Ficcikirjasto

Aurinko paistoi korkealta tuulen pyyhkiessä ruohomerta, joka aaltoili kuin olisi ollut vettä. Tämä maa oli totisesti nimetty oikein. Näkymä oli kaunis, muttei silti miellyttänyt minua siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ollut juuri piilopaikkoja. Pystyin kyykistymään korkean ruohon suojaan, mutta kaipasin puita, metsää, hämäryyttä. Täällä oli kerta kaikkiaan liian avointa ja valoisaa, jos minulta kysyttiin.

Avoimet paikat ahdistivat minua. Varsinkin tällaiset, missä maisema levittäytyi joka suuntaan. Puita oli vain jokunen siellä täällä. Miten tällaiseen paikkaan rakensi ninjakylän? Muistaakseni myös Ruohomaassa oli sellainen. Omissa chuunin-kokeissani oli taatusti ollut jokunen shinobi Ruohomaasta. Minun siis piti olla myös varuillani heidän takiaan. Jos Akatsuki oli jo suorittanut tehtävänsä täällä, koko kylä oli taatusti hälytystilassa. Ja myös minut oli määritelty S-luokan kriminaaliksi.

Luokitus oli tietyllä tavalla naurettava, sillä eivät ainoastaan rikolliset, vaan aivan tavalliset ihmiset myös, tilasivat minulta palveluksia. Tietenkään jokaisella tavallisella pulliaisella ei ollut varaa minun taksoihini, ei edes jokaisella rikollisella ollut, mutta aina löytyi joku rikas, joka ei pitänyt jostakusta tuttavastaan. Ja silloin minut kutsuttiin paikalle. Minua eivät puristelleet turhat moraalisäännöt. Tapoin vaikka lapsen, jos siitä maksettiin tarpeeksi.

Niin no.. ehkäpä ansaitsin tosiaan tulla kutsutuksi S-luokan kriminaaliksi.

Olin nyt harhaillut pitkin Ruohomaata reilun vuorokauden ja pitänyt sinä aikana yhden lepotauon. Pysyttelin poissa tieltä, vaikka pitkässä ruohikossa kulkeminen oli vaikeampaa ja hitaampaa. Se kuitenkin tarjosi edes jonkinlaista suojaa, joskaan päiväsaikaan mustat vaatteeni eivät naamioituneet kovin hyvin vihreään maisemaan.

Puoli tuntia sitten olin paikallistanut läheistä tietä pitkin kulkevat hahmot. Heillä ei tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä. Kaksi Akatsukin punapilvikaapuihin ja hattuihin pukeutunutta miestä. Kisame-sanin jättimäinen miekka oli toiminut loistavana tuntomerkkinä. Olisin halunnut varmistaa, että lyhyempi mies oli kohteeni, mutten ollut vielä valmis tervehtimään heitä. Olin tuulen alapuolella, mutta silti liian kaukana, jotta olisin voinut haistaa heidät. Tiesin tasan tarkasti, että tunnistaisin kohteeni tuoksusta, vaikken mistään muusta enää kykenisi häntä tunnistamaan.

*

Istun kotipihani puun alla tekemässä muistiinpanoja edellisestä tehtävästäni. Kirjaan aina kaiken ylös, koska haluan oppia tekemistäni virheistä. Se on helpointa, jos analysoin jokaisen hetken pilkuntarkasti, joten kuvailen kaiken tapahtuneen niin hyvin kuin suinkin muistan. Erityisen ankarasti keskityn omiin tekemisiini, mutta otan toki huomioon sen, miten muut ovat toimineet, koska heidän toimensa automaattisesti vaikuttavat myös minuun.

Ajatukseni keskeytyy, kun alkaa tuulla. Aistini herkistyvät välittömästi, sillä sitruksen tuoksu nostaa aina ihokarvani hieman koholle. Vaistomaisesti vedän keuhkoni täyteen sitä. Hän on lähellä. Tarkalleen ottaen puussa yläpuolellani. Pystyn nyt vaistoamaan hänet aivan selvästi. Olisin ehkä pystynyt jo aiemmin, jos en olisi keskittynyt niin paljon omiin muistiinpanoihini. Niin, se on eräs heikkouteni. Jos keskityn liiaksi yhteen asiaan, en välttämättä huomioi ympäristöäni riittävästi. Hän tietää sen ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Syyksi hän on sanonut, että vain siten voin oppia. Miksen minä sitten koskaan opi?

”Tule alas sieltä”, komennan käyttäen tarkoituksella sitä äänensävyä, jota hänen äitinsä käyttää, kun haluaa poikien tekevän jotain. Hän pudottautuu eteeni ja virnistää minulle.
”Edistystä. Kolme minuuttia”, hän ilmoittaa minulle. Heitän häntä kynällä, jonka hän nappaa vaivattomasti.
”Minulla on vapaapäivä”, tuhahdan.
”Ei se tarkoita, ettei sitä voisi käyttää harjoittelemiseen”, hän nauraa ja asettuu vierelleni istumaan selkä puuta vasten.
”Niinhän minä teenkin”, kerron ja heilautan vihkoani hänen edessään. Hän yrittää tarttua siihen, mutta tällä kertaa minä olen nopeampi. Se on yksityinen vihkoni, eikä edes hän saa lukea sitä. Kiskaisen sen hänen ulottuviltaan, pamautan kiinni ja siirrän  riittävän kauas vasemmalle, jotta hän ei ylety siihen.

”Oletko ajatellut, että seuraavaan tehtävään on yhä viisi päivää?” hän kysäisee ja tutkailee kynääni turhankin kiinnostuneena. Vilkuilen häntä uteliaana. Kyllä vain, hänen vaaleat poskensa rusottavat aivan varmasti hieman. Jännitys kuplii vatsassani. Olemme puhuneet tästä jo aiemmin. Nytkö on oikea aika hänen mielestään?
”Yhmm”, ynähdän ja alan näperrellä hameeni helmaa.
”Sen ajan voisi käyttää hyödyksi. Leiriytymisharjoitus olisi pätevä syy poistua kotoa”, hän jatkaa. ”Emme menisi kauas, mutta sopivan matkan päähän kylästä, jotta harjoitus on riittävän aito.”
”Ei se mene läpi. Me olemme olleet varmasti satoja kertoja leiriharjoituksissa tähän mennessä”, huomautan. Koukistan jalkani ja kiedon käteni niiden ympärille. Kyllä minä haluaisin lähteä, mutta tiedän, ettei se tule onnistumaan.

Se on ihan älytöntä. Minä olen ANBU, olen koko perheeni paras ninja, vaikken ole edes lapsista vanhin ja olen pelkkä tyttö. Saan vapaasti lähteä suorittamaan hengenvaarallisia tehtäviä, mutten saa mennä edes yhdeksi yöksi hänen kotiinsa. Se on naurettavaa.

”Ei kertaus ole koskaan pahasta”, hän huomauttaa. Tuulee taas ja hänen tuoksunsa tunkeutuu sieraimiini saaden minut henkäisemään. Rakastan aivan liikaa tuota tuoksua.
”Jos ehdotat, että lähdemme kahdestaan, vanhempani eivät ikinä suostu siihen”, sanon suoraan. ”Eikä sinun isäsikään.”
”Hän on kaavoihin kangistunut ääliö, joka ei tajua edes omaa parastaan, saati klaaninsa tai poikansa”, hän ärähtää. Tiedän, ettei minun olisi pitänyt ottaa hänen isäänsä puheeksi, sillä heidän välillään on jotain. He riitelevät melkein yhtä usein kuin minä äitini kanssa, mutta ehkä se kuuluu tähän ikään. Joka tapauksessa Fugaku ei suostu, tiedän sen tasan tarkkaan, sillä hän laittaa aina Sasuken mukaamme, jos huomaa meidän olevan kahdestaan. Emme saa hetkenkään rauhaa, jos hän tietää meidän olevan jossain. Ehkä hän ei hyväksy minua tai pelkää samaa kuin omat vanhempani.

Vatsassani muljahtaa, kun myönnän itselleni, että pelkoon voi olla aihettakin.

”No, silti.. älä nyt käsitä väärin. Totta kai minä haluan lähteä, mutta en kuitenkaan pääse”, jatkan keskustelua ja toivon, ettei hän taas ryhdy puhumaan isästään. Tietysti kuuntelen häntä aina, mutta puheenaihe on kovin raskas ja nyt on niin kaunis päivä, etten haluaisi pilata sitä.
”Mennään koko tiimi sitten”, hän ehdottaa nauraen. ”Ryok ja Masaki tulevat mielellään. Tarvitsemme tiimihengen kohotusta, koska..”

Hän jättää lauseen kesken tarkoituksella. Olin pitkään poissa tiimistä tapaturman jälkeen. Pojat eivät vihaa minua sen takia, mutta he eivät selvästikään tiedä, miten minuun tulisi suhtautua. Tiimimme tosiaan tarvitsisi aikaa.

Hymyilen leveästi. ”Se onnistuu. Vanhempani ovat tietoisia tilanteesta.” Hän hymyilee minulle selvästi helpottuneena. Tiedän, että hän pelkäsi minun alkavan säälitellä itseäni, mutta olen ohittanut sen vaiheen. Hän on minua vahvempi, enkä näe enää tarvetta todistella toisin. Sen sijaan voin ajatella, että yhdessä olemme vahvempia kuin kumpikaan meistä yksin.

”Tänä iltana?” hän varmistaa. Nyökkään ja olen jo nyt pakahtua jännitykseeni. Toisaalta jos Ryok ja Masaki ovat mukana, mitään ei välttämättä tapahdu. Hänen ilmeensä kuitenkin näyttää siltä, että kaksi tiimitoveriamme eivät voi estää häntä. Hänen katseensa on tummempi kuin koskaan aiemmin, kun hän kumartuu puoleeni ja suukottaa minua pikaisesti.

”Tänä iltana”, hän toistaa, ennen kuin katoaa näköpiiristäni, ja tällä kertaa tiedän, ettei hän tarkoittanut pelkkää leirille lähtöä. Suljen silmäni ja hymyilen itsekseni muistellessani hänen tuoksuaan.

*

Sitruksen tuoksu tyrmäsi minut täysin. Tuijotin kauempana olevaa kaksikkoa, joka oli pysähtynyt suuren kiven vierelle. Kisame-san istui pienemmän kiven päällä ja kohteeni seisoi hänen vieressään. Paitsi, että jokin oli vialla.

Tuuli oli kääntynyt. Se ei enää puhaltanut kasvoihini, vaan tuli oikealta puoleltani. Ihokarvani reagoivat, henkeni salpautui ja sydämeni alkoi jyskyttää valtavaa vauhtia. Pelkäsin romahtavani, en ollut varautunut tällaiseen iskuun. Tiesin tasan tarkkaan, missä kohteeni oli, enkä nyt tarkoittanut hahmoa, joka seisoi Kisame-sanin vieressä. Hän oli minusta oikealle noin kymmenen metrin päässä valmiina hyökkäämään, jos yrittäisin jotain.

