Ficcikirjasto

Viimein pyyhin kyyneleeni ja vetäydyin pois Jackin syleilystä. Hän katsoi minua huolestuneena ruskeilla silmillään.

”Oletko kunnossa, rakas?” hän kysyi.

”Olen… nyt”, sanoin hiljaa. Itkeminen oli todellakin helpottanut oloani.

”Siinä tapauksessa ehdotan, että yritämme päästä pois täältä”, Jack sanoi ja kiskoi minut seisomaan.

    

Pidin kiinni Jackin kädestä, kun jätimme avaran luolan taaksemme. Käytävässä oli melkein pilkkopimeää. Kuljin aivan kiinni Jackissa kuin peläten, että pimeys nielaisisi hänet, ja minä jäisin aivan yksin.

    

Lopulta saavuimme kohdalle, jossa aukko valaisi lattian. Valoa oli nyt melko vähän. Oli ilmeisesti jo ilta. Seuraavaksi saimme huomata, ettei meille oltu jätetty köyttä. John ja Barcley eivät selvästikään olleet tyhmiä.

”Miten me muka nyt pääsemme pois täältä!” huudahdin epätoivoisena. En todellakaan halunnut jäädä luolaan.

    

Jack näytti pysähtyvän miettimään. Hän oli pitkään hiljaa ja tuijotti ylöspäin. Sitten hän kääntyi katsomaan minua.

”On yksi keino. Minä nostan sinut olkapäilleni, ja sinä kapuat tuosta aukosta ulos”, hän sanoi pohtivasti.

”En varmasti jätä sinua yksin tänne!” väitin vastaan välittömästi.

”Ei sinun tarvitsekaan. Kun pääset ylös, sinun täytyy etsiä vain tarpeeksi pitkä liaani, leikata se irti miekallasi, sitoa puuhun kiinni ja laskea tänne alas. Sitten minäkin pääsen ylös, rakas”, Jack sanoi ja tuttu virnistys levisi hänen kasvoilleen. Hymyilin hänelle takaisin. Oloni oli parantunut hetkessä.

”Selvä sitten, kapteeni”, naurahdin.

    

Jack auttoi minua kiipeämään olkapäilleen. Istuin hetken tukevasti paikoillani, mutta sitten yritin nousta seisomaan. En ollut mikään akrobaatti, eikä temppu ollut kovin helppo minulle. Vaikka Jack pitikin kiinni jaloistani, huojuin uhkaavasti ja pelkäsin putoavani. Ojensin käsiäni aukkoa kohti ja tavoitin sen reunan. Kesti hetken ennen kuin sain tukevan otteen ja aloin kiskoa itseäni ylös.

    

Kiroillen ja ähkien kiskoin itseäni ylöspäin Jackin työntäessä jaloistani. Viimein sain ylävartaloni maan pinnalle ja aloin ryömiä eteenpäin. Hetkeksi jäin makaamaan paikoilleni ja huohotin. Kuntoni ei tainnut olla paras mahdollinen. Sitten käännyin ympäri ja kurkistin aukosta sisään. Alhaalla oli niin pimeää, että hädin tuskin erotin Jackin.

”Menen etsimään sitä liaania, rakas”, kuiskasin ja tajusin vasta sitten, mitä olin sanonut. Punastuen väistyin aukolta ja aloin tutkia läheisiä puita.

    

Pitkän etsinnän jälkeen löysin tarpeeksi vahvan ja pitkän liaanin. Jouduin kiipeämään puuhun saadakseni sen katkaistua. Tunsin voimieni olevan jo aivan lopussa, mutta jatkoin silti yrittämistä. Lopulta liaani makasi maassa, ja minä kiipesin alas. Palasin aukolle, sidoin liaanin kiinni läheiseen puuhun ja heitin liaanin pään alas. Tunsin Jackin nykäisevän sitä. Solmuni kesti, olin oppinut tekemään kunnollisia solmuja Pearlilla. Istahdin voipuneena maahan ja jäin odottamaan, että Jack kiipeäisi ylös.

    

Ilta-aurinko oli jo painumassa mailleen, kun Jack viimein kiskoi itsensä maan pinnalle. Syöksyin hänen luokseen ja painauduin hänen syliinsä. Hän puristi minut tiukasti itseään vasten.

”Sinussa on ainesta merirosvoksi, rakas”, Jack sanoi minulle, ja se oli paras kohteliaisuus, jonka olin koskaan kuullut. Hymyilin Jackille väsyneesti.

”Pitäisikö meidän palata rantaan?” kysyin sitten huolestuneena.

”Emme ehdi sinne ennen pimeäntuloa, mutta vesiputoukselle saatamme ehtiäkin. Jäädään sinne yöksi ja jatketaan rantaan aamulla”, Jack sanoi pilke silmissään. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja punastuin kevyesti. Kirosin hiljaa mielessä itseäni, minun oli lopetettava tämä jatkuva punastelu.

    

Lähdimme kävelemään takaisin vesiputoukselle. Väsyneistä lihaksistani matka tuntui todella pitkältä. Pimeä ehti laskeutua ennen kuin ehdimme perille, ja haparoimme eteenpäin. Lopulta kuitenkin kuulimme tutun solinan, ja huokaisin helpotuksesta.

    

Päästyämme alas lammen rantaan suorastaan juoksin veden ääreen. Kauhoin viileää vettä suuhuni, minulla oli kamala jano. Seuraavaksi pesin likaiset kasvoni ja puhdistin haavani. Pysähdyin katselemaan itseäni. Sekä minä että vaatteeni olimme aivan tomun ja mullan peitossa. Sillä hetkellä ei voinut sanoa, että olisin näyttänyt kovinkaan viehättävältä. Tunsin lievää inhoa itseeni kohtaan ja halusin peseytyä. Vaatteitani en voisi pestä, sillä minulla ei ollut mukana toisia, mutta itseni voisin.

    

Mietin hetken, missä voisin peseytyä rauhassa. Lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut mitään syytä piiloutua. Jack oli jo nähnyt alastoman vartaloni, joten mitä väliä. Kapteenini tehdessä nuotiota riisuin kaikki vaatteeni ja pulahdin veteen. Mies soi minulle omituisen katseen, mutta ei sanonut mitään.

    

Tällä kertaa sain uida aivan rauhassa. Tosin keskityin lähinnä kellumiseen, sillä olin liian väsynyt kauhoakseni eteenpäin. Lopulta potkin itseni rantaan ja kuivasin itseni paitani sisäpuoleen (se oli sentään vähän puhtaampi kuin ulkopuoli). Puin nopeasti päälleni ja menin sitten väristen istumaan Jackin viereen nuotiolle. Hän sipaisi märät hiukset poskeltani ja katsoi minua tarkasti.

    

Jackin silmien tuijotus sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Vein käteni hänen niskansa taakse ja suutelin häntä. Hän veti minut syliinsä. Kiskoin nopeasti hänen paitaansa pois ja suutelin hänen rintaansa. Hipaisin kädelläni siinä olevia kahta luodin jättämää arpea. Ne tekivät hänestä vain entistäkin seksikkäämmän.

    

Tunsin Jackin kiskovan minun paitaani pois ja nostin käteni ylös, jotta se onnistuisi helpommin. Jack suuteli rintojani kevyesti. Selkäni taipui kaarelle hänen syleilyssään ja vedin hänen päätään lähemmäs itseäni…

~o~

Nuotio hiipui hiljalleen. Makasin Jackin kainalossa, ja hän piirteli sormellaan kuvioita käsivarteeni. Suljin silmäni ja nautin hänen kosketuksestaan. Hänen sormensa seikkailivat pitkin vartaloani pysähtyen aina välillä tutkimaan jotain kohtaa pidemmäksi aikaa. Painoin selkäni tiiviimmin häntä vasten ja henkäisin syvään. Huolimatta raskaasta päivästä tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi. Olin kotona. Minun kotini oli Jackin luona, missä ikinä sitten olimmekin.

Rakastan sinua, kapteeni Jack Sparrow, ajattelin ja vaivuin uneen.

~o~

Aamulla tunsin itseni erittäin nälkäiseksi, mutta meillä ei ollut mitään syötävää. Jack täytti leiripaikalle jääneen tyhjän rommipullon vedellä, ja lähdimme kulkemaan kohti rantaa.

