Sinä istut polvillasi sänkyni edessä ja katsot minuun anovasti. Mustat silmäsi rukoilevat minua. Tajuan, ettet ole kertaakaan ollut näin vakavissasi, tosissasi. En vain voi ymmärtää sinua. Selittäisit edes, etkä vain vaatisi. Tiedät, että antaisin sinulle kaiken maailmassa, jos vain pyytäisit. Etkö siis voisi toteuttaa tätä yhtä pyyntöä ja selittää minulle?
Ei. Et tee niin. Sinä vain vaadit. Nyt jo melkein vihaisena. Aiot pakottaa minut tottelemaan ja tiedän, että joudun alistumaan. Sinä olet minua vahvempi, olet aina ollut. En koskaan voi päästä tasollesi, vaikka harjoittelisin koko ikäni. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Vain sinulla on. Sinä olet tärkein. Minun aurinkoni, joka lämmittää päiväni. Kuuni, joka valaisee yöni ja valvoo untani.
Haluan kysyä sinulta niin montaa asiaa, mutta yksikään kysymyksistä ei pääse ulos. Tiedän, ettet antaisi minulle vastauksia. Jotkut sanovat, että olet tehnyt paljon väärää, että juuri sinä teit sen. En voi uskoa sitä, koska olet parhain poika, jonka olen koskaan tuntenut. Kaikki muut ovat niin kakaroita, idiootteja suorastaan. Sinä olet aina kohdellut minua hyvin ja kunnioittavasti. Et koskaan siten kuin muut pojat. En siis usko, että teit sen. Et sinä, joka olet minulle niin rakas.
En saa edes tilaisuutta avata suutani. Minun on pakko vain kuunnella, kun sinä puhut. Sinä käsket minun lähteä. Tänä yönä. Vaadit, että hylkään perheeni, enkä tule koskaan takaisin. Sanot, etten saa palata kotiin, että minun pitää unohtaa kaikki, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Unohtaa jopa, kuka olen. Muuttua joksikuksi toiseksi. Kadota tyystin.
Minä en ymmärrä. Tuo on niin julmasti sanottu. Minun tekisi mieli huutaa sinulle. Haukkua sinut ääliöksi, sillä tämä on varmasti jotain todella ilkeää pilaa. Minä rakastan perheeni jäseniä, heitä jokaista. En todellakaan halua hylätä heitä. En edes sinun takiasi, vaikka olen valmis tekemään paljon vuoksesi. Ilman sinua olen vain puolikas, mutta ilman perhettäni en ole mitään.
Väität, ettet voi selittää minulle tarkemmin. Milloin salaisuudet tulivat välillemme? Kyllä minä olen huomannut, että sinä olet muuttunut. Hänen kuolemansa jälkeen olet ollut erilainen.. ehkä jo hieman ennen sitä. Aivan kuin olisit aavistanut jotain. En silti usko, että se olit sinä. Se oli itsemurha sanoivat muut mitä hyvänsä. Mutta jotain sinä tiesit. Puhuiko hän sinulle jotain? Pyysikö hän apua tai vihjasi pahasta olostaan? Senkö takia sinä muutuit? Kenties ajattelet, että olisit voinut tehdä jotain enemmän, auttaa häntä, estää hänen kuolemansa.
Oli syysi mikä tahansa, minulla on oikeus vaatia selitystä. Et voi vain sanoa, että minun on lähdettävä. Ja silti teet juuri niin. Lopulta nouset ja raastat minut sängystä ylös. Käsken sinun päästää irti. Nyt minua pelottaa oikeasti. En ehdi edes huutaa, kun olet jo painanut kätesi suuni eteen. Tunnet minut liian hyvin. Tiedät, että olisin huutanut niin kovaa, että muut olisivat havahtuneet siihen. En varsinaisesti pelkää sinua, mutta pelkään tuota sinun omituista käytöstäsi. Olet jotenkin niin kiihkeä asiasi kanssa, enkä pysty ymmärtämään motiiviasi.
Ikkuna on hetkessä auki ja olemme matkalla jonnekin. Yritän taistella sinua vastaan, vaikka tiedän sinun olevan vahvempi. Tiedän kuitenkin myös sen, ettet koskaan satuttaisi minua, joten uskallan käydä kimppuusi. Juuri siksi me olemme yhdessä niin hyviä. Kunnioitamme toisiamme, pidämme toisiamme tasa-arvoisina. Sinä olet hieman vahvempi, mutta minulla on sellaisia vahvuuksia, jotka sinulta puuttuvat. Täydennämme toisemme. Me kuulumme yhteen.
Sinä et luovuta, vaikka nyt huudan suoraa huutoa ja taon sinua pienillä nyrkeilläni. Onnistut silti pitämään minut tiiviisti sylissäsi. Viet minut pois kotoa, pois koko kylästä sitä ympäröivään metsään. Taistellessani sinua vastaan en tajua edes katsoa ympärilleni. Vaadin sinua pysähtymään, päästämään minut.
Vasta pitkän ajan kuluttua tottelet. Lasket minut maahan tuntemattomassa paikassa. Tuijotan sinua vihaisena. Vastaat katseeseeni tyynenä, mutta näen surun silmissäsi. Mikä sinua vaivaa? Miksi olet niin surullinen? Olen vihainen ja silti haluaisin halata sinua. Olet aina kertonut minulle kaiken, mutta enää kaikki ei ole kuten ennen. Jokin on tullut välillemme, kenties pysyvästi.
Kysyn, aiotko jättää minut. Pelkkä ajatus raastaa sydämen rinnastani ja silppuaa sen kappaleiksi. Vastaat, etteivät sydämesi ja sielusi koskaan jätä ja unohda minua, että ne ovat aina luonani, vaikkemme enää koskaan tapaisi. Olen yhä enemmän hukassa. Kyyneleet nousevat väkisin silmiini. Pyydät, etten itkisi, mutten voi sille mitään. Kaikki on ohi, vaikka vielä eilen sanoit rakastavasi minua. Näinkö sinä sen osoitat? Luulin, että merkitsen sinulle enemmän!
Suutelet minua niin kiihkeästi, että olen hajota siihen paikkaan. Painaudun sinua vasten kyynelten yhä valuessa poskilleni. En päästä sinua, ennen kuin pakotat käteni irti sinusta. En halua, että menet pois. Tartut leukaani hellästi ja kohotat kasvojani, kunnes katson sinua silmiin.
Sinulla on.. Ei voi olla! Ei kenelläkään sinun ikäiselläsi ole, se ei vain voi olla mahdollista. Ja silti se on. Yritän perääntyä, mutta et päästä minua.
”Olen pahoillani, mutta minulla ei ole vaihtoehtoa.”
Ja se on viimeinen lause, jonka koskaan kuulen suustasi.
*
Aamu. Takana oli jälleen yksi tuskainen ja hikinen yö. Minulle suotiin valitettavan harvoin mahdollisuus rauhalliseen yöuneen. Toisaalta harvoin edes nukuin öitäni, joten sillä ei ollut erityisesti väliä. Jostain syystä päivisin vedetyt nokoset olivat huomattavasti virkistävämpiä. Päivisin en nähnyt painajaisia tai muita unia, jotka muistuttivat siitä kaikesta, minkä halusin vain unohtaa.