Olin tiennyt, että he huomaisivat minut enemmin tai myöhemmin. Olin kuitenkin laskenut sen varaan, että minulla olisi hieman enemmän aikaa tarkkailulle ja ajatusteni kokoamiselle. Ei, reilut kolme vuorokautta eivät olleet riittäneet siihen, sillä vuosia sisälläni vellonut tuska oli yhtäkkiä päässyt valloilleen ja uhannut musertaa minut täysin. Nyt se hyökyi päälleni sellaisella voimalle, että koin itseni kykenemättömäksi liikkumaan.

Auringonjumalatar, minä en ollut valmis tähän. En kohtaamaan häntä nyt. Silti tiesin, etten voinut enää perääntyä. Sitrus kipristeli nenääni ja pakotti minut vetämään syvän henkäyksen vanhasta muistista. Lisää muistoja tulvahti mieleeni, kun tuuli kutitteli kasvojani ja kiusasi minua mukanaan tuomilla tuoksuilla.

Tiesin, että pienikin uhkaava liike saisi hänet kimppuuni. Kunaihin tarttuminen toisaalta saattaisi olla oiva keino lopettaa oma surkea elämäni, mutta ammattiylpeyteni muistutti minua siitä, että olin luvannut hankkia asiakkaalleni tietoja. Minun pitäisi lähestyä kohdettani tulematta tapetuksi. Tilanne kuitenkin oli haasteellinen, sillä alun perin olin ajatellut seurata kaksikkoa vain hetken ennen esittäytymistä. Nyt näytti siltä kuin olisin ollut aikeissa hyökätä heidän kimppuunsa.

Seisoin paikoillani ja liikutin hitaasti vasenta kättäni pitkin reittäni. Sormeni livahtivat neulakoteloon ja vetivät muutaman neulan esille. Varmuuden vuoksi, sanoin itselleni. Ehdin juuri ja juuri saada neuloista kunnollisen otteen, kun jo tunsin kunain kaulallani. Päästin neulat suosiolla putoamaan. Hän oli nopeampi kuin koskaan aiemmin. Sydämeni löi niin kovaa, että pystyin kuvittelemaan hänen kuulevan sen. Keuhkojani ahdisti sideharson puristuksissa. Olin hengästynyt, vaikken ollut ehtinyt edes rasittaa itseäni kunnolla. Koko kehoni tiedosti hänet lähellä selkääni. Ihoni kihelmöi, suuni kuivui ja jalkani olivat pettää.

Kymmenen pitkää vuotta.

Luulin, että olin unohtanut kaiken, mutta olin ollut väärässä. Tunteiden hyökyaalto oli hukuttaa minut juuri siihen keskelle ruohoaavikkoa. Erotin kauempana vale-kohteeni katoavan näkyvistä ja Kisame-sanin lähtevän rauhassa kävelemään meitä kohti. Missä välissä kohteeni oli ehtinyt korvata itsensä kloonilla? Pahus, hänestä oli tullut todella hyvä. Tajusin, etten voisi edes jäljittää häntä ilman verirajoitettani.. ei sillä, jäljittäminen oli nyt myöhäistä. Ja toisekseen, en voinut paljastaa kaikkia korttejani heti alkuun. Verirajoitettani käyttämälläkään en olisi pystynyt salaamaan läsnäoloani häneltä tarpeeksi pitkään.

Oli ollut naurettava kuvitelma, että olisin vieläkään ollut hänen yläpuolellaan. Ehei. Hän oli edelläni, kuten aina.

”Miksi seuraat meitä, poika?”

Tuo ääni. Se oli tummunut, muuttunut miehisemmäksi, mutta se oli yhä pehmeä ja kiehtova. Kohteeni erikoisuus olivat genjutsut, illuusiot, ja jo pelkästään hänen äänensä onnistui luomaan mieleeni sellaisia illuusioita, jotka mieluiten pidin vain omana tietonani. Nielaisin vaikeasti, sillä suuni oli yhä kuiva. Minun oli jotenkin korjattava tilanne. Muuten en koskaan saisi hankittua häneltä tarvitsemiani tietoja.

”Uchiha Itachi-sensei”, lausuin hyvin nopeasti. Minun ei ollut edes vaikea teeskennellä hätääntynyttä, sillä oma mielentilani oli vähintäänkin sekava. Minun olisi pian saatava tunteeni kuriin. Selkäni takana ei seisonut se poika, jota sisäinen tyttöni oli joskus rakastanut. Siellä piileksi mies, joka oli kylmäverinen murhaaja, mies, jota salamurhaaja S vihasi enemmän kuin ketään tässä maailmassa. ”Tulin tänne etsimään sinua koska tarvitsen opettajaa. Tee minusta vahva.”

”Kuka sinä olet?” hän kysyi varoittavalla äänensävyllä. Vereni hyytyi entisestään, mutta siinä oli sentään se hyvä puoli, ettei se pakkautunut ihoni pinnalle ja pakottanut minua punastumaan. Minulla ei ollut taipumusta sellaiseen, mutta muistin kyllä sen nuoren tytön, joka oli punastellut pojan edessä, mutta nyt ei ollut aika elää niitä hetkiä uudestaan.

”Shigeyuki”, vastasin. ”Voit kutsua minua Shiksi, Itachi-sensei.”
”Minulla ei ole aikaa kakaroille”, hän tuhahti.

