hän ei edes kysellyt.

”Jumalat eivät suosi minua tänään”, Balthier mutisi ja vetäytyi syvemmälle nurkan hämärään. Fran vilkaisi häntä ja sitten haarniskoituja miehiä, jotka asettuivat mukavasti istumaan yhteen pöydistä ja nostivat sitten kypärät päästään. ”Tuomareita”, Balthier jatkoi. ”He ylläpitävät lakia ja järjestystä Archadiassa… mutta yleensä heitä ei täällä tapaa.”

”Miksi he ovat ongelma meille?” Fran kysyi puhuen hyvin hiljaa.

”Tavallinen kansa ei minua tunnista, mutta jotkut tuomareista saattavat kyllä. Tuo tuossa on tuomari Foris Zecht, mutta hänen seuralaistaan en tunne”, Balthier totesi ja otti kulauksen tuopistaan näytettyään Franille vanhempaa miestä, jonka harmahtavat hiukset näyttivät väristään huolimatta erittäin elinvoimaisilta ja kasvot olivat ruskeat kuin olisivat paahtuneet päivät pitkät auringossa sen sijaan, että olisivat olleet piilossa suuren kypärän sisällä.

”Mistä sinä tunnet hänet?”

”Hän oli lähin esimieheni kaksi vuotta sitten.”

”Sinä olit tuomari?”

”En omasta tahdostani”, Balthier tuhahti. Hän ei koskaan olisi halunnut päätyä keisarillisen armeijan päämiesten joukkoon, mutta se oli ollut hänen isänsä tahto. Koska tohtori Cid oli jo kauan ollut keisariperheen suosiossa, erityisesti yhden keisarin pojista, Vaynen, hänen oli ollut helppo järjestää poikansa tuomareiden joukkoon. Oli mahdollista, että mies oli ajatellut vain poikansa parasta, sillä tuomareita kunnioitettiin suuresti, mutta toisaalta hän oli saattanut vain yrittää kohottaa omaa asemaansa poikansa kautta.

Fran nyökkäsi myötätuntoisesti Balthierille. Hän tiesi, millaista oli joutua tekemään elämässään jotain sellaista, jota ei todellakaan halunnut. Myös hänet oli pakotettu kulkemaan valmiiksi tallattua polkua ja myös hän oli jättänyt sen taakseen. Viera vilkaisi Balthieria kuin tarkistaakseen, aikoiko nuorukainen jatkaa puhumista, mutta tämä oli jälleen uppoutunut tuoppiinsa.

”En malta odottaa, että pääsemme lähtemään”, nuoremman tuomarin ääni kantautui Franin korviin. Viera terästi kuuloaan ja jäi sitten seuraamaan keskustelua.

”Huomaa, että olet yhä nuori, D’rek”, tuomari Zecht totesi. ”Nuoret ovat aina innokkaita ja idealistisia. Vanhemmiten huomaat, ettei elämä aina ole sitä, miksi sitä on luullut.”

”Mitä tarkoitatte?” D’rek kysyi.

”Esimerkiksi tämä sota. Se ei tule olemaan pitkä ja hurja taistelu, jollaisissa te nuoret miehet uneksitte saavanne kunniaa”, Zecht mutisi. ”Tässä sodassa on kyse jostain suuremmasta, jostain, mikä kohottaa Archadian kaikkien muiden valtioiden yläpuolelle ja se tulee tapahtumaan nopeasti ja kivuttomasti. Tässä sodassa ei jaeta suuria palkkioita niille, jotka ovat kaataneet eniten vihollisia.”

Nuoremman tuomarin kasvoilla käväisi pettynyt ilme. Ilmeisesti hän oli juuri haaveillut suurista taisteluista, joissa vihollisia kaatui kuin heinää ja joista hän saisi palata kotiin sankarina.

”Anteeksi, sir, mutta kuinka te tiedätte tämän kaiken?” D’rek kysyi lopulta.

”Olen keskustellut Vayne Solidorin kanssa”, Zecht vastasi. ”Hän johtaa tulevaa sotaa, kuten tiedät, ja hän on ohjeistanut minut toimintaa varten. Sinä olet nuori, mutta innokas ja vahva, joten ole päättänyt ottaa sinut lähimpään joukkooni. Siksi toin sinut tänään tänne.”

”Kuka on Vayne Solidor?” Fran kysyi hiljaa Balthierilta.

”Keisarin vanhin poika, jonka huhutaan tappaneen oma isoveljensä kruununperimisen vuoksi”, mies vastasi ja kohottautui hieman. ”Miten niin?”

”Nuo sotilaat keskustelivat juuri hänestä. Hän suunnittelee sotaa”, Fran kertoi.