Venyttelin raukeasti ja nousin sängystä. Suuntasin suoraan suihkuun, koska en voinut sanoa oloani millään muotoa miellyttäväksi. Se ei ehkä näkynyt minusta, mutta vihasin aamuja. Toisaalta vihasin myös päiviä, iltoja ja öitä, joten ei voinut sanoa, että aamuissa oli jotain erityistä. Itse asiassa vihasin oikeastaan aivan kaikkea, jopa itseäni. Jos minussa olisi ollut enemmän naista, olisin hankkiutunut eroon itsestäni, mutta jostain syystä en pystynyt tekemään sitä. Ja uskokaa pois, olin yrittänyt monesti. Jokin esti aina minua. En vain voinut vetää ranteitani auki, hirttäytyä tai tehdä muutakaan. Minut oli tuomittu elämään. Kenties se oli oma rangaistukseni. Rankaisin itseäni elämällä, koska en ollut kuollut. Se ei ehkä kuulostanut loogiselta, mutta niin se vain oli. Silti joka päivä rukoilin, etten selviäisi seuraavasta toimeksiannosta. Että seuraava kohde olisi minua ovelampi ja vahvempi. Että minä vihdoin häviäisin.
Olisin tietenkin voinut tahallani tehdä jonkin kohtalokkaan virheen, mutta työmoraalini ei sallinut sellaista. Asiakkaat maksoivat korkeaa hintaa siitä, että suoritin työn parhaan taitoni mukaan, joten minä myös tein niin. Enkä koskaan pettänyt kenenkään odotuksia. Tein siistiä jälkeä, en jättänyt todisteita sen enempää itsestäni tai asiakkaastani, ellei sitä erikseen pyydetty, toimin juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin vaadittiin, enkä kysellyt turhia. Tehtävän suoritettuani otin palkkioni vastaan ja katosin asiakkaani elämästä.
Ketään ei varmaan yllättänyt se, ettei minulla ollut ystäviä. Vaikka olin kerännyt pienen omaisuuden töilläni, minulla ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin ihmissuhteet. Olin oppinut, että ne tulivat liian kalliiksi ja päättänyt, etten tarvinnut sellaisia. Rahalla sain kaiken muun tarvitsevani, ja siinä mielessä saattoi kai sanoa, että olin varsin tyytyväinen elämääni.. tai olisin ollut, jos en olisi vihannut sitä.
Riisuin alushousuni kylpyhuoneen lattialle ja livahdin suihkuverhon taakse. Hetkeä myöhemmin jo nautin viileän veden valuessa pääni ylitse. Sen mukana viemäriin liukuivat yön kauhut. Olin totisesti uuden toimeksiannon tarpeessa. Toivoa sopi, etten saisi lomailla enää kovin pitkään, sillä yöt tekivät minut hulluksi. Halusin päästä jäljittämään, vaanimaan ja suunnittelemaan, miten kohteeni viettäisi viimeiset hetkensä. Vain silloin olin todella elossa. Ja mikä parasta, silloin minun ei tarvinnut nukkua öisin, sillä yö oli parasta aikaa suorittaa tehtäviä. Töissä olin vapaa kaikista henkilökohtaisista taakoistani, saatoin unohtaa sisimpäni ja keskittyä oleelliseen. Annoin toisille sen armon, jota minulle ei ollut suotu. Ja jonain päivänä joku antaisi sen minulle.
Vaahdotin lyhyet hiukseni huolellisesti shampoolla, jonka pehmeä, hieman vadelmaan vivahtava tuoksu pyrki nenääni. Se oli varmasti ainoa asia, joka yhdisti minut ja menneisyyteni. Olin aina rakastanut vadelmia, enkä ollut osannut luopua tuoksusta, vaikka kaiken muun olin järjestelmällisesti kitkenyt pois. Kenties se oli heikkouteni. Ehkä alitajuisesti pyrin sillä paljastamaan itseni vihollisille, jotta nämä soisivat minulle kohtalon, jonka oli ollut tarkoitus koitua osakseni. Kohtalon, jolta olin onnistunut vastoin tahtoani välttymään.
Pesin itseni huolellisesti kuin olisin siten pystynyt puhdistamaan sieluni ja kivikovan sydämeni, jossa ei ollut enää sijaa tunteille. Valitettavasti mikään määrä pesuainetta ja vettä ei voisi todella puhdistaa minua. Synkkyyteeni oli vain yksi lääke ja janosin sitä enemmän kuin mitään muuta. En malttanut odottaa päivää, jolloin saisin maistaa sitä. Jälleen kerran lähetin rukouksen ylemmälle taholle, jotta se päivä koittaisi pian.
Painoin suihkun pois päältä ja astuin kylpyhuoneen puolelle. Hankasin ihoni punertavaksi karhealla pyyhkeellä ja pörrötin lopulta lyhykäisen hiuspehkoni mahdollisimman hyvin. Vilkaisu peiliin paljasti kasvot, jotka olivat liian sievät makuuni. Olin kerran viiltänyt arven oikeaan poskeeni, mutta edes se ei riittänyt rumentamaan ulkoista olemustani sieluni rumuuden tasolle.
Huokaisin omalle säälittävyydelleni ja palasin asuinhuoneeseeni. Asuntoni oli hyvin yksinkertainen. Oikeastaan se oli vain yksi huone, jonka nurkkauksessa saattoi halutessaan kokata. Yleensä kuitenkin söin ulkona, sillä en ollut koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä oli laittaa ruokaa yhdelle. Kukaan ei koskaan käynyt vieraisilla luonani, jos asiakkaita ei laskettu. Heitä varten minulla oli aina teetä ja vettä väkevämpää varastossa.
Ryhdyin pukeutumaan, vaikka oli vasta varhainen aamu. Koskaan ei tiennyt, vaikka joku olisi ilmestynyt paikalle toimeksiannon kanssa. Tosin useimmat asiakkaistani saapuivat vasta iltahämärissä, sillä heidän bisneksensä harvoin kestivät päivänvaloa.
Pukeutuminen oli jokseenkin rasittavaa puuhaa, sillä jouduin käyttämään hyvän tovin rintakehäni sitomiseen. Yksin se ei ollut helppoa, mutta ei minulla ollut ketään, jolta olisin voinut pyytää apua. Onneksi rintani eivät olleet erityisen suuret, sillä se olisi vaikeuttanut työtä vielä lisää. Olin tarkoituksella pitänyt itseni vuosia laihana, vaikka teinkin toki lihasharjoituksia säännöllisesti. Ammatissani ei parannut päästää kuntoaan rappeutumaan, koska silloin en olisi pystynyt työskentelemään riittävän hyvin.
Vartin aherruksen päätteeksi vedin mustan paidan pääni ylitse ja kiskoin mustat alushousut ja housut jalkaani. En pyrkinyt tyylilläni mihinkään erityiseen. Musta sopi mielialaani ja sulautui hyvin maisemaan öisin. Se oli osa minua. Vedin vielä mustat kajalit silmieni ympärille ja olin valmis kohtaamaan päivän.
Kun ryhdyin keittämään aamuteetä, tiesin jo että minua tarkkailtiin. Varmistin kunai-koteloni olevan paikoillaan, mutta jatkoin sitten puuhiani. Parvekkeeni ovi oli auki, joten tiesin, että tunkeilijat luultavasti käyttäisivät sitä hyödykseen. Laskin pannun täyteen vettä ja asetin sen keittolevylle, jonka väänsin täysille. Tarkkailijoita oli kaksi. Ilmeisesti he olivat päättäneet ottaa minusta selvää, ennen kuin tulisivat esittäytymään. Tunsin, kuinka adrenaliini virtasi suoniini ja sai vartaloni jännittymään hieman. Hengitykseni kiihtyi pari astetta.
