Ficcikirjasto

Jos Bhujerba oli hiljentynyt illan tullen, Archadesista ei todellakaan voinut sanoa samaa. Toki kaduilla väki väheni, mutta hiljaiseksi kaupunki ei jäänyt. Ikkunoihin syttyi valoja, jotka täplittivät vuoren kuvetta ja tavernat sekä ravintolat täyttyivät asiakkaista. Oli helppo huomata, että nyt oltiin valtakunnan pääkaupungissa, eikä suinkaan pienessä kaivostyöläisten ja kauppiaiden keskittymässä.

Nyt Balthier ja Fran saattoivat kulkea pääkatujakin pitkin. Vaikka lyhdyt valaisivat maisemaa ja ikkunoista tulvi valoa uloskin, ei ohikulkijoiden kasvoja voinut erottaa niin helposti kuin päiväsaikaan. Sotilaitakaan ei ollut kovin paljon liikkeellä, mutta Archadian armeija olikin tunnettu melko tarkasta kurista. Iltalomia oli, mutta ylempi taho ei katsonut hyvällä, jos sotilaat ryyppäsivät päänsä täyteen tavallisen kansan parissa. Sen katsottiin järkyttävän hallinnon ehdotonta auktoriteettiasemaa, eikä niin saanut missään nimessä käydä.

Fran tarkasteli ympäristöään mielenkiinnolla. Päivällä hän oli nähnyt vain hämärät sivukujat (ja kirkon), mutta nyt hän saattoi rauhassa keskittyä upeisiin rakennuksiin, joiden julkisivu oli huomattavasti paremman näköinen kuin sivukujilla avautuvat kiviset seinustat. Kivirakennuksia oli koristeltu puisin rakennelmin ja erilaisten liikkeiden ovet olivat usein kuvioitua puuta. Jopa ikkunanpielet oli veistetty mitä hienoimmille koukeroille. Kaupungista tuli kaikin puolin upea vaikutelma, mikä tietysti sopikin sen arvolle.

Hetken päästä Balthier pysäytti ohitse kulkevan ilmataksin. Hän keskusteli kuljettajan kanssa tovin ja päästi sitten Franin sisälle kulkuväliseen. Penkit olivat upottavan pehmeät ja hyvin mukavat, mutta jälleen kerran vieran korvat hipoivat kattoa epämiellyttävästi.

”Harvemmin yläkaupunkilaiset enää tähän aikaan keskustassa liikkuvat”, taksikuski alkoi jutustella, kun Balthierkin oli päässyt istumaan ja ovi oli sulkeutunut automaattisesti hänen perässään.

”Oli hieman asioita, joiden hoitaminen kesti odotettua pidempään”, Balthier totesi miehelle, joka pujotteli talojen välistä puolikkaan chocobon munan mallisella aluksellaan. Taksikuski nyökkäsi.

”Voisin kyllä kuljettaa teidät kotiovellekin asti. Ellette ole ravintolaan menossa?” mies jatkoi. ”Yleensä tähän aikaan illasta kukaan ei enää halua keskusaukiolle ja nyt kun ajatkin ovat mitä ovat, koti on aina koti.”

Balthier olisi halunnut kysyä, mitä ajat sitten olivat, mutta sellainen kysymys olisi herättänyt liikaa epäilyksiä. Jos hän aikoi esittää asuneensa koko ikänsä paikan päällä, hän ei voinut esittää typeriä kysymyksiä, jotka paljastaisivat hänet välittömästi.

”Saavuin tänne vasta tänään”, Fran sanoi yllättäen ja kumartui lähemmäs kuljettajaa penkkien välisestä raosta. ”Ystäväni tässä ei ole vielä ehtinyt kertoa minulle kaikkea, joten kuulisin mielelläni, mitä täällä on tekeillä.”

Taksinkuljettaja vilkaisi nopeasti taakseen ja kiersi sitten erään rakennuksen hyvin läheltä ikkunoita. Jos joku oli nukkunut siellä, tämä oli varmasti havahtunut hereille taksin hurahdukseen.

”Teillä on varsin viehättäviä, mutta kovin erikoisia ystäviä, herra”, mies sanoi Balthierille ja iski silmää. Sitten hän soi lyhyen katseen Franille, ennen kuin keskittyi taas ajamiseen. ”Huhut puhuvat tulevasta sodasta. Mitään virallista tietoa ei ole annettu, mutta monia nuorukaisia on värvätty armeijaan. Ilmapiiri on levoton ja väki kiihtynyttä. On suorastaan ihme, ettei tämä teidän ystävänne ole päätynyt armeijan leipiin.”

”Minulla on ollut tuuria”, Balthier tokaisi nopeasti. ”Tosin harkitsen vakavasti erästä tarjousta, mutten ole halunnut ottaa sitä vielä vastaan, koska halusin kovasti tavata vanhan ystäväni, ennen ratkaisevia päätöksiä.”

”Teinä olisin varmaankin toiminut samoin”, kuljettaja nauroi. Hän yritti selvästikin vilkuilla Frania yhä useammin taustapeilin kautta ja välillä jopa vilkaisi taaksepäin.