Kunai siirtyi pois kaulaltani ja kohteeni kiersi etupuolelleni hitaasti. Tiesin hänen tarkkailevan minua. Hengitykseni kulki helpommin heti, kun välimatkamme kasvoi. Vilkaisin häntä varovaisesti. Hänen silmänsä olivat onneksi mustat, hän ei sillä hetkellä käyttänyt sharinganejaan. Sen täytyi tarkoittaa, ettei hän luokitellut minua kovinkaan suureksi uhaksi. Niin oli parempi. Ja hän oli kutsunut minua pojaksi, mikä suorastaan riemastutti minua. Tai olisi riemastuttanut, ellen olisi yhä yrittänyt tyynnyttää sisäistä myrskyäni.

Hänen kasvonsa olivat niin.. niin.. En löytänyt mielessäni sanoja kuvaamaan häntä. Olisin halunnut ojentaa käteni ja hipaista hänen kasvojaan sormenpäilläni. Antaa etusormeni valua pitkin hänen nenäänsä, huulien ja leuan ylitse kaulalle, mutta sellainen ele olisi joko antanut hänelle syyn tappaa minut siihen paikkaan tai se olisi vähintäänkin paljastanut henkilöllisyyteni hänelle.

Pakotin itseni kumartamaan hänelle mahdollisimman syvään. Minun tuli olla nöyristelevä ja innokas oppilas.
”Itachi-sensei, minä pyydän. Tarvitsen pätevää opettajaa. Lupaan tehdä töitä ahkerasti”, selitin nopeasti.
”Miten edes löysit minut?”

Pahus, tuota kysymystä en ollut ennakoinut. Tuskinpa Akatsuki suorastaan tiedotti liikkeistään julkisesti, joten periaatteessa minun ei olisi todellakaan pitänyt löytää häntä.
”Deidara-sensei opasti minua hieman”, sanoin sillä ajatus pälkähti mieleeni ensimmäisenä.
”Hänkö?” Näin toisen tummista kulmakarvoista katoavan otsasuojuksen taakse, niin tuttu ele, liian tuttu. Huomasin, että Konohan merkin ylitse oli vedetty viilto. Hän oli pilannut kauniin suojansa ja merkannut itse itsensä rikolliseksi. Minun otsasuojani lepäsi laukkuni pohjalla koskemattomana. Kunnioitin Konohaa edelleen entisenä kotinani, vaikken aikonut vierailla siellä koskaan.
”Niin, hän.”
”Jos olet kerran opetuksen tarpeessa, mikset pyydä apua häneltä?”

Kohteeni silmäili minua edelleen kiinnostuneena, liiankin siihen nähden, ettei hänellä ollut ’aikaa kakaroille’. Mustat silmät tiirailivat minua, mittasivat minut joka puolelta. Tunsin oloni paitsi kiusaantuneeksi, myös kiihottuneeksi, mikä oli omiaan ärsyttämään minua. Näkisivätkö nuo silmät tilani saman tien? Tunnistaisiko kohteeni ne merkit, jotka huokuivat minusta häntä kohti? Ja miksi helvetissä ruumiini petti minut heti, kun vain vilkaisin häntä?

”Hän ei.. minä halusin tasokkaampaa opetusta”, yritin selittää. Yleensä puhuminen ja valheiden lateleminen ei ollut minulle näin vaikeaa. Nyt se kuitenkin kävi työstä. Kohteeni katse oli liian pistävä ja oma oloni liian sekava. Minun ei olisi totisesti pitänyt ryhtyä tähän.
”Ja hän neuvoi sinut minun luokseni?” kohteeni totesi. ”Enpä taida uskoa tuota, Shi-san.”

Kisame-san saavutti meidät. Hänkin tarkkaili minua kiinnostuneena. Minun oli pakko myöntää, että hän näytti luonnossa huomattavasti pelottavammalta kuin kuvassa. Melkein kaksimetrinen mies, joka oli osittain hai. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten hän oli päätynyt tuon näköiseksi. Tuskin hän oli haiksi sentään syntynyt. Se olisi ollut jo liian outoa, vaikka piilotetussa Sumukylässä harrastettiinkin omituisia tekniikoita.

”Katkaisenko häneltä kaulan, Itachi-sama?” haimies kysyi ja virnisti terävillä hampaillaan.
”Älä.. vielä.” Sanat tulivat hitaasti kuin kohteeni olisi pitänyt pohtia asiaa. Helpotuksen huokaus karkasi huuliltani ja sai minut kiroamaan mielessäni, sillä se ei taatusti jäänyt häneltä huomaamatta. En oikeasti ollut uskonut tämän olevan näin vaikeaa. Eikö kymmenen vuotta muka riittänyt unohtamiseen?

Kohteeni silmäili toveriaan hetken, mutta käänsi sitten katseensa uudestaan minuun. Kihelmöinti ihollani tuntui edelleen. Minusta oli vuosien saatossa tullut vahva, mutta näköjään yksi katse häneltä riitti tekemään minut heikoksi jälleen.

