Ficcikirjasto

Kun elämä lakkasi olemasta helppoa, olin piiloutunut valheiden verhon taakse.

Kadottanut itseni olemattomaan onneen.

Totuus on kohdattava joskus, olen oppinut sen jo moneen kertaan, mutta silloin tajusin sen ensimmäistä kertaa kunnolla.

Vanille ja Momi istuivat keittiössä kahdestaan. Punapää puristi blondin kättä ja vakuutteli tälle, että kaikki menisi hyvin. Momi ei ollut vieläkään kertonut Takelle, mutta tytöt olivat sopineet, että tänä iltana se tapahtuisi. Astara ja Nebu olivat metsästämässä ja Matsukin oli muualla. Oli hyvä hetki kertoa ilman yleistä haloota.

Valitettavasti Blade oli joutunut paria päivää aiemmin lähtemään isänsä mukaan pois kylästä. Momi ei tiennyt, milloin poika palaisi, joten tytöt olivat päättäneet, että oli parempi kertoa kuin odottaa loputtomiin. Salaisuutta alkoi muutenkin olla vaikea piilotella, sillä blondi ei ollut poistunut kotoa juuri mihinkään, jos töitä ei laskettu. Edes Take ei voinut enää kuvitella, että pahoinvointi johtui juopottelusta.

”Koska se alkaa näkyä?” Vanille kysyi. Hän yritti muistella äitinsä raskauksia, mutta tajusi, ettei ollut seurannut niitä niin tarkasti, että olisi tiennyt. Hän muisti vain, että ennen veljien syntymää äiti oli ollut järkyttävän suuri.

”Kolmannella kuulla”, Momi vastasi ja laski käden vatsalleen, joka oli edelleen litteä. ”En osaa oikein sanoa, kuinka pitkällä olen, mutta aika alkuvaiheessa kuitenkin.”

”Oletko käynyt jo parantajalla?”

”En. Ajattelin, että ensin on hyvä kertoa muille”, blondi selitti. ”Kun Blade tulee takaisin, kerromme hänen vanhemmilleen.”

Vanille nyökytteli. Momi kuulosti siltä kuin tällä olisi ollut selkeä suunnitelma, oli hämmentävää, miten rauhallisesti toinen pystyi nyt puhumaan asiasta. Silti punapää tiesi, että hänen ystävänsä oli peloissaan ja hämmentynyt. Vanille saattoi vain toivoa osaavansa olla toisen tukena riittävästi. Hän osasi ehkä hoitaa lapsia, mutta hän ei tiennyt äitiydestä mitään. Oli valitettavaa, ettei heillä kummallakaan ollut enää äitiä, jolta olisi voinut kysyä neuvoa.

Jos Bladen vanhemmat suhtautuisivat tilanteeseen hyvin, pojan äidistä olisi varmasti paljon apua Momille. Vanille toivoi sormet ja varpaat ristissä parasta ystävälleen. Tällä oli edessä kivikkoinen polku.

”Mitä itse aiot tehdä?” blondi kysäisi. Vanille kohotti kulmiaan, hän ei ymmärtänyt, mitä toinen nyt ajoi takaa. ”Tarkoitan Taken suhteen.”

”En kai mitään ihmeellisempää”, punapää mutisi. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta asiaa, vaikka hän tiesi, ettei voinut vältellä sen käsittelemistä loputtomiin. Hänen olisi etsittävä Fang käsiinsä ja pyydettävä tältä anteeksi typeryyttään. Mutta tarvitsisiko hänen puhua Takelle koko jutusta mitään?

Niin, ei kai pojalle ollut syytä sanoa. Ei heidän suhteensa muuttuisi anteeksipyynnön takia. Vanillen tunteet eivät olleet muuttuneet miksikään. Toisaalta hänen mielessään käväisi, että kenties oli väärin olla Taken kanssa, kun hän ei tykännyt pojasta sillä tavoin kuin olisi kuulunut. Poika oli kuitenkin halunnut sitä itse, Vanille ei ollut pakottanut tätä mihinkään.

”Aiotko sitten jatkaa hänen kanssaan?” Momi sihahti.