Viera oli tottunut tuijotukseen, joten se ei varsinaisesti huolestuttanut häntä. Isompi ongelma oli se, ettei taksikuski taatusti unohtaisi näkemäänsä. Jos joku alkaisi kysellä illan tapahtumista, mies muistaisi kyllä, keitä oli kuskannut, vaikkei ollutkaan kysellyt nimiä. Tähän mennessä Archadesissa ei ollut näkynyt ainuttakaan vieraa… ja se oli Franin kannalta huono asia. Hän oli turhan erikoinen ryhtyäkseen murtautumaan kenenkään kotiin. Hänet muistettaisiin kyllä.

Tuskallisen pitkältä tuntuneen ajan kuluttua ilmataksi kaartoi yläkaupungin keskusaukiolle. Balthier maksoi kyydistä, minkä jälkeen kaksikko poistui suihkulähteen vierelle. Pari ohikulkijaa vilkaisi heitä nopeasti, mutta taksit eivät kuljettaneet yläkaupunkiin ketään, joka ei siihen ollut oikeutettu, joten he eivät herättäneet sen suurempaan mielenkiintoa kanssaihmisissä.

”Meidän olisi pitänyt ottaa minun lentopyöräni”, Fran sanoi katsellessaan kauniisti solisevaa suihkulähdettä. Oli ihmeellistä, että Balthier oli saattanut jättää näin kauniin kaupungin taakseen, mutta toisaalta Frankin oli lähtenyt kotoaan niin harmoninen paikka kuin se olikin. ”Tuo kuljettaja oli liian utelias. Meidät tunnistetaan.”

”Kaikki he ovat samanlaisia. Hän menee vetämään päänsä täyteen vuoronsa päätteeksi, eikä muista aamulla enää mitään”, Balthier kuittasi.

”Ei hän, mutta ne muut”, Fran huomautti ja sai miehen kohottamaan toista kulmakarvaa. ”Viera ei ole tuttu näky tässä kaupungissa. Hän kertoo varmasti nähneensä minut.”

”Saatat olla oikeassa. Meidän on paras siis pitää kiirettä.”

Suihkulähteen rauhoittava solina jäi pian taakse yläkaupungin keskustan mukana. Balthier johdatti Frania jälleen, mutta tällä kertaa alueelle, joka oli edellisiäkin paikkoja hienompi. Jokainen talo tuntui kilpailevan toisten kanssa siitä, mikä niistä olikaan kaunein. Seiniä oli tehty niin graniitista kuin marmoristakin ja jalometalleista valmistettuja ovenripoja, ikkunanpieliä ja muita yksityiskohtia ei puuttunut yhdestäkään. Jokaiselle talolle oli myös varattu jonkin verran pihaa, jota pääsääntöisesti koristivat loisteliaat kukkaistutukset sekä mielikuvituksellisesti leikatut pensaat. Joillain oli myös omia pieniä suihkulähteitä pihoissaan ja näkyipä eräässä pihassa chocoboaitauskin. Suuri punainen lintu nukkui pää siiven alla. Nukkuessaankin se oli hyvin vaikuttava näky, ja Fran arveli eläimen olevan säkäkorkeudeltaan häntä ainakin olkapäähän. Hän oli kerran ratsastanut chocobolla, mutta se oli ollut melkoisen kesy ja väriltään keltainen. Sen sijaan punaiset olivat kuulemma vaikeita kesytettäviä ja kesyinäkin arvaamattomia. Lisäksi ne olivat hyvin kalliita, tosin hieman halvempia kuin mustat, joita pidettiin chocobojen aatelina. Huhut kertoivat myös valkoisesta chocobosta, jonka pyrstösulkien päät olivat keltaiset, mutta sellaista ei kukaan ollut koskaan nähnyt. Jotkut kyllä väittivät nähneensä, mutta eivät kyenneet todistamaan väitteitään. Kyseisen chocobon sanottiin nimittäin olevan niin nopea, ettei sitä pystynyt pyydystämään tai edes nappaamaan yhtä sulkaa siltä todisteeksi. Näin ollen tuo Trixteriksi kutsuttu lintu pysyi myyttisenä olentona ja lasten satuhahmona.

”Joku lähestyy”, Fran sanoi yllättäen. Hän kuuli kaukaa kumisevat askeleet, jotka saattoi synnyttää ainoastaan painavaan haarniskaan pukeutunut ihminen. Balthier nyökkäsi ja veti vieran syrjemmälle. Myös tällä hienostoalueella talojen väliin jäi pimeitä kujia, joskaan ne eivät olleet niin siivottomia kuin muualla kaupungissa. Mies painoi selkänsä seinää vasten vieran seuratessa esimerkkiä. Tovin kuluttua ohitse kulkikin kaksi keisarikunnan sotilasta täydessä varustuksessa lyhtyä kantaen. Miehet keskustelivat matalalla äänellä tällaisten vartiokierrosten turhuudesta ja maleksivat eteenpäin.

”Turhuutta tosiaan”, Balthier hymähti miesten mentyä. Hän katseli hetken ympärilleen ja lähti yllättäen sivukujaa pitkin eteenpäin. ”Voimme yhtä hyvin mennä tätä kautta. En ajatellut kävellä sisään etuovesta.”

”Olemmeko jo perillä?” Fran tiedusteli. Tuntui oudolta ajatella, että nuorukaisen kotona kasvatettaisiin chocoboa.

”Emme. Tohtori Cid asuu vasta seuraavassa talossa”, Balthier vastasi. Fran pisti merkille, ettei nuorukainen kutsunut miestä isäkseen, muttei puuttunut asiaan.