    

Ehdimme sinne suurin piirtein puolessa tunnissa. Aurinko porotti kuumasti, ja hiekkaranta näytti jatkuvan loputtomiin. Olisin voinut kuvitella olevani paratiisissa, ellei yksi seikka olisi masentanut mieltäni: Black Pearl oli poissa.

    

Turhautuneena rojahdin maahan istumaan. Jack istahti viereeni, ja jäimme kummatkin tuijottamaan aavaa merta tyhjin katsein.

”He vain noudattivat säännöstöä, kuten käskin. He luulevat meidän kuolleen”, Jack sanoi viimein.

”Uskomatonta, että merirosvot noudattavat ylipäätänsä mitään sääntöjä!” tuhahdin vihaisesti.

    

Nojasin päätäni Jackin olkapäähän ja suljin silmäni. Kauhukuvat valtasivat mieleni välittömästi. Meillä ei ollut ruokaa ollenkaan. Lisäksi aseemme rajoittuivat minun miekkaani ja piilukkopistooliini. John ja Barcley olivat vieneet Jackin aseet. Ilmeisesti John ei ollut muistanut miekkaani, sehän oli lentänyt kädestäni ”taistelussa”. En kylläkään käsittänyt, miten hän ei ollut huomannut pistooliani.

    

Ruuan lisäksi meiltä puuttui kunnollinen suoja. Luolassa tietysti pystyi oleskelemaan, mutta se ei houkutellut minua suuremmin. Ja jos tulisi myrsky, olisimme täysin luonnon armoilla. Tilanne ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Meidän pitäisi selvitä hengissä lähes olemattomilla keinoilla siihen asti, kunnes John ja Barcley palaisivat tai kun jokin laiva purjehtisi ohitsemme.

”Koska John ja Barcley sanoivat palaavansa?” Jack kysyi yllättäen.

”Muutaman päivän päästä…” mutisin vastaukseksi. Kuumuus sai minut hieman uniseksi.

”Voisimme hyökätä heidän kimppuunsa luolan suuaukon luona, tappaa heidät ja ottaa sitten heidän laivansa haltuumme”, Jack puheli enemmän itselleen kuin minulle.

    

Huokaisin. Suunnitelmassa oli turhankin monta aukkoa. En ikinä voisi tappaa ketään, en edes Johnia. En vain pystyisi siihen. Toinen ongelma oli se, että miehet tuskin saapuisivat paikalle kahdestaan. Todennäköisesti heillä olisi kokonainen miehistö mukanaan, eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta niin suurta ylivoimaa vastaan. Kolmanneksi, vaikka saisimmekin heidän laivansa haltuumme, sillä purjehtiminen kahdestaan oli lähes mahdotonta. Minä en ollut vielä kovinkaan kokenut merenkävijä. En osaisi tehdä kaikkea tarvittavaa.

    

Kaikesta huolimatta en jaksanut käydä väittelemään Jackin kanssa. Tässä tilanteessa huonokin suunnitelma oli parempi kuin ei suunnitelmaa lainkaan. Kävin makaamaan lämpimälle hiekalle, vedin hatun silmilleni ja asetin käteni pääni taakse.

”Mitä me teemme, kun olemme varastaneet heidän laivansa?” kysyin jotain sanoakseni.

”Emme varasta sitä, otamme sen haltuun”, Jack totesi. ”Sitten purjehdimme Tortugaan. Uskoisin, että Pearl palaa sinne ennemmin tai myöhemmin”, Jack vastasi ikään kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Toisaalta, ehkä se olikin.

    

Päivä kului hitaasti. Makasimme rannalla ja puhuimme Jackin suunnitelmasta. Kun se aihe kävi tylsäksi, Jack alkoi kertoa minulle Kuolleiden saaresta ja Cortezin aarteesta. Minua huvitti, kun hän puhui verirahojen kirouksesta. Jack oli kyllä loistava tarinankertoja, mutta hänen juttunsa eivät olleet kovin uskottavia. Eihän mitään kirouksia ollut olemassakaan.

”Rakas, katso!” Jack huudahti yhtäkkiä. ”Purjeita näkyvissä!”