Koittaisiko hetki nyt? Kostaisiko vihdoin joku rakkaansa puolesta? Joku saattoi kuvitella, että kohteeni olivat pääsääntöisesti pahoja ihmisiä, mutta näin ei todellakaan ollut. Joukkoon oli kuulunut myös tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joille joku oli kantanut kaunaa käsittämättömän pienistä asioista. Oli ollut nuoria ja vanhoja, hyviä ja vähemmän hyviä. En oikeastaan välittänyt kohteistani. Minulle oli yhdentekevää, olivatko he tehneet jotain vai eivät. Minun työni oli tappaa heidät asiakkaani valitsemalla tavalla. Mikään muu ei kiinnostanut minua.
Nautin jo valmiiksi ajatuksesta, että jonkun kohteen läheinen oli päättänyt kostaa, etsinyt minut käsiinsä ja hiipisi pian selkäni taakse. Luultavasti hän ei ehtisi iskeä terää selkääni, kun olisin jo kääntynyt ja tappanut hänet, mutta aina oli olemassa pieni mahdollisuus, että hän olisi minua parempi. Ehkä pian valuisin verta omalle lattialleni, vuotaisin kuiviin hitaasti ja tuskallisesti ja lopulta piina päättyisi armon tuovaan pimeyteen.
”Mitä sanot? Onko poika makuusi, Deidara-senpai?” ääni kysyi takaani. Ilmeisesti minua ei sittenkään oltu tultu tappamaan. Mikä pettymys.
Käännyin hitaasti. Huoneessani seisoi kaksi miestä punapilvikaavuissa. Toisella oli kasvojensa peittona naamio, jossa oli aukko vain yhdelle silmälle. Toinen oli varsin miellyttävän näköinen nuorimies, jonka vaaleat hiukset olivat poninhännällä ja joka oli rajannut silmänsä samoin kuin minä.
”Olen sanonut sata kertaa, etten pidä miehistä”, vaaleahiuksinen tuhahti selvästi ärtyneenä.
”Etkö? Mutta poikahan on suorastaan sievä ja aika nuorikin vielä”, toinen nauroi.
Hyvä on. En ollut odottanut mitään tällaista. Huoneessani seisoi kaksi Akatsukin jäsentä. En tiennyt, keitä järjestöön kuului, mutta olin toki onnistunut kuulemaan siitä. He verottivat toisinaan bisneksiäni, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Saattoi olla, etteivät he puolestaan olleet mielistyneitä minuun. Kaipa minä vein osan heidän rahoistaan, siinä kun he veivät minun.
Akatsukiin kuului karanneiden ninjojen eliittiä. He olivat ninjoja, joiden kyvyt ylittivät monen jounin-tason ninjan kyvyt, vaikka jotkut heistä eivät olleet virallisesti päässeet kuin chuunin-tasolle. Heistä saattaisi olla minulle aitoa vastusta, kenties joku järjestön jäsenistä oli jopa minua vahvempi.
”Tulitteko tänne vain keskustelemaan ulkonäöstäni vai otatteko kenties teetä?” tiedustelin ystävälliseen sävyyn. Olin kuitenkin koko ajan valmiina nappaamaan kunaini ja puolustamaan kunniaani viimeiseen hengenvetoon.
”Ei kiitos”, naamiokasvoinen vastasi. Toinen miehistä ei sanonut mitään. Hänen ilmeensä oli vain hapan, kun hän silmäili minua arvioivasti. Katseesta olisi melkein voinut kuvitella hänen valehdelleen aiemmin. Yksikään mies ei katsellut toista tuolla tavoin, jos ei ollut seksuaalisesti kiinnostunut tästä. Joko hän näki löyhän valeasuni läpi tai oli homo. Minulle se oli kuitenkin samantekevää. Jos hän uskaltautuisi lähestymään minua, hän menettäisi vähintään toisen kiveksistään, ennen kuin ehtisi lykkiä minua yhteenkään reikään.
”Millä asioilla te olette?” kysyin suoraan. En ollut tottunut turhaan kohteliaisuuteen tai korulauseisiin, vaikka jouduinkin niitä joskus tehtävien yhteydessä käyttämään. Nämä miehet olivat kuitenkin saapuneet kotiini kyselemättä, joten en nähnyt syytä olla heille kohtelias.
”Oletko sinä S-sama?” naamiomies jatkoi. Korvani erottivat hänen äänessään selvää huvittuneisuutta.
”Saatan ollakin”, vastasin. Minut tunnettiin nimellä S, joka oli lyhenne oikeasta nimestäni. Sitä en kuitenkaan käyttänyt enää. Olin hylännyt sen silloin, kun olin menettänyt kaiken hänen takiaan.
”Olet nuorempi kuin kuvittelin”, mies totesi.
”Pelkkä kakara, ei hänestä ole mitään hyötyä”, vaaleahiuksinen tuhahti. Aloin jo hiljalleen ärtyä häneen.
”Ikäni ei ole oleellinen asia”, vastasin kuitenkin tyynesti. ”Ansioluetteloni pitäisi puhua puolestani.”
”Täytyy myöntää, että se on mairitteleva”, naamiomies naurahti.
”Jos on edes totta..” toinen jatkoi. Kuka hän oli arvostelemaan minua? Vaikka hän miellytti ulkoisesti minua siinä määrin, että olisin voinut käyttää häntä omiin tarkoituksiini, hänen käytöksensä oli jopa köyhempää kuin omani. Ja sitä en todellakaan laskenut kenellekään plussaksi.
Tyydyin tuhahtamaan. Käännyin ympäri ja nostin teepannun levyltä. Kaadoin juomaa vain yhteen kuppiin, koska ilmeisesti kumpikaan miehistä ei halunnut nauttia vieraanvaraisuudestani. Juoman hautuessa vilkuilin miehiä. Vaaleahiuksinen istui sängylleni lupaa kysymättä, toinen taas seisoskeli keskellä huonetta ja oletettavasti katseli ympärilleen.
”En ole tottunut kiertelemään”, totesin hiljaisuuden venyttyä liian pitkäksi. ”En pidä siitä, että kotiini tunkeudutaan tällä tavoin, joten teillä on parasta olla helvetin hyvä syy tuloonne. Muussa tapauksessa poistutte täältä ruumissäkeissä.. mikäli nyt jaksan vaivautua hankkimaan sellaisia teitä varten.”
”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” blondi kimpaantui ja ponnahti jaloilleen. Ainakin siis sain hänet pois likaamasta sänkyäni. ”Sinuna en uhoaisi yhdellekään Akatsukille!”
”Olen juuri se, joksi toverisi minua nimitti”, vastasin ja nostin kuppini ruokapöydälle. Teepussin heitin lojumaan tiskialtaaseen. Katsoin suoraan vaaleahiuksisen silmiin. ”Salamurhaaja S. Hän, joka ei ole koskaan jättänyt kohdettaan henkiin. Varo vain, jos päädyt listalleni.”
”Sinä olet pelkkä pentu!” mies karjui. Olipa hänellä lyhyt pinna. ”Ei sinusta ole mihinkään!”
”Haluatko kokeilla?” ärähdin. Nauttisin pian hänen tuskanhuudoistaan. Ensin tekisin hänet toimintakyvyttömäksi ja sitten suorittaisin kastraation, kun hän vielä olisi tajuissaan. Ihan vain kostoksi hänen vartaloani nuoleskelevasta katseestaan.
”Emme tulleet tänne haastamaan riitaa, Deidara-senpai”, naamiokaveri huomautti toverilleen, joka soi tälle erittäin murhaavan katseen, ennen kuin kääntyi puoleeni. ”Päinvastoin, tulimme antamaan sinulle haasteen, S-sama.”
Haaste oli sana, jota rakastin. Kyllä vain, niistä minä todella pidin. Haaste tarkoitti aina mahdollisuutta kuolla. Useimmat toimeksiannot olivat läpihuutojuttuja, eivät haasteita.
”Kerro”, sanoin lyhyesti. Istahdin pöydän ääreen ja kohotin teekupin huulilleni kuin olisi ollut tavallinen rauhallinen aamuhetki. Haasteet eivät hätkäyttäneet minua, herättivät vain kiinnostukseni.
”Sanotaan, että olet tällä hetkellä ykkösenä salamurhaajien listalla. Yksikään kohteesi ei ole säilynyt hengissä, eikä ole onnistunut vahingoittamaan sinua”, mies selosti.
”Se on totta”, vastasin.
”Sanopa, onko tässä maailmassa ketään, jota et voisi voittaa?” hän kysyi minulta.
”Ei tietääkseni. Ja jos on, kohtaan hänet mielelläni”, kerroin rehellisesti. Tämä alkoi kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta.
”Siinä tapauksessa olet oikea mies suorittamaan tätä tehtävää”, mies hymähti tyytyväiseen sävyyn. Hän laski kaksi kääröä eteeni.
Kiinnostuneena rullasin ensimmäisen auki. Paperille oli listattu tietoja miehestä sekä hänen kuvansa. Hänen ihonsa oli sinisenharmaa, hampaat terävät ja hiukset pystyssä. Kasvoissa oli molemmilla poskilla kolme viiltoa ja silmät olivat pyöreät.
”Hoshigaki Kisame”, luin paperin ylälaidasta. Olin tainnut kuulla hepusta joskus. Minulla oli jokin hämärä mielikuva, jota en täysin tavoittanut. ”Onko hän kohde?”
”Ei, mutta hän liikkuu aina kohteesi kanssa, joten ajattelin, että sinulle on hyötyä myös hänen tiedoistaan”, mies vastasi. ”Häntä et saa tappaa. Haluan hänen säilyvän elossa. Hän voi kuitenkin vaikeuttaa tehtävääsi suuresti.”
”Hän ei ole este”, vastasin. Tämä henkilö näytti ehdottomasti vaaralliselta. Halusin tavata hänet, kenties ottaa yhteen hänen kanssaan.
Innoissani avasin toisenkin käärön. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä, kun näin ylälaitaan kirjoitetun nimen ja kohteen kuvan. Hiki kiemurteli saman tien niskaani ja kostutti kämmeneni. Henkeni oli salpautua ja vatsani kipristyi pieneksi palloksi. Oli vähällä, etten pyörtynyt siihen paikkaan. Kaikki ne tunteet, jotka olin luullut tappaneeni, syöksyivät mieleeni yhdessä hetkessä. Jouduin tosissani tekemään töitä pitääkseni naamani peruslukemilla. En koskaan näyttänyt tunteitani kenellekään, en varsinkaan asiakkailleni. Yleensä tosin en edes tuntenut mitään nähdessäni tulevan kohteeni.
”Vai niin”, puhahdin kylmästi ja hylkäsin käärön toisen viereen.
”Onko tässä jokin ongelma?” mies kysäisi.
Kyllä. Halusin ensimmäistä kertaa esittää asiakkaalleni miljoona kysymystä ja tärkein niistä oli ”miksi”. Tuijotin kääröjä, kunnes pakotin itseni katsomaan naamiomiestä teekuppini ylitse.
”Ei niin minkäänlaista. Onko kohteen kuoleman suhteen erityistoiveita?” kysyin kuin olisin puhunut seuraavan päivän ruokalistasta.
”Kyllä vain. Haluan, että kaivat ensin hänestä hieman tietoja ulos. Sen jälkeen saat tehdä hänelle, mitä haluat, kunhan hän kuolee”, mies vastasi.
”Minkälaisia tietoja?” kysyin. Sydämeni paukutti rintaani vasten erittäin kipeästi.
”Haluan tietää, mitä hän aikoo pikkuveljensä suhteen ja onko hänellä joitain muita suunnitelmia. On äärimmäisen tärkeää, että saan nämä tiedot kahden kuukauden sisään”, mies kertoi.
”Asia on selvä. Mistä löydän kohteen?”
”Hän on tällä hetkellä Ruohomaassa suorittamassa tehtävää.”
Nyökkäsin miehelle. Toivoin hänen ja hänen toverinsa nyt poistuvan, mutta he eivät tehneet elettäkään lähteäkseen.
”Jos onnistut tehtävässäsi, ota hänen sormuksensa. Saat uuden työn”, mies jatkoi yllättäen. En sanonut mitään. Kohteeni siis kuului myös Akatsukiin. Se ei oikeastaan yllättänyt minua. Järjestö tuntui suorastaan olevan luotu häntä varten. ”Pidä meihin yhteyttä säännöllisesti ja kerro edistymisestäsi. Haluan pysyä ajan tasalla siitä, mitä tietoja olet saanut.”
”Miten pidän yhteyttä?” kysyin.
Normaalisti tiedonhankinta ei kuulunut toimenkuvaani. Minä olin tappaja, en salapoliisi. Asiakkailla oli kuitenkin oikeus tilata palvelu juuri sellaisena kuin he halusivat. Oletin, että tehtävän vaikeustaso nostaisi myös palkkiotani, vaikkei rahasta ollut puhuttu mitään. Tämä mies oli aivan varmasti selvillä siitä, millaisia summia laskutin. Lisäksi rahasta puhuminen oli rahvaanomaista, enkä koskaan aloittanut keskustelua siitä.
”Deidara-senpai neuvoo sinua siinä”, mies vastasi ja viittasi toverilleen.
Blondi käveli luokseni ja nojautui hieman liian lähelle. En antanut ärtymykseni näkyä, mutta minua inhotti joka tapauksessa. Hän kai kuvitteli olevansa vastustamaton tai jotain. Hän asetti pöydälle eteeni muutaman savesta muotoillun pikkulinnun.
”Sido viesti yhden tällaisen jalkaan ja lähetä se matkaan käyttämällä chakraasi. Ne löytävät minut olin missä tahansa”, hän selosti ja sipaisi yhtä linnuista hyvin hellästi. Se liikahti saaden minut hämmästymään. Tällä miehellä oli selvästi erityisiä kykyjä, kuten kaikilla muillakin Akatsukin jäsenillä. ”Varo vahingoittamasta niitä. Jos ne eivät palaa luokseni ehjinä, tulen henkilökohtaisesti testaamaan taitojasi, nappula.”
”En vahingoita, mutta testaan jonain päivänä taitojani mieluusti sinuun, Deidara-chan”, hymähdin. Mies ärähti hiljaa, mikä sai minut hymyilemään. Hän suoristautui ja käveli parvekkeen avoimelle ovelle. Siellä hän pysähtyi ja loi minuun vielä yhden, pitkän ja nuolevan katseen. Tarkkasilmäinen tai homo, en edelleenkään ollut varma kumpaa, mutta ehkä joskus ottaisin asiasta selvää.
”Me lähdemme nyt”, naamiokaveri ilmoitti. ”Oletan, että käyt työhön mahdollisimman nopeasti.”
”Ilman muuta”, tuhahdin ja nostin teekupin huulilleni uudestaan. Tällä kertaa käteni tärisi hieman ja teetä läikkyi pöydälle. Toivoin, ettei kumpikaan miehistä huomannut sitä.