Oli suorastaan hämmästyttävää, miten hiljaa Fran pystyi liikkumaan korkokengissään. Sivukujatkin oli kivetty, mutta siitä huolimatta kopinaa ei juurikaan kuulunut, kun kaksikko siirtyi chocobon omistajan talon taakse. Pimeässä he hiipivät tontin ohitse ja saapuivat seuraavan kohdalle. Sillä seisova talo oli kaikin puolin massiivinen ja jollain tavalla synkkä. Se oli yksi alueen graniittitaloista. Takapihalla ei ollut istutuksia, vaan erilaisia koneen osia kuin se olisi ollut ilmalaivojen purkamo.

Balthier heilautti itsensä tottuneesti aidan ylitse kuin olisi saapunut kotiinsa useinkin tätä reittiä. No, itse asiassa Fran ei edes arvannut, kuinka usein nuorukainen oli tullut kotiin yöjuoksuiltaan takaoven kautta. Balthier ojensi vieralle käden auttaakseen tätäkin pääsemään aidan ylitse, mutta Fran torjui avun ja kapusi notkeasti itse. Kuului vain hiljainen tömähdys, kun hän laskeutui pihan nurmikolle.

Kaikkialla oli hiljaista, eikä talossa palanut ainuttakaan valoa, vaikka lähimmät naapurit näyttivätkin olevan yhä hereillä. Joko tohtori Cid oli jo nukkumassa tai sitten hän ei ollut tullut kotiin lainkaan, mikä tietenkin olisi ollut Balthierin ja Franin kannalta parempi vaihtoehto.

Talon takaovi oli tiiviisti lukossa. Balthier kaivoi avaimen taskustaan, sovitti sitä lukkoon ja käänsi. Mitään ei tapahtunut.

”Hän on vaihtanut lukot”, nuorukainen kirosi puoliääneen. Hän kaiveli hetken taskujaan ja veti sitten esiin tiirikan. Fran jäi katselemaan sivusta epätoivoista yritystä, mutta työnsi lopulta nuorenmiehen sivuun.

”Anna, kun minä”, hän sanoi. Hän veti oman tiirikkansa esiin housujensa taskusta ja vilkaisi Balthieria hitusen huvittuneena.

Viera kumartui lukon ylle ja työnsi tiirikan sisään. Hänen korvansa värähtivät, kun hän keskittyi kuuntelemaan lukon päästämiä ääniä. Parilla pienellä liikkeellä hän selviytyi tehtävästä, johon Balthierilta olisi tuhlautunut huomattavasti enemmän aikaa. Nyt ovi avautui hiljaa narahtaen.

Joku toinen mies olisi saattanut reagoida tilanteeseen loukkaantumalla. Olihan Fran selvästi astunut Balthierin varpaille. Ilmapiraatti kuitenkin vain virnisti pimeässä ja astui sisälle taloon.

”En sanoisi, että sinusta on vaivaa. Pikemminkin päinvastoin. Säästät minulta vielä paljon aikaa tulevaisuudessa”, hän tuumasi ja oli samassa törmätä omituiseen laitteeseen, joka oli jätetty keskelle lattiaa. ”Voi chocobon…”

”Shhs”, Fran sähähti ja veti oven kiinni lähes äänettömästi. ”Vartijat taas.”

Balthier sulki suunsa ja jäi paikoilleen odottamaan. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Franin hahmon ja tämän valkoiset korvat pimeyden keskeltä. Korvat värisivät jälleen hieman, mikä yhtäkkiä näytti erittäin kiehtovalta. Hetken ajan mies mietti, mikä kaikki saisikaan nuo korvat värähtelemään, mutta hänen ajatusleikkinsä keskeytyi vieran merkkiin, joka ilmeisesti tarkoitti, että vartijat olivat menneet ohitse.

”Paperit ovat todennäköisesti hänen työhuoneessaan, mutta hän on voinut piilottaa ne muuallekin. Tämä talo on täynnä salaisuuksia… Tosin uskoisin tuntevani niistä suurimman osan”, Balthier selosti ja lähti eteenpäin käytävässä, jonne pääsi takaovelta. Tällä kertaa hänen onnistui väistää laitetta, johon oli aiemmin törmännyt.

Talo oli sisäpuolelta yhtä suuri kuin ulkoa oli näyttänyt. Kaikki oli rakennettu yhteen kerrokseen ja kaikkialla näytti vallitsevan sekasotku. Tohtori Cid oli laitteineen levittäytynyt melkein joka kolkkaan talossa, mistä saattoi päätellä, ettei hänen luonaan käynyt vieraita kovin usein. Ruokasalin suuri pöytä oli täynnä keskeneräisiä töitä, eikä olohuonekaan ollut säästynyt. Takkahuoneessa lojui lähinnä erilaisia kirjoja ja lehtiä, mutta sekin vaikutti kovin sotkuiselta.

Balthier livahti tohtori Cidin työhuoneeseen, jossa näytti vallitsevan kaaoksista pahin. Hän veti silkkihansikkaat käsiinsä ja ryhtyi sitten penkomaan pöytälaatikoita ja tunnustelemaan, olisiko niissä mahdollisesti salapohjia tai muuta vastaavaa. Fran seuraili puuhaa hetken aikaa ja ilmoitti sitten menevänsä vahtimaan.

”Vihellän hiljaa, jos vaara uhkaa”, viera sanoi ja katosi pimeään käytävään.

Fran terästi kyllä kuuloaan, muttei jäänyt seisoskelemaan ulko-oven läheisyyteen. Sen sijaan hän lähti kiertelemään taloa. Takkahuoneesta pääsi ylelliseen kylpyhuoneeseen, jota hallitsi niin suuri amme, että sinne olisi mahtunut ainakin viisi miestä samaan aikaan. Balthierin isä ei voinut olla kovin köyhä mies.

Uteliaana viera lähti tutkimaan yksityisiä tiloja. Pian hän huomasi olevansa aulassa, josta pääsi useisiin makuuhuoneisiin. Pari niistä oli moitteettomassa kunnossa ja ilmeisesti varattu vieraita varten. Seuraavan ovi oli lukittu, mutta Fran tiirikoi sen näppärästi auki. Hetken kuluttua hän seisoi huoneessa, jossa seisoi suuri sänky silkkilakanoineen, työpöytä sekä massiivinen kirjahylly. Ikkunan eteen oli vedetty paksut verhot. Työpöydällä oli avoinna Archadian ilmavoimia käsittelevä kirja. Aukeamalla oli oikeassa suhteessa piirretty täydellinen kuva Leviathanista, joka oli yksi tunnetuimmista ilmalaivoista.

Viera ei voinut vastustaa kiusausta, vaan ryhtyi varovaisesti selailemaan kirjan sivuja. Ifrit, Shiva, Carbuncle… kirjasta löytyivät kaikki kuuluisat ilmalaivat, joilla pääsi matkustamaan ainoastaan, jos kuului Archadian armeijaan tai joutui sen vangiksi syystä tahi toisesta. Siinä missä nuo kolme olivat melko pieniä Leviathan ja Alexander puolestaan olivat valtavia ilmassa leijuvia linnoituksia. Niiden tulivoima oli mieletön, sillä yhdessä ne olisivat helposti voineet tuhota kokonaisen kaupungin hyvin lyhyessä ajassa. Suoraan sanottuna, jos sota oli todella syttymässä, Archadian voima olisi suorastaan pelottava.

Yhtäkkiä Franin suusta pääsi tukahtunut huudahdus, kun hän siirtyi selaamaan ilmalaivoja, jotka oli tarkoitettu aikoinaan testikäyttöön ja sitten syystä tai toisesta hylätty. Kun hän pääsi s-kirjaimen kohdalle, sivulle avautui huolellinen kuva Strahlista. Se oli aikoinaan ollut armeijan käytössä. Miksi sitä ei enää käytetty? Fran olisi halunnut tietää tuon sulavan ja kauniin ilmalaivan tarinan, mutta valitettavasti kirjan teksti ei auennut hänelle ilmalaivojen nimiä pidemmälle. Mielessään hän muistutti itseään, että hänen täytyisi toden teolla panostaa lukutaitoonsa. Hän ymmärsi jo useimmat nimisanat ja pystyi keskustelemaan ihmisten kanssa ongelmitta Ivalicen yhteiskielellä. Lukeminen tuotti kuitenkin vaikeuksia, kun piti ymmärtää useampi sana kerrallaan.

Viera laski kirjan käsistään ja etsi uudelleen oikean aukeaman. Sitten hän ryhtyi tarkastelemaan huonetta uudemman kerran. Kirjahylly oli sullottu täyteen. Koriste-esineitä siellä ei ollut, pelkästään kirjoja. Sänky oli pedattu huolellisesti, mutta Fran ei uskonut, että sitä oli tehnyt huoneen entinen omistaja. Työpöydällä kaikki puolestaan rehotti samalla tavalla kuin auki unohtunut kirjakin. Paperit olivat sotkussa ja niistä näkyi siistillä käsialalla kirjoitettuja tekstinpätkiä. Huone tuntui miltei pyhätöltä, jonka rauhaa ei olisi saanut häiritä.

Tutkittuaan huonetta tarpeeksi Fran lukitsi sen uudestaan ja siirtyi seuraavalle ovelle. Yllättäen myös se oli lukossa, mutta lukko ei kauan pidätellyt vieraa. Tämäkin huone osoittautui jonkinlaiseksi pyhätöksi. Hajuvesipulloja, meikkirasioita sekä suurta peiliä peitti paksu pölykerros. Ilma oli ummehtunutta ja paksua. Vaatepuulle ripustetut vaatteet näyttivät olleen siinä viimeiset parikymmentä vuotta. Seinillä oli muutamia kuvia. Eräs niistä esitti hyvin komeaa miestä, jonka vaaleanruskeissa hiuksissa oli jo harmaita raitoja ja jonka silmälasit tekivät katseesta uteliaan terävän. Hänen vieressään oli vaaleahiuksinen sievä, melko nuori nainen. Naisen kasvoilla oli unelmoiva ilme ja hän katsoi miestään ikään kuin salaa.

Fran tajusi katsovansa jotain, mitä Balthier ei ollut välttämättä koskaan nähnyt. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt hakea nuorukainen paikalle vai vain lukita ovi, eikä puhua asiasta koskaan. Toisaalta Balthierille tämä saattoi olla ainoa tilaisuus nähdä äitinsä, vaikkakin vain kuvassa. Viera päätti, että kertoisi nuorukaiselle huoneesta heti kierroksen päätteeksi.

Vieran mieleen juolahti, että huoneessa saattaisi olla jokin muukin vihje siitä, kuka tuo sievä nainen oikeastaan oli ollut. Mahdollisimman varovaisesti hän veti auki peilipöydän suuren laatikon. Siellä olivat iloisessa sekamelskassa niin kirjekuoret kuin tyhjät meikkirasiatkin. Lisäksi siellä makasi yksinäisenä pieni, punakantinen kirja. Sen Fran keplotteli käsiinsä koskematta muihin tavaroihin ja avasi sitten. Se sisälsi kaunista, koukeroista kirjoitusta, jonka mysteeri ei vieralle paljastunut.

Oli vaikea päättää, mitä pitäisi tehdä. Kirjassa saattoi olla arvokasta tietoa, mutta toisaalta se saattoi myös sisältää Balthierin äidin syvimpiä tuntoja asioista, joista nuorukaisen oli parempi olla tietämättä. Oli myös mahdollista, että Balthier laskisi kirjan ottamisen loukkaukseksi kuollutta äitiään kohtaan. Loppujen lopuksi Fran tunkikin kirjan takaisin paikoilleen, mutta päätti mainita myös siitä Balthierille.

Viimeinen makuuhuone ei ollut lukittu, eikä vuodetta oltu pedattu, kuten aiemmissa neljässä. Huonetta hallitsi suuri sänky, yöpöytä ja vaatekomero sekä kokovartalopeili. Fran istahti petaamattomalle sängylle ja veti yöpöydän laatikon huolettomasti auki. Jos vieraan talon penkominen olikin aluksi tuntunut väärältä, hän alkoi jo tottua toimintaan. Hän ei ajatellut, että murtautuminen olisi missään määrin oikein, mutta nyt he olivat kuitenkin Balthierin kotona etsimässä tietoa, jota nuorukainen tarvitsisi. Teolle oli siis olemassa ainakin jonkinlainen oikeutus, vaikkei se täysin laillinen olisikaan.

Yöpöydän laatikossa oli vain kaksi kuvaa. Toinen esitti samaa naista kuin viereisessä huoneessakin ollut. Tässä naisen silmien alla oli tummahkot renkaat, mutta hän hymyili siitä huolimatta, eikä hänen kauneutensa ollut kadonnut mihinkään. Toisessa kuvassa puolestaan oli pikkupoika, jonka hiukset olivat punertavan vaaleanruskeat ja joka näytti siltä, ettei malttaisi millään pysytellä paikoillaan. Fran ei voinut olla hymyilemättä kuvalle.

Kun viera laski kuvat takaisin laatikkoon, hän huomasi vielä kolmannen kuvan, joka oli työnnetty aivan laatikon perälle. Hän veti sen esiin pitkien kynsiensä avulla ja tarkasteli sitä hetken ajan. Mies, jonka hiukset olivat ruskeanharmaat piteli sylissään kapaloon käärittyä pientä lasta kasvoillaan hellä ilme. Miehen silmistä loisti aito rakkaus suloista lasta kohtaan. Kuvassa oli jotain hyvin herkkää, jotain kenties kauan sitten unohtunutta. Fran olisi halunnut ottaa tuon kuvan ja säilyttää sitä piilossa, kunnes unohtuneet asiat voitaisiin muistaa taas ja katkeruus pyyhkiä pois. Sellaista päivää ei kuitenkaan välttämättä edes tulisi, eikä ollut hänen asiansa puuttua kohtaloon.

Tohtori Cidin makuuhuone ei paljastanut hänen edesmenneen vaimonsa nimeä, eivätkä sitä tehneet keittiönkaapitkaan, kuten arvata saattoi. Hiljaa kopistellen Fran lähti suuntaamaan takaisin kohti miehen työhuonetta, josta hän löysi Balthierin istumassa pöydällä kädet täynnä papereita.

”Nämä kaavat… hän on tehnyt tätä jo vuosia. Mikä sitten oikein muuttui yhtäkkiä?” nuorukainen mutisi itsekseen ja tutki papereita epätoivoinen ilme kasvoillaan.

”Balthier?” Fran kuiskasi pehmeästi. Osa papereista putosi lattialle, kun nuorimies kohotti katseensa.

”Fran?”

”Löysitkö mitään?”

”Paljonkin, mutten sitä, mitä etsin. Avioliitosta täytyy olla jonkinlainen asiakirja jossain…” Balthier totesi ja tunki selaamansa paperit takaisin paikoilleen pöytälaatikkoon.

”Löysin joitain kuvia sekä kirjan, johon äitisi on ilmeisesti tehnyt omia muistiinpanojaan”, Fran kertoi.

”Mitä siinä sanottiin?”

”Minä… en katsonut sopivaksi tunkeutua sillä tavoin hänen yksityisyyteensä”, viera vastasi ja jännittyi sitten. Balthier näki naisen korvien värähtävän jälleen. ”Joku tulee. Takaovesta.”

”Ei hänen tapaistaan”, Balthier totesi.

Hetkessä mies harppoi vieran luokse ja tarttui tätä käsivarresta. Takaoven luota kuului nyt jo selvästi liikettä ja hiljaista keskustelua. Jos tohtori Cid oli kotiutunut, hän ei ollut tullut yksin. Askeleet harppoivat pitkin taloa, mutta niillä ei ollut selkeää päämäärää. Ne poikkesivat milloin missäkin ja kääntyivät sitten takaisin vaihtaakseen suuntaan. Fran nosti pimeässä kolme sormea pystyyn merkiksi. Balthier nyökkäsi naiselle ja veti tämän lähelleen ja johdatti lopulta työhuoneen takaseinän luokse. Se oli paneloitu seinä, jonka sai helposti vedettyä syrjään. Balthier työnsi Franin edellään seinän takaa paljastuneeseen aukkoon ja livahti sinne sitten itsekin. Juuri viime hetkellä hän veti paneloidun seinän äänettömästi paikoilleen. Kolme miestä lyhdyn kanssa astuivat työhuoneeseen.

Fran yritti tarkastella ympäristöä näkönsä avulla, mutta seinän takana tuntui olevan jopa hänen silmilleen liian pimeää. Hän tunsi nojaavansa jonkinlaista kaappia vasten. Sen oven nuppi nimittäin painoi hänen selkäänsä ikävästi. Balthier oli tiukasti hänen vieressään. Miehen käsivarsi kosketti vieran käsivartta ja lähetti iholle lämpimän tunteen, jonka viera kuitenkin yritti sivuuttaa, sillä tilanne ei ollut ollenkaan sopiva epämääräisten tunteiden analysoinnille.

Koska näköaisti oli käytännössä suljettu pois, viera saattoi käyttää sen sijaan vain korviaan ja nenäänsä. Valitettavasti Balthierin tuoksu tuntui sillä hetkellä häiritsevän lähellä. Kyllä, se oli kiehtova ja jostain mystisestä syystä puoleensavetävä, mutta se häiritsi Franin keskittymiskykyä aivan liikaa. Hänen aivonsa kieltäytyivät keskittymästä muihin tuoksuihin, kun mies oli niin lähellä. Liian lähellä itse asiassa, sillä Fran tunsi kehonsa reagoivan hyvin omituisella tavalla. Hänen ihonsa nousi kananlihalle ja hän itse värisi hieman aivan kuin häntä olisi joko paleltanut tai pelottanut, vaikkei kyse ollut kummastakaan. Hänen hengityksensä muuttui hiljalleen raskaammaksi, siitäkin huolimatta, että hän yritti tahdonvoimallaan saada sen kulkemaan normaalisti.

Fran alkoi tuntea yhä suurempaa ärtymystä petollista kehoaan kohtaan. Tämä jos mikä oli väärä hetki, alkaa läpikäydä Balthierin viehätysvoiman vaikutusta, mutta koskapa keho olisi reagoinut oikeaan aikaan.

Jotenkin viera sai kasattua tahdonvoimansa rippeet ja keskittyi kuuntelemaan työhuoneesta kantautuvaa keskustelua. Kolme miestä kiisteli jostain keskenään ja heidän äänensä kuulostivat etäisesti tutuilta. Fran olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa ne jossain aiemmin, mutta hän ei kyennyt muistamaan missä.

”Sanoinhan, ettei se ole täällä! Se olisi idiootti, jos säilyttäisi sitä kotonaan!”

”Sinä olet idiootti. Tietenkään se ei ole täällä. Täältä saamme tarvitsemamme tiedot, senkin ääliö. Ala nyt penkoa, ei tässä ole koko yötä aikaa.”

”Kuka teki sinusta pomon? Tähän mennessä emme ole saaneet mitään aikaan, paitsi herättäneet epäilyksiä. Kuulustella nyt porukkaa keskellä päivää. Eivät kai ne mitään kerro, kun sotilaitakin pyörii nurkissa!”

”Minä satun omistamaan ilmalaivan, jos olet unohtanut. Tietysti jos järjestely ei kelpaa, niin voit aina painella kotiin Sochen luolapalatsin kautta… jos uskallat. Eihän siellä ole kuin pari pientä lohikäärmettä, joiden kimppuun koko Ivalicen parhaimmatkaan metsästäjät eivät ole uskaltaneet käydä!”

Huoneesta kantautui epämääräisiä murahduksia ja sitten paikkoja alettiin penkoa. Vaikka kolmikko yritti pitää volyyminsa mahdollisimman matalana, he saivat kiitettävää meteliä aikaan. Selvästikään he eivät olleet ammattimaisia etsiviä. Balthier ja Fran olivat hoitaneet omat tutkimuksensa huomattavasti hiljaisemmin.

Tavaroita putoili lattialle ja paperit rahisivat. Toisinaan kuului kirouksia, kun joku pudotti jotain toisen varpaille.

”Tässä on jotain koodia!” karhea miesääni huudahti yllättäen.

”Se on laskukaava! Tarvitsemme jonkinlaisen avaimen tai koodin, jonka avulla pääsemme laboratorioon. Se ääliö oli oikeassa vartioinnin suhteen…”

”Kuka?”

”Clemmon”, Balthier sähähti hiljaisella äänellä. Fran vilkaisi miestä syrjäsilmällä, muttei nähnyt kuin hämärän hahmon.

”Mikä se oli?” eräs miehistä kysyi yllättäen.

”Mikä?”

”Se ääni.”

”En minä kuullut mitään.”

”No, minäpä kuulin. Sinun kuulosi varaan ei ole laskemista, kun melkein päästit ne vartijatkin selustaamme.”

Työhuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Sitten askeleet lähtivät kulkemaan ympäri huonetta. Loputkin kaapit vedettiin auki ja seiniä paukutettiin. Viimein kolaus osui paneeliseinään, joka kumahti ontosti. Ääni tuntui hyvin ilkeältä Franin korvissa. Viera puri huultaan, ettei olisi ähkäissyt ääneen. Joskus herkistä korvista oli haittaakin. Ne olivat yksi syy siihen, ettei hän juuri koskaan käyttänyt pistooleitaan muuhun kuin pelotteluun. Tosin tälle reissulle hän oli varustautunut vain sellaisella, koska jousipyssy olisi ollut äärimmäisen epäkäytännöllinen ase heidän suunnitelmansa huomioon ottaen.

Nyt viera lähti kuljettamaan kättään kohti pistooliaan. Samassa paneeli lennähti auki ja lyhdyn kirkas valo sokaisi hänet sekä Balthierin hetkellisesti täysin.

”Sinä!” Clemmonin ääni kajahti, kun hän tajusi, ketä oikein tuijotti. Hän toverinsa, isokokoinen kaveri ja lihaksikas heppu, olivat jo vetäneet aseensa esiin ja tähtäsivät paneeliseinän takana piilotellutta kaksikkoa.

”Mikä sattuma, Clemmon”, Balthier naurahti. ”En arvannutkaan, että aikoisit tulla vierailulle tänään!”

”Taatusti arvasit”, Clemmon ärähti ja veti oman aseensa lyhdyn kaveriksi. ”Ulos sieltä molemmat ja pitäkää kätenne ylhäällä.”

Tilanteen rajoitteellisuus ei antanut juuri muita vaihtoehtoja kuin totella, joten ilmapiraattiparivaljakko asteli ulos hyllysyvennyksestä. Hyvin pian heidät oli riisuttu aseista ja heidän kätensä oli sidottu selän taakse. Yö ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaan. Clemmon asteli heidän edessään ja mittaili heitä tulisella katseellaan. Arpi hänen kasvoissaan kiristyi ja sai hänet näyttämään entistäkin irvokkaammalta.

”Voit luottaa minuun. En aio palata Archadesiin”, mies ärähti viimein ja huitoi pistoolillaan Balthieriin päin. ”Ja missä sinuun törmäänkään! Archadesissa! Samaisessa asunnossa, josta minä olen etsimässä avaimia tai ovikoodeja. Löysitkö ne kenties jo? Kiveä et ainakaan ole vielä hakenut.”

”Usko pois, olen täällä puhtaasti henkilökohtaisista syistä, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa se murikka. Itse asiassa pysyn mieluusti siitä mahdollisimman kaukana”, Balthier selitti, mutta Clemmon ei todellakaan näyttänyt uskovan häntä.

”Sinuna lopettaisin tämän leikin. Joko puhut tai pupusi pääsee huvittelemaan minun kanssani”, Clemmon meuhkasi. Hän siirtyi askeleen lähemmäs Frania ja sipaisi sitten naista poskesta.

Fran loi mieheen yhden ainoan halveksuvan katseen, eikä sanonut mitään. Katse kuitenkin jo riitti raivostuttamaan herkkähermoista miestä entisestään. Hän tyrkkäsi aseensa toiselle tovereistaan ja tarttui sitten Balthieria rinnuksista.

”Ala puhua jo! Missä ne koodit ovat!?”

”Eivätkös sinun otteesi ole nyt turhan rajuja? Voin vakuuttaa sinulle, etten tiedä kyseisistä koodeista yhtään mitään, mutta minun puolestani voit jatkaa niiden etsimistä aivan vapaasti. Minun mielenkiinnon kohteeni ovat muualla”, Balthier hymähti täysin rauhallisena, vaikka Clemmon käytännössä sylki hänen kasvoilleen.

Clemmonin naama alkoi punottaa ja hetken ajan näytti siltä, että hänen arpensa repeytyisi auki paljastaen pinnan alla piileksivät lihakset. Sitten hän kuitenkin veti syvään henkeä ja näytti miettivän jotain.

”Hyvä on, et siis aio puhua.”

Äreä ilmapiraatti komensi lihavamman toverinsa vartioimaan Balthieria ja Frania ja viittoi sitten toisen avustajan mukaansa. He katosivat käytävään keskustelemaan hyvin matalalla äänellä. Fran yritti kuunnella keskustelua, mutta lihava kaveri osoittautui melkoiseksi häiriötekijäksi.

Mies nimittäin astui suoraan Franin eteen ja jäi katselemaan vieraa häpeilemättömästi. ”Meillä taisi jäädä jotain viimeksi kesken, pupunen”, hän sanoi karskilla äänellä ja virnisti likaisesti paljastaen rikkoutuneen ja mustuneen hammasrivin, jota ei taatusti oltu puhdistettu viimeiseen kymmeneen vuoteen.

”Minä en sanoisi niin, ihminen”, Fran vastasi sävyyn, jolla oli aivan ensimmäisellä tapaamisella puhunut myös Balthierille.

”Sinuna pitäisi pienempää suuta”, ilmapiraatti ärähti. Hän painoi aseensa suun vieran rintojen väliin, tarttui tätä toisella kädellä leuasta ja painoi sitten huulensa tämän huulia vasten. Seuraavassa hetkessä hän tunsi polven iskeytyvän kipeästi nivusiinsa.

Ilmapiraatti taipui karjahtaen kaksinkerroin, jolloin Franin polvi iski häntä seuraavaksi ohimoon. Mies putosi lattialle tuskallinen ilme kasvoillaan.

”Sinulla tuntuu olevan rajut otteet”, Balthier kommentoi ja veti kätensä vapaaksi Franin jäädessä tuijottamaan miestä hämmentyneenä. ”Hänet tosin olisi voinut hetken päästä hoidella hienovaraisemminkin.”

”Tietyissä tapauksissa hienovaraisuus on aivan liian yliarvostettua”, Fran vastasi Balthierin ryhtyessä vapauttamaan hänen käsiään.

Homma jäi kuitenkin puolitiehen, sillä metelistä valpastuneet Clemmon ja hänen toinen apurinsa ryntäsivät paikalle. Balthier tarttui pöydälle olevaan paperipainoon ja sinkosi sen näitä kohti. Miesten väistäessä hän kiskoi Franin mukaansa ja ryntäsi käytävään näiden välistä.

”Takaovi ei ole siellä!” Fran huomautti, kun Balthier juoksi eteenpäin raahaten vieraa perässään.

”En lähde ilman tietoja!” Balthier vastasi. Clemmonin juoksuaskeleet kuuluivat heidän perässään, mutta kirouksista päätellen mies ei osannut kovin taitavasti väistellä ympäri asuntoa sijoitettuja kojeita.

Balthier juoksi makuuhuoneaulaan, kaivoi tiirikkansa esiin ja ryhtyi saman tien tiirikoimaan äitinsä makuuhuoneen ovea auki.

”Jos…” Fran ehti aloittaa. Sitten aulassa välähti ja pamahti. Clemmon oli laukaissut aseensa. Vieran korvat soivat, eikä hän nähnyt ja kuullut vähään aikaan mitään. Seuraavaksi hän tajusi Clemmonin painaneen hänet seinää vasten ase hänen ohimollaan.

Kadulta kantautui huutoja ja kolisevia askelia. Vartijat olivat tulossa talolle. Clemmon ärähti turhautuneena, päästi Franin ja ryntäsi pois.

”Te maksatte tästä vielä!” hän huusi, ennen kuin katosi paikalta.

Balthier ryntäsi Franin luokse ja ryhtyi vapauttamaan tämän käsiä. ”Sinun on paras tehdä temppusi tuon oven kanssa”, hän huomautti heti, kun oli saanut naisen vapaaksi. Vartijat paukuttivat talon ulko-ovea ja lopulta mursivat sen, kun kukaan ei tullut avaamaan. Korvia vihlova hälytysääni pärähti soimaan.

Viera älähti äänen takia, mutta pakottautui etsimään oman tiirikkansa. Sitten hän kumartui makuuhuoneen oven eteen ja avasi sen hetkessä. Balthier työnsi naisen edellään sisälle ja lukitsi oven heidän perässään.

”Missä se kirja on?” hän tivasi. Fran osoitti peilipöytää pahoinvoivan näköisenä. Kovat äänet eivät todellakaan sopineet hänen korvilleen. ”Olen pahoillani”, Balthier sanoi nopeasti ja syöksyi sitten peilipöydän luokse. Hän veti laatikon auki ja otti kirjan sieltä. Nopeasti hän kävi laatikossa olevat muut esineet läpi, nappasi vielä kirjekuoret ja sulloi ne kirjan väliin.

Tilanteen kaoottisuudesta ja huoneen ulkopuolelta kuuluvasta metelistä huolimatta nuorimies ehti jäädä tuijottamaan vanhempiensa kuvaa hyväksi toviksi. Franin teki mieli sanoa, että heidän olisi parasta keksiä nopea ulospääsytie, mutta nähdessään nuorukaisen ilmeen hän ei yksinkertaisesti voinut. Balthier tarvitsi tämän hetken.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä Balthier irrotti katseensa kuvasta , ojensi kirjan Franille ja ryhtyi tutkimaan seiniä. Hän koputteli ja kuulosteli painellen tiiliä aina välillä. Viera ymmärsi hyvin pian, mitä hän etsi.

”Miksemme saapuneet tuota kautta?” hän kysyi, kun salaovi vihdoin aukeni.

”Tohtori Cid käyttää usein käytäviään, enkä halunnut ottaa riskiä, että törmäisimme häneen”, Balthier vastasi. ”Jospa jätetään tämä paikka, ennen kuin meitä keksitään kaivata.”

Kaksikko astui salakäytävään, ja Balthier sulki oven heidän perässään. He seisoivat portaikon yläpäässä hämärässä. Jostain alhaalta näkyi kuitenkin kajastavaa valoa. Balthier lähti päättäväisesti valon suuntaan.

”Toivottavasti emme joudu tapaamaan enempää vanhoja tuttuja tänään”, hän totesi melko huolettomaan sävyyn, mutta jos Fran olisi nähnyt hänen kasvonsa, olisi viera myös huomannut kulmakarvojen väliin muodostuneen huolestuneen rypyn.

Viera seurasi kirja kädessään pari askelta miestä jäljessä. He olivat menettäneet aseensa, ja Franin olkapäätä särki yön välikohtauksen jäljiltä. Kaikki ei ollut sujunut niin kuin olisi pitänyt. Nyt he kaiken lisäksi olivat koleissa käytävissä jossain yläkaupungin alapuolella vaaranaan törmätä kuuluisaan tohtori Cidiin.