”Luultavasti”, Vanille vastasi.

”Mutta entä Fang? Mitä ihmettä sinä hourit?”

”Ei se ole mahdollista. On asioita, joita ei saa tehdä, asioita, jotka ovat väärin ja joita ei katsota hyvällä.”

Momi mulkoili punapäätä niin vihaisesti, että Vanillen teki mieli ryömiä pöydän alle piiloon. Blondi tuhahti kuuluvasti.

”Väärin on korkeintaan se, miten sinä kohtelet Fangia, Takea ja itseäsi”, tämä ilmoitti. ”Mitä väliä, mitä muut ajattelevat? Sinun pitäisi valita se, josta oikeasti tykkäät.”

”En minä tiedä, kenestä minä tykkään!” Vanille voihkaisi. ”Ja Take on kohdellut minua hyvin. Vanhempani olisivat varmasti hyväksyneet hänet.”

”Sekö on tärkeintä? Muiden hyväksyntä?” blondi tivasi.

”Sillä on paljon merkitystä.”

”Luuletko, että muut hyväksyvät tämän?” Momi kysyi ja taputti vatsaansa.

”Olet sen ikäinen, että raskaus on normaalia”, Vanille kuittasi.

”Ei, jos ei ole naimisissa.”

”No, kai sitä on sattunut ennenkin, sitten on vain menty nopeasti naimisiin.”

”Me emme aio mennä.”

Vanille silmäili sanattomana ystäväänsä, tuota Momi oli sanonut jo aiemmin. Blondi oli niin rohkea, tämä teki omia valintojaan, vaikka joutuisi niiden takia silmätikuksi. Ihmiset olivat kärkkäitä arvostelemaan toisten tekoja ja väärin toimivia jopa syrjittiin, silloinkin, kun ei ollut kyse rikoksen tekemisestä. Vanille myönsi pelkäävänsä kasvojensa menettämistä ja hyljeksityksi tulemista. Miten ihmeessä Momi ei pelännyt?

”En sanonut, etten pelkäisi”, blondi vastasi, kun punapää uteli asiasta. ”Behemoth sentään, kyllä minä pelkään, että jäämme Bladen kanssa ihan yksin. En voi silti tehdä toisin. Miten voisin elää itseni kanssa, jos tappaisin lapsen?”

”Niin, olet varmasti oikeassa”, Vanille myönsi. Momin tilanne oli kuitenkin erilainen. Lapsen tappaminen oli paha asia jo sinänsä, vaikkei kukaan edes tietäisi siitä. Tosin punapää ei ollut aivan varma, oliko lähdettäminen tappamista… lapsihan ei vielä ollut edes ihmisen näköinen. Eihän? Oleellista kuitenkin oli, mitä Momi ajatteli asiasta.

”Totisesti olen”, blondi ilmoitti. ”Ja mitä sinuun tulee, pystytkö sinä muka elämään itsesi kanssa, jos koko ajan mietit, miten olisit halunnut valita toisin? Jos kaipaat koko ikäsi jotakuta, jonka olisit voinut saada? Jos olet suhteessa, johon et oikeasti halunnut?”

”Mistä sinä päättelit, etten halua olla Taken kanssa?” punapää hymähti. Hänen oli vaikea saada huoletonta sävyä ääneensä, mutta hän yritti silti.

”No, vaikka siitä, että sinä pidät tytöistä”, Momi täräytti.

Vanillen vatsassa tuntui olevan kupla. Kupla, joka räjähti samalla hetkellä, kun Momi lausui sanansa. Jossain määrin hän tiesi toisen olevan oikeassa, mutta hän ei pystynyt kunnolla myöntämään sitä, ei edes itselleen. Häntä pelotti liikaa. Tavallaan hän oli jo myöntänyt asian aiemmin, mutta sen sanominen ääneen… se oli pelottavaa. Se teki siitä virallisesti totta. Hän oli erilainen, vinoutunut, friikki, kuten jotkut sanoivat. Hän ei olisi halunnut olla.

