Ficcikirjasto

Tuijottelin pöydälläni lojuvia kääröjä. Olin jo pakannut kaiken, mitä tarvitsin matkaani varten. Jos yllättäviä tarpeita tulisi, minulla oli kyllä riittävästi rahaa hankintoihin. Nyt minun täytyi kuitenkin uhrata hetki suunnitelmien tekemiseen.

Aloitin Hoshigaki Kisamesta. Olin silmäillyt miehen kuvaa jo useaan otteeseen ja tiesin, että tunnistaisin hänet missä tahansa. Hänen kasvojaan ei unohdettu, eikä sekoitettu toisiin. Hän oli 34-vuotias, mikä tarkoitti, että hän oli kymmenen vuotta minua vanhempi. Hänellä olisi luultavasti enemmän kokemusta kuin minulla. Oli vaikea arvioida, oliko hän minua vahvempi tai heikompi, mutta päätin ottaa siitä selvää tilaisuuden tullen. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut huonolta, vaikken saanutkaan tappaa häntä. Vahingoittamisesta ei ollut puhuttu mitään.

Miehellä oli pituutta 195 senttimetriä, mikä tarkoitti, että hän oli minua 35 senttiä pidempi. Haaste totisesti. Olin aika lyhyt ja siksi monet aliarvioivat minut herkästi. Palautin nopeasti ajatukseni Kisameen. Hän oli kotoisin piilotetusta Sumukylästä ja oli aiemmin ollut yksi Sumun seitsemästä miekkamiehestä. Hänen aseensa oli kuuluisa samehada, jonka olisin itsekin mieluusti omistanut. Se olisi kasvattanut mainettani entisestään. Vesimaassa Kisame ei ollut tekojensa takia suosiossa ja hänet tunnettiin laajalti myös muualla. Tietojen mukaan hän oli armoton tappaja, joka ei pelännyt käyttää äärimmäisen väkivaltaisia keinoja.

Selvästi mies minun makuuni. Kenties hän olisi juuri se, joka armahtaisi minut vihdoin. Sellainen kuolema olisi ehdottomasti kunniallinen.

Luin käärön sisällön yhä uudestaan, sillä en halunnut tarttua toiseen, joka lojui pöydällä. Minua oikeastaan harmitti, ettei Kisame ollut kohteeni. Olisin nauttinut hänen haastamisestaan. Uskoin kuitenkin, että joutuisimme vielä taisteluun, kun olisin suorittanut todellisen toimeksiantoni. Siis olettaen, että selviäisin siitä itse hengissä.

Huokaisin lopulta raskaasti ja laskin käärön pöydälle. Osasin sen ulkoa. Olisin muistanut sen, vaikka joku olisi herättänyt minut keskellä yötä ja kysynyt, mitä siinä sanottiin. Jokainen sana oli tallentunut aivojeni sopukoihin, eikä käärön lukemisesta uudestaan ollut enää mitään hyötyä. Valitettavasti tämä johti siihen, että jouduin tarttumaan kohteeni paperiin.

Uchiha Itachi

Karannut ninja Konohan kylästä, Tulimaasta.

Syytetään Uchiha klaanin massamurhasta sekä lukuisista muista rikoksista eri maissa.

Akatsukin jäsen, partnerina toimii Hoshigaki Kisame.

23-vuotias.

Niin, kohde oli minua vuoden nuorempi. Mieleeni välähti kuva nuoremmasta itsestäni monia vuosia sitten. Miten vihainen olinkaan tuolloin ollut siitä, että nykyinen kohteeni edes kehtasi olla olemassa.

*

Seison muiden nuorten joukossa ja säteilen ylpeyttä. Olen muita nuorempi, vain kahdeksanvuotias ja tiedän olevani erityinen. Tänään saan otsasuojukseni, mikä tarkoittaa, että minusta tulee oikea ninja. Pääsen osaksi kolmen hengen tiimiä ja saan jounin-tason tiiminjohtajan. Voisin hyppiä innosta, mutta pakottaudun pysymään rauhallisena.

Valmistuneiden nimiä aletaan luetella. Kihisen, koska omani on vasta aakkosten loppupuolella. Puristan käsiäni nyrkkiin ja seison aivan suorassa. Kohta, kohta. En malta odottaa. Ollaan jo r-kirjaimessa, enää ei ole pitkä matka. Tiedän, miten perheessäni juhlitaan tänään. Olen koko perheen ylpeys. Isoveljeni ei pystynyt samaan, pikkusiskostani on paha sanoa, koska hän on vasta kolmen. Luulen silti, ettei hänkään pysty. Omahyväinen ajatus, mutten voi sille mitään. Veljeltänikin meni sentään kolme vuotta valmistua akatemiasta. Hah, olen isoveljeäni parempi. Se on ehkä maailman paras tunne.

”Uchiha..” Olen hypätä innosta. Vihdoin. ”.. Itachi.” Mitä? Ei Itachi! Hän on pelkkä kakara, seitsemänvuotias. Hän on minua nuorempi ja aloitti akatemiassa vasta vuosi sitten. Ei hän voi valmistua, ei hän saa! Minun piti olla tämän päivän tapaus, vain harvat valmistuvat kahdessa vuodessa. Tänään piti olla minun päiväni ja nyt Itachi on varastanut sen. Miten kukaan voi muka valmistua vuodessa? Ei kukaan ole niin hyvä!

Tuijotan mustahiuksista poikaa vihaisena. Miten hän saattaa varastaa minun tähtihetkeni! Päätän, että hänestä tulee ikuinen vihamieheni. Hän on arkkiviholliseni. Jonain päivänä minusta tulee häntä parempi. Tästä lähin käytän jokaisen hetken elämästäni hänen voittamiseensa. Minusta tulee chuunin ennen häntä, jounin ennen häntä, liityn ANBUun ja ryhdyn vaikka Hokageksi. Mitä vain, mutta en enää koskaan jää kakkoseksi. Minä voitan Itachin. Vaikka hän onkin tunnetummasta perheestä kuin minä, voin näyttää hänelle. Minusta tulee parempi, vahvempi ja kaikkea muutakin.

”Eikö hän olekin söötti?” Aeko supattaa minun korvaani, kun huomaa minun katselevan Itachia. Aeko on minua kolme vuotta vanhempi ja puhuu aina pojista. En ymmärrä miksi. Monet asiat ovat paljon tärkeämpiä.
”Minä vihaan häntä”, vastaan. Kynteni jättävät jäljet kämmeniini, kun puristan käteni tiukkoihin nyrkkeihin.
”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”, Aeko huomauttaa. Tönäisen häntä ärtyneenä. Rakkaus ja pojat, eikö hänen mielessään muuta liiku!

Itachi kääntyy ja hymyilee minulle. Käännän nopeasti katseeni toisaalle. Tiedän, että meidän tulisi olla ystäviä, koska äitimme käyvät toisinaan toistensa luona kylässä. Potkaisen maata kiukkuisesti. Pahuksen pentu, minun piti loistaa tänään! Olla nuorin valmistuneista! Miksi Itachin piti pilata kaikki?

*

Huuliltani karkasi huokaisu. Ennen tuota päivää kohteeni oli ollut pelkkä äitini kaverin lapsi, mutta hänestä oli tullut taisteluparini. Olin aina pyrkinyt häntä ylemmäs.

Syntymäpäivä: 9. kesäkuuta.

Pituus: 182 cm.

Paino: 64 kg.

Veriryhmä: AB.

Entiset toimenkuvat: ANBU kapteeni.

Tarkalleen ottaen minun ANBU-ryhmäni kapteeni. Kyllä, olin itsekin kuulunut järjestöön. Olin päässyt siihen samana vuonna kuin kohteeni, vaikka olin pyrkinyt vuotta aiemmin. Hän oli ollut aina askeleen edellä minua. Akatemiasta valmistumisesta asti olimme kilpailleet toisiamme vastaan, kunnes jossain vaiheessa olin vihdoin älynnyt luovuttaa.

*

Tarkkailen vihollista valmiina hyökkäämään tarvittaessa. Jännitys kuplii suonissani, sillä olen yksi nuorimmista, jotka ovat päässeet ANBUun ja suorittamaan vielä tämäntasoisia tehtäviä. Pidän sitä kunnia-asiana. Tiedän, etten vieläkään ole niin hyvä kuin haluaisin olla, mutta olen päässyt korkeammalle kuin kukaan oli koskaan uskonut. Isäni oli ollut haljeta ylpeydestä, kun olin kertonut päässeeni suorittamaan ensimmäistä kunnollista ANBU-tehtävääni.

Keskityn ympäristööni. Kaksi ryhmämme vanhempaa poikaa kiertävät aukealle pohjoissuunnasta. Kapteenimme on etelässä ja aloittaa hyökkäyksen oikealla hetkellä. Vihollisemme ovat yhä autuaan tietämättömiä läsnäolostamme. Tehtävämme on tappaa kolme heistä ja siepata nainen, joka on heidän mukanaan. Syytä en tiedä, enkä ole kysellyt. Kenties kapteenilla on tieto siitä, mutta minä olen pelkkä rivijäsen. Teen ohjeiden mukaan, enkä esitä turhia kysymyksiä.

”Kannattaisi pysytellä tuulen alapuolella, ellei halua päästä hengestään.”

Kuiskaus on vain hentoinen, mutta se saa vereni hyytymään. Vedän katanani välittömästi esiin ja käännähdän oksallani. Yläpuolellani on kyykyssä tuntematon mies, luultavasti joku tarkkailemamme ryhmän jäsenistä. Ei näin voi käydä. Ei minulle. Olen tällaisten mokien yläpuolella. Olen parempi. Ja silti mies on siinä. Hän on havainnut minut, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella häntä vastaan.

Hyvin nopeasti tajuan, että tämä tehtävä saattaa kuitenkin ylittää tasoni. Ainakin tämä mies on minua vahvempi. Hän tuntuu aavistavan jokaisen liikkeeni, ennakoivan kaiken, mitä teen, vaikkei sen pitäisi olla mahdollista. Kuitenkin hän torjuu jokaisen iskuni kevyesti ja on koko ajan vähällä murtautua puolustukseni läpi. Olenko kuvitellut itseni paremmaksi kuin olenkaan? Tunnen vihlovan pettymyksen piston. Tästä suorituksesta vanhempani eivät totisesti ole ylpeitä.

Kipu leikkaa vartaloani. Kuulen, kuinka oma katanani putoaa maahan kolahtaen matkalla muutamaan oksaan. Mies nauraa vasten kasvojani, kun painan käteni vatsaani vasten ja haukon henkeä. Ei! Kyllä minä tiedän, että ANBUn tehtäviä suorittaessa saattaa menettää henkensä, mutta en voi kuolla ensimmäistä kunnollista suorittaessani.

Etäisesti näen miehen hyökkäävän minua kohti. Väistän, mutta olen liian hidas. Nyt kipu polttelee jo toista käsivarttanikin. Tempaisen toisella kunain esiin ja yritän käydä hänen kimppuunsa. Haluan jättää ainakin yhden jäljen ennen kuolemaani.

Mies väistää ja lähtee yllättäen karkuun. Huojun oksallani kykenemättä seuraamaan häntä. Tunnen, kuinka minuun tartutaan. Myös kunai lipeää sormistani. Kipu on kaikkialla. Minua pyörryttää ja oksettaa. Tuttu sitruksen tuoksu, johon sekoittuu hienhajua sekä oman vereni rautainen löyhkä, tunkeutuu sieraimiini ja kertoo minun olevan turvassa. Minua hävettää, mutten jaksa sanoa mitään.

Minut viedään pois. Roikun tajunnan rajalla ja pohdin, olenko pilannut koko tehtävän. Ainakaan nainen ei kuulu olevan seurassamme. Kenties menetän paikkani tässä ryhmässä, koska en osannut toimia riittävän hyvin.

Kapteenimme laskee minut maahan. Kun hän siirtää naamion kasvoiltani, raotan silmiäni, mutta suljen ne saman tien uudestaan. En vain jaksa. En edes kunnolla tajua, mitä ympärilläni tapahtuu. Olen kaiketi saanut todella syvän haavan kriittiseen paikkaan. Kuinka säälittävä olenkaan…

”Pila.. sinko.. minä.. kaiken?” henkäisen. Ryok, ryhmämme parantaja, tekee jotain minulle.
”Älä puhu”, kapteenimme ääni vastaa minulle. ”Et pilannut mitään. Saimme naisen ja tapoimme miehet. Se, joka hyökkäsi kimppuusi, ei ollut yksi heistä. Masaki on viemässä naista määränpäähän.”

Tiedän, että kapteenin olisi pitänyt mennä itse, mutta tunnen suunnatonta onnea, koska hän on jäänyt luokseni. Hän on valinnut minut tehtävän ohitse. Tiedän, että saamme molemmat tästä hyvästä vaikeuksia, mutta en välitä.

*

Se tehtävä oli muuttanut jotain. Olin lopettanut kohteeni kanssa kilpailemisen, sillä olin tiennyt, etten koskaan voisi voittaa häntä, tulla paremmaksi. Minä olin se, joka oli melkein pilannut tehtävän. Olin alistunut siihen tosiasiaan, että hän tulisi aina olemaan vahvempi, ja antautunut toisille tunteille, jotka olivat vuosia piilotelleet kateuden ja kilpailunhalun takana. Mutta oikeastaan en halunnut ajatella sitä nyt, sillä muistot vain repivät. Olin halunnut unohtaa ne jo vuosia. Olinkin onnistunut siinä melko hyvin, mutta nyt minut suorastaan pakotettiin muistelemaan.

Tuijottelin kuvaa, joka oli painettu paperiin. Siinä oli paljon tuttua. Pitkät hiukset, tosin pidemmät kuin aiemmin, mustat lämpöiset silmät, nenän viertä kulkevat juonteet.. ja kaulassa hopeinen koru, jonka olin antanut hänelle, kun hänestä oli tullut ryhmämme kapteeni. Miksi se oli yhä hänellä? Koru tuntui pilkkaavan kaikkea sitä, mitä oli joskus ollut.

*

Ilta on hämärtynyt ajat sitten. Seison Itachin kodin edustalla ja katselen, kuinka viimeiset vieraat poistuvat talosta. Fugaku ja Mikoto hyvästelevät heidät yhdessä poikiensa kanssa. Sasuke ei saa katsetta irti veljestään. Kaikesta näkee, että hän on hyvin ylpeä.

Minä en osaa olla ylpeä. Olen kateellinen. Minä olisin halunnut tulla valituksi kapteeniksi, vaikka tiedän kyllä, että Itachi on ansainnut paikkansa. Kaikki muut ovat jo käyneet onnittelemassa häntä, mutta minä vain kävelin pois paikalta, kun ryhmämme uuden kapteenin nimi julistettiin. Aina minua edellä. Minunkin vuoroni tietysti tulisi, mutta hän ehti aina ensin. Se oli niin väärin.

”Hei, miksi sinä seisot siellä pimeässä?” Mikoto huutaa minulle heidän valaistulta kuistiltaan. Punastun. Olenpa typerä. Totta kai he ovat tajunneet minun tarkkailleen taloa koko illan ajan. Ei heidän perheensä turhaan ole Uchihoista tunnetuimpia. He ovat erityisiä. He ovat sellaisia kuin minä haluaisin olla. ”Tule sisälle juomaan kuppi teetä”, Mikoto kehottaa. Hän on aina niin ystävällinen, vaikka taitaa tietää, miten vähän pidän hänen vanhemmasta pojastaan.

Kävelen hitaasti pois varjoista ja kumarran Itachin vanhemmille. Hymyilen heille nätisti, enkä näytä sisälläni kiehuvaa vihreää kateuden myrskyä. He kehottavat minua uudemman kerran tulemaan sisälle, enkä oikeastaan voi kieltäytyä.

Seuraava puoli tuntia on aivan kamala. Kaikki juttelevat innokkaasti. He myös kyselevät minusta ja etenemisestäni. Joudun valitettavasti myöntämään, etten päässyt minkään tiimin kapteeniksi, vaikka olen Itachia vuoden vanhempi. Olen Itachin tiimin rivijäsen, ainoa naispuolinen. Heikoin lenkki oikeastaan, sillä molemmat muut pojat ovat minua vanhempia.

Mikoto kuitenkin hymyilee minulle ja sanoo, että myös minusta tulee vielä jotain suurta. Nyökkään innokkaasti. Niin minusta tuleekin. Minusta tulee jotain paljon suurempaa kuin hänen pojistaan koskaan. Minusta tulee paras ninja, joka tässä klaanissa on koskaan nähty.

Kiitän teestä hyvin kohteliaasti, ennen kuin nousen pöydästä. Vetoan myöhäiseen ajankohtaan ja siihen, että minun on jo mentävä kotiin, etteivät vanhempani huolestu. Oikeasti he ovat minusta vain harvoin huolissaan, mutta haluan tekosyyn, jonka avulla päästä pois tästä talosta.

Mikoto komentaa Itachin saattamaan minut ovelle ja sivusilmällä näen hänen iskevän silmää miehelleen. Sasuke yrittää mukaamme, mutta Mikoto nappaa nuorempaa poikaansa kiinni kauluksesta. Äh, hän selvästi kuvittelee, että välillämme on jotain muuta kuin täydellinen kilpailuasetelma. Oma äitinikin on saanut saman ajatuksen päähänsä. Kuulin hänen toissapäivänä sanovan isälleni jotain sensuuntaista. Aikuisilla on kerta kaikkiaan typeriä kuvitelmia.

Kävelemme ovelle hiljaisina. Tungen käteni housujeni taskuun. Metalli tuntuu kylmältä sormiani vasten.
”Älä luule, että tämä vierailu muuttaa mitään”, mutisen, kun Itachi vetää oven auki. ”Olet edelleen minun arkkiviholliseni.”
”Ja silti tulit”, poika hymähtää. ”Vakoilit minua koko illan. Sinun pitäisi harjoitella enemmän. Ehkä ensi vuonna yllät kapteenin tasolle.”
”Varmasti yllän, ja silloin sinä saat antaa minulle lahjan”, ärähdän. Työnnän hopeisen ketjun väkisin hänen käteensä. ”Onnitteluni. Pidä mielessäsi, että voitit minut viimeisen kerran.”
”Minä voitan sinut aina, koska sinä olet liian pehmeä”, Itachi nauraa ja kohottaa korun silmiensä tasolle.

Käännän katseeni varpaisiini. Minä en halua olla pehmeä. Haluan olla kova, jotta minusta voisi tulla parempi ninja. Itachi aina ärsyttää minua tahallaan sanomalla tuollaisia asioita.

”Ja koska voitan sinut aina, pidän tätä korua voitonmerkkinäni kaulassani”, Itachi jatkoi. ”En luovu siitä koskaan.”

Tuhahdan hänelle ja livahdan hänen ohitseen kuistille. Vilkaisen vielä viimeisen kerran taakseni, ennen kuin lähden maleksimaan kohti kotia.

*

Niin. Kohteelleni koru oli kaiketi symboloinut hänen voittoaan minusta. Vasta nyt tajusin, että se symboloi myös minun antautumistani ja sitä, että olin tunnustanut hänet vahvemmaksi. Alitajuntani oli tehnyt tunnustuksen paljon ennen kuin olin itse tiedostanut sen. En hävinnyt hänelle ainoastaan voimassa ja nopeudessa. Minä olin hävinnyt hänelle siksi, että hän oli koko ajan tiennyt, mitä olin tuntenut häntä kohtaan. Hän oli tiennyt sen paremmin kuin minä itse.

Taisteluparini. Kapteenini. Nuoruuden poikaystäväni. Rakkaani. Rakastajani.

Olin menettänyt neitsyyteni, sieluni ja sydämeni tuolle kuvan miehelle. Olin antanut hänelle kaiken, minkä olin pystynyt. Muistin edelleen jokaisen hetken kuin ne olisi painettu iholleni poltinraudalla. Sen, miten olimme nauraneet yhdessä, miten olimme suojelleet toisiamme tehtävien yhteydessä, miten olimme opetelleet rakastamisen saloja salaa vanhemmiltamme, tutkineet toisemme läpikotaisin, tienneet kaiken toisistamme.

Emme kaikkea. Minä en ollut tiennyt kaikkea.

Shisui ei ollutkaan tehnyt itsemurhaa. Olin tajunnut sen aivan liian myöhään. Kohteeni oli tappanut hänet saavuttaakseen jotain sellaista, jonka saavuttamista ei välttämättä edes pidetty hyväksyttynä. Moni oli epäillyt häntä siitä, mutta minä olin puolustanut häntä jopa omille vanhemmilleni. Hetkeäkään en ollut epäillyt, että hän todella oli tehnyt sen.

Mutta totuus oli, että minä olin ollut pelkkä sinisilmäinen typerys.

Hän ei ollut ollut se poika, joksi olin häntä luullut. Minun silmissäni hän oli ollut Shisuin paras ystävä, rakastava isoveli ja oma rakas poikaystäväni. Hän oli kunnioittanut elämää ja muita ihmisiä, erityisesti minua. Olin luullut, että hän rakasti minua samalla tavalla kuin minä olin rakastanut häntä. Kaikki tuo oli osoittautunut suureksi harhaluuloksi.

Hän oli tappanut kaikki. Jokaisen, kenestä olin koskaan välittänyt. Vain Sasuken hän oli jättänyt henkiin.

Niin. Sasuken ja minut. Ne kaksi ihmistä, jotka olivat suurin piirtein palvoneet häntä. Ne kaksi ihmistä hän oli tuominnut elämään vihan täyttämässä helvetissä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä minulle oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli väkivalloin raahannut minut kotoani, tainnuttanut sharinganeillaan keskellä metsää ja vienyt paikkaan, jota en ollut tuntenut, ja jättänyt sinne tajuttomana. Hän ei taatusti tiennyt, mitä ne miehet, jotka minut olivat löytäneet, olivat tehneet minulle. Mitä ne saastaiset paskiaiset olivat tehneet viattomalle 14-vuotiaalle tytölle! Niin, se oli kokonaan hänen vikansa.

*

Tajuntaani tunkeutuu ääniä. Yritän liikkua, mutta käteni eivät suostu siihen. Ranteeni ovat kiinni jossain, tarkalleen ottaen minusta tuntuu, että joku puristaa niitä lujasti. Sisimpääni repii kipu. Se raastaa, polttaa ja saa minut huutamaan. Joku lyö minua kasvoihin ja käskee minun olla hiljaa.

Jotain on rikki minun sisälläni. Pakotan silmäni auki ja kohtaan punaiset rivoon virneeseen vääntyneet kasvot. Mies ähkii päälläni ja nauraa vasten kasvojani. Alan hiljalleen tajuta kauhean totuuden. Keskitän voimani ja riuhtaisen käteni väkivalloin toisen miehen otteesta. Hän ei ehdi edes liikahtaa, kun olen jo tarttunut päälläni puhkuvaa miestä päästä ja rusauttanut hänen niskansa nurin. Työnnän hänet pois yltäni ja nousen täristen inhosta. Jotain valuu reisiäni pitkin, mutten vaivaudu tarkistamaan, onko kyse verestä vai jostain muusta.

Kaksi miestä tuijottaa minua kauhuissaan. He ovat heitelleet tavarani ympäri aukiota. Juoksen kunai-kotelolleni ja nappaan veitsen vaivattomasti käteeni. Olkoonkin siviilejä, he ansaitsevat kuolla tekojensa tähden. Molemmat yrittävät perääntyä hitaasti, mutta olen nopeampi. Heillä ei ole sellaisia taitoja kuin minulla, ei mahdollisuutta puolustautua. He osaavat vain käytellä elintä jalkojensa välissä ja sitäkin väärään tarkoitukseen.

Tätä kertaa he katuvat mädäntyessään helvetissä.

Saan ensimmäisen kiinni ja viillän helposti hänen kurkkunsa auki. Toinen ryntää juoksuun. Tyrkkään aiemman miehen tieltäni ja lähden hänen peräänsä. Hyppään hänen selkäänsä kirkuen hurjana ja vedän kunailla hänen kaulasuonensa poikki. Hänen askeleensa horjuvat hetken, mutta pitkään hän ei enää pysy jaloillaan. Pudottaudun maahan juuri ennen kuin hän kaatuu.

Ensimmäiset kolme murhaani.

*

Tapahtuneen jälkeen olin harhaillut tuntemattomassa metsässä eksyksissä, kunnes olin löytänyt kylän. Tavallisen kylän. Siellä ei ollut ollut ainuttakaan shinobia. En ollut ollut varsinaisesti huonossa kunnossa, sillä olin oppinut selviytymään hankalissakin olosuhteissa, mutta olin silti hakeutunut ensimmäisen vastaan tulleen parantajan luokse. Minulla oli tuolloin karmivia epäilyksiä, jotka olivatkin osoittautuneet oikeiksi. Olin hankkiutunut riesasta eroon parantajan yrttien avulla. Lähdetetystä lapsesta tuli neljäs uhrini.

Olin myös saanut tietää, mitä perheelleni oli tapahtunut. Sana oli kiertänyt Tulimaassa hyvin nopeasti. He olivat kaikki kuolleet, joka ainoa. En palannut Konohaan koskaan. Päätin tehdä, kuten hän oli minua aiemmin opastanut. Unohdin nimeni ja sen, mitä olin joskus ollut. Otin nimekseni S ja minusta tuli paras salamurhaaja ikinä. Kukaan ei ollut tähän päivään mennessä pystynyt voittamaan minua.

Olin vuosien varrella tullut siihen tulokseen, ettei hän ollut koskaan rakastanutkaan minua. Jos hän olisi, hän ei olisi säästänyt minua, vaan antanut minun kuolla muiden mukana. Hän ei olisi tuominnut minua elämään jokaista päivääni helvetissä ja näkemään painajaisia jokaisena yönä, jonka nukuin. Hän ei olisi pakottanut minua inhoamaan itseäni ja vihaamaan elämää. Jos hän olisi todella välittänyt, hän olisi vapauttanut minut tuskasta.

Rullasin kääröt kiinni ja kävin pudottamassa molemmat laukkuuni. Ehkäpä aika oli vihdoin tullut. Pohdin, oliko kohteeni yhä minua vahvempi. Luultavasti. Hänellä oli ollut vuosia aikaa kehittää taitojaan. Niin oli ollut tietysti minullakin, mutta hän oli aina ollut parempi. Käytännössä se tarkoitti sitä, että antaisin hänelle tilaisuuden viedä loppuun sen, minkä hän oli aloittanut.

Saisin armoni häneltä. Olin siitä varma. En kuitenkaan voisi suin päin käydä hänen kimppuunsa, sillä olin luvannut tietoja luonani vierailleelle mieskaksikolle. Minua hieman epäilytti tällainen vakoilutehtävä. Lisäksi en missään nimessä halunnut Sasukelle vaikeuksia. En ollut nähnyt häntä vuosiin, enkä edes tiennyt, miten hän nykyisin voi tai missä hän oli. Uskoin kuitenkin vakaasti siihen, että hän oli kärsinyt samalla tavoin kuin minä. Hän ei tarvinnut enempää pahaa elämäänsä.

Joka tapauksessa tehtävä sai ihoni kananlihalle. Koko kehoni kihelmöi jännityksestä, vaikken ollut vielä lähelläkään Ruohomaata. Ryhdyin kiinnittämään aseitani paikoilleen. Katana selkään, kunaikotelo toiseen reiteen, toiseen neuloille varattu kotelo ja vielä heittotähdille omansa selkäpuolelle. Lisäksi pitkävartisien sandaalieni varsissa oli paikat ylimääräisille veitsille. Tällä kertaa tulisin luultavasti tarvitsemaan koko asearsenaalini, eikä sekään riittäisi.

Jos halusin edes haaveilla kohteeni voittamisesta, joutuisin viemään itseni äärirajoille. Joutuisin käyttämään niitä taitoja, joita en yleensä vaivautunut esittelemään kohteilleni. Itse asiassa olisi ollut parempi, jos olisin saanut enemmän aikaa harjoitella, sillä epäilin tiettyjen taitojeni ruostuneen vuosien varrella. Minulla oli verirajoite, jonka olin kuitenkin halunnut syvästi unohtaa. Valitettavasti tiesin, ettei minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta voittaa, ellen ottaisi sitä jälleen käyttööni.

Ärähdin hiljaa itsekseni. Tarkistin vielä kerran, että laukussani oli kaikki tarpeellinen, ennen kuin heitin sen olalleni. Jätin asuntoni kaikessa hiljaisuudessa ja lähdin matkaan kohti Ruohomaata. Päätin pitää vauhtini tasaisena ja säästellä chakraani, sillä en voinut tietää, miten kaksikko suhtautuisi minuun, kun kohtaisimme. Minun olisi päästävä jonkinlaisiin väleihin heidän kanssaan, ellen onnistuisi suorittamaan tietojen hankkimista vakoilemalla. Enkä ollut niin typerä, että olisin kuvitellut sellaisen urotyön onnistuvan. He luultavasti havaitsisivat minut hyvin nopeasti, vaikka osasin kyllä piiloutua hyvin.

Aina askeleen edellä minua.

Varokin kuolemasta ensin, manasin mielessäni. Toisaalta en tiennyt, kumpi toisi minulle suurempaa tyydytystä. Se, että voittaisin hänet taistelussa? Se olisi minun henkilökohtainen kostoni. Maksu siitä, mitä hän oli tehnyt minulle. Toisaalta taas se, että hän tappaisi minut, kuulosti varsin sopivalta. Ehkä voisin jopa paljastaa hänelle henkilöllisyyteni juuri ennen viimeistä henkäystäni. Se olisi täydellistä, sillä silloin hän tajuaisi, että oli vihdoin tappanut myös minut.

Niin, en tosiaan tiennyt, kumpi vaihtoehdoista tyydyttäisi itseäni enemmän. Tietysti jos tappaisin kohteeni, hänen partnerinsa saattaisi tappaa minut. Ehkä se olisi loisteliain loppu. Saisin kostoni ja rauhani. Molemmat samalla kertaa.

Hymyilin itsekseni ja tunsin arven poskessani kiristyvän hieman. En oikeastaan malttanut odottaa, mitä tuleman pitäisi. Jalkani ponnahtivat kevyesti oksalta toiselle, kun etenin metsää pitkin. Tuuli heilutti lyhyttä poikatukkaani ja sai sen harottamaan entistä pahemmin. Muistin yhä, miltä oli tuntunut, kun tuuli oli heitellyt pitkiä, mustia hiussuortuvia kasvoilleni. Tukkani oli ylettynyt takapuolen päälle asti ja ollut hyvin kaunis.

Olin rakastanut niitä hiuksia, mutta S ei ollut tyttö. Ja valitettavasti en käynyt pojasta pitkillä hiuksilla. Ne olivat jotenkin korostaneet sitä naisellisuutta, jonka olin yrittänyt itsestäni tappaa. Niinpä olin eräänä päivänä yksinkertaisesti vain tarttunut veitseen ja nirhannut pitkän tukkani poikki. Sen jälkeen olin aina pitänyt sen lyhyenä pörrönä. Ja silti olin liian sievä pojaksi. Edes arpi ei ollut tarpeeksi.

Juuri sen takia pohdin, oliko Deidara nähnyt valeasuni läpi. Toisaalta asialla ei olisi pitänyt olla merkitystä, mutta jokin miehessä oli vaatinut huomioni. Ehkä kyse oli ollut vain hänen röyhkeästä käytöksestään, joka oli kieltämättä ollut omiaan ärsyttämään minua. Toisaalta olihan hän näyttänyt myös silmiinpistävän hyvältä. Melkein liian hyvältä ollakseen mies. Vähän niin kuin minä, naurahdin kuivasti itsekseni. Ehkä Deidarakin oli nainen. Mistäpä sitä tiesi. Tosin hänen äänensä oli kyllä ollut syvän miehinen.

Minua hämmästytti, että edes vaivauduin pohtimaan Deidaraa. Toisaalta ajatusten keskittäminen häneen oli huomattavasti helpompaa kuin tulevan kohteeni ajatteleminen. Deidara ei herättänyt minussa muita tunteita kuin niitä, mitkä ylipäätään heräsivät, kun oli ollut pitkään ilman ja sattui näkemään hyvännäköisen, lihaksikkaan miehen. Ihme kyllä, tuota puolta oli vaikea tappaa. Aiemmin se oli ollut helpompaa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaativampi kehoni oli. Sillä oli tiettyjä tarpeita, joita jouduin tyydyttämään. Ehkä lopulta olisin niin vanha, että tietyt vaatimukset haihtuisivat pois, mutta nyt elin kaiketi aktiivisinta aikaani. Valitettavasti en voinut mitään kehossani asustaville hormoneille, vaikka olisin kyllä halunnut.

Niin, ja Deidara oli herättänyt nuo hormonit jälleen eloon. Ne huutelivat minulle, että minun kannattaisi ottaa miehestä tarkemmin selkoa. Kenties tekisin niin, jos selviäisin toimeksiannosta elossa. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut varaa keskittyä epäoleellisiin asioihin. Ja toisekseen, en luultavasti edes tapaisi Deidaraa ennen kuin toimeksianto olisi suoritettu.

Puistelin päätäni ja karkotin miehen mielestäni. Keskityin vain eteenpäin kulkemiseen samalla, kun kertasin kääröjen tarjoamia tietoja mielessäni. En unohtaisi mitään. Kun saapuisin perille, olisin täysin valmis. Ruohomaahan oli kolmen päivän matka nykyisellä vauhdillani. Lisäksi minun täytyi vielä sinne saapumiseni jälkeen paikallistaa kohteeni. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että löytäisin hänet helposti. Minulla ei olisi vaikeuksia tunnistaa häntä.

Mutta tunnistaisiko hän minut?

Niin, se oli varsinainen ongelmakohta, vaikken ollutkaan maininnut siitä mitään asiakkaalleni. En totisesti aikonut myöntää yhtään kenellekään, että kohteeni ja minun välillä oli jonkinlainen side, tulisi aina olemaan. Vaikka jompikumpi meistä kuolisi, se ei katkeaisi. Mutta en antaisi sen estää toimeksiannon suorittamista, ei sinnepäinkään.

Joka tapauksessa tehtävä vaikeutuisi, jos hän tunnistaisi minut. Olin kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä iltana, jona näin hänet edellisen kerran. Minulla oli ollut pitkät hiukset ja sievä hymy, jota en nykyisin suonut juuri kenellekään. Nyt toista poskeani koristi julma arpi ja pyrin näyttämään pojalta. En silti osannut sanoa, miltä näytin toisten silmissä. Minulla ei ollut ystäviä, jotka olisivat voineet kertoa totuuden. Olinko muuttunut tarpeeksi?

Sisäisesti olin täysin erilainen kuin ennen. Julma, kylmä ja tunteeton verrattuna siihen tyttöön, joka oli rakastanut jokaista ympärillään ja halunnut vain olla oman perheensä ylpeys. Nykyisin minulle oli yhdentekevää, oliko joku minusta ylpeä. Riitti, että suoritin minulle annetut toimeksiannot. Ammattiylpeys oli toki tärkeä asia minulle, mutta muuten en anellut kunnioitusta tai muitakaan suosionosoituksia. Minulle kelpasi selvä raha.

Ryot olivat minun nykyinen rakastajani. Muuta en tarvinnut, enkä kaivannut.

Mutta ulkoisesti? Tunnistaisiko minut? Pelkäsin vastauksen olevan myönteinen ja samalla toivoin, ettei se todellakaan olisi. Riitti, että minä tiesin, missä mentiin. Kohteeni ei tarvinnut tietää sitä, ennen kuin viimeisellä hetkellä.. oli kyse sitten hänen tai minun viimeisestä hetkestä. Vasta silloin halusin paljastaa totuuden koko karmeudessaan. Sillä tavoin kostoni olisi täydellinen ja, toivon mukaan, hänen kärsimyksensä maksimaalinen.