Ficcikirjasto

Balthier ja Fran kulkivat eteenpäin pitkin koleaa ja hämärää käytävää. Se jatkui suorana, joskin siitä poikkesi muutamia sivukäytäviä. Balthier oli kuitenkin sitä mieltä, että oli parasta pysytellä pääreitillä, joten kaksikko ei käynyt edes katsomassa, minne sivukäytävistä olisi päässyt.

”Tiedätkö, minne tämä johtaa?” viera kysyi tovin hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensä kaikui ikävästi kivisistä seinistä.

”Todennäköisesti Draklorin laboratorioon”, Balthier vastasi kavahtaen kaikua. Hän selitti, ettei ollut aiemmin käyttänyt kyseistä käytävää, mutta koska sinne selvästi pääsi myös hänen isänsä makuuhuoneesta ja se johti pohjoiseen, oli laboratorio ainoa todennäköinen pääteasema. Tohtori Cid oli varsin tunnettu henkilö Archadesissa, vaikkei hän ollutkaan suosiostaan erityisen innostunut. Hän oli puhtaasti kiinnostunut vallasta, ei sen sivutuotteista. Hän ei siis kovin mielellään tuhlannut aikaansa kulkemalla rahvaan parissa, vaan käytti yksityisiä salakäytäviään vieraillakseen laboratoriossaan tai tuttaviensa luona. Balthier olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että jostakin tohtorin talon salakäytävistä pääsi jopa keisarilliseen palatsiin.

Käytävä tuntui loputtoman pitkältä, mutta hyvä uutinen oli, ettei kummastakaan suunnasta kuulunut askelia. Heitä ei siis seurattu, eikä kukaan ollut tulossa vastaankaan. Olisi ollut mahdotonta keksiä pätevää selitystä heidän oleskelulleen käytävässä… ja sitä paitsi Balthier oli varmastikin julistettu karkuriksi. Sotilaille ei voinut sanoa mitään, minkä turvin olisi päässyt pälkähästä. Piraattikaksikko olisi marssitettu suorinta tietä armeijan ylipäällikön, Vayne Solidorin, eteen.

”Ilmavirta”, Fran kuiskasi yhtäkkiä äärimmäisen hiljaa. Balthier vilkaisi naista ja näki tämän nyrpistävän nenäänsä hieman.

”Mitä?” nuorukainen kysyi.

”Jossain on avoin ovi.”

”Se ei tiedä hyvää…”

Suoralla käytävällä ei ollut piilopaikkoja, sillä viimeisin sivuhaara oli jo jäänyt kauas taakse, eikä ollut järkeä kääntyä enää takaisinkaan.

”Kokeillaan yllätyshyökkäystä”, Balthier kuiskasi. ”Kun tulija ilmestyy riittävän lähelle, hyökkäämme hänen kimppuunsa, ennen kuin hän edes ehtii tajuta mitään. Sitten pakenemme eteenpäin, kunnes pääsemme täältä ulos.”

”Entä jos päädymme laboratorioon?” Fran kysyi korvat väristen, mistä Balthier päätteli, että joku oli jo siirtynyt kävelemään käytävään, vaikkei hän voinutkaan vielä kuulla itse askelten ääntä.

”Sitten etsimme tiemme ulos sieltä”, nuorukainen vastasi.

Viera tyytyi nyökkäämään kuin Balthier olisi esitellyt täysin vedenpitävän suunnitelman. Oikeasti siinä oli montakin ’entä jos’ –kohtaa, mutta niihin ei ollut sillä hetkellä aikaa paneutua. Niitä voisi miettiä sitten, jos ne todella toteutuisivat… tai pikemminkin siinä vaiheessa voisi improvisoida.

Fran käveli seinän luokse, nosti lyhdyn alas ja sammutti sen. Balthier ymmärsi naisen aikeet ja auttoi tätä sammuttamaan pari muuta lyhtyä. Nyt kulkija ei näkisi heitä, mutta he näkisivät tämän saapuvan. Yllätys olisi täydellinen, sillä kukapa ajattelisi, että lyhdyt oli sammutettu tarkoituksella. Niistähän olisi saattanut vain loppua öljy.

Ilmapiraattien odottaessa pimeässä askeleet lähestyivät. Lopulta Balthierkin saattoi kuulla ne, eikä mennyt kauaakaan, kun hän myös näki tulijan. Tämä oli pukeutunut hyvin koreasti ja käveli pää ylpeästi pystyssä. Miehellä oli soikeat silmälasit ja ruskeat hiukset, joissa oli harmaita raitoja. Hän askelistaan paistoi selvästi läpi hänen ylhäinen asemansa yhteiskunnassa.

Mies pysähtyi jonkin matkan päähän pimeydestä. Hän kallisti päätään ja jäi katselemaan sitä.

”Kuinka erikoista”, hän totesi ja vilkaisi sivulleen kuin olisi puhunut jollekulle toiselle, vaikka olikin liikkeellä yksin. ”Lyhtyjen ei pitäisi sammua noin vain.”

Seurasi hetken hiljaisuus. Mies nyökytteli kuin olisi kuunnellut jotakuta ja lähti sitten harppomaan kohti pimeyttä. Hän vei oikean kätensä pitkän, punaisen takkinsa liepeen alle etsien asetta, mutta ei kuitenkaan vetänyt sitä esiin.

”Ffamram”, mies sanoi ja virnisti mielipuolisesti. Pimeydessä tarkkaileva Fran olisi voinut vaikka vannoa nähneensä joskus samantapaisen virnistyksen, muttei osannut kunnolla yhdistää sitä kenenkään.

Vieran vierellä seisova ilmapiraatti hätkähti. Hän käsivartensa hipaisi hetkellisesti Frania ja hän veti syvään henkeä.

”Kuinka sopivaa pelkurille piileskellä varjoissa, Ffamran”, mies jatkoi. ”Todellinen mies ei tekisi niin.”

”Nimi on Balthier”, ilmapiraatti vastasi ja astui pois pimeydestä. Fran seurasi hänen perässään ja jäi lopulta seisomaan hänen vierelleen. Heidän edessään seisova mies tarkkaili kumpaakin kiinnostuneena.

”Mielenkiintoisen hintahtava nimivalinta, kun ottaa huomioon, missä seurassa liikut”, punatakkinen mies totesi.

”Tyylitajuttomuutesi yllättää minut yhä uudestaan”, Balthier sanoi. ”Eikö ole varsin epäkorrektia käyttää moista ilmaisua?”

Syntyi hiljaisuus, kun miehet mittailivat toisiaan. Fran vilkuili vuoronperään kumpaakin. Hänen huomionsa alkoi kuitenkin luisua toisaalle, sillä hän vaistosi valtavan voiman lähellään. Voima tuntui tulevan vanhemman miehen suunnasta, mutta ei kuitenkaan miehestä itsestään. Se aiheutti kummallisen olon vieralle, sillä hän aavisti, että tuo voima voisi tuhota paljon. Oli ahdistavaa tuntea lähellään jotain, joka voisi repiä vieran sisäisesti, ajaa hulluuden partaalle ja lopulta jopa tappaa.

Tunteessa oli tietynlaista tuttuutta. Tietyillä alueilla Ivalicessa maasta erittyi Usvaa. Se oli voimakasta maagista höyryä, joka vaikutti erittäin syvästi juuri vieroihin. Franin kodin, Golmoren viidakon, syvyyksissä oli Usvan lähde, josta vuosittain kohosi Usvaa tavallista enemmän. Tuolloin vieroilla oli Hehkun aika, jolloin lisääntyjät lähetettiin matkaan. Kaikki aikuiset vaistosivat Hehkun, joka kohosi yllättäen poltteena lantiolta, mutta vain lisääntyjillä oli oikeus hyödyntää sitä.

Valitettavasti Usva saattoi aiheuttaa muunkinlaisia reaktioita vieroissa. Se ei aina herättänyt seksuaalisia haluja, vaan toisinaan ajoi raivopäiseksi ja sai tekemään väkivaltaisia tekoja. Usva saattoi polttaa vierojen ihoa, vaikka ihmiset eivät olisi havainneet yhtään mitään, ja aiheuttaa kärsimystä. Usva oli vieroille sekä lahja että kirous.

Nyt tuosta miehestä tuntui hehkuvan samanlaista voimaa kuin Usvassa oli. Fran ei voinut olla tuntematta pelonväreitä. Hän aavisti, ettei tämä voima ollut hyvää ja puhdasta, se ei ollut olemassa, jotta vierat saattaisivat nauttia elämän hekumallisista hetkistä, vaan satuttaakseen ja tuhotakseen.

”Etkö aio esitellä meitä, Fframran? Se, jos mikä, olisi epäkorrektia”, vanhempi mies sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Ei uskoisi, että hän oli joskus sukua minulle, vai mitä?” mies tokaisi sitten ja vilkaisi pikaisesti olkansa ylitse.

”Hänellä on jotain”, Fran sanoi yllättäen.

”Kuten huono vaatemaku ja mielikuvitusystävä selkänsä takana”, Balthier tuhahti.

”Jotain, joka vihaa”, Fran huomautti ja kurtisti kulmiaan ilmapiraatille.

Vanhemman miehen kasvoille nousi kiinnostunut ilme. Hän astui lähemmäs pariskuntaa ja ojensi kättään Franille.

”Olet selvästikin liian terävä liikkumaan hylkiö-poikani kanssa. Mitä jos siirtyisit arvoiseesi seuraan?” mies ehdotti. Fran ei tarttunut hänen käteensä, vaan tuijotti miestä tyhjin katsein. Mies ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hän veti kätensä pois ja kumarsi kättelyn sijaan. ”Tohtori Cidolfus Demen Bunansa, kruununprinssi Vayne Solidorin ystävä ja neuvonantaja”, hän esitteli itsensä. ”On kiehtovaa huomata, että havaitsit sen. Tutkisin tätä ilmiötä mieluusti tarkemminkin.”

”Valitan, mutten ole kiinnostunut tarjouksesta”, Fran vastasi tyynellä ja kylmällä äänellä.