”Minä –”

”Olen kotona!” Taken ääni kantautui eteisestä. Tytöt vilkaisivat toisiaan. Vanille unohti välittömästi, mitä oli ollut sanomassa, ja tuskin Momikaan sitä jäi pohtimaan. Blondin kasvoille levisi epätoivoinen ilme, jonka tämä kuitenkin yritti piilottaa hermostuneen hymyn taakse.

”Tervetuloa takaisin!” Vanille sai vastattua pojalle.

Take ilmestyi keittiöön ja jäi tuijottamaan pöydän ääressä istuvia tyttöjä. Pojan ilme oli tyytymätön eikä syytä ollut vaikea arvata. Momin arestia ei ollut vielä peruttu, mutta silti Vanille oli näkyvästi tämän seurassa.

”Sanoinko sinulle jotain Momin kanssa puhumisesta?” poika kysyi. Vanille nousi tuoliltaan ja kohtasi tämän katseen.

”Sanoit, mutta en voinut noudattaa tahtoasi”, punapää vastasi. Hänen kätensä tärisivät, joten hän piilotti ne selkänsä taakse. Hän ei voinut antaa Taken määräillä nyt.

”Mene makuuhuoneeseen. Puhumme tästä myöhemmin”, poika kehotti.

”En”, tyttö vastasi.

”Ala painua!”

Vanille jäi paikoilleen, vaikka pojan äänensävy sai hänet hätkähtämään. Take suhtautui asiaan aivan liian vakavasti. Tämä ei ollut siinä mielentilassa, että tälle olisi kannattanut kertoa mitään uutisia, mutta toisaalta asiaa alkoi olla mahdoton salata. Sitä paitsi tytöillä olisi helpompi olla, kun juttu olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

”Älä viitsi huutaa Vanillelle. Hän on syytön”, Momi sanoi ja nousi myös paikaltaan.

”Hänen on syytä oppia klaanin tavoille”, Take tuhahti.

”Ei, sinun on syytä oppia uusille tavoille”, blondi vastasi. Vanille antoi pisteitä tälle siitä, ettei tämä tällä kertaa sortunut raivoamiseen. Momi tulistui yleensä herkästi, joten nyt tämä hallitsi itsensä ihailtavasti. Kenties jännityksellä oli osuutta asiassa.

”Et siis vieläkään ole tajunnut, miksi olet arestissa”, poika totesi.

”Tajuan sen varsin hyvin. Olen arestissa, koska sinä olet despootti, oikein kunnon kotityranni”, Momi listasi.

”Momi, sinun ei ehkä nyt pitäisi”, Vanille huomautti väliin.

”Hän ei ole koskaan ymmärtänyt omaa parastaan”, Take tiesi kertoa.

Momi työnsi tuolin pöydän alle ja käveli pari askelta lähemmäs poikaa. Tytöllä oli uhmakas ilme kasvoillaan. Vanillen teki mieli työntää nyrkki suuhunsa ja purra sitä, hän tunsi inhan jännityksen nousevan vatsastaan.

”Ymmärrän kyllä, sinä et ymmärrä”, Momi sanoi. Nyt tytön ääni värisi.

”Älä taas aloita!” Take ärähti.

”Ei, sinä kuuntelet nyt!” blondi huudahti takaisin. ”Minulla on kerrottavaa.”

Taken kasvoille nousi epäuskoinen ilme. Poika vaihtoi painoa jalalta toiselle, mutta ei sanonut mitään. Vanille ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki.

”Minä en aio totella sinua. En aio edes tavata tyyppiä, jonka olet valinnut minulle”, Momi aloitti.

”Sinä tiedät säännöt. Et ole oikeutettu rik-”

”Turpa kiinni!” tyttö huusi. ”Minä olen valinnut jo poikaystävän itselleni.”

”Isoisäsi ei tule hyväksymään häntä, enkä minäkään. Kukaan ei hyväksy!”

”En välitä pätkääkään!”

Tyttö ja poika mulkoilivat toisiaan. Vanillen sydän paukutti rintaa vasten. Hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta tiesi, ettei nyt ollut hänen aikansa. Momin oli saatava itse kertoa kerrottavansa.

”Minä en aio mennä naimisiin. En koskaan, en milloinkaan”, tyttö jatkoi. ”Mutta aion silti jatkaa seurustelua Yunin klaanin Bladen kanssa.”

”Hänen?!” Taken suusta pääsi. ”Se jätkä ei ole mistään kotoisin! Hän myy viinaa ja on muutenkin kelvoton! Kuvitteletko tosissasi, että kukaan meidän klaanistamme voisi sekaantua Yunin klaaniin enää ikinä! Ehei, siitä klaanista ei tule mitään hyvää tai kelvollista!”

”Se klaani voittaa omamme mennen tullen!” Momi huusi. ”Sen takia lapsemme tulee kantamaan Yunin klaanin nimeä.”

Take veti kuuluvasti henkeä. Poika näytti siltä, että olisi voinut tukehtua. Tämän kädet puristuivat nyrkkiin ja ilme vääntyi.

”Huora”, poika sylkäisi yhden ainoan sanan suustaan.

”Ei se ole huoraamista, jos oikeasti välittää toisesta!” Momi kiljui.

”Sinä et ole naimisissa! Lähdetä se äpärä, ennen kuin kukaan saa tietää!”

”En tasan lähdetä!”

Taken suusta pääsi jotain, mistä ei ottanut selvää. Kun pojan käsi kohosi, Vanille ryntäsi tämän ja Momin väliin. Isku mäjähti punapään olkapäähän kivuliaana, mutta hän oli tyytyväinen, ettei se ollut osunut blondiin. Tämä sentään oli raskaana, lyönti olisi voinut vahingoittaa lastakin.

”Van!” Momi älähti ja tarttui ystäväänsä. ”Mene pois tieltä!”

”Enkä mene!” Vanille huudahti takaisin ja kääntyi katsomaan Takea. ”Anna Momin olla. Hän on tehnyt päätöksensä.”

”Sinulla ei ole oikeutta puuttua tähän”, Take väitti.

”Onpas! Momi on minun ystäväni, en anna sinun satuttaa häntä tai hänen lastaan”, punapää uhmasi. Hän pelkäsi kuollakseen, mitä tuleman piti, mutta ei hievahtanutkaan paikoiltaan. Momi oli aiemmin pitänyt huolta hänestä, nyt oli hänen vuoronsa.

”Eli hän on puhunut sinutkin mukaan törttöilyihinsä”, Take huoahti. Poika näytti hyvin pettyneeltä, aivan kuin Vanille olisi tehnyt jotain erittäin sopimatonta. Tyttö tunsi hetkellisesti syyllisyyttä, mutta muisti sitten, miksi oli asettunut poikkiteloin ja tunne katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kyllä, hän halusi miellyttää muita, mutta aina niin ei voinut tehdä.

Poika kääntyi kannoillaan ja marssi tyttöjen makuuhuoneeseen. Huoneesta kuului ryminää, ilmeisesti huonekalut saivat kyytiä.

”Hän on ihan samanlainen kuin isänsä”, Momi kuiskasi. ”Täysi ääliö! Ja minä vielä muistan, kuinka joskus lohdutin häntä, kun hänen isänsä oli saanut raivokohtauksen jostain… mutta siitä on kyllä vuosia.”

Take palasi huoneesta sylissään kasa tavaraa, joka oli helppo tunnistaa Momin omaisuudeksi. Tällä kertaa poika katosi eteiseen. Ulko-ovi kävi ja seuraavaksi kuului, kuinka esineet lentelivät portaikkoon.

”Mitä sinä teet?” Vanille huudahti.

”Momi ei enää asu täällä, hän ei enää kuulu tähän yhteisöön eikä klaaniimme!” Take julisti marssiessaan taas tyttöjen huoneeseen mitä ilmeisimmin hakemaan uutta kuormaa.

”Jätä tavarani rauhaan!” Momi raivosi. ”Minä kasaan ne itse! Sen jälkeen et näe minusta enää vilaustakaan, takaan sen!”

