Karibian kuumat tuulet: Luku 21

(Kutsut)


Silmäni rävähtivät auki ja ponnahdin istumaan sängyllä. Olin taas nähnyt sitä painajaista. Näin sitä joka yö. Makasin pimeydessä, ja joku piteli kiinni kädestäni puhuen minulle koko ajan. Sitten puhuja poistui paikalta, ja jäin yksin pimeyteen vailla mitään kiintopistettä.
   
Nostin jalkani sängyn reunan yli. Vein käteni suun eteen ja ryntäsin kauniisti koristellun vadin luokse (siihen kaadettiin aamuisin vettä, jolla saatoin huuhtoa kasvoni). Oksensin suoraan siihen ja tunsin etovaa pahoinvointia. Kun viimein kaikki oli tullut ulos, työnsin vadin kauemmas ja huuhdoin suuni vedellä.
   
Lopulta istahdin takaisin sängylle ja tuijotin eteeni hämärässä huoneessa. Oli kulunut lähes kuukausi siitä, kun viimeksi näin Jackin. Muistin elävästi hänen kylmän ja kovan ilmeensä, enkä voinut olla tuntematta pistoa sydämessäni. Kaipasin häntä edelleen ja olisin antanut mitä tahansa saadakseni hänet takaisin.
   
Tiesin, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin naida Philip, mutta se tuntui niin kovin väärältä. Philip oli kyllä hyvä mies ja ihan sööttikin, mutta en välittänyt hänestä. Hänessä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hän kuitenkin pystyi tarjoamaan minulle kodin ja turvallisen elämän, ilman häntä olisin varmaankin joutunut elämään yksin. Se taas ei käynyt päinsä tähän maailman aikaan.
   
Pyörittelin pientä smaragdisormusta vasemmassa nimettömässäni. Olin löytänyt sen luolasta, jonne kapteeni Hookin aarre oli piilotettu. Jack oli silloin sanonut, että pieni kivi sormuksessa oli samanvärinen silmieni kanssa. Se ei tietenkään ollut totta, mutta tuo pieni lause yhdisti jollakin tavalla sormuksen Jackiin ja toi minulle edes hieman lohtua.
   
Kaikki luulivat, että Philip oli antanut sormuksen minulle kihlauksen merkiksi. Vain minä ja Philip tiesimme totuuden, tosin hänkään ei tiennyt, mistä olin oikeasti sormuksen saanut. Hän vain hymyili tyytyväisenä, kun ihmiset kehuivat hänen makuaan korujen suhteen. Minulle sormus taas merkitsi sitä, että olin luvannut sydämeni miehelle, johon se minut yhdisti, siis Jackille. Vaikka menisinkin naimisiin Philipin kanssa, olisin aina Jackin.
   
Ovelta kuuluva koputus havahdutti minut ajatuksistani. Huokaisin syvään.
”Sisään. Olen jo hereillä”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka olisin halunnut kirkua. Ovi avautui, ja sisälle astelivat rouva Roach (joka oli ollut Annabelle Smithin lastenhoitaja siitä asti, kun tämän äiti oli kuollut) ja nuori palvelustyttö, jonka nimen tiesin olevan Maria.
   
Rouva Roach käveli suoraan vadille aikoen kaataa siihen vettä ja jäi tuijottamaan sitä. Maria puolestaan meni avaamaan huoneen verhot. Kirkas valo tulvi sisään ja sai minut siristämään silmiäni. Olin näköjään nukkunut puolille päivin.
”Kultaseni, oletko sinä taas oksentanut? Se on jo kolmas kerta tällä viikolla. Oletko varma, ettet ole sairas?” rouva Roach kysyi.
”Olen varma”, tokaisin. Ja jos olinkin sairas, sillä ei ollut merkitystä. Jos jokin tauti tappaisi minut, olisin ainoastaan tyytyväinen.
   
Rouva Roach katsoi minua huolestuneena ja kiirehti sitten viemään vadin pois. Hetken päästä hän palasi ja alkoi etsiä minulle pukua suuresta vaatekaapista.
”No niin, nousehan ylös, kultaseni”, hän touhotti ja kiskoi kellertävän leningin esiin. Nyrpistin nenääni nähdessäni sen kapean uuman. Tämä tiesi korsetin käyttöä. ”Tänään on tärkeä päivä. Isäsi on järjestänyt kutsut häittesi kunniaksi”, nainen jatkoi.
”Mitä järkeä on pitää kutsuja, kun häät ovat jo parin päivän päästä”, tuhahdin tylsistyneenä, koska olin tiennyt kutsuista jo viikon ajan.
”Kultaseni, sinua vaivaa edelleen muistinmenetys. Isäsi haluaa, että tutustut uudestaan kaikkiin tärkeisiin ihmisiin”, rouva Roach vastasi. Kohautin olkapäitäni ja käänsin samalla selkäni Marialle, joka kietoi korsetin ympärilleni. En jaksanut enää edes vastustella heidän ylivaltaansa pukeutumiseni suhteen.
   
Korsetin kiristäminen oli yhtä tuskaa, kuten aina. Pidin kiinni sängynpylväästä ja yritin keskittyä hengittämiseen. Lopulta rouva Roach kiskoi leningin päälleni, pujotti kengät jalkaani ja istutti minut tuoliin. Hän kampasi pitkät hiukseni ja laittoi ne sievälle nutturalle. Seuraavaksi hän puuteroi kasvoni ja ehosti niitä muutenkin hieman. Tuijotin tyhjin ilmein itseäni peilistä. Olisin voinut näyttää kauniilta, jos kasvoilleni ei olisi juuttunut masentunut ilme.
”No niin, kultaseni, tulehan alakertaan. Philip odottaa sinua siellä, ja kutsutkin alkavat pian”, rouva Roach sanoi ja kiskoi minut ylös tuolista. Huokaisin syvään ja seurasin naista alas. Maria jäi siivoamaan huonettani.
  
Philip todellakin seisoskeli olohuoneessa. Kun astuin sisään, hän jäi tuijottamaan minua hetkeksi. Sitten hän kiirehti luokseni ja tarttui kiinni käsistäni.
”Olet todella kaunis tänään, Ann”, hän sanoi. ”Mutta näytät surulliselta. Itse asiassa näytät siltä aina. Etkö haluakaan mennä naimisiin kanssani?” Philipin kysymys yllätti minut täysin. Hän oli aina liian kohtelias esittääkseen suoria kysymyksiä. Miksi siis nyt?
”Philip…” En tiennyt, mitä sanoa. ”Minä… minulla ei ole vaