Ficcikirjasto

Tifa oli jynssännyt 7th Heavenin lattian, pyyhkinyt pöydät ja baaritiskin, inventoinut varaston ja järjestänyt tuopit riveihin. Mitään tehtävää ei oikeastaan enää ollut, ja sunnuntaita oli jäljellä aivan liikaa. Hän nojasi selkänsä vasten tiskiä, kunnes valui siitä lattialle istumaan.

Rude oli suudellut Tifaa.

Ei luvattomasti. Ei varastaen haluamansa. Silloin kaikki olisi ollut helpompaa. Olisi voinut vain läiskäistä häntä poskelle ja karasta paikalta eikä enää koskaan puhua hänelle. Olisi voinut olla vihainen ja kertoa kaikille, millaiseksi törkimykseksi Rude oli paljastunut.

Mutta ei. Rude oli kysynyt lupaa. Karhealla äänellä, joka sai sielun värisemään. Ja Tifa oli antanut luvan. Hetkeäkään ajattelematta hän oli heittäytynyt mukaan tilanteeseen, josta hänen olisi pitänyt juosta karkuun.

Se oli ollut varsinainen suudelmamaraton. Kesto liki kaksi tuntia. Suupielet olivat yhä hellinä Ruden parran jäljiltä. Tunne oli ollut… erikoinen? Cloudilla ei juurikaan kasvanut partaa ja pienenkin sängen hän ajeli mahdollisimman nopeasti pois. Ei sillä, että Cloud olisi suudellut Tifaa aikoihin. Ei edes silloin viimeksi, kun he olivat harrastaneet seksiä.

Olo oli vellova, vaikka Tifa oli syönyt tukevan aamiaisen heti viideltä, kun oli herännyt. Siitä huolimatta, että oli saapunut kotiin vasta puolilta öin ja kampeutunut välittömästi sänkyyn todettuaan, että Mariella oli homma hallussa, oli ollut mahdotonta nukkua pidempään.

Rude oli tarjonnut yösijaa, mutta Tifa oli halunnut kotiin. Jos hän olisi jäänyt…

Vasta nyt iskostui kunnolla tajuntaan, mitä oli tapahtunut. Ne olivat tietysti olleet vain suudelmia… joita oli seurannut lisää suudelmia. Illan keskustelut olivat jääneet vähiin, autossakin oli ollut hiljaista. Tifan sydän alkoi jälleen hakata, kun hän muisteli Ruden huulia, niiden kevyen vaativaa kosketusta, sormia hiuksissaan ja punaviinin makua. Mikään muu viini ei enää maistuisi hyvältä tämän jälkeen.

Nyt suuhun nousi kuitenkin hapan maku. Se oli ollut vain suudelma, mutta se oli herättänyt Tifan jokaisen solun eloon. Hän oli lämmennyt niin, että nukkumaan mennessä oli joutunut vaihtamaan toiset alushousut. Ei sellaista tapahtunut Cloudin kanssa. Oli hän sitä aina toivonut, mutta… sellainen vaati vähän enemmän kuin tiukat otteet ja nopean suorituksen. Rude ei ollut edes koskenut mihinkään Tifan leuan alapuolelta ja silti…

Tifa painoi kasvot käsiinsä ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän oli hirviö. Kyllä hän tiesi, että Cloud tarvitsi vain aikaa. Ei ollut oikein syöksyä toiseen syliin vain siksi, että heillä oli nyt vähän vaikeaa. Oli ollut jo pitkään, mutta silti. Tifa ei ollut koskaan pitänyt itseään ihmisenä, joka petti toisten luottamuksen. Hän taisteli ystäviensä puolesta, seisoi heidän rinnallaan tuulessa ja tuiskussa, auttoi aina, kun pystyi. Hän oli ollut Cloudin tukena niin paljon kuin mies vain antoi, mutta se ei riittänyt. Ei ollut koskaan riittänyt. Silti… Ei Cloud ansainnut lisää tuskaa elämäänsä.

Cloud ei saisi koskaan tietää. Tifa ei voisi kertoa, sillä tieto murtaisi Cloudin. Hän pitäisi hairahduksensa ikuisesti salaisuutena, veisi sen hautaansa. Piti vain varmistaa, ettei Rude kertoisi kenellekään. Ei edes Renolle, sillä Cloud oli paljon Turkien kanssa tekemisissä työnsä puolesta. Sen verran jopa Tifa tiesi. Voi elämä, sehän teki tästä asiasta vain vielä pahemman. Rude ja Cloud kohtaisivat työssä, ja Rude tietäisi aina, mitä oli tapahtunut. Ei hän ollut sitä tyyppiä, joka rehenteli valloituksillaan, se oli Renon puuhaa, mutta silti…

Mitä ihmettä Tifa sanoisi Rudelle? He eivät voisi enää missään nimessä tavata, mutta pelkkä ajatus sai silmäkulmat vetistämään ja rinnan puristumaan kasaan. He olivat viettäneet niin mukavia kahvihetkiä. Mikään ei ollut irrottanut arjen oravanpyörästä yhtä tehokkaasti kuin syvällinen keskustelu iltapäiväkahvin ääressä. Rude oli hyvä keskustelija, mitä ei olisi ikinä arvannut ensikohtaamisen perusteella. Milloin se oli ollutkaan?

Seiskasektorin pylvään huipullako? Sielläkö he olivat tavanneet, kun Tifa oli taistellut Barretin ja Cloudin rinnalla Turkeja vastaan? Tuosta hetkestä tuntui olevan ikuisuus. Kyseisen illan muisto oli punaisen vihan ja sysimustan tuskan värittämä, eikä Tifa palannut siihen mielellään. Ehkä se oli kuitenkin jotain sellaista, mitä hänen kannatti nyt Rudesta muistaa. Mies oli Turk ja osasyyllinen siihen, että tuhannet menettivät tuona yönä henkensä. Että Jessie… Wedge… ja Biggs eivät koskaan enää tulisi takaisin.

Ja silti Tifa ei pystynyt syyttämään Rudea. Ehkä hän joskus oli kantanut kaunaa sydämessään, mutta Rude oli viimeisen kuukauden aikana osoittanut olevansa paljon muutakin kuin kylmäverinen tappaja. Eikä Tifakaan viaton ollut. Hän oli itse lähtenyt mukaan Avalanchen toimintaan ja aiheuttanut omilla toimillaan surua ja murhetta muille, kuolemia myös.

Niin. Tifa ei ollut hyvä ihminen. Edellisillan tapahtumat todistivat sen samalla tavalla kuin menneisyyden haamut. Nyt kyse oli vain erilaisesta synnistä. Läheisiä kohtaan tehdystä petoksesta. Jos kukaan koskaan saisi tietää, Tifa menettäisi kaiken. Cloudin. Ystävänsä. Ehkä jopa Denzelin ja Shelken. Kaupunki saattaisi päättää, ettei hän ollut sopiva Denzelin sijaisäidiksi ja Reeve voisi todeta, että Shelken oli parempi asua jossain muualla. Koko korttitalo saattaisi romahtaa muutaman suudelman tähden.

7th Heavenin ovi kävi, eikä Tifa ehtinyt nostaa katsettaan, kun askeleet juoksivat häntä kohti.

”Tifa!”

Cloudin kädet tarttuivat Tifan käsivarsiin ja vetivät ne pois kasvoilta. Tifa katsoi Cloudia sumuisen verhon läpi, sillä kyyneleet tulvivat hänen poskilleen. Miksi juuri nyt? Miksi Cloud tuli kotiin kaikista päivistä juuri tänään?

”Sattuuko sinuun? Hyökkäsikö joku kimppuusi?”

Tifa puisteli päätään, mutta Cloud ei irrottanut otetta hänen käsivarsistaan. Oli ajateltava nopeasti. Keksittävä tekosyy, mitä tahansa. Kunhan vain totuus ei paljastuisi. Cloudia oli suojeltava tältä kaikelta, Tifan petollisuudelta ja kavaluudelta. Totuus oli tässä tapauksessa miekka, joka leikkaisi kaiken palasiksi. Lopullisesti.

”Minä vain…” Tifa aloitti ja niiskaisi. Räkä tukki nenän ja sai hengityksen kulkemaan vaikeasti. ”Olen vain väsynyt. Niin väsynyt Denzelin hoitamiseen, Shelken hoitamiseen, baariin… kaikkeen.”

Cloud irrotti ja lysähti istumaan lattialle Tifan eteen.

”Hetken luulin, että joku… joku oli satuttanut sinua.”

Sanat saivat Tifan rinnan pakahtumaan. Hän syöksähti eteenpäin ja halasi Cloudia lujempaa kuin aikoihin. Kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja keinuttivat edestakaisin. Tämä oli Cloud, jonka hän muisti vuosien takaa. Urhea, lohduttava ja valmis auttamaan.

Tifan henki tuskin kulki. Hän oli tehnyt niin väärin Cloudia kohtaan. Hän ei koskaan pystyisi antamaan itselleen anteeksi, mutta tavalla tai toisella hänen olisi nostettava muurit, pystytettävä kulissit ja näyteltävä roolinsa loppuun saakka.

”No niin, no niin… Ehkä sinun pitäisi antaa Marielle lisää vuoroja ja käydä välillä vaikka shoppailemassa, viettää omaa aikaa”, Cloud sanoi. Se oli pisin ja ystävällisin lause, joka hänen suustaan oli pullahtanut viikkoihin, eikä Tifa kyennyt vastaamaan siihen. Hän ei muuta ollut tehnytkään kuin viimeisen kuukauden varastanut omaa aikaa. Varastanut aikaa Ruden kanssa, liikkunut luvattomilla teillä.

Tifa suoristautui ja pyyhki poskiaan. Cloud vilkaisi häntä, mutta käänsi katseensa sivuun.

”Toinen ajatukseni oli, että olit kuullut epämiellyttäviä uutisia.”

”Onko jotain sitten sattunut?” Tifa kysyi. Hän veti syvään henkeä.

Kyllä, kannatti ehdottomasti keskittyä nyt muiden asioihin eikä ajatella omia laisinkaan. Kun saisi vähän etäisyyttä, kaikki olisi helpompaa. Yksinkertaista, kuten Rude toivoi. Voi, kunpa Tifa ei olisi sortunut lämpöisiin sanoihin ja kutsuviin silmiin!

”WRO on saanut vihjeen Deepgroundista. Yuffie, Mark ja Vincent lähtevät Cidin kyydillä Junoniin keskiviikkona”, Cloud sanoi.

”Aiotko mennä mukaan?”

Cloud puisteli päätään.

”Minulla on toimituksia. Joudun varmaan olemaan taas pari päivää putkeen poissa. Pitäisikö meidän pyytää Reeveä ottamaan Shelke siksi aikaa ja laittaa Denzel vaikka Barretille?”

”Denzel on nytkin Barretin luona”, Tifa sanoi. ”Hänen pitäisi tulla kotiin illalla. Jos kysyn vain Marielta, voiko hän tehdä pari vuoroa lisää. Jaksan sitten varmasti Denzelin ja Shelken kanssa.”

”Oletko varma?”

Tifa nyökkäsi ja väänsi hymyn väkisin naamalleen. Hän saattoi vain toivoa, ettei Cloud näkisi sen läpi, mutta yleisesti ottaen Cloud oli melkoinen puusilmä tällaisissa asioissa. Niinpä nytkin esitys meni läpi.

”Jos minä haen meille pitsaa illaksi. Sinun ei tarvitse kokata”, Cloud sanoi ja nousi lattialta. Hän ojensi kätensä, johon Tifa tarttui. Cloud nykäisi hänet pystyyn. ”Pidetään perheilta. Eikös Shelkekin tule tänään taas?”

”Tulee. Minusta tuo kuulostaa ihanalta!”

Cloud virnisti ja rapsutti pystyssä sojottavaa tukkaansa. Hänen vaatteensa olivat samat, joissa hän oli useampi päivä sitten poistunut kotoa. Siihen nähden ne olivat yllättävän siistit, vaikka olisi voinut ajamisen saavan ne nuhjaantumaan. Tifa ei jaksanut kommentoida asiaa vaan poimi lattialta rätin, jolla oli baaritiskiä aikaisemmin hinkannut.

”Menen käymään suihkussa. Katso sinä vaikka elokuva sillä välin, kun odotamme Denzeliä ja Shelkeä kotiin”, Cloud sanoi ja loi viimeisen pitkän katseen Tifaan ennen kuin katosi yläkertaan.

Cloud oli tullut takaisin kotiin. Se vastuuta kantava Cloud, jota Tifa oli niin kaivannut. Miksi hän oli sortunut vieraiden huulten viettelykseen juuri edellisiltana? Jos hän olisi malttanut odottaa vielä yhden yön pidempää, kaikki olisi ollut toisin.

Nyt hän oli likainen. Pilannut kaiken, mutta Cloud ei saisi koskaan tietää. Tästä päivästä lähtien he eläisivät onnellista arkea. Cloud oli sen ansainnut.


Shelke karkasi omaan huoneeseensa heti, kun elokuvan lopputekstit pyörähtivät näkyviin. Cloud kantoi sohvalle torkahtaneen Denzelin nukkumaan ja onnistui sulkemaan oven niin hiljaa, että Tifa hädin tuskin kuuli kolahduksen. Denzelin riemu oli revennyt äärimmilleen, kun Cloud oli ollut kotona pojan palatessa yökyläilyreissultaan Barretin luota. Iltapäivä oli hujahtanut miekkailuharjoituksissa, joissa Cloud oli antanut Denzelin voittaa samalla, kun Tifa ja Shelke olivat istuneet takaoven portailla ja hurranneet molemmille. Tai Tifa oli hurrannut. Shelke oli sanonut, ettei ymmärtänyt puumiekan tarkoitusta, vaikka Tifa oli yrittänyt sitä hänelle selittää.

Illan oli kruunannut jättikokoinen pitsa, jonka Cloud oli käynyt Denzelin kanssa hakemassa, ja elokuva, jonka kesken Denzel oli lopulta alkanut tuhista. Tifa oli seurannut kaikkea vain puolella silmällä, eikä hän ollut elokuvan juonesta lainkaan perillä, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä.

Tänä sunnuntaina he olivat oikea perhe. Perhe, jolla oli kymmenkesäinen puumiekkoja rakastava poika ja teini-ikäinen tytär, joka ei ollut oikein sinut itsensä kanssa. Se kuulosti tavalliselta, hyvin arkiselta. Juuri sellaiselta kuin Tifan haaveissa.

Cloud lysähti sohvan toiseen päätyyn ja heitti kätensä selkänojalle. Tifa möngersi lähemmäs ja ryömi hänen kainaloonsa. Kesti hetken, ennen kuin Cloud laski käden hänen hartioilleen ja veti kylkeensä kiinni. Cloudissa oli jokin vieras tuoksu, mutta ehkä hän oli vaihtanut suihkugeeliä.

Tifa kiinnitti huomiota siihen, että Cloud oli yhä samassa paidassa kuin kotiin tullessaan. Hän ei kuitenkaan viitsinyt huomauttaa asiasta. Ei nyt, kun asiat sujuivat kerrankin. Hän voisi kiikuttaa paidan aamulla pyykkiin, ettei Cloud ehtisi kiskaista sitä uudelleen päälleen.

Tifa kuljetti kätensä Cloudin vatsalle ja hieroi sitä pyörivin liikkein. Cloudin huulilta purkautui epämääräinen murahdus, jonka sävystä ei saanut selvää. Tifa antoi kätensä kulkea alemmas, housujen vyötärölle ja kohti vasenta lahjetta. Kun hän tavoitti etsimänsä, hän lähti viemään sormiaan edestakaisin.

”Tifa, minua väsyttää”, Cloud sanoi.

”Hyss, ei sinun tarvitse tehdä mitään…” Tifa vastasi ja painoi koko kämmenellä. Kevyesti mutta niin, että se tuntui. Cloudin keho vastasi välittömästi.

Tifa voisi korvata Cloudille töpeksintänsä. Jos hän olisi erityisen hyvä ja huomioiva, hän voisi saada anteeksi. Tietysti Cloud ei tiennyt, että oli jotain anteeksiannettavaa, mutta silti tällä tavoin Tifa voisi lunastaa anteeksiannon.

”Mitä sinä teet?” Cloud kysyi, kun Tifa tarttui hänen housujensa vyötäröön ja nykäisi.

”Auta vähän”, Tifa sanoi.

Yllättävää kyllä, Cloud lopetti äkisemisen ja nosti takamustaan sen verran, että housut saatiin keploteltua lattialle. Tifa sai nyittyä Cloudin boksereita hieman alemmas ja ujutettua esille varren, joka ponnahti kohti vapautta.

”Oletko tosissasi?” Cloud kysyi.

Tifa ei vastannut vaan tarttui varresta kunnolla kiinni vasemmalla kädellään ja painoi huulensa sitä vasten. Cloudin suusta purkautui huokaus, kun hän rentoutui. Tifa työnsi kielensä ulos ja pyöritteli kiemuroita pitkin Cloudin vartta ennen kuin kietoi huulensa terskan ympärille ja antoi Cloudin liukua suuhunsa.

Cloudin käsi hakeutui Tifan hiusten sekaan ja puristi hieman liian kovaa, mutta Tifa ei protestoinut vaan antoi kielensä hankautua kalun varteen samalla, kun liikutti päätään alas, takaisin ylös ja jälleen alas.

Cloudin hengitys kuului raskaana. Käsi painoi Tifan päätä koko ajan alas, vaikka hän yritti vetää itseään ylöspäin. Kalun pää painui poskea vasten, kun Cloudin lantio lähti liikkeeseen mukaan. Asento kävi hankalaksi, mutta Tifa painoi silmänsä kiinni ja keskittyi rytmiin. Ylös, nopeasti alas, sitten taas hitaasti ylös. Yhä uudestaan. Cloud täytti suun kokonaan niin, että oli mahdotonta nielaista. Sylki pyrki kohti suupieliä ja valui leualle.

Huoneen täytti litinä ja huohotus. Cloudin lantio nytkähti ja sormet puristivat Tifan takaraivoa yhä kovempaan, kun Cloud purkautui vasten hänen poskeaan. Lämmin neste tahmasi hampaat, mutta sitä oli paljon vähemmän kuin yleensä. Se oli helppo nielaista, kun Cloud vetäytyi kauemmas ja päästi Tifan kohottamaan päänsä. Suussa oli hieman hapan maku ja hampaat kaipasivat pesua, mutta autuas ilme Cloudin kasvoilla korvasi kaiken.

Anteeksianto. Tifa lunastaisi sen itselleen. Jonain päivänä hän olisi jälleen Cloudin rakkauden arvoinen.

Cloud haparoi kaukosäätimen käteensä ja sammutti tv:n, jossa uutiset paasasivat romusta, jota Midgarin raunioista oli kaivettu. Tifa suoristautui ja nojasi kylkensä selkänojaan. Hän pyyhkäisi peukalolla leukaansa ja hymyili Cloudille, jonka katse väisti. Kuin Cloud olisi tiennyt, ettei kaikki ollut kohdallaan. Mutta ei Cloud voinut tietää, eihän?

Cloud nousi sohvalta, ja Tifan vatsassa muljahti.

”Haluatko vielä jäädä sohvalle? Ajattelin, että voisin mennä nukkumaan. Ja ehkä sinunkin kannattaisi, jos olet ollut kovin väsynyt", Cloud sanoi.

”Tulen kohta", Tifa vastasi.

Cloud nappasi housut mukaan ja katosi makuuhuoneen puolelle. Tifa jäi istumaan sohvalle ja kietoi kädet polviensa ympärille. Hän heijasi itseään. Mikä oli mennyt pieleen? Cloud oli ollut ihana koko päivän, antanut Denzelille pojan kaipaamaa huomiota, hakenut ruokaa ja ollut kerrankin kaikin tavoin läsnä. Mutta nyt… Nyt Cloud lipui jälleen kauemmas.

Tifan puhelin värisi pöydällä. Hän sieppasi sen käteensä ja naksautti kannen auki.

”Mietin juuri eilisiltaa. Toivottavasti sunnuntaisi on sujunut hyvin. Jos haluat tavata, olen menossa huomenna lounaalle Honey'siin.”

Tifa tuijotti viestiä, joka sai hänen sydämensä paukuttamaan rintaa vasten. Ei. Tämä ei ollut oikein. Hän oli tehnyt virheen muttei toistaisi sitä enää koskaan.

Hän painoi puhelimen kiinni vastaamatta viestiin. Ei enää koskaan.


”Voinko tavata Vincent Valentinen tämän jälkeen?” Shelke kysyi Tifalta, kun he kävelivät WRO:n käytävää kohti sairaanhoitajan huonetta.

Tifa ei erityisemmin viihtynyt tässä rakennuksessa. Käytävät olivat kolkkoja, työhuoneet melko ankeita. Silti hän arvosti WRO:n tekemää työtä. Eettisten energianlähteiden etsiminen ja maailman jälleenrakentaminen entistä paremmaksi paikaksi olivat kunnianhimoisia tavoitteita, joiden takana oli helppo seistä. Tifa myös vilpittömästi toivoi, että Vincentin ja Yuffien tiedustelutehtävä olisi menestys. Kaikkien olisi helpompi hengittää, jos Deepgroundin viimeiset jäänteet saataisiin kukistettua.

”Vincent ja Yuffie lähtivät Junoniin”, Tifa vastasi Shelken kysymykseen. ”Voit tavata hänet, kun he tulevat takaisin.”

”Lupaatko?”

Tifa nyökkäsi. Vincent ei välttämättä arvostaisi, jos Tifa ottaisi Shelken mukaan, kun he seuraavan kerran tapaisivat, mutta oli tärkeää, että Shelke tuntisi olevansa osa Avalanchea. Lapsiparka oli joutunut Deepgroundin käsiin vain 9-vuotiaana, ja hänet oli altistettu epäeettisille kokeille, joiden seurauksena hänelle oli kehittynyt vahva makoriippuvuus, jota nyt yritettiin lieventää pidentämällä makotankissa käymisten väliä. Shelken kannalta ehkä pahinta oli se, että hän oli jäänyt jumiin 9-vuotiaan vartaloon, eikä Tifa edes pystynyt kuvittelemaan, miltä sellainen tuntui. Ja valitettavasti hän ei osannut Shelken ulkomuodon ja puhetyylin vuoksi suhtautua tähän kuin vertaiseen. Väistämättä hän ajatteli tätä lapsena.

Sairaanhoitajan huoneen ovi oli valmiiksi avoinna, kun Tifa ja Shelke astuivat aulatilaan, jossa oli kaksi nahkasohvaa ja pöytä täynnä kuukauden vanhoja lehtiä. Tifa marssi suoraan ovelle ja koputti karmiin. Nelikymppinen nainen kohotti katseensa papereistaan ja hymyili välittömästi nähdessään hänet.

”Hauska nähdä taas, neiti Lockhart ja neiti Rui”, nainen sanoi.

”Kuin myös”, Tifa vastasi.

Shelke livahti hänelle varattuun tuoliin kyselemättä ja jäi tuijottamaan sairaanhoitajaa, joka rykäisi.

”Suoraan asiaan siis”, nainen sanoi. ”Tässä menee noin tunti, kuten tavallista.”

”Käyn kahvilla sillä välin”, Tifa vastasi. ”Nähdään pian, Shelke.”

”Nähdään”, Shelke sanoi muttei edes katsonut Tifaan vaan tuijotti edelleen sairaanhoitajaa kuin olisi jo odottanut pääsevänsä makotankkiin. Tuollaisina hetkinä Tifa ei voinut mitään sille, että kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitänsä.

Tifa painoi oven kiinni perässään ja palasi kolkkoihin käytäviin. Hänen jalkansa osasivat jo ulkoa tien kahviautomaatille, joka oli sijoitettu yksinäiseen syvennykseen. Sen vieressä oli sohva, ja ikkuna antoi parkkipaikalle. Edellisellä kerralla joku oli keksinyt kantaa syvennykseen muutaman korkean ruukkukasvin, mikä teki siitä entistä enemmän erillisen saarekkeen suhteessa muuhun käytävään. Piilopaikan jopa. Sinne Tifa nyt kulki, vaikka automaatin kahvi oli hieman väljähtänyttä.

Tämä hetki oli pelottanut Tifaa aamusta asti. Hän vältellyt yksinäisiä hetkiä, koska ne olivat täynnä ajatuksia, joita hän ei halunnut kohdata. Denzel oli kuitenkin kieltäytynyt lähtemästä seuraksi, luultavasti siksi, että tajusi voivansa pelata vapaasti ollessaan yksin kotona. Koska Tifa ei voinut lähettää Shelkeä WRO:lle yksin eikä kehdannut taas pyytää Reeveä hakemaan tätä, ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hengailla tunnin verran väljähtäneen kahvin ja omien ajatustensa seurassa.

Pahvimuki lämmitti käsiä, kun Tifa lysähti sohvan nurkkaan ja potki kengät jaloistaan. Hän huokaisi ja sulki silmänsä. Puristus rinnassa ei helpottanut. Jos hän ei olisi tiennyt, mistä oli kyse, hän olisi epäillyt kärsivänsä sydänkohtauksen ensioireista. Vaikka sunnuntai oli mennyt täydellisesti ja maanantaikin ollut mukava, tiistaina Cloud oli lähtenyt taas työkeikalle eikä ollut edes illalla vastannut viestiin, jonka Tifa oli hänelle lähettänyt. Aamulla oli tullut lyhyt kuittaus. Etäisyys levisi heidän välilleen takaisin.

”Meidät sinne olisi pitänyt lähettää eikä wutailaista kälätintä ja kotikutoista vampyyrintekelettä.”

Käytävältä kantautui nariseva ääni, joka sai Tifan räväyttämään silmänsä auki.

”Minusta Tuesti luottaa heihin vähän liikaa. Jos Turkit saisivat hoitaa tämän Deepground-keikan, kaikki sujuisi jouhevammin, mutta ei… Tuesti on saanut päähänsä, että WRO:n tiedusteluosastosta on oikeasti johonkin. Oikeasti? Tiedätkö, tarvitsen kahvia. Eikö täällä jossain ole automaatti?” ääni jatkoi ja sen mukana tulivat kahdet askeleet.

Ennen kuin Tifa ehti edes miettiä pakosuunnitelmaa, syvennykseen astui kaksi miestä. Rude ja toinen, joka oli hoikka ja punatukkainen. Turkien Reno. Hänen puvuntakkinsa repsotti auki, samoin paidan ylimmät napit. Ruden ja Renon silmät nauliintuivat suoraan Tifaan, joka oli ehtinyt käpertyä mukavaan asentoon sohvalle.

Tifa oli aivan varma, että häneltä loppuisi happi. Keuhkot eivät enää ymmärtäneet, miten toimittiin, mutta sydän sen sijaan luuli, että sen piti sännätä pikajuoksuun.

”Kas, kas, Lockhart”, Reno sanoi. ”Tiedätkö, Rude, taidankin mennä katsomaan, mitä kahvilassa on tarjolla.”

Reno liukeni paikalta, mutta Rude jäi niille sijoilleen. Tifa tiesi, että Reno tiesi. Mikään muu ei selittänyt hänen käytöstään. Tifa olisi halunnut sännätä suoraan käytävään, mutta hänen kenkänsä lojuivat lattialla ja Rude seisoi tiellä. Juuri siinä kapeassa tilassa, joka jäi kahviautomaatin ja ruukkukasvien väliin. Pakotietä ei ollut, ellei Tifa aikonut hypätä ikkunasta. Hetken hän jopa harkitsisi sitä. He olivat vain toisessa kerroksessa, joten hän reflekseillään pudottautuminen olisi luultavasti onnistunut kohtalaisen hyvin.

Silti Tifa ei kyennyt liikahtamaan. Hän vain istui pahvimuki kädessään ja tuijotti Rudea. Ilma oli niin sähköistä, ettei tulipalovaara voinut olla kaukana.

Rude astui lähemmäs, ja Tifan kädet alkoivat täristä. Hän haukkoi henkeään, ei kyennyt liikkumaan. Silmien eteen maalautui kuva, jossa Ruden kasvot tulivat taas lähelle, huulet painuivat hänen omiaan vasten ja lähettivät värähdyksiä suoraan sisimpään.

Rude kyykistyi Tifan eteen ja poimi tärisevän pahvimukin. Hän asetti sen lattialle ja tarttui Tifan käsiin uudemman kerran.

”Anteeksi”, Rude sanoi. ”En olisi saanut. Minun olisi pitänyt säilyttää etäisyys.”

Tifa muisti viestin, johon ei ollut vastannut mitään. Kuinka pitkäksi Rude oli venyttänyt lounastaukonsa odottaessaan? Sillä odottanut Rude varmasti oli. Kysymys ei muodostunut Tifan huulille. Sen sijaan jotain hänen sisällään murtui, kun silmät tarkkailivat häntä aurinkolasien läpi todennäköisesti aidon pahoittelevina, hellinä ja lämpöisinä.

”Tifa?” Rude kysyi.

”Rude…”

Tifan rinnassa purskahti. Ruden kädet pitivät yhä kiinni hänen käsistään. Ne olivat vahvat ja karheat kädet, taistelijan kädet. Ote oli hellä mutta silti niin tiukka, ettei siitä noin vain pyristelty irti. Eikä Tifa edes yrittänyt. Hän ei kyennyt, vaikka olisi halunnut. Ja halusiko hän edes? Oli kuin hän olisi kadottanut itsensä kokonaan. Hän oli tehnyt sunnuntaina päätöksen, mutta juuri nyt sitä oli vaikea muistaa.

Näin ei saanut olla. Tällainen oli kiellettyä.

”Rude… minä… minä en… saisi”, Tifa sanoi.

”Tiedän. Olen pahoillani, että asetin sinut kiusalliseen asemaan. Se oli väärin.”

Tifa liikautti kättään, ja Rude päästi vihdoin irti. Näytti siltä kuin hän olisi aikeissa suoristautua, mutta Tifa nojautui eteenpäin ja antoi käsiensä kulkea pitkin miehen poskia. Hän tarttui aurinkolasien sankoihin ja nosti lasit pois Ruden silmiltä. Rude poimi hänen sormistaan ja sujautti puvun etutaskuun.

Hiljaisuus levittäytyi Tifan ja Ruden välille. Oli paljon sanottavaa muttei lainkaan sanoja. Tifa oli pakahtua, ja samaan aikaan tuntui, että häntä revittiin kahtaalle. Molemmat suunnat olivat yhtä aikaa oikeita ja vääriä, mahdottomia. Miten saattoi valita, kun jokainen valinta aiheutti kärsimystä? Jos olisi vain voinut pysähtyä hetkeen eikä liikkua enää koskaan… jäädä siihen, missä tuntui hyvältä ja unohtaa kaiken muun.

”Jos haluat, voin perääntyä”, Rude sanoi.

Tifa puisteli päätään.

”Minä… tarvitsen aikaa.”

Rude nyökkäsi ja kohottautui kyykkyasennosta. Samalla hetkellä Tifa syöksähti eteenpäin. Liian nopeasti. Hänen jalkansa osui sohvan reunaan ja lipesi niin, että varpaat töksähtivät vasten lattiaa. Hän horjahti ja olisi mäiskähtänyt suoraan lattialle, ellei Rude olisi ollut nopeampi ja siepannut häntä käsivarsilleen.

Rude oli lämmin, ja puvun takki sileä vasten Tifan poskea. Tifa kohotti kasvonsa, ja jälleen oli vaikea hengittää, kun hän kohtasi Ruden katseen. Tuona hetkenä aika todella pysähtyi, hän oli varma siitä. Kaikki muu ympärillä lakkasi olemasta, äänet hiljenivät ja jopa tuoksut katosivat. Paitsi tummapaahtoinen kahvi, partavesi ja millä ikinä Rude oli pukunsa pessyt. Noiden tuoksujen yhdistelmä kietoutui Tifan ympärille ja toivotti hänet tervetulleeksi.

”Saat niin paljon aikaa kuin tarvitset”, Rude sanoi.

Tifa nosti kätensä Ruden hartioille, vaikka hän tiesi, ettei olisi pitänyt. Hän kohottautui varpailleen ja painoi huulensa vasten Ruden huulia. Parta raapi jälleen ihoa ja lähetti suloista kihelmöintiä läpi kehon. Ruden kädet kiertyivät Tifan vartalon ympärille entistä tiukemmin, ja hän antautui Tifan suudelmalle täysin. Otti vastaan kaiken ja antoi enemmän. Hengitti samaan tahtiin Tifan kanssa tai ei hengittänyt lainkaan. Tifa ei tiennyt, oliko maailmassa enää edes ilmaa. Ehkä kaikki oli loppunut ja jäljellä olivat vain enää he kaksi. Tässä ja nyt. Ikuisesti ja ei koskaan.

”Tifa, minä pääsin jo”, Shelken utuinen ääni tunkeutui läpi Tifan ja Ruden kuplan.

Tifa kavahti kauemmas Rudesta niin nopeasti, että putosi takaisin sohvalle istualleen, sillä myös Rude päästi hänestä irti välittömästi. Tifa kiskoi kengät jalkoihinsa ja syöksyi Ruden ohitse huonekasvien vieressä pönöttävän Shelken luokse.

”Pitää mennä! Anteeksi!” Tifa huikkasi syvennykseen, tarttui Shelkeä kädestä ja kiskoi tytön mukanaan käytävälle.

Rude ei vastannut tai jos vastasikin, Tifa ei jäänyt kuuntelemaan, mitä sanottavaa hänellä oli. Sydän jyskytti vasten rintaa, ja kylmä hiki valui pitkin selkää.

”Miksi olit sen Turkin seurassa?” Shelke kysyi. Hänen äänensä oli niin etäinen, ettei Tifa ollut varma, kumpusiko kysymys aidosta mielenkiinnosta vai sosiaalisesta pakosta. Toisaalta Tifa ei tiennyt, ymmärsikö Shelke varsinaisesti kumpaakaan käsitettä.

”Keskustelimme WRO:n asioista”, Tifa sanoi.

”Mutta hän…” Shelke aloitti mutta jäi hakemaan sanoja. ”Hän teki sinulle samalla tavalla kuin sinä teet joskus Yuffielle ja Vincentille. Tai Denzelille, jos hän itkee.”

Shelke oli nähnyt liikaa. Tifan onneksi hän ei ollut vielä oppinut ymmärtämään sosiaalisten suhteiden monimutkaisuutta ja siitä, mikä oli sopivaa kenenkin kanssa.

”Minä vain kompastuin ja Rude nappasi minut kiinni, etten olisi kaatunut lattialle”, Tifa sanoi. Sehän oli suurimmalta osin totta, ja enempää Shelken ei tarvinnut tietää.

”Se oli kiltti teko häneltä”, Shelke sanoi.

”Sanopa muuta. Haluaisitko mennä jäätelölle?” Tifa kysyi.

Kun he kävelivät ulos WRO:n tiloista, Tifa miltei leijui. Hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt, sillä hän oli astunut entistä vaarallisemmalle vyöhykkeelle. Hän ei tuntenut enää itseään. Joskus hän oli ollut kunnollinen ihminen, vastuunkantaja. Tilanne, johon hän oli nyt syöksynyt, kertoi kuitenkin toista tarinaa. Oli parempi, ettei pysähtynyt ajattelemaan.

Ja kuinka väärin saattoi olla vain varastaa pieniä hetkiä? Jos kukaan ei saisi tietää, kukaan ei loukkaantuisi. Tifa voisi lopettaa koska tahansa, mutta juuri nyt hän tarvitsisi jotain itselleen. Toki se teki hänestä itsekkään, mutta ehkä hänelläkin oli oikeus joskus ajatella vain itseään.

Tifa puisteli päätään. Nyt hän ei ajattelisi asiaa, ei kieputtelisi sitä erilaisille mutkille, sillä sellainen sai hänet vain entistä pahempaan solmuun. Tänään hän keskittyisi Shelkeen. He söisivät jäätelöä ja kävisivät ostoksilla. Shelke tarvitsisi uusia vaatteita, ja ehkä Tifa voisi myös löytää jotain kivaa itselleen.