”Eiköhän ole aika päättää tämä iloinen pikku perhetapaaminen”, Balthier sanoi, ennen kuin hänen isänsä ehti huomauttaa mitään. Ilmapiraatti tarttui vieraa vyötäisiltä ja aikoi kääntyä ympäri lähteäkseen samaan suuntaan, josta kaksikko oli tullutkin.

”Ei niin nopeasti”, tohtori Cid sanoi. Hän vei kätensä uudestaan takin liepeen alle ja veti aseensa esiin. Balthier ja Fran pysähtyivät niille sijoilleen. ”Keisari ei ole erityisen mielistynyt sinuun”, Cid jatkoi puhuen Balthierille, ”mutta minulle ei liene haitaksi, jos teet paluun hänen luokseen kahleissa.”

”Ehken ole järin suostuvainen moiseen ratkaisuun”, Balthier vastasi. Hän irrotti otteensa Franin vyötäröltä ja hyökkäsi isäänsä kohti.

Nuorukaisen nyrkki ei hipaissutkaan tohtori Cidiä. Sen näytti törmäävän näkymättömään esteeseen. Balthierin huulilta karkasi epäuskoinen huudahdus ja sitten hän vajosi kiviselle lattialle. Mitään ajattelematta Fran polvistui hänen viereen ja nosti miehen pään syliinsä. Sitten hän nosti punaisten silmiensä katseen tohtori Cidiin.

”Sinä et ole hyvä mies”, viera totesi.

”Minä olen paljon enemmän kuin mies, kultaseni”, tohtori Cid vastasi omahyväinen ilme kasvoillaan. Hän kohotti aseensa ja iski sillä vieraa salamannopeasti ohimolle.

~o~

Makuualusta tuntui kylmänkostean nihkeältä. Kaiken lisäksi se oli kivikova. Asiaa ei liioin parantanut Franin ohimolla jyskyttävä kipu. Hän pakotti kuitenkin silmänsä auki ja ryhtyi tarkkailemaan hämärää ympäristöään. Häntä vastapäätä näkyi kivinen seinä ja sitä kohti etenevä lattia näytti olevan samaa materiaalia. Seinästä roikkui pari kahletta, jotka eivät kuitenkaan sillä hetkellä olleet käytössä. Lattialle puolestaan lankesi valoa jostain korkeammalta.

Hitaasti viera nousi istumaan kivisellä lattialla. Hän hieroi hetken ajan päätään korvanjuurien alapuolelta toivoen, että päänsärky helpottaisi edes hieman. Se ei kuitenkaan ottanut laantuakseen, joten lopulta hän luovutti. Sen sijaan hän katseli tarkemmin ympärilleen nyt, kun kuvakulma ei ollut yhtä rajoittunut kuin aiemmin.

Fran totesi olevansa pienessä sellissä, jonka katon rajassa oli kalteri-ikkuna. Myös yksi seinä oli korvattu kaltereilla. Lattialla oli jonkin verran olkia, muttei niin paljon, että ne olisivat riittäneet pehmikkeiksi nukkuessa. Helpottavin tieto kuitenkin oli, että Balthier makasi sellin nurkassa ja hengitti tasaisesti, vaikkei ollutkaan hereillä.

Viera konttasi miehen luokse kuulostellen ympäristöään samalla. Jostain kuului kirouksia ja tuskanhuutoja, mutta mitään toivoa herättävää ei hänen korviinsa kantautunut. Fran ei antanut seikan masentaa mieltään, sillä hän oli ollut useissa hankalissa tilanteissa ja selvinnyt niistä aina, miksei siis nytkin.

Balthierin hengitys oli tasaista, eikä mies näyttänyt kärsineen ruumiillisia vammoja. Fran ei tosin tiennyt, mikä piraatin kimppuun oli tarkalleen ottaen iskenyt, joten hänellä ei myöskään ollut aavistusta, oliko tämä enää täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa. Jostain syystä viera oli kuitenkin enemmän huolissaan jälkimmäisistä.

Fran kosketti kevyesti nuorenmiehen otsaa. Se tuntui viileältä. Viera siirsi kätensä Balthierin poskelle ja siveli sitä varovaisesti sormillaan. Miehen kasvojen iho oli hitusen karhea parransängestä, jota ei oltu ajeltu ainakaan vuorokauteen. Tunne oli hämmästyttävä, sillä Fran oli aiemmin koskenut vain toisten vierojen kasvoja, naisten kasvoja, jotka olivat täysin pehmeitä. Lisäksi hän tiesi, ettei vieramiehilläkään kasvanut partaa. Ihmiset olivat kuitenkin erilaisia. Silti Fran ei ollut koskaan kuvitellut, että parransänki tuntuisi niin karhealta.

Balthierin luomet värähtivät, mutta ennen kuin Fran ehti reagoida, mies oli jo tarttunut hänen ranteeseensa.

”Taisit olla huolissasi?” nuorukainen kysyi ja virnisti. Fran yritti riuhtaista kätensä irti hänen otteestaan.

”Varmistin vain, että olet elossa”, viera tuhahti.

”Siinä tapauksessa sinulla on erikoinen käsitys ihmisen fysiikasta”, nuorukainen naurahti.

Ilmapiraatti päästi vieran käden otteestaan ja nousi istumaan. Hän näytti hieman kalpealta ja huonovointiselta, mutta muuten terveeltä. Ilmeisesti törmääminen näkymättömään esteeseen ei ollut vahingoittanut häntä pysyvästi.

Fran tunsi poskiensa punehtuvan, joten hän käänsi katseensa Balthierista kaltereihin. ”Täältä ei pääse ulos kovin helposti.”

”On sitä pahemmissakin paikoissa oltu.”

Balthier nousi hieman huojuen jaloilleen ja käveli sitten kalteroidun seinän ovelle. Ovi oli tiukasti lukossa, eikä lähtenyt auki, vaikka sitä kuinka ravisteli.

”Saatat olla oikeassa”, nuorukainen totesi.

”Missä me edes olemme?”

”Veikkaisin vahvasti, että Archadesin keisarillisissa tyrmissä. Ja, mikäli olen oikeassa, olisi syytä siirtyä ulkopuolelle ennen aamunkoittoa.”

Fran hymähti ja nousi lattialta. Hän käveli nuorukaisen luokse samalla, kun kaivoi tiirikan taskustaan. Ilmeisesti heitä ei oltu tutkittu kovin tarkasti. Vaikka punakantinen kirja ja sen välissä olleet kirjekuoret oli viety, vieran taskuja ei oltu tutkittu. Tosin eipä niissä tiirikan lisäksi muuta ollutkaan.

Tyrmän lukko oli ehkä hieman ruosteessa, sillä sen tiirikoimiseen meni kauemmin kuin Balthierin kodin ovien kanssa oli mennyt. Lopulta se kuitenkin avautui, mutta narisi samalla turhankin kuuluvasti. Ääni kaikui kivisiä seiniä pitkin eteenpäin.

Fran jäi hetkeksi kuuntelemaan, mutta ei erottanut lähestyviä askelia tai muita ääniä, jotka olisivat viitanneet siihen, että joku mahdollisista vartijoista oli kuullut narinan. Huutoja ja kirouksia kantautui kuitenkin syvemmältä tyrmistä. Pääasia oli, ettei kukaan ollut tulossa paikalle, joten viera livahti käytävälle. Balthier seurasi hänen perässään huojuen edelleen. Hänen askeleensa eivät olleet kovin vakaita, vaan laahasivat hieman, mikä kiinnitti hetken päästä Franin huomion.

”Pärjäätkö sinä?”

”Tietenkin”, Balthier vastasi, mutta oli samalla kompastua omiin jalkoihinsa. Fran ryntäsi nuorukaisen luokse ja vei oikean kätensä tämän vasemman kainalon alle.

”Ei siltä näytä.”

Balthier aikoi väittää vastaan, mutta Fran ei suostunut kuuntelemaan. Lopulta nuorukainen antoi asian olla ja antoi vieran auttaa häntä kulkemaan eteenpäin. Olihan asiassa kuitenkin hyvätkin puolensa.

Kaksikon ohikulku aiheutti hereillä olevissa vangeissa närää ja valitettavasti sen saattoi kuulla hyvinkin pitkälle. Fran yritti kulkea mahdollisimman lähellä seiniä, jotta heihin olisi osunut niin vähän valoa kuin suinkin, mutta silti aina joku onnistui huomaamaan heidät ja vaati itselleen vapautta tasapuolisuuden nimissä.

Hyvin pitkältä tuntunut käytävä päättyi jyrkkään portaikkoon. Ylösnousu osoittautui vaikeaksi, sillä Balthier nojasi Franiin raskaasti, eikä viera itsekään ollut täysissä voimissaan. Muutamaan otteeseen he joutuivat pysähtymään lepäämään, mutta lopulta he saavuttivat portaiden yläpään. Siellä heitä odottikin uusi kalteriovi, joka tietenkin oli lukittu.

Fran päästi irti Balthierista ja kumartui uuden lukon puoleen. Myös sen tiirikoimiseen meni normaalia pidempää, mutta sekin aukeni ajan myötä. Tämän oven saranat oli selvästikin öljytty, sillä ne eivät kitisseet samalla tavoin kuin aiemmat, vaan ovi avautui äänettömästi lyhdyin valaistuun aulaan. Aulan perällä oli suuri puinen pöytä, jonka ääressä torkkui haarniskaan pukeutunut vartija. Miehen pää nojasi raskaasti pöytää vasten, ja kypäränsä hän oli laskenut lattialle pöydän viereen. Pöydän takana oli hyllykkö, joka oli tungettu täyteen epämääräisiä tavaroita, mahdollisesti vankien omaisuutta.

”Tämä sujuu liiankin helposti”, Balthier mutisi, kun Fran auttoi hänet aulan puolelle portaista, ennen kuin sulki oven heidän takanaan.

”Parempi niin”, viera vastasi. Hän auttoi Balthieria kulkemaan aulan halki, mutta mies pysähtyi pian, eikä suostunut kulkemaan eteenpäin. ”Mitä nyt?” Fran kysyi hiljaa.

”Kirja.”

”Mitä?”

”Päiväkirja on hyllyssä tuon vartijan takana”, Balthier sanoi.

Viera kääntyi katsomaan vartijaa tarkemmin. Tämän selän takana olevalla hyllyllä todellakin lepäsi punakantinen kirja, jonka välistä näkyi muutama kirjekuori. Yksi pikainen vilkaisu Balthieriin riitti vakuuttamaan naisen siitä, ettei hänen kannattaisi edes yrittää väittää vastaan. Viera laski otteensa miehestä ja lähti hiipimään kohti suurta pöytää varoen kopisuttamasta kenkiensä korkoja.

Vartijan hengitys kuului raskaana, kun Fran siirtyi lähemmäs tätä. Vaikka mies vaikuttikin olevan syvässä unessa, vieraa epäilytti uhkarohkea yritys. Äärimmäisen varovaisesti hän hiipi miehen ohitse ja sieppasi kirjan pitkillä sormillaan. Mies haisi epämiellyttävälle ja kuorsasi hiljaa. Saatuaan kirjan käsiinsä Fran vetäytyi äkkiä kauemmas. Hänen sydämensä jyskytti hirvittävää vauhtia, kun hän ajatteli, että mies heräisi ja hälyttäisi kaikki muut vartijat paikalle. Hänellä ja Balthierilla ei ollut juuri sillä hetkellä pienintäkään mahdollisuutta taistella tietään vapauteen.

Mies tuntui kuitenkin olevan syvässä unessa. Viera huokaisi helpotuksesta ja hiipi sitten takaisin Balthierin luokse. Nuorukainen virnisti tyytyväisesti naiselle.

”Kannatti tosiaan valita sinut partneriksi. Sinusta tulee vielä loistava ilmapiraatti”, hän kuiskasi.

Fran tyytyi tuhahtamaan. Hän oli tyytyväinen, kun he vihdoin pääsivät kulkemaan pois vartioidusta aulasta kirkkaasti valaistuun käytävään. Sen varrella oli useita suljettuja ovia, joista osan takaa kantautui keskustelua ja naurua. Saattoi vain toivoa, ettei kukaan päättäisi astua käytävään juuri sillä hetkellä.

Ihme kyllä kaksikko pääsi turvallisesti aina pihalle asti. Siellä he livahtivat muurin varjoihin hetkeksi lepäämään, sillä Balthierin hengitys oli muuttunut kovin raskaaksi. Fran laski miehen istumaan ja jäi itse kuulostelemaan ja katselemaan ympäristöä.

Linnoitus, johon tyrmät oli sijoitettu, sijaitsi aivan vuoren kupeessa. Todennäköisesti osa siitä oli louhittu suoraan kallioon. Pihakaan ei ollut varsinainen piha, vaan kivetetty alue, jota ympäröivät korkeat muurit. Ulos näytti pääsevän ainoastaan suurista pariovista, joista toiseen oli tosin tehty myös pienempi ovi. Valitettavasti vain ovien vieressä oli pieni tupa, jonka ikkunasta loisti valoa. Todennäköisesti sielläkin oli vartija, eikä voinut luottaa siihen, että tämä olisi torkkumassa. Lisäksi muurin harjalla näkyi kulkemassa kaksi haarniskoitua hahmoa.

Fran kyykistyi Balthierin viereen muurin juurelle. Nuorimies oli sulkenut silmänsä ja hengitti raskaasti. Viera tunsi huolen pistoksen mielessään; Balthier ei ehkä jaksaisi kovin pitkälle. Samalla nainen kuitenkin tiesi, etteivät he voineet jäädä yöksi tyrmien pihalle, sillä aamu toisi mukanaan kohtaamisen linnakkeen vartijoiden kanssa.

”Muuria kiertää kaksi vartijaa ja ainakin yksi on tuossa kopissa ovien luona”, viera kuiskasi. ”Meidän täytyy yllättää hänet ja livahtaa ulos sitten, kun toiset vartijat ovat mahdollisimman kaukana ovesta.”

”Kuulostaa suunnitelmalta”, Balthier vastasi ja avasi silmänsä. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta Fran painoi hänet takaisin istumaan.

”Itse asiassa… minä yllätän hänet ja sinä odotat tässä. Tulen hakemaan sinut myöhemmin”, viera sanoi.

”Ei tule kysymykseenkään.”

”En esittänyt kysymystä.”

Viera nousi seisomaan, vilkaisi kerran ympärilleen ja livahti sitten nopeasti pihan poikki vartiointikopille. Hän painautui sen seinää vasten ja yritti kuulostella sisälle, mutta erotti ainoastaan paperin rahinaa. Ääni kuitenkin riitti kertomaan, että sisällä oli vähintään yksi hereillä oleva henkilö.

Hetken mietittyään Fran työnsi kädessään olevan kirjasen selkänsä ja housujen vyötärön väliin. Sitten hän siirtyi kopin ovelle ja raotti sitä hieman. Valo häikäisi hetken kipeästi hänen silmiään, mutta pian hän kuitenkin erotti pöydän ääressä istuvan miehen, joka oli uppoutunut selaamaan paperinippua. Fran avasi ovea enemmän, livahti sisään, ryntäsi miehen luokse ja tähtäsi iskun tämän niskakuoppaan. Miehen huulilta karkasi yllättynyt huudahdus, joka kuitenkin tukahtui, kun tämän otsa iskeytyi puisen pöydän pintaan.

Fran varmisti, että mies oli tajuton. Sitten hän kääntyi tutkimaan pientä koppia tarkemmin. Siellä oli pöydän lisäksi pari tuolia, puuhella sekä seinällä riippuvat avaimet. Viera nappasi ne itselleen ja livahti sitten ulos painaen oven perässään kiinni. Hän oli vähällä kirkaista, kun törmäsi jotakin vasten heti ulos päästyään.

”Sinun olisi pitänyt kysyä”, Balthier sanoi voimattomasti.

”Ja sinun olisi pitänyt pysyä siellä, missä olitkin”, viera vastasi ärtyneesti. Hänen sydämensä oli jälleen lähtenyt hurjaan kiitolaukkaan säikähdyksen vuoksi.

Sanomatta enempää Balthierille Fran hiipi vartiokopin seinän viertä muurille ja siinä olevalle ovelle. Hän tarkkaili muuria hetken aikaa, mutta koska ei nähnyt sitä kiertäviä vartijoita, hän työnsi renkaassa roikkuvan avaimen lukkoon. Se päästi ilkeän kirskahduksen kääntyessään hitaasti.

”Mikä se oli?” joku huudahti kauempaa. Fran työnsi hätäisesti oven auki ja kääntyi vilkaisemaan taakseen. Balthier oli tulossa hänen perässään, mutta muurilta kuului hälyttäviä juoksuaskelia.

Viera ryntäsi nuorukaisen luokse ja kiepsautti jälleen kätensä tämän kainalon alta. Hän lähti kuljettamaan miestä niin nopeasti kuin suinkin ovesta ulos vapauteen. Fran painoi oven kiinni mahdollisimman äänettömästi ja toivoi, etteivät vartijat huomaisi siinä roikkuvaa avainta ainakaan ihan heti. Sitten hän lähti etenemään muurin viertä pitkin, mutta painoi lopulta heidät molemmat sitä vasten, kun lyhdyn valo halkoi yllättäen maisemaa. Se vilahti aivan heidän editseen, muttei kuitenkaan osunut heihin.

”Edetään muurin viertä niin pitkälle kuin pääsemme”, Balthier kuiskasi. Fran nyökkäsi miehelle ja lähti liikkumaan sivuaskelin poispäin ovesta, josta he olivat vasta astuneet ulos. Jokainen risahdus kuulosti liian kovalta, vaikka yössä kantautui muitakin ääniä. Linnakkeen alapuolella näkyi vanha kaupunki öljylamppuineen. Humalainen miesjoukko piti elämää sen verran kovaa, että se kantautui ylös asti. Silti linnakkeen vartijoiden raskaat askeleet tuntuivat kuuluvan huomattavasti kovempaa. Kaikkein pahinta meteliä pitivät kuitenkin kenkien alle jääneet risut ja vierimään lähteneet pikkukivet, ja Fran oli varma, että ne paljastaisivat heidät hetkenä minä hyvänsä.

Muuri päättyi vuoren seinämään. Fran vilkaisi ensin ylös ja sitten alas. Vanhan kaupungin rakennusten katot näkyivät jonkin matkan päässä. Hyppääminen olisi uhkarohkeaa, mutta jos kiipeäminen onnistuisi, pari saattaisi päästäkin pakoon.

”Meidän on kiivettävä alas”, viera kuiskasi hetken päästä. Balthier kääntyi katsomaan alas ja virnisti sitten vieralle huolettomasti.

”Kuulostaa loistavalta.”

”Pystytkö siihen?”

”Onhan se vähän vanhanaikaista, mutta ilman muuta”, Balthier totesi. Hän hivuttautui pois Franin otteesta, siirtyi aivan vuoren seinämän vierelle ja ryhtyi sitten etsimään itselleen jalansijaa. Vieran katsellessa mies lähti lopulta etenemään hitaasti alaspäin.

Fran odotti, että Balthier oli päässyt riittävän alas, ettei hän potkaisisi miestä päähän, ja lähti vasta sitten itse kiipeämään. Oli vaikea saada tukevaa otetta seinämästä. Lisäksi hiekanjyvien kulkeutuminen pitkien kynsien alle tuntui inhottavalta. Viera kuitenkin yritti olla välittämättä epämiellyttävästä tuntemuksesta ja jatkoi sinnikkäästi matkaansa.

Hiekka kynsien alla osoittautui pian vaivattomaksi pikkujutuksi. Rosoinen kiviseinämä raapi paljasta ihoa varsin kivuliaasti. Siitä saivat osansa Franin reidet, käsivarret ja jopa vatsa, jota peitti vain ohut kangas. Viera tiesi, että hänen ihonsa oli täynnä pieniä naarmuja, joita kirvelisi, kun niitä yrittäisi puhdistaa.

Matka alas tuntui pitkältä, paljon pidemmältä kuin se oli näyttänyt. Oli raskasta kannatella omaa vartaloaan käsien ja jalkojen varassa, vaikkei Fran ollutkaan kovin painava. Hänen sormiaan alkoi pian särkeä ja vain vähää myöhemmin kipu tavoitti ranteetkin.

Yhtäkkiä vieran alapuolelta kuului tömähdys ja sen jälkeen liuta kirosanoja. Hän ei uskaltanut vilkaista alas, mutta oli iloinen voimasanaryöpystä. Se osoitti, että Balthier oli selvinnyt hengissä, vaikka olikin mitä ilmeisimmin pudonnut lähimmän talon katolle. Pinnistäen voimiaan Fran siirsi käsiään vuoronperään. Vasen käsi alkoi tuntua jo turralta kivusta. Naarmuuntunut iho ei ollut mitään, eivätkä kipeytyneet sormetkaan olleet niin kovin paha juttu, mutta tuska alkoi jälleen levitä vasemmasta olkapäästä vieden vieralta koko ajan enemmän voimia.

Hyvin pitkän ajan kulututtua vieran jalat koskettivat kattoa. Hän päästi irti seinämästä ja lysähti voipuneena istumaan. Balthier seisoi katon laidalla ja katseli alas, mutta kääntyi pian Franiin päin. Mies näytti äärimmäisen väsyneeltä, mutta pinnisteli kuitenkin virneen kasvoilleen.

”Tikkaat alas ja sitten meidän tarvitseekin enää keksiä, mistä saamme kulkuluvan Archadesin keskustaan.”

”Meitä etsitään varmasti pian, joten se ei ole helppoa”, Fran huokaisi. Hän veti syvään henkeä ja pakottautui nousemaan jaloilleen. Yläpuolelta kantautui satunnaisia huutoja, mutta viera ei saanut puheesta selvää. Hän pohti, olivatko vartijat huomanneet jo ovessa roikkuvan avaimen ja kolkatun miehen, entä heidän tyhjän sellinsä. Jos eivät, niin siihen tuskin menisi pitkään. Heillä oli vain vähän aikaa päästä keskustaan, sieltä aerodomeen ja Strahlilla karkuun koko paikasta.

Katolta alas vievät tikkaat olivat erittäin huterat. Lisäksi Franin oli vaikea pitää niistä kiinni, sillä hänen vasenta kättään särki nyt paljon enemmän kuin aiemmin. Hän yritti pakottaa kivun pois mielestään, mutta huomasi hyvin pian sen olevan äärimmäisen vaikeaa. Jotenkin hänen onnistui kuitenkin päästä turvallisesti vanhan kaupungin kadulle.

”Täällä haisee viemärille”, viera mutisi kuin jotain sanoakseen. Balthier laskeutui hänen viereensä.

”No, jonnekin suurkaupungin täytyy roskansa tunkea”, mies totesi. Fran näki, että nuorukainen oli yhtä väsynyt kuin hänkin. He tarvitsivat lepoa, turvapaikan.

Balthier jäi katselemaan ympärilleen kuin hahmottaakseen heidän sijaintinsa. Hetken päästä hän ryhtyi puhumaan. Heillä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko he poistuisivat paikasta Sochenin luolapalatsin kautta tai yrittäisivät livahtaa vartijoiden ohitse Archadesin keskustaan. Edellinen ei ollut kovinkaan hyvä vaihtoehto, sillä kumpikaan ei ollut siinä kunnossa, että olisi selvinnyt hengissä luolapalatsin mahdollisista vaaroista. Tietenkään he eivät tienneet, oliko siellä todella lohikäärmeitä, mutta riskiä ei kannattanut ottaa.

”Yritetään vartijoita”, Fran totesi neuvottelun päätteeksi.

Balthier nyökkäsi ja lähti johdattamaan naista pitkin sokkeloisia katuja ja kujia. Pari kertaa he olivat kompastua varjoissa torkkuvien ihmisten jalkoihin ja kerran heidän peräänsä sadateltiin niin värikkäästi, että moni Balfonheimissa olisi kadehtinut moista sanavarastoa. Reitti vei kaksikon pitkälle sillalle, jonka edustalla nukkui kahdeksan mooglea.

Fran ei voinut olla ihastelematta sillalta avautuvaa näkymää. Archadesin talot kohosivat toisella puolella korkeina ja molemmilla sivuilla avautui upea vuoristomaisema. Jos hetki olisi ollut toisenlainen, viera olisi jäänyt nojailemaan sillan kaiteeseen ja nauttinut näkemästään. Nyt siihen ei kuitenkaan ollut tilaisuutta.

Silta ei johtanut suoraan varsinaiseen Archadesiin, vaan vanha kaupunki jatkui vielä sen toisella puolella. Kivisten rakennusten välissä oli puisia hökkeleitä ja kärryjä, joille oli lastattua kaikkea kankaista ruukkuihin ja ruosteisiin aseisiin asti. Balthier pysähtyi erään kärryn luokse ja veti sieltä kappaleen kangasta. Hän ojensi sen Franille ja kehotti naista kietomaan sen itselleen viitaksi.

”Peitä korvasi, jos suinkin voit. En halua, että sinuun kiinnitetään liikaa huomiota”, Balthier kuiskasi. Fran ei vastustellut, vaan kietoutui kiltisti kankaaseen. Se lämmitti mukavasti viileässä yössä, vaikkei korvien painaminen päätä vasten tuntunutkaan mukavalta.

Balthier nyökkäsi hyväksyvästi naisen viitalle ja veti tämän sitten lähelleen. Hän jatkoi matkaansa eräälle sivukujalle ja pujahti kivisen talon oviaukkoon. Hän kolkutti oveen ensin hiljaa ja sitten vähän kuuluvammin. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin se avautui. Lopulta oviaukkoon ilmestyi mies, jonka iho oli ahavoitunut ja ruskeampi kuin archadialaisilla yleensä. Miehen hiukset olivat lähes mustat ja hänellä oli pieni leukaparta. Hän yritti selvästi näyttää tyylikkäältä, mutta resuiset vaatteet pilasivat vaikutelman.

”Mitä nyt?” mies kysyi ja pälyili ovenraosta kadulle.

”Jules?” Balthier kysyi.

Mies raotti ovea enemmän ja kurkisti kunnolla ulos. Hän katseli Balthieria hetken aikaa ja hymähti sitten: ”Tuhlaajapoika päätti tehdä paluun. Ilahtuiko isäukko?”

”Hän oli oikein ystävällinen ja toivotti minut niin hyvin tervetulleeksi, että päätin jatkaa ilmarosvoilua vielä muutaman vuoden”, Balthier vastasi.

”Olet siis ryhtynyt piraatiksi?” mies varmisti.

”Ehkä olen”, Balthier totesi. ”Nyt tarvitsen kuitenkin tietoja.”

”Mikään ei ole ilmaista täällä. Tiedolla on hintansa”, mies sanoi. ”1000 gilliä vähintään.”

”Luuletko todella, Jules, että kanniskelen tuollaisia summia mukanani?”

Jules arvioi tilannetta. Hän vilkuili Frania, mutta ei esittänyt kysymyksiä. Hänen katseensa kääntyi Balthieriin ja hän jäi hieromaan leukapartaansa.

”Mitä tietoja tarvitset?”

”Miten pääsen Archadesin keskustaan kohtaamatta vartijoita?” Balthier kysyi suoraan.

”Entä mitä tarjoat maksuksi tiedosta?”

”Mitä haluatkin tietää. Tieto tiedosta.”

Miehet mittailivat toisiaan katseillaan kuin olisivat arvioineet, saattoiko toiseen luottaa. ”En voi varsinaisesti antaa sinulle tietoa, mutta voin järjestää niin, että pääsette kulkemaan portista. Haluan kuitenkin nähdä kumppanisi ilman huppua.”

”Mitä tahansa, muttei sitä”, Balthier sanoi välittömästi.

”Juuri sen minä haluan maksuksi. Muuten saat pärjätä omillasi, ja, ystävä hyvä, minusta näyttää, ettet juuri nyt ole siinä kunnossa, että pärjäisit”, Jules tuhahti.

”Jos et järjestä meitä portista, et näe huomista aamua”, Fran sanoi matalalla äänellä huppunsa alta.

Nainen veti hupun pois päästään ja antoi korviensa nousta pystyyn. Julesin silmät laajenivat hämmästyksestä. Mitä tahansa hän oli odottanut, niin vieran näkeminen ei ollut ollut listalla. Fran tuijotti miestä silmiin hetken aikaa ja veti sitten omatekoisen huppunsa takaisin paikoilleen.

”Ja nyt se portti”, hän sanoi tyynesti.

Jules vei heidät portin lähelle ja käski heidän odottaa varjoissa. Hän ei selittänyt aikeitaan sen tarkemmin, mikä herätti Franin epäilykset. Mitään ei oikeastaan kuitenkaan voinut tehdä, paitsi totella Julesin neuvoja.

Mies katosi pimeään iltaan. Aika kului, eikä mitään tapahtunut. Vartijat seisoivat ryhdikkäinä portin edessä vaihtamatta sanaakaan toistensa kanssa. Sitten yhtäkkiä kadulla puhkesi meteli. Se kuului jostain kulman takaa. Pulloja, tai kenties ruukkuja, lenteli seinään ja ihmiset huusivat toisilleen. Vartijat vilkaisivat toisiaan. Hetken epäröinnin jälkeen toinen poistui kiireesti äänien suuntaan. Meteli vain yltyi, eikä mennyt kauaakaan, kun vartija jo huusi toveriaan avuksi.

”Jules on lurjus, mutta kyllä hän sanansa pitää”, Balthier totesi ja veti Franin mukanaan portin läpi Archadesin keskustaan.