”Archadia suunnittelee aina sotaa. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut ikuisuuksiin”, Balthier kuittasi. Hän muisti, kuinka hänen lapsuuttaan olivat värittäneet isän tuttavien kertomukset tulevista sodista, joita ei koskaan ollut tullut. Usein oli puhuttu ratkaisevasta voimasta, joka olisi pian armeijan käsissä, mutta kenties sitä ratkaisevaa voimaa ei sitten koskaan keksittykään, kun sota toisensa jälkeen vaipui unholaan koskaan syttymättä. Balthier muisti, että hieman ennen karkaamistaan hän oli kuullut juuri Franin mainitseman Vayne Solidorin raivoavan hänen isälleen viivytyksistä. Ehkäpä Vayne yritti edelleen löytää sotia ratkaisevan voiman. Sitä isä kaiketi oli kaiket vuodet puuhannut niin intohimoisesti. Miesparka, häntä olisi melkein voinut sääliä, ellei hänestä olisi tullut niin etäinen, säälimätön ja inhottava, vuosi vuodelta ärsyttävämpi.

Fran kohautti olkapäitään ja ryhtyi tyhjentämään omaa tuoppiaan. Hän aavisti, ettei Balthierilla ollut aikomustakaan nousta pöydästä, ennen kuin tuomarit olisivat lähteneet, joten jotain tekemistä sentään pitäisi keksiä. Niinpä viera keskittyi tutkiskelemaan oluen makua suussaan ja seuraamaan sen vaikutusta muutenkin. Hiljalleen hänen olotilansa alkoikin muuttua. Hänestä tuntui, ettei hän ajatellut aivan yhtä kirkkaasti kuin yleensä, vaan oli jonkinlaisessa usvassa. Se usva oli kuitenkin mukavaa ja pehmoista ja teki hänestä hyväntuulisen.

Viera nojasi päänsä oikean käden varaan ja tuki kyynärpäänsä pöytää vasten jääden sitten tuijottamaan tyhjyyteen. Hän mietti, mitä tapahtuisi, jos hän joisi useamman tuopillisen olutta. Jos yhdestä tuli näin mukava olo, niin millainen sitten useammasta? Kenties sitä voisi joskus kokeilla, mutta nyt ei ollut paras hetki siihen. Kun ilta hämärtyisi, Balthier haluaisi melko varmasti jatkaa tutkimuksiaan, eikä silloin sopinut olla humalaisessa tilassa.

Sotilaat viipyivät tunnin verran tavernassa. Sinä aikana Fran ehti tarkastella päänsä sisäistä tilaa aivan riittämiin, ja Balthier puolestaan vajosi omituiseen synkkyyteen, josta nouseminen otti oman aikansa. Mies ei puhunut mitään, kun hän lähti johdattamaan Frania pois tavernan hämäryydestä, vaan tyytyi kulkemaan eteenpäin pitkin kujia ja katuja. Lopulta hän johdatti vieran takaisin aerodomen läheisyyteen ja sieltä jälleen yhdelle hämärälle kadulle ja toiseen tavernaan.

”Täällä ei ainakaan pitäisi olla sotilaita”, mies tuumasi. Hän haki tiskiltä kaksi ruokalistaa ja vei Franin sitten erääseen pöytään istumaan. Tällä kertaa hän jopa auttoi naisen tuoliin herrasmiehen elkein. Sitten hän ojensi vieralle toisen ruokalistoista, ennen kuin istui itse. ”Ehkä minun on aika hyvittää se, ettet päässyt nauttimaan Whitecapin herkuista.”

”Ne eivät olleet niin ihmeellisiä, että olisin niitä kaivannut”, Fran vastasi, mutta avasi kuitenkin ruokalistan.

Balthier ryhtyi selittämään, että heidän olisi parasta nauttia nyt kunnon illallinen, sillä yöstä tulisi pitkä. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi Franin jo laskeneen listan, vaikkei ollut itse ehtinyt edes kunnolla lukea omaansa.

”Tilaisitko sinä meille?” viera pyysi. ”Minä otan jotain, missä ei ole lihaa.”

”Etkö mieluummin valitsisi itse?” Balthier kummasteli. Hän laski oman ruokalistansa ja jäi katsomaan naista. Hänen mieleensä palasi kaksi kuvaa: Fran lukemassa ruokalistaa Whitecapissa ja Fran lukemassa tavuviivakirjaa Siran ja Sharinin luona. Jokin noissa kahdessa mielikuvassa ei nyt täsmännyt.

”Kenties haluan nähdä, miten hyvin osaat yllättää minut”, Fran sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Balthier pisti nyt myös merkille, että vieran asenne häntä kohtaan oli viimeisen vuorokauden aikana muuttunut huomattavasti ystävällisemmäksi ja toverillisemmaksi. Jotain oli selvästikin tekeillä.

”Hyvä on sitten”, mies totesi lopulta. Hän avasi ruokalistan uudestaan ja hetken päästä hän jo teki tilauksen tarjoilijalle. Itselleen hän tilasi kunnollisen pihvin perunoiden kera, mutta Fran sai tyytyä haudutettuihin kasviksiin kermakastikkeessa. Oli melko työlästä saada tarjoilija ymmärtämään, ettei toiseen annokseen todellakaan tullut minkäänlaista lihaa, sillä useimmat vaativat pihvinsäkin normaalia suurempina tässä kyseisessä paikassa, jota Archadesissa vierailevat ilmapiraatit usein suosivat.

Kaksikko söi ruokansa vaitonaisina. Fran huomasi olonsa muuttuvan normaalimmaksi syömisen myötä. Ilmeisesti ruualla pystyi neutralisoimaan oluen vaikutusta, mikä oli hyvä tietää vastaisuuden varalta. Asiaa hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia pidempää, sillä Balthier tilasi heille huolettomasti vielä jälkiruoka-annokset ja ryhtyi sitten puhumaan yön suunnitelmasta. Miehen synkkyys oli aterian myötä kadonnut jonnekin tai kenties hän oli piilottanut sen jälleen syvälle sisimpäänsä.

Balthier selitti, että yläkaupunki ei ollut koko kansalle avoin paikka, vaan sinne saivat kulkea vain ne, joilla oli varaa siihen. Mies kaivoi taskustaan pienen merkin ja selitti sen olevan eräänlainen pääsylippu yläkaupunkiin.

”Se täytyy näyttää taksikuskille, jos haluaa päästä sinne”, Balthier huomautti ja tunki esineen takaisin taskuunsa. Hän ei uskonut, että yläkaupunkiin olisi erityisen vaikea päästä.

Sitten nuorukainen ryhtyi selittämään, että heidän olisi livahdettava ylhäisön asuinalueelle, jota kiersivät keisarikunnan sotilaat alituisesti vartioimassa. Aina oli mahdollista, että joku keisarivastainen henkilö pääsisi tavalla tai toisella livahtamaan Archadesiin, joten vartiointi olisi tarpeen.

”Osaan kyllä liikkua tuolla alueella ja pääsen myös taatusti kotitalooni sisälle ilman, että kukaan huomaa meitä”, Balthier selosti. ”Tutkimuksiin voi kuitenkin mennä aikaa, joten tarvitsen sinun tarkkoja korviasi.”

Fran nyökkäsi. Hän oli arvannut, että hänen roolinsa olisi pitää silmällä ympäristöä sillä välin, kun Balthier etsisi tietoja. Koska taloon ei voinut murtautua keskellä päivää, se täytyisi tehdä yöllä. Valitettavasti vain asukkaat tapasivat olla kotonaan öisin, joten jonkun täytyi olla vahdissa siltä varalta, että he heräisivät ja lähtisivät kuljeskelemaan kodissaan.

”Kun olen löytänyt etsimäni, lähdemme täältä, emmekä enää palaa”, Balthier päätti selostuksensa.

Nuorukainen oli jo edellisen kerran lähtiessään päättänyt, ettei palaisi takaisin, mutta tiedonjano oli näköjään voittanut isävihan. Ei Balthier osannut edes tarkasti selittää yhtäkkistä halua tuntea taustaansa ja saada tietoa äidistään. Hän ei tiennyt, mistä se oli kummunnut, mutta tarve oli niin voimakas, että sen vastustaminen olisi käynyt sietämättömäksi aikaa myöten. Ehkä ajatus oli hiljalleen kypsynyt hänen alitajunnassaan ja vasta nyt tullut tietoisuuteen.

Balthier tunsi pienen jännityksen kasvavan sisällään. Alun perin hän oli toivonut, että saisi kirkon kirjoista tarvitsemansa tiedot, mutta kun tietoja ei ollut löytynyt, hän oli tajunnut joutuvansa todella palaamaan kotiin. Vaikka paluu tuntui katkeralta, oli siinä kuitenkin jotain, mitä hän odotti. Ehkä hän halusi nähdä tutun ympäristön vielä kerran. Vaikka hänen lapsuuttaan olikin sävyttänyt isän omituinen käytös, oli hän toki kokenut hyviäkin hetkiä. Onnellisista muistoista oli yllättävän vaikea päästää irti… siitäkin huolimatta, että ne usein peittyivät katkeruuteen ja vihaan. Ne olivat aina jossain taustalla.