Katselin, kun he astuivat parvekkeelle ja katosivat yhdessä suhauksessa näköpiiristäni. Vilkaisin uudestaan pöydällä lojuvia kääröjä. Minulla oli jälleen töitä.
Toimeksianto: Uchiha Itachi.
Ei. Et tee niin. Sinä vain vaadit. Nyt jo melkein vihaisena. Aiot pakottaa minut tottelemaan ja tiedän, että joudun alistumaan. Sinä olet minua vahvempi, olet aina ollut. En koskaan voi päästä tasollesi, vaikka harjoittelisin koko ikäni. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Vain sinulla on. Sinä olet tärkein. Minun aurinkoni, joka lämmittää päiväni. Kuuni, joka valaisee yöni ja valvoo untani.
Haluan kysyä sinulta niin montaa asiaa, mutta yksikään kysymyksistä ei pääse ulos. Tiedän, ettet antaisi minulle vastauksia. Jotkut sanovat, että olet tehnyt paljon väärää, että juuri sinä teit sen. En voi uskoa sitä, koska olet parhain poika, jonka olen koskaan tuntenut. Kaikki muut ovat niin kakaroita, idiootteja suorastaan. Sinä olet aina kohdellut minua hyvin ja kunnioittavasti. Et koskaan siten kuin muut pojat. En siis usko, että teit sen. Et sinä, joka olet minulle niin rakas.
En saa edes tilaisuutta avata suutani. Minun on pakko vain kuunnella, kun sinä puhut. Sinä käsket minun lähteä. Tänä yönä. Vaadit, että hylkään perheeni, enkä tule koskaan takaisin. Sanot, etten saa palata kotiin, että minun pitää unohtaa kaikki, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Unohtaa jopa, kuka olen. Muuttua joksikuksi toiseksi. Kadota tyystin.
Minä en ymmärrä. Tuo on niin julmasti sanottu. Minun tekisi mieli huutaa sinulle. Haukkua sinut ääliöksi, sillä tämä on varmasti jotain todella ilkeää pilaa. Minä rakastan perheeni jäseniä, heitä jokaista. En todellakaan halua hylätä heitä. En edes sinun takiasi, vaikka olen valmis tekemään paljon vuoksesi. Ilman sinua olen vain puolikas, mutta ilman perhettäni en ole mitään.
Väität, ettet voi selittää minulle tarkemmin. Milloin salaisuudet tulivat välillemme? Kyllä minä olen huomannut, että sinä olet muuttunut. Hänen kuolemansa jälkeen olet ollut erilainen.. ehkä jo hieman ennen sitä. Aivan kuin olisit aavistanut jotain. En silti usko, että se olit sinä. Se oli itsemurha sanoivat muut mitä hyvänsä. Mutta jotain sinä tiesit. Puhuiko hän sinulle jotain? Pyysikö hän apua tai vihjasi pahasta olostaan? Senkö takia sinä muutuit? Kenties ajattelet, että olisit voinut tehdä jotain enemmän, auttaa häntä, estää hänen kuolemansa.
Oli syysi mikä tahansa, minulla on oikeus vaatia selitystä. Et voi vain sanoa, että minun on lähdettävä. Ja silti teet juuri niin. Lopulta nouset ja raastat minut sängystä ylös. Käsken sinun päästää irti. Nyt minua pelottaa oikeasti. En ehdi edes huutaa, kun olet jo painanut kätesi suuni eteen. Tunnet minut liian hyvin. Tiedät, että olisin huutanut niin kovaa, että muut olisivat havahtuneet siihen. En varsinaisesti pelkää sinua, mutta pelkään tuota sinun omituista käytöstäsi. Olet jotenkin niin kiihkeä asiasi kanssa, enkä pysty ymmärtämään motiiviasi.
Ikkuna on hetkessä auki ja olemme matkalla jonnekin. Yritän taistella sinua vastaan, vaikka tiedän sinun olevan vahvempi. Tiedän kuitenkin myös sen, ettet koskaan satuttaisi minua, joten uskallan käydä kimppuusi. Juuri siksi me olemme yhdessä niin hyviä. Kunnioitamme toisiamme, pidämme toisiamme tasa-arvoisina. Sinä olet hieman vahvempi, mutta minulla on sellaisia vahvuuksia, jotka sinulta puuttuvat. Täydennämme toisemme. Me kuulumme yhteen.
Sinä et luovuta, vaikka nyt huudan suoraa huutoa ja taon sinua pienillä nyrkeilläni. Onnistut silti pitämään minut tiiviisti sylissäsi. Viet minut pois kotoa, pois koko kylästä sitä ympäröivään metsään. Taistellessani sinua vastaan en tajua edes katsoa ympärilleni. Vaadin sinua pysähtymään, päästämään minut.
Vasta pitkän ajan kuluttua tottelet. Lasket minut maahan tuntemattomassa paikassa. Tuijotan sinua vihaisena. Vastaat katseeseeni tyynenä, mutta näen surun silmissäsi. Mikä sinua vaivaa? Miksi olet niin surullinen? Olen vihainen ja silti haluaisin halata sinua. Olet aina kertonut minulle kaiken, mutta enää kaikki ei ole kuten ennen. Jokin on tullut välillemme, kenties pysyvästi.
Kysyn, aiotko jättää minut. Pelkkä ajatus raastaa sydämen rinnastani ja silppuaa sen kappaleiksi. Vastaat, etteivät sydämesi ja sielusi koskaan jätä ja unohda minua, että ne ovat aina luonani, vaikkemme enää koskaan tapaisi. Olen yhä enemmän hukassa. Kyyneleet nousevat väkisin silmiini. Pyydät, etten itkisi, mutten voi sille mitään. Kaikki on ohi, vaikka vielä eilen sanoit rakastavasi minua. Näinkö sinä sen osoitat? Luulin, että merkitsen sinulle enemmän!
Suutelet minua niin kiihkeästi, että olen hajota siihen paikkaan. Painaudun sinua vasten kyynelten yhä valuessa poskilleni. En päästä sinua, ennen kuin pakotat käteni irti sinusta. En halua, että menet pois. Tartut leukaani hellästi ja kohotat kasvojani, kunnes katson sinua silmiin.
Sinulla on.. Ei voi olla! Ei kenelläkään sinun ikäiselläsi ole, se ei vain voi olla mahdollista. Ja silti se on. Yritän perääntyä, mutta et päästä minua.
”Olen pahoillani, mutta minulla ei ole vaihtoehtoa.”
Ja se on viimeinen lause, jonka koskaan kuulen suustasi.
*
Aamu. Takana oli jälleen yksi tuskainen ja hikinen yö. Minulle suotiin valitettavan harvoin mahdollisuus rauhalliseen yöuneen. Toisaalta harvoin edes nukuin öitäni, joten sillä ei ollut erityisesti väliä. Jostain syystä päivisin vedetyt nokoset olivat huomattavasti virkistävämpiä. Päivisin en nähnyt painajaisia tai muita unia, jotka muistuttivat siitä kaikesta, minkä halusin vain unohtaa.