”Ja nyt.. miksi sinä seurasitkaan meitä?” kohteeni toisti. Hän painoi silmänsä kiinni. Reagoin välittömästi painamalla omat luomeni suljetuiksi. En voisi vielä käyttää verirajoitettani, joten ainoa keino puolustautua oli pysytellä silmät suljettuina.. ainakin jos halusin pitää todellisen osaamistasoni häneltä salassa. Ja niin minun oli tehtävä, sillä jos hän olisi tiennyt taitoni, hän ei välttämättä suostuisi ottamaan minua oppilaakseen. Olin melko varma, ettei hän voinut opettaa minulle mitään, mitä en jo osannut. Paitsi tietysti jos olisin halunnut myös Mangekyo Sharinganin, mutta en aikonut vajota yhtä alas kuin hän. Sitä paitsi minulla ei tainnut edes olla ketään riittävän läheistä ihmistä, eihän minulla ollut ylipäätään yhtään ketään.
”Hän taitaa olla tietoinen taidoistasi”, kuulin Kisame-sanin huomauttavan.
”Hyvä on, minä selitän!” huudahdin silmät kiinni ennen kuin kohteeni ehti sanoa mitään. ”Deidara-sensei oli opettajani, mutta hän on täydellinen ääliö, jolla on simpukan älynlahjat. Kuulin hänen puhuvan partnerinsa kanssa teistä kahdesta ja siitä, että olette Ruohomaassa.. ja ajattelin, että sinä, Itachi-sensei, olisit paljon parempi opettaja kuin..”

Puheeni katkesi räjähtävään nauruun, joka sai minut hätkähtämään. Se oli Kisame-san. Kohteeni ei nauranut tuolla tavoin.

”Simpukan älynlahjat!” hai hohotti. ”Poika puhuu asiaa.”
”Kenties”, kohteeni tyytyi tuhahtamaan. ”Voit avata silmäsi, Shi-san. En aio tuhlata chakraani sinuun.”

Raotin ensin toista luomeani ja vasta sitten toista, kun näin miehen tarkkailevan minua tavallisilla, mustilla silmällään. Nielaisin jälleen. Miksi syljen eritykseni oli lakannut lähes kokonaan? Lisäksi tunsi jalkojeni tärisevän lievästi. Ihmiskeho osasi olla joskus jopa petollisempi kuin mieli. Tästä tulisi ehdottomasti haasteellisin toimeksianto, minkä olin koskaan saanut. Olin kuvitellut jopa nauttivani haasteesta, mutta juuri nyt oloni oli kaikkea muuta kuin nautinnollinen. Se oli kauhea.

”Mitä sinä oikeastaan haluaisit minun opettavan sinulle?” kohteeni kysyi. Tunnistin tuon äänensävyn. Hän oli jo tehnyt päätöksensä. En vain tiennyt, mikä oli muuttanut hänen mielensä niin lyhyessä ajassa.
”Olen kuullut, että olet loistava taistelija kaikin tavoin ja lisäksi illuusioiden mestari, Itachi-sensei”, kerroin. Kohteeni oli hallinnut illuusiot loistavasti jo kymmenen vuotta sitten.
”Itachi-sama riittää”, hän korjasi minua. ”Voin opettaa sinulle genjutsua, mutten muita illuusiotekniikoitani. Ne liittyvät verirajoitteeseeni, kuten varmasti tiedät.”

Voi, minä tiesin sen varsin hyvin. Tiesin sen niin hyvin, että halusin unohtaa koko asian. Miksi ihmeessä olin suostunut tähän toimeksiantoon? Minun oli täytynyt kärsiä tilapäisestä mielenhäiriöstä, jonka hänen nimensä näkeminen paperilla oli aiheuttanut.
”Tiedän”, vastasin. ”Mutta haluan oppia kaiken muun.”
”Ja mitä minä hyödyn siitä, että tuhlaan aikaani sinuun, Shi-san?” hän kysyi. Nyt aistin vaaran hänen äänessään. Jotain oli tekeillä. Oli jotain, mitä en ollut huomioinut, mutten kerta kaikkiaan keksinyt, mitä se olisi voinut olla.
”Saat sen, mistä olet aina haaveillut”, vastasin uhkarohkeasti.
”Se on paljon luvattu.”
”Niin on, mutta minä pidän aina lupaukseni.”

Tuli hiljaista. Tuuli kuiskaili heinikon yllä, mutta kukaan ei puhunut. Kohteeni tuijotti minua mustilla silmillään kuin olisi yrittänyt nähdä lävitseni. Ehkä hän yrittikin.

”Hyvä on. Seuraa meitä ja pidä suusi kiinni. Puhu vain, jos sinua puhutellaan”, hän ilmoitti niin tylysti, että hätkähdin tahtomattani. Hän ei ollut koskaan puhunut minulle niin julmasti, mutta nythän hän ei tiennyt, kuka olin, joten en oikeastaan voinut syyttää häntä. Sitä paitsi, vuodet olivat mahdollisesti muuttaneet myös häntä.

Nyökkäsin. Hän käänsi selkäni minulle. Puhalsin ilmat keuhkoistani ja kyykistyin.
”Ja, Kisame, jos hän poimii nuo neulat, voit leikata hänen kätensä irti”, kohteeni murahti, vaikka oli jo kävelemässä poispäin. Nousin välittömästi ja jätin neulat maahan, vaikka ne olivat olleet kalliita. Tuo oli ollut selvästi hänen tapansa osoittaa ylivertaisuutensa.

Kisame-sanin ilme oli lievästi pettynyt. Hän oli ehtinyt jo tarttua valtavan miekkansa kahvaan. Nyt hän vain tyytyi virnistämään minulle karmivilla hampaillaan. Jätin neulat maahan ja kävelin hänen ohitseen. En aikonut pelätä häntä, vaikka mikä olisi. S ei pelännyt ketään. Kuulin hänen tulevan perässäni, mutta pidin katseeni tiukasti kohteeni selässä.