”Mikä hemmetin sotku portaissa on?” Matsun ääni kuului eteisestä. ”Teettekö te jotain suursiivousta?” Poika ilmestyi keittiöön häkeltynyt ilme kasvoillaan, kun Take kärräsi seuraavan kasan tavaraa, vaatteita tällä kertaa, eteisen suuntaan. ”Take?”

”Momi muuttaa”, vanhempi poika vastasi. Matsun kysyvä katse siirtyi blondiin tyttöön. ”Hän aikoo pitää äpärälapsensa enkä minä katsele yhtään huoraa tämän katon alla.”

”Se ei ole mikään äpärä!” Momi kiljui. ”Itse olet!”

”Onko se totta?” Matsu kysyi tytöltä.

Momi kiersi Vanillen ohitse ja jäi tuijottamaan Matsua yhtä uhmakkaasti kuin oli aiemmin katsonut Takea. Punapää ei voinut olla miettimättä, reagoisiko toinenkin poika samoin. Silloin tyttöjen mahdollisuudet heikkenisivät, pojat olivat isompia ja vahvempia.

”Se, että lapsi on äpärä? Ei ole”, Momi vastasi.

”Sinä siis olet raskaana”, Matsu tarkensi.

”Olen. Ja Blade ja minä aiomme pitää lapsen”, tyttö sanoi.

”Pystyykö hän elättämään sinut?”

”Pystyy, mutta aion jatkaa töitä myöhemmin.”

”Menettekö te naimisiin?”

”Emme.”

”Teidän pitäisi.”

”Tiedän, mutta haluamme tehdä asiat omalla tavallamme.”

”Hyvä on sitten, mutta sinun on parempi lähteä täältä.”

Vanille tuijotti suu auki, kun Momi nyökkäsi. Matsun katse oli huolestunut, mutta edes tämä ei noussut Takea vastaan ja vaatinut, että blondi saisi jäädä taloon. Punapää tajusi, että Matsu oli hyvä poika. Tämä yritti löytää tien kahden ääripään välistä. Tämä halusi kunnioittaa klaaninsa sääntöjä, mutta välitti myös serkustaan, joka tahtoi toimia toisin.

”Minne sinä aiot mennä?” Vanille kysyi, kun Momi suuntasi eteiseen.

”Bladen luokse”, blondi vastasi.

”Mutta hän ei ole kotona!”

”Uskon, että hänen perheensä ottaa minut silti vastaan. Sinun kannattaisi tulla myös.”

Take pyyhälsi jälleen tavarakasan kanssa keittiön läpi ja kuului paiskovan loputkin esineet portaikkoon.

”Joko lähdet itse tai heitän sinut ulos”, poika ilmoitti Momille.

”Vanille, tule mukaani”, blondi pyysi.

”Hän ei lähde mihinkään!” Take huudahti.

Vanille ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän ei olisi halunnut antaa Momin mennä yksin, mutta toisaalta hän ei voinut noin vain tunkea tämän mukana Bladen kotiin. Sitä paitsi hän ei ollut vielä tehnyt päätöstä tulevaisuudestaan, hän ei ollut varma, jatkaisiko seurustelua Taken kanssa vai ei. Poika oli ollut hänelle hyvä, tämä oli osoittanut olevansa aviomiesainesta. Tietysti tässä oli huonot puolensa, mutta niinhän jokaisessa oli. Ei kannattanut kuvitella, että kukaan mukaan olisi täydellinen.

”Van?” Momin katse aneli punapäätä, mutta Vanille ei voinut nyt lähteä.

”Tulen tapaamaan sinua myöhemmin”, tyttö lupasi.

”Et sinä voi jäädä tänne, et kaiken jälkeen, et nyt, kun tiedät!” Momi ähkäisi.

Take otti askelen lähemmäs blondia, mutta Matsu kiirehti serkusten väliin. ”Ei, jos lyöt Momia, lapselle voi käydä jotain.”

”Äpärä ansaitseekin kuolla”, vanhempi huomautti.

”Kaikki elämä on pyhää, taistelu cocoonlaisia vastaan opetti sen minulle”, Matsu kuitenkin uhmasi. ”Vanille, minä saatan Momin, pidä sillä välin huoli itsestäsi.”

Punapää nyökkäsi Matsulle, joka tarttui Momia käsivarresta ja kiskoi tämän mukaansa. Ulko-ovi sulkeutui, mutta portaikosta kantautui pitkän aikaa ääniä, kun kaksikko ilmeisesti keräsi Momin tavaroita mukaansa.

Vanillen oli pakko myöntää itselleen, ettei hän ollut tyytyväinen Taken reaktioon. Kyllä tyttökin tiesi, ettei aviottomia lapsia katsottu hyvällä, mutta kyse oli kuitenkin pojan serkusta. Omaisista piti välittää, vaikka nämä tekivät kummallisia ratkaisuja. Sitä paitsi, lapsihan oli vahinko, ei Momi ollut tahallaan hankkiutunut raskaaksi.

Tyttö huokaisi raskaasti. Hän oli toivonut illan menevän paremmin ja tilanteen vihdoin kääntyvän hyväksi. Sen sijaan kaikki oli mennyt pahempaan suuntaan. Momi oli joutunut lähtemään.

”En halua, että olet missään tekemisissä Momin kanssa”, Take ilmoitti, kun äänet portaikossa olivat vihdoin vaimenneet.

”Hän tarvitsee minua enemmän kuin koskaan”, Vanille uskaltautui huomauttamaan. Hän ei oikein tiennyt, miten voisi auttaa ystäväänsä, mutta ainakin hän antaisi tukensa. Tämän ei tarvitsisi selvitä yksin.

”Yhdentekevää! Hän ei kuulu enää klaaniimme!” Take ärähti.

”Et ole klaanin päämies. En tunne klaaninne tapoja täydellisesti, mutta en usko, että voit päättää Momin asemasta!”

Vanille painoi käden suulleen ja säikähti omaa uskaliaisuuttaan. Hänellä ei ollut tapana huutaa tuolla tavoin kenellekään. Myös Take näytti järkyttyneeltä, aivan kuin ei olisi uskonut korviaan.

”Kerron tapauksesta hänen isoisälleen ja sedälleni”, poika kuittasi. ”Ja mitä sinuun tulee, me menemme kihloihin. Pian olet virallisesti klaanimme jäsen.”

Punapää henkäisi. Jotain kylmää muljahti hänen vatsansa pohjalle, ajatus kihlauksesta ei tuntunut ollenkaan hyvälle. Eikö sen sitä paitsi olisi pitänyt olla jotain äärimmäisen romanttista? Tuollainen ilmoittaminen oli vain tunteetonta.

Take käveli Vanillen luokse ja siveli tytön poskea sormillaan. Vanille ei liikahtanutkaan, vaikka osa hänestä halusi juosta karkuun.

”Olen pahoillani, että olet joutunut todistamaan tällaista farssia”, poika kuiskasi. ”Valtaosa klaanimme jäsenistä on kuitenkin kunnollisia. Momi on valitettava ja häpeällinen poikkeus, ilmeisesti hänen kasvatuksessaan on mennyt jotain pahasti pieleen.”

Vanille ei vastannut, sillä Take näytti haluavan jatkaa puhumista. ”Onneksi voin luottaa sinuun. Olet ihailtavan lojaali ystävillesi, kuten jokaisen kunnollisen naisen kuuluukin. Sinussa on vain yksi vika; et vielä osaa valita seuraasi. Uskon kuitenkin, että opit valitsemaan paremmin, kunhan hieman vanhenet.”

Kylmät väreet kulkivat edestakaisin pitkin tytön selkää. Take taisi olla oikeassa, hän ei ollut osannut valita seuraansa erityisen hyvin. Mitä hän oli oikein ajatellut? Kenties hän pystyi vielä muuttumaan ja oppimaan elämään, kuten normaalien ihmisten kuului, mutta tällä tavoin se ei tapahtunut. Hän oli aiemmin arvostanut Takea, pitänyt tätä lähes veljenään, sittemmin hän oli yrittänyt opetella rakastamaan tätä, mutta poika tuntui ajattelevan perusasioista aivan liian eri tavalla kuin hän. Valitettavasti Vanillen alkoi olla mahdoton allekirjoittaa tämän väitteitä.

”Olet oikeassa”, tyttö vastasi ja peruutti askeleen taaksepäin. Hänen takapuolensa osui ruokapöydän reunaan.

”Niin olen, onneksi ymmärrät sen nyt. Olen niin onnellinen, että olet minun.”

”Ei”, punapää henkäisi.

”Mitä?”

”Take… minä… ei tästä tule mitään”, tyttö sopersi. ”Me olemme liian erilaisia.”

”Mitä sinä horiset?” Pojan ääni kuulosti vihaiselta, mutta siinä oli myös ripaus hämmennystä. Tämä ei selvästikään ollut odottanut Vanillen väittävän vastaan.

”Minä aion tavata Momia vastakin. Aion muutenkin tehdä, mitä haluan. Kukaan ei kerro minulle, mikä on oikein ja mikä väärin, minä päätän sen itse”, Vanille tarkensi. Hänen äänensä värisi, hän ei ollut suunnitellut sanovansa mitään tuollaista. Sanat vain kumpusivat jostain syvältä hänen sisimmästään, mutta sillä hetkellä, kun ne tulivat hänen suustaan, hän tiesi niiden olevan totta. Hän tekisi itse omat valintansa.

”Minä en salli sitä!” Take huudahti ja tarttui tyttöä ranteesta. ”Sinä olet minun, sinä antauduit minulle! Sinä teit lupauksen sinä yönä, kun levitit jalkasi!”

”Minä en ole luvannut sinulle mitään muuta kuin yrittää kanssasi!” Vanille vastasi ja yritti nykiä kättään pojan otteesta. Tämä oli kuitenkin häntä reilusti vahvempi. ”Nyt olen yrittänyt ja todennut sen vääräksi ratkaisuksi.”

”Ei, sinä et jätä minua!” poika raivosi ja kiskaisi tytön itseään vasten. Tämän toinen käsi kiertyi tiukasti Vanillen vyötärön ympärille niin, ettei tyttö päässyt kunnolla mihinkään suuntaan.

Vanille painoi vapaan kätensä pojan rintaa vasten ja pyristeli tämän otteesta. ”Minä olen pahoillani, mutta tämä ei toimi. Minä en voi olla sinun kanssasi.”

”Onko Momi pannut tuon ajatuksen sinun päähäsi?” Take vaati saada tietää.

”Ei todellakaan ole! Minä osaan ajatella itsekin.”

”Mistä sitten on kyse? Etkö tajua omaa parastasi, sinä kiittämätön letukka! Minä suojelin sinua taistelukentällä, minä muutin orpokotiin sinun vuoksesi, minä otin sinut tähän asuntoon ja minä olen valmis kihlaamaan sinut, jottet enää olisi klaaniton. Minä!”

Punapää puri huultaan. Toki Take oli oikeassa, mutta hän ei voinut olla pojan kanssa pelkästään kiitollisuuden takia.

”Arvostan kaikkea, minkä olet tehnyt vuokseni. Olen todella kiitollinen”, tyttö sanoi. ”En kuitenkaan voi jatkaa tätä suhdetta. Minä en tunne sinua kohtaan samoin kuin sinä minua.” Joskaan Vanille ei ollut varma, mitä Take häntä kohtaan oikeastaan tunsi. Joka tapauksessa pojan tunteet olivat erilaisia kuin hänen, ei tämä muuten olisi yrittänyt pitää hänestä kiinni kynsin ja hampain.

”Onko sinulla joku toinen?!” Take karjaisi ja tyrkkäsi Vanillen vasten pöytää. Reuna osui kipeästi tytön alaselkään ja kyyneleet nousivat tämän silmiin.

”Ei!” punapää huudahti. ”Minä vain haluan olla rehellinen sinulle!”

”Sinulla on joku, olet pettänyt minut!” poika kuitenkin väitti. ”Kuka se on? Matsu? Nebu?”

”No, ei todellakaan! He ovat vain ystäviä!” Vanille huusi takaisin.

”Fang?!”

Tyttö nielaisi. Hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin, mutta hän puisteli kiivaasti päätään.

”Minun ja Fangin välillä ei ole mitään”, hän väitti. Tottahan se oli, he eivät olleet puhuneet toisilleen viikkoihin. Oli vierähtänyt pieni ikuisuus siitä, kun punapää oli edes nähnyt toisen tytön.

Isku mäjähti Vanillen poskeen ja sai tytön horjahtamaan. ”Valehtelet!” Take huusi. Vanille kohotti kätensä suojakseen ja yritti livahtaa pois pojan ja pöydän välistä. Seuraava isku osui häntä olkapäähän ja kaatoi hänet lattialle. Ennen kuin hän ehti kunnolla tajutakaan, Take istui hänen vatsansa päällä.

”Älä!” tyttö pyysi ja yritti suojella kasvojaan. Poika tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne lattiaa vasten.

”Ja minä kun kuvittelin sinun olevan kunnollinen! Oletkin vain samanlainen pikkuhuora kuin ystäväsi!”

”Minä en ole tehnyt mitään!” Vanille kirkui.

”Lopeta valehteleminen!” Take vaati.

Vanille potki lattiaa ja kiemurteli minkä pystyi. Hän kuuli epämääräisen huudon purkautuvan suustaan, mutta ei itsekään saanut selvää sanoista. Take pakotti hänen kätensä vierekkäin ja puristi ne toiseen nyrkkiinsä. Toinen käsi siveli tytön kasvoja, mutta nyt kosketus ei tuntunut hellältä, päinvastoin, se oli vaativa ja omistava.

Pojan käsi siirtyi tytön kaulalle ja puristui sen ympärille.

”Vielä opit tavoille!” Take huusi. Vanille yritti huutaa vastaan, mutta ääni ei tullut. Hän potki yhä kovempaa ja onnistuikin heilauttamaan Takea sen verran, että tämän ote hänen käsistään irtosi.

Tyttö ei ajatellut lainkaan, kun iski kyntensä pojan käsivarteen. Take karjaisi ja päästi irti hänen kurkustaan. Vanille kimmahti istumaan ja löi seuraavaksi poikaa kasvoihin. Jotenkin hänen onnistui päästä pois tämän alta ja rynnistää kohti eteistä. Take kuitenkin sai kiinni hänen nilkastaan ja hän lensi pitkin pituuttaan lattialle. Tömäys teki kipeää, mutta siitä huolimatta hän potkaisi taaksepäin tietämättä, mihin osui. Ote nilkasta kuitenkin hellitti.

Vanille konttasi eteiseen, missä kampesi itsensä jaloilleen. Hän nykäisi ulko-oven auki ja ryntäsi portaisiin. Niiden alapäässä hän tunsi jalkansa alla jotain pehmeää ja liukasta. Hetkeä myöhemmin hän tajusi makaavansa kadulla. Joka paikkaan sattui.

Taken huudot kuuluivat portaiden yläpäästä. Sydän pamppaillen Vanille pakotti itsensä jaloilleen ja ryntäsi juoksuun. Hän ei tiennyt, mistä hänen voimansa tulivat, mutta hän ei voinut pysähtyä. Pelko piti hänen jalkansa liikkeellä, vaikka kipu vaati pysähtymään.

Paljon myöhemmin horjuvat askeleet veivät Vanillen tutun talon edustalle. Hän kohotti katseensa ja näki valon yhä kajastavan asunnon ikkunoista. Hän pelkäsi kuollakseen, että joutuisi kääntymään pois, mutta hän ei voinut kuin yrittää. Hänellä ei ollut enää mitään muuta paikkaa, minne mennä.

Tyttö kapusi rappuset hyvin hitaasti ja sai koputettua ovelle. Ennen kuin se avattiin, hän jo lysähti porraskäytävän lattialle. Hän oli liian väsynyt yrittääkseen edes nousta.

Valokiila leikkasi kaitaleen lattiaan, kun ovi avautui hitaasti. ”Anna minulle anteeksi”, Vanille kuiskasi.

”Jumalattaren tähden, mitä sinulle on tapahtunut?!”