Venyttelin raukeasti ja nousin sängystä. Suuntasin suoraan suihkuun, koska en voinut sanoa oloani millään muotoa miellyttäväksi. Se ei ehkä näkynyt minusta, mutta vihasin aamuja. Toisaalta vihasin myös päiviä, iltoja ja öitä, joten ei voinut sanoa, että aamuissa oli jotain erityistä. Itse asiassa vihasin oikeastaan aivan kaikkea, jopa itseäni. Jos minussa olisi ollut enemmän naista, olisin hankkiutunut eroon itsestäni, mutta jostain syystä en pystynyt tekemään sitä. Ja uskokaa pois, olin yrittänyt monesti. Jokin esti aina minua. En vain voinut vetää ranteitani auki, hirttäytyä tai tehdä muutakaan. Minut oli tuomittu elämään. Kenties se oli oma rangaistukseni. Rankaisin itseäni elämällä, koska en ollut kuollut. Se ei ehkä kuulostanut loogiselta, mutta niin se vain oli. Silti joka päivä rukoilin, etten selviäisi seuraavasta toimeksiannosta. Että seuraava kohde olisi minua ovelampi ja vahvempi. Että minä vihdoin häviäisin.
Olisin tietenkin voinut tahallani tehdä jonkin kohtalokkaan virheen, mutta työmoraalini ei sallinut sellaista. Asiakkaat maksoivat korkeaa hintaa siitä, että suoritin työn parhaan taitoni mukaan, joten minä myös tein niin. Enkä koskaan pettänyt kenenkään odotuksia. Tein siistiä jälkeä, en jättänyt todisteita sen enempää itsestäni tai asiakkaastani, ellei sitä erikseen pyydetty, toimin juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin vaadittiin, enkä kysellyt turhia. Tehtävän suoritettuani otin palkkioni vastaan ja katosin asiakkaani elämästä.
Ketään ei varmaan yllättänyt se, ettei minulla ollut ystäviä. Vaikka olin kerännyt pienen omaisuuden töilläni, minulla ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin ihmissuhteet. Olin oppinut, että ne tulivat liian kalliiksi ja päättänyt, etten tarvinnut sellaisia. Rahalla sain kaiken muun tarvitsevani, ja siinä mielessä saattoi kai sanoa, että olin varsin tyytyväinen elämääni.. tai olisin ollut, jos en olisi vihannut sitä.
Riisuin alushousuni kylpyhuoneen lattialle ja livahdin suihkuverhon taakse. Hetkeä myöhemmin jo nautin viileän veden valuessa pääni ylitse. Sen mukana viemäriin liukuivat yön kauhut. Olin totisesti uuden toimeksiannon tarpeessa. Toivoa sopi, etten saisi lomailla enää kovin pitkään, sillä yöt tekivät minut hulluksi. Halusin päästä jäljittämään, vaanimaan ja suunnittelemaan, miten kohteeni viettäisi viimeiset hetkensä. Vain silloin olin todella elossa. Ja mikä parasta, silloin minun ei tarvinnut nukkua öisin, sillä yö oli parasta aikaa suorittaa tehtäviä. Töissä olin vapaa kaikista henkilökohtaisista taakoistani, saatoin unohtaa sisimpäni ja keskittyä oleelliseen. Annoin toisille sen armon, jota minulle ei ollut suotu. Ja jonain päivänä joku antaisi sen minulle.
Vaahdotin lyhyet hiukseni huolellisesti shampoolla, jonka pehmeä, hieman vadelmaan vivahtava tuoksu pyrki nenääni. Se oli varmasti ainoa asia, joka yhdisti minut ja menneisyyteni. Olin aina rakastanut vadelmia, enkä ollut osannut luopua tuoksusta, vaikka kaiken muun olin järjestelmällisesti kitkenyt pois. Kenties se oli heikkouteni. Ehkä alitajuisesti pyrin sillä paljastamaan itseni vihollisille, jotta nämä soisivat minulle kohtalon, jonka oli ollut tarkoitus koitua osakseni. Kohtalon, jolta olin onnistunut vastoin tahtoani välttymään.
Pesin itseni huolellisesti kuin olisin siten pystynyt puhdistamaan sieluni ja kivikovan sydämeni, jossa ei ollut enää sijaa tunteille. Valitettavasti mikään määrä pesuainetta ja vettä ei voisi todella puhdistaa minua. Synkkyyteeni oli vain yksi lääke ja janosin sitä enemmän kuin mitään muuta. En malttanut odottaa päivää, jolloin saisin maistaa sitä. Jälleen kerran lähetin rukouksen ylemmälle taholle, jotta se päivä koittaisi pian.
Painoin suihkun pois päältä ja astuin kylpyhuoneen puolelle. Hankasin ihoni punertavaksi karhealla pyyhkeellä ja pörrötin lopulta lyhykäisen hiuspehkoni mahdollisimman hyvin. Vilkaisu peiliin paljasti kasvot, jotka olivat liian sievät makuuni. Olin kerran viiltänyt arven oikeaan poskeeni, mutta edes se ei riittänyt rumentamaan ulkoista olemustani sieluni rumuuden tasolle.
Huokaisin omalle säälittävyydelleni ja palasin asuinhuoneeseeni. Asuntoni oli hyvin yksinkertainen. Oikeastaan se oli vain yksi huone, jonka nurkkauksessa saattoi halutessaan kokata. Yleensä kuitenkin söin ulkona, sillä en ollut koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä oli laittaa ruokaa yhdelle. Kukaan ei koskaan käynyt vieraisilla luonani, jos asiakkaita ei laskettu. Heitä varten minulla oli aina teetä ja vettä väkevämpää varastossa.
Ryhdyin pukeutumaan, vaikka oli vasta varhainen aamu. Koskaan ei tiennyt, vaikka joku olisi ilmestynyt paikalle toimeksiannon kanssa. Tosin useimmat asiakkaistani saapuivat vasta iltahämärissä, sillä heidän bisneksensä harvoin kestivät päivänvaloa.
Pukeutuminen oli jokseenkin rasittavaa puuhaa, sillä jouduin käyttämään hyvän tovin rintakehäni sitomiseen. Yksin se ei ollut helppoa, mutta ei minulla ollut ketään, jolta olisin voinut pyytää apua. Onneksi rintani eivät olleet erityisen suuret, sillä se olisi vaikeuttanut työtä vielä lisää. Olin tarkoituksella pitänyt itseni vuosia laihana, vaikka teinkin toki lihasharjoituksia säännöllisesti. Ammatissani ei parannut päästää kuntoaan rappeutumaan, koska silloin en olisi pystynyt työskentelemään riittävän hyvin.
Vartin aherruksen päätteeksi vedin mustan paidan pääni ylitse ja kiskoin mustat alushousut ja housut jalkaani. En pyrkinyt tyylilläni mihinkään erityiseen. Musta sopi mielialaani ja sulautui hyvin maisemaan öisin. Se oli osa minua. Vedin vielä mustat kajalit silmieni ympärille ja olin valmis kohtaamaan päivän.
Kun ryhdyin keittämään aamuteetä, tiesin jo että minua tarkkailtiin. Varmistin kunai-koteloni olevan paikoillaan, mutta jatkoin sitten puuhiani. Parvekkeeni ovi oli auki, joten tiesin, että tunkeilijat luultavasti käyttäisivät sitä hyödykseen. Laskin pannun täyteen vettä ja asetin sen keittolevylle, jonka väänsin täysille. Tarkkailijoita oli kaksi. Ilmeisesti he olivat päättäneet ottaa minusta selvää, ennen kuin tulisivat esittäytymään. Tunsin, kuinka adrenaliini virtasi suoniini ja sai vartaloni jännittymään hieman. Hengitykseni kiihtyi pari astetta.