Miten voisin voittaa hänen luottamuksensa? Mitä minulta todellisuudessa vaadittiin? Olin hänen seurassaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja jälleen kerran mieleni valtasi tunne, että tehtävä ylitti tasoni. Tällä kertaa tosin eri syistä kuin aiemmilla kerroilla. Nyt ei mitattu pelkästään taistelutaitojani, vaan kykyäni sivuuttaa omat tunteeni ja manipuloida manipuloinnin ja valehtelun mestaria. Todellinen taistelu luultavasti käytäisiin päidemme sisällä, ei fyysisessä maailmassa.

Miehet palasivat tielle ja minä kuljin heidän mukanaan. Kumpikaan ei ilmeisesti pelännyt henkensä puolesta, sillä he eivät vaatineet aseitani ja kulkivat edelläni. Muita ääniä ei kuulunut kuin hiekan rapina sandaalien pohjia vasten ja alituinen tuuli, joka puhalsi heinikon yllä. Pohdin, olivatko he jo suorittaneet tehtävänsä vai pääsisinkö todistamaan heidän taistelutaitojaan hyvinkin pian. Jälkimmäinen saattoi olla parempi vaihtoehto, sillä kohteen tarkkaileminen ei ollut koskaan pahasta. Se saattoi taata erittäin hyvän etulyöntiaseman myöhemmässä taistelutilanteessa.

Minun oli vaikea uskoa, että kävelin todellakin hänen perässään. Kymmenen vuotta, jotka olivat erottaneet meitä, yrittivät koko ajan kadota. Jumalatar, minä olin heikko. Shinobi ei saanut tuntea mitään suorittaessaan tehtävää. Silti tunteet myllersivät sisälläni. Mikä typerys olinkaan! Hänen tuoksunsa pyrki nenääni hyvin häiritsevänä ja herätteli muistoja, jotka vain haittasivat minua. Hänen liikkumistapansa kieli jostain tutusta, jokainen pieni ele oli tuttu.

Tajusin muistavani kohteestani aivan liikaa. Välillämme oli aivan liikaa muistoja ja hetkiä, jotka olin kovasti yrittänyt unohtaa, mutta jotka silti piinasivat minua. Kaiken lisäksi tuuli jälleen hänen suunnastaan ja hänen sitruunainen tuoksunsa, hän olisi totisesti voinut vaihtaa shampootaan, herätti minussa kytevän halun. Se oli sietämätöntä. Minun olisi totisesti pitänyt käydä etsimässä itselleni seuraa ennen tälle matkalle lähtöä. Luoja, että tarvitsin miestä.

*

Tuijotan itseäni peilistä ja mallaan mustia silkkisiä alushousuja päälläni. Ne korostavat mukavasti takapuoltani, mutten ole ollenkaan varma, kehtaanko pitää niitä ylläni. Olen ostanut ne salaa hiljattain. Äitini ei ikinä hyväksyisi, että laittaisin ne päälleni. Ne olisivat hänen mielestään liian seksikkäät.

Pohdin, ovatko ne myös Itachin mielestä sitä. Minua ujostuttaa todella paljon, mutta haluan näyttää hyvältä hänen silmissään. Nostan paitaani peilin edessä ja jään tuijottamaan rumaa arpea alavatsassani. Sen Itachi on nähnyt aiemmin, mutten tiedä, mitä hän ajattelee siitä. Entä jos hän kokee sen vastenmieliseksi? Entä jos hän ei halua minua enää, kun näkee sen uudestaan?

Kiskon paitaani vielä ylemmäs ja tuijotan itseäni arvostelevasti peilistä. Niin pienet. Hyvä jos edes tarvitsen liivejä. A-kuppi. Aeko on muutamaan otteeseen sanonut poikien pitävän suurista rinnoista. Ja minun ovat olemattomat. Kyllähän Itachin on täytynyt huomata se jo. Ja silti hän on kanssani. Mutta entä kun hän näkee minut ilman vaatteita? Ehkä hän inhoaakin pieniä rintojani. Pelkään kovasti, ettei vartaloni miellytä häntä tarpeeksi. En ole niin muodokas ja kaunis kuin haluaisin olla.

Havahdun siihen, että minua tuijotetaan ja kiskaisen paitani nopeasti alas. Käännähdän ympäri ja kohtaan pikkusiskoni ärsyttävät mulkosilmät. Mitä tuo napero tekee huoneessani?
”Saiko, painu hiiteen”, kiroan hänelle.
”Mitä sinä teet?” hän kysyy kuitenkin.
”Ei kuulu sinulle.”
”Miksi sinulla on tuollaiset pikkuhousut, jos olet lähdössä leirille?” hän jatkaa narisevalla äänellään. Tiedän, että hän on hieman katkera minulle, koska olen häntä parempi. Samalla hän kuitenkin taitaa myös ihailla taitojani ja haluaa ylittää ne vielä.
”Sanoin jo, ettei se kuulu sinulle!” ärähdän.
”Jos huudat, minä kerron äidille ja sitten et pääse minnekään”, Saiko uhkailee. ”Sinähän menet sinne Itachi-kunin kanssa, eikö niin? Menettekö te pussailemaan?”

Punastun tahtomattani ja tiedän hänen huomaavan sen. Hän kasvoilleen nousee tietäväinen hymy. Hän taatusti juoruaa meistä kavereilleen jatkuvasti, koska näillä ei ole vanhempia sisaruksia, joiden rakkauselämää vatvoa. Nuo kakarat ovat suunnaton riesa.

”Me lähdemme leirille koko tiimi. Harjoittelemme luonnossa selviytymistä ja taistelutaitoja”, selitän yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakavalta.
”Ja sitten pussailette puskassa Itachi-kunin kanssa”, Saiko toteaa kuin asia olisi itsestään selvä.
”Sanot noin vain, koska itse haluaisit pussailla Sasuke-kunia”, huomautan. Tällä kertaa Saiko punastuu. Hah, tämän perheen naisilla on selvästi heikkous tietyn suvun miehiä kohtaan.
”Enkä! Sasuke on ihan tyhmä!” Saiko huutaa ja juoksee vihdoin ulos huoneestani. Luoja, että hän on rasittava. Toivon, ettei hän sano äidille mitään ja kiskon nopeasti housut jalkaani. Minun on vielä tarkistettava varusteeni.

Olen pakannut kaiken huolellisesti, eikä edes Hokage voisi moittia varustautumistani. Kipaisen vielä yöpöytäni luokse ja vedän laatikon auki. Tuijotan litteää pahvipakkausta epävarmana ja otan sen käteeni. Avaan sen vatsa kuplien. Sisäkannessa on selkeät käyttöohjeet, ja pelkästään ne ovat omiaan saamaan minut nolostumaan. Silti päätän ottaa pakkauksen mukaan. Itachi on vastuullinen, mutta poikien suhteen ei koskaan voi olla täysin varma. On hyvä, että huolehdin itse suojautumisesta.

Tungen pakkauksen muiden tavaroiden alle laukkuun. Minua jännittää sietämättömästi. Mutta samaan aikaan tiedän haluavani tätä. Olemme ehkä hieman nuoria, mutta minä rakastan Itachia. Ja haluan näyttää sen teoilla, enkä pelkästään sanoilla.

*

”Deidara-sama on hyvin älykäs mies”, kohteeni alkoi yllättäen puhua. Hätkähdin ajatuksistani ja muistoni nosti ärsyttävän punan poskilleni. Olin melko varma, että hiljaisuutta oli jatkunut jo pari tuntia. Hänestä oli tullut hiljaisempi. Ei sillä, että hän olisi nuorempanakaan ollut jatkuvasti äänessä, mutta me olimme kuitenkin käyneet pitkiä keskusteluja.

Jouduin muistuttamaan itselleni, ettei hän tiennyt kuka olin. Minun ei siis kannattanut odottaa samanlaista kohtelua kuin vuosia sitten. Taivas tiesi, etten edes halunnut tulla kohdelluksi samoin.

”En ymmärrä, mikset kelpuuttanut häntä, mutta kun kerran olet valinnut minut, noudatat myös minun sääntöjäni”, mies jatkoi. Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen, vaan oletti suoraan minun kuuntelevan. En vaivautunut turhaan nyökkäämään, mutten myöskään sanonut mitään. Hän ei ollut esittänyt kysymystä. ”Olet näköjään jo omaksunut ensimmäisen. Et puhu ilman lupaa. Et myöskään tee mitään ilman lupaa. Ja tottelet jokaista käskyä kyselemättä.”

*

”Kukaan ei hiiskahdakaan tarpeettomasti. Teette kaikkenne, jotta tehtävä onnistuisi ja tottelette käskyjäni niitä kyseenalaistamatta”, kapteenimme opastaa meitä ennen lähtöämme. Silmäilen häntä naamioni takaa. Niin itsevarma. Hän ei taida tuntea lainkaan pelkoa. En tosin tunne minäkään. Olen vain jännittynyt, koska tehtävä on ensimmäinen kunnollinen, johon olen päässyt osallistumaan.

”Onko selvä?”

*

”Onko selvä?”

Säpsähdin jälleen tahtomattani, sillä kysymys kaikui korvissani juuri samaan sävyyn kuin muistoissani. Purin hetken huultani, ennen kuin vastasin.
”On, Itachi-sama.” Ääneni ei ollut niin vakaa kuin olisin halunnut. Valitettavasti tiesin, että hän huomasi tuollaiset pikkuseikat, joihin joku toinen ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Hän huomaisi ja käyttäisi niitä myöhemmin minua vastaan.
”Etkä halvenna Deidara-samaa minun kuulteni”, mies lisäsi vielä.

Minun oli pakko myöntää, että olin hämmentynyt. Deidara ei vaikuttanut ihmiseltä, jota hän olisi arvostanut. Itse asiassa tuo vaaleahiuksinen mies oli luonteeltaan pikemminkin sitä tyyppiä, joka sai meidät molemmat raivon partaalle tai ainakin ärtymään todella tehokkaasti. Kohteeni oli kuitenkin aina ollut hyvin asiallinen ja kohtelias kaikkia kohtaan, joten ehkä kyse oli puhtaasti siitä. En voinut uskoa, että hän arvostaisi Deidaraa oikeasti.

Pysähdyimme vasta illansuussa pieneen metsän tapaiseen. En ollut kovinkaan väsynyt kävelemisestä, mutta rojahdin silti istumaan kuin olisin ollut lopen uupunut. Halusin antaa vaikutelman, että olin heikompi kuin olinkaan. Sillä tavoin voisin päästä niskan päälle.

”Shi-san, sinä saat huolehtia nuotiosta”, Kisame-san huomautti minulle yllättävän ystävällisesti. Olin kuvitellut hänen olevan epäkohteliaisuuden huippu. Nyökkäsin ja nousin hitaasti. Venyttelin käsivarsiani hetken, ennen kuin lähdin etsimään maahan pudonneita oksia. Kuljin koko ajan aistit valppaina siltä varalta, että kuulisin jotain, mutta keskustelua ei käyty. Miehet tiesivät varsin hyvin, että olin kuulolla. He eivät olleet mitään aloittelijoita ja minun tuli muistaa se. En saanut kuvitella pääseväni helpolla.

Keräsin sylin täydeltä oksia ja kasasin niistä nuotion, jonka reunustin muutamalla kivellä, ettei tuli pääsisi leviämään. Olin jo aikeissa muodostaa sinetit käsilläni, kun tajusin, etten missään nimessä voisi käyttää jutsua puiden sytyttämiseen. Se olisi herättänyt aivan liikaa kysymyksiä.
”Jokin ongelma, Shi-san?” hänen äänensä kysyi yllättävän häijysti. En uskaltautunut katsomaan hänen suuntaansa. Oliko hän huomannut jo aikeeni? Kirosin omaa varomattomuuttani.
”Minulla ei ole tikkuja, Itachi-sama”, vastasin ja tuijotin puita. Tiesin vaikuttavani epäilyttävältä.
”Poikahan on täydellinen idiootti, jos liikkuu ilman tulentekovälineitä”, Kisame-san huomautti ja hän oli täysin oikeassa. Minä olin todellakin idiootti. En tarvinnut tulitikkuja, saati sytytintä, mutta tälle matkalle minun olisi pitänyt ehdottomasti ottaa sellaiset mukaan.
”Tikkuni loppuivat, enkä ole ehtinyt ostaa uusia”, valehtelin nopeasti. Hätkähdin, kun Itachi puhalsi puut liekkeihin sanomatta sanaakaan. Vetäydyin saman tien kauemmas nuotiosta ja jäin istumaan selkä puuta vasten. En tiennyt, oliko valheeni mennyt läpi, mutten totisesti aikonut ottaa siitä selvääkään.

Katsomatta kumpaankaan mieheen ryhdyin penkomaan laukkuani varovaisesti. En halunnut paljastaa sen sisältöä noille kahdelle. Evääni alkoivat olla vähissä, mutta pärjäisin kyllä pari päivää luonnonantimillakin. Kisame-san oli pyydystänyt matkalla jäniksen ja nylki sitä parasta aikaa. En edes kuvitellut miesten tarjoavan omasta ruuastaan minulle, joten ryhdyin kaikessa rauhassa mutustelemaan kuivattuja hedelmiäni. Ne riittäisivät iltapalaksi. Jättäisin lihan aamuksi siltä varalta, että seuraavasta päivästä tulisi raskas.

Tiesin kohteeni tarkkailevan minua. Hän istui toisella puolella nuotiota ja tuijotti suoraan eteenpäin. Hänen katseensa kiusasi minua suunnattomasti, mutta pyrin olemaan niin kuin en olisi huomannut. Söin vain hedelmäni, levitin makuualustani ja kävin makuulle selkä häneen päin. Olin edistynyt yhdelle päivälle aivan tarpeeksi, eikä ollut syytä yrittää enempää. Tällainen tehtävä ei yksinkertaisesti hoituisi yhdessä illassa. Kohde ei olisi kertonut minulle mitään, vaikka olisin yrittänyt udella.

Hänellä on nimikin.

Jota en halua ajatella.

Mutta sinä rakastat sitä nimeä.

Väärin, sinä rakastat sitä nimeä, koska olet säälittävän heikko. Olisit hiljaa ja antaisit minun olla.

Minä olen sinä, joten myös sinä rakastat.

Sinä olet pelkkä pieni ääni alitajunnassani, eikä sinulla ole mitään merkitystä.

Pyh.

Olin taatusti maailman ainoa ihminen, joka keskusteli alitajuntansa kanssa. Valitettavasti tuo osa minua tuntui olevan välillä kovinkin äänekäs.. ja kaiken lisäksi usein eri mieltä kanssani. Monet olisivat pitäneet minua hulluna, jos olisin kertonut heille yksityisistä keskusteluista, joita kävin pääni sisällä. Onneksi ei ollut ketään kenelle kertoa.

Joka tapauksessa en pitänyt siitä, millaisen asenteen alitajuntani oli tällä kertaa ottanut. En todellakaan aikonut kutsua kohdettani nimeltä muuta kuin puhuessani hänelle ja silloinkin vain siksi, että muu olisi ollut epäilyttävää.

Sinä se heikko taidat olla. Pelkäät nimeä niin, ettet uskalla ajatella sitä.

Olisit hiljaa.

Sinä pelkäät, ettet pysty suorittamaan toimeksiantoasi.

Pää kiinni!

Haha, olen oikeassa.

Ärähdin itsekseni ja hain parempaa asentoa. Oman mielensä kanssa saattoi näköjään totisesti tulla hulluksi, eikä se ollut edes vaikeaa. Välillä minulla oli kumma tunne, että päässäni asui kaksi henkilöä: kovapintainen S ja herkkä tyttö, joka yhä halusi rakastaa S:n suuresti vihaamaa maailmaa. Yritäpä sulauttaa tuollaiset persoonat yhteen! Siinä oli haaste, jota en ollut kyennyt ratkaisemaan.

Painoin silmäni kiinni ja yritin saada unta. Tiesin kohteeni tuijottavan minua edelleen. Olin luultavasti onnistunut herättämään hänen epäilyksensä. Minun olisi pakko haihduttaa ne jotenkin, johtaa häntä harhaan riittävästi, sillä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin saavuttaa hänen luottamuksensa. Toimittaisin tiedot asiakkaalleni keinolla millä hyvänsä. Sen jälkeen jompikumpi meistä kuolisi.

Kohtalo ratkaisisi, kumpi saisi armon ja kumpi saisi elää.