Koittaisiko hetki nyt? Kostaisiko vihdoin joku rakkaansa puolesta? Joku saattoi kuvitella, että kohteeni olivat pääsääntöisesti pahoja ihmisiä, mutta näin ei todellakaan ollut. Joukkoon oli kuulunut myös tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joille joku oli kantanut kaunaa käsittämättömän pienistä asioista. Oli ollut nuoria ja vanhoja, hyviä ja vähemmän hyviä. En oikeastaan välittänyt kohteistani. Minulle oli yhdentekevää, olivatko he tehneet jotain vai eivät. Minun työni oli tappaa heidät asiakkaani valitsemalla tavalla. Mikään muu ei kiinnostanut minua.
Nautin jo valmiiksi ajatuksesta, että jonkun kohteen läheinen oli päättänyt kostaa, etsinyt minut käsiinsä ja hiipisi pian selkäni taakse. Luultavasti hän ei ehtisi iskeä terää selkääni, kun olisin jo kääntynyt ja tappanut hänet, mutta aina oli olemassa pieni mahdollisuus, että hän olisi minua parempi. Ehkä pian valuisin verta omalle lattialleni, vuotaisin kuiviin hitaasti ja tuskallisesti ja lopulta piina päättyisi armon tuovaan pimeyteen.
”Mitä sanot? Onko poika makuusi, Deidara-senpai?” ääni kysyi takaani. Ilmeisesti minua ei sittenkään oltu tultu tappamaan. Mikä pettymys.
Käännyin hitaasti. Huoneessani seisoi kaksi miestä punapilvikaavuissa. Toisella oli kasvojensa peittona naamio, jossa oli aukko vain yhdelle silmälle. Toinen oli varsin miellyttävän näköinen nuorimies, jonka vaaleat hiukset olivat poninhännällä ja joka oli rajannut silmänsä samoin kuin minä.
”Olen sanonut sata kertaa, etten pidä miehistä”, vaaleahiuksinen tuhahti selvästi ärtyneenä.
”Etkö? Mutta poikahan on suorastaan sievä ja aika nuorikin vielä”, toinen nauroi.
Hyvä on. En ollut odottanut mitään tällaista. Huoneessani seisoi kaksi Akatsukin jäsentä. En tiennyt, keitä järjestöön kuului, mutta olin toki onnistunut kuulemaan siitä. He verottivat toisinaan bisneksiäni, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Saattoi olla, etteivät he puolestaan olleet mielistyneitä minuun. Kaipa minä vein osan heidän rahoistaan, siinä kun he veivät minun.
Akatsukiin kuului karanneiden ninjojen eliittiä. He olivat ninjoja, joiden kyvyt ylittivät monen jounin-tason ninjan kyvyt, vaikka jotkut heistä eivät olleet virallisesti päässeet kuin chuunin-tasolle. Heistä saattaisi olla minulle aitoa vastusta, kenties joku järjestön jäsenistä oli jopa minua vahvempi.
”Tulitteko tänne vain keskustelemaan ulkonäöstäni vai otatteko kenties teetä?” tiedustelin ystävälliseen sävyyn. Olin kuitenkin koko ajan valmiina nappaamaan kunaini ja puolustamaan kunniaani viimeiseen hengenvetoon.
”Ei kiitos”, naamiokasvoinen vastasi. Toinen miehistä ei sanonut mitään. Hänen ilmeensä oli vain hapan, kun hän silmäili minua arvioivasti. Katseesta olisi melkein voinut kuvitella hänen valehdelleen aiemmin. Yksikään mies ei katsellut toista tuolla tavoin, jos ei ollut seksuaalisesti kiinnostunut tästä. Joko hän näki löyhän valeasuni läpi tai oli homo. Minulle se oli kuitenkin samantekevää. Jos hän uskaltautuisi lähestymään minua, hän menettäisi vähintään toisen kiveksistään, ennen kuin ehtisi lykkiä minua yhteenkään reikään.
”Millä asioilla te olette?” kysyin suoraan. En ollut tottunut turhaan kohteliaisuuteen tai korulauseisiin, vaikka jouduinkin niitä joskus tehtävien yhteydessä käyttämään. Nämä miehet olivat kuitenkin saapuneet kotiini kyselemättä, joten en nähnyt syytä olla heille kohtelias.
”Oletko sinä S-sama?” naamiomies jatkoi. Korvani erottivat hänen äänessään selvää huvittuneisuutta.
”Saatan ollakin”, vastasin. Minut tunnettiin nimellä S, joka oli lyhenne oikeasta nimestäni. Sitä en kuitenkaan käyttänyt enää. Olin hylännyt sen silloin, kun olin menettänyt kaiken hänen takiaan.
”Olet nuorempi kuin kuvittelin”, mies totesi.
”Pelkkä kakara, ei hänestä ole mitään hyötyä”, vaaleahiuksinen tuhahti. Aloin jo hiljalleen ärtyä häneen.
”Ikäni ei ole oleellinen asia”, vastasin kuitenkin tyynesti. ”Ansioluetteloni pitäisi puhua puolestani.”
”Täytyy myöntää, että se on mairitteleva”, naamiomies naurahti.
”Jos on edes totta..” toinen jatkoi. Kuka hän oli arvostelemaan minua? Vaikka hän miellytti ulkoisesti minua siinä määrin, että olisin voinut käyttää häntä omiin tarkoituksiini, hänen käytöksensä oli jopa köyhempää kuin omani. Ja sitä en todellakaan laskenut kenellekään plussaksi.
Tyydyin tuhahtamaan. Käännyin ympäri ja nostin teepannun levyltä. Kaadoin juomaa vain yhteen kuppiin, koska ilmeisesti kumpikaan miehistä ei halunnut nauttia vieraanvaraisuudestani. Juoman hautuessa vilkuilin miehiä. Vaaleahiuksinen istui sängylleni lupaa kysymättä, toinen taas seisoskeli keskellä huonetta ja oletettavasti katseli ympärilleen.
”En ole tottunut kiertelemään”, totesin hiljaisuuden venyttyä liian pitkäksi. ”En pidä siitä, että kotiini tunkeudutaan tällä tavoin, joten teillä on parasta olla helvetin hyvä syy tuloonne. Muussa tapauksessa poistutte täältä ruumissäkeissä.. mikäli nyt jaksan vaivautua hankkimaan sellaisia teitä varten.”
”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” blondi kimpaantui ja ponnahti jaloilleen. Ainakin siis sain hänet pois likaamasta sänkyäni. ”Sinuna en uhoaisi yhdellekään Akatsukille!”
”Olen juuri se, joksi toverisi minua nimitti”, vastasin ja nostin kuppini ruokapöydälle. Teepussin heitin lojumaan tiskialtaaseen. Katsoin suoraan vaaleahiuksisen silmiin. ”Salamurhaaja S. Hän, joka ei ole koskaan jättänyt kohdettaan henkiin. Varo vain, jos päädyt listalleni.”
”Sinä olet pelkkä pentu!” mies karjui. Olipa hänellä lyhyt pinna. ”Ei sinusta ole mihinkään!”
”Haluatko kokeilla?” ärähdin. Nauttisin pian hänen tuskanhuudoistaan. Ensin tekisin hänet toimintakyvyttömäksi ja sitten suorittaisin kastraation, kun hän vielä olisi tajuissaan. Ihan vain kostoksi hänen vartaloani nuoleskelevasta katseestaan.
”Emme tulleet tänne haastamaan riitaa, Deidara-senpai”, naamiokaveri huomautti toverilleen, joka soi tälle erittäin murhaavan katseen, ennen kuin kääntyi puoleeni. ”Päinvastoin, tulimme antamaan sinulle haasteen, S-sama.”
Haaste oli sana, jota rakastin. Kyllä vain, niistä minä todella pidin. Haaste tarkoitti aina mahdollisuutta kuolla. Useimmat toimeksiannot olivat läpihuutojuttuja, eivät haasteita.
”Kerro”, sanoin lyhyesti. Istahdin pöydän ääreen ja kohotin teekupin huulilleni kuin olisi ollut tavallinen rauhallinen aamuhetki. Haasteet eivät hätkäyttäneet minua, herättivät vain kiinnostukseni.
”Sanotaan, että olet tällä hetkellä ykkösenä salamurhaajien listalla. Yksikään kohteesi ei ole säilynyt hengissä, eikä ole onnistunut vahingoittamaan sinua”, mies selosti.
”Se on totta”, vastasin.
”Sanopa, onko tässä maailmassa ketään, jota et voisi voittaa?” hän kysyi minulta.
”Ei tietääkseni. Ja jos on, kohtaan hänet mielelläni”, kerroin rehellisesti. Tämä alkoi kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta.
”Siinä tapauksessa olet oikea mies suorittamaan tätä tehtävää”, mies hymähti tyytyväiseen sävyyn. Hän laski kaksi kääröä eteeni.
Kiinnostuneena rullasin ensimmäisen auki. Paperille oli listattu tietoja miehestä sekä hänen kuvansa. Hänen ihonsa oli sinisenharmaa, hampaat terävät ja hiukset pystyssä. Kasvoissa oli molemmilla poskilla kolme viiltoa ja silmät olivat pyöreät.
”Hoshigaki Kisame”, luin paperin ylälaidasta. Olin tainnut kuulla hepusta joskus. Minulla oli jokin hämärä mielikuva, jota en täysin tavoittanut. ”Onko hän kohde?”
”Ei, mutta hän liikkuu aina kohteesi kanssa, joten ajattelin, että sinulle on hyötyä myös hänen tiedoistaan”, mies vastasi. ”Häntä et saa tappaa. Haluan hänen säilyvän elossa. Hän voi kuitenkin vaikeuttaa tehtävääsi suuresti.”
”Hän ei ole este”, vastasin. Tämä henkilö näytti ehdottomasti vaaralliselta. Halusin tavata hänet, kenties ottaa yhteen hänen kanssaan.
Innoissani avasin toisenkin käärön. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä, kun näin ylälaitaan kirjoitetun nimen ja kohteen kuvan. Hiki kiemurteli saman tien niskaani ja kostutti kämmeneni. Henkeni oli salpautua ja vatsani kipristyi pieneksi palloksi. Oli vähällä, etten pyörtynyt siihen paikkaan. Kaikki ne tunteet, jotka olin luullut tappaneeni, syöksyivät mieleeni yhdessä hetkessä. Jouduin tosissani tekemään töitä pitääkseni naamani peruslukemilla. En koskaan näyttänyt tunteitani kenellekään, en varsinkaan asiakkailleni. Yleensä tosin en edes tuntenut mitään nähdessäni tulevan kohteeni.
”Vai niin”, puhahdin kylmästi ja hylkäsin käärön toisen viereen.
”Onko tässä jokin ongelma?” mies kysäisi.
Kyllä. Halusin ensimmäistä kertaa esittää asiakkaalleni miljoona kysymystä ja tärkein niistä oli ”miksi”. Tuijotin kääröjä, kunnes pakotin itseni katsomaan naamiomiestä teekuppini ylitse.
”Ei niin minkäänlaista. Onko kohteen kuoleman suhteen erityistoiveita?” kysyin kuin olisin puhunut seuraavan päivän ruokalistasta.
”Kyllä vain. Haluan, että kaivat ensin hänestä hieman tietoja ulos. Sen jälkeen saat tehdä hänelle, mitä haluat, kunhan hän kuolee”, mies vastasi.
”Minkälaisia tietoja?” kysyin. Sydämeni paukutti rintaani vasten erittäin kipeästi.
”Haluan tietää, mitä hän aikoo pikkuveljensä suhteen ja onko hänellä joitain muita suunnitelmia. On äärimmäisen tärkeää, että saan nämä tiedot kahden kuukauden sisään”, mies kertoi.
”Asia on selvä. Mistä löydän kohteen?”
”Hän on tällä hetkellä Ruohomaassa suorittamassa tehtävää.”
Nyökkäsin miehelle. Toivoin hänen ja hänen toverinsa nyt poistuvan, mutta he eivät tehneet elettäkään lähteäkseen.
”Jos onnistut tehtävässäsi, ota hänen sormuksensa. Saat uuden työn”, mies jatkoi yllättäen. En sanonut mitään. Kohteeni siis kuului myös Akatsukiin. Se ei oikeastaan yllättänyt minua. Järjestö tuntui suorastaan olevan luotu häntä varten. ”Pidä meihin yhteyttä säännöllisesti ja kerro edistymisestäsi. Haluan pysyä ajan tasalla siitä, mitä tietoja olet saanut.”
”Miten pidän yhteyttä?” kysyin.
Normaalisti tiedonhankinta ei kuulunut toimenkuvaani. Minä olin tappaja, en salapoliisi. Asiakkailla oli kuitenkin oikeus tilata palvelu juuri sellaisena kuin he halusivat. Oletin, että tehtävän vaikeustaso nostaisi myös palkkiotani, vaikkei rahasta ollut puhuttu mitään. Tämä mies oli aivan varmasti selvillä siitä, millaisia summia laskutin. Lisäksi rahasta puhuminen oli rahvaanomaista, enkä koskaan aloittanut keskustelua siitä.
”Deidara-senpai neuvoo sinua siinä”, mies vastasi ja viittasi toverilleen.
Blondi käveli luokseni ja nojautui hieman liian lähelle. En antanut ärtymykseni näkyä, mutta minua inhotti joka tapauksessa. Hän kai kuvitteli olevansa vastustamaton tai jotain. Hän asetti pöydälle eteeni muutaman savesta muotoillun pikkulinnun.
”Sido viesti yhden tällaisen jalkaan ja lähetä se matkaan käyttämällä chakraasi. Ne löytävät minut olin missä tahansa”, hän selosti ja sipaisi yhtä linnuista hyvin hellästi. Se liikahti saaden minut hämmästymään. Tällä miehellä oli selvästi erityisiä kykyjä, kuten kaikilla muillakin Akatsukin jäsenillä. ”Varo vahingoittamasta niitä. Jos ne eivät palaa luokseni ehjinä, tulen henkilökohtaisesti testaamaan taitojasi, nappula.”
”En vahingoita, mutta testaan jonain päivänä taitojani mieluusti sinuun, Deidara-chan”, hymähdin. Mies ärähti hiljaa, mikä sai minut hymyilemään. Hän suoristautui ja käveli parvekkeen avoimelle ovelle. Siellä hän pysähtyi ja loi minuun vielä yhden, pitkän ja nuolevan katseen. Tarkkasilmäinen tai homo, en edelleenkään ollut varma kumpaa, mutta ehkä joskus ottaisin asiasta selvää.
”Me lähdemme nyt”, naamiokaveri ilmoitti. ”Oletan, että käyt työhön mahdollisimman nopeasti.”
”Ilman muuta”, tuhahdin ja nostin teekupin huulilleni uudestaan. Tällä kertaa käteni tärisi hieman ja teetä läikkyi pöydälle. Toivoin, ettei kumpikaan miehistä huomannut sitä.
Katselin, kun he astuivat parvekkeelle ja katosivat yhdessä suhauksessa näköpiiristäni. Vilkaisin uudestaan pöydällä lojuvia kääröjä. Minulla oli jälleen töitä.
Toimeksianto: Uchiha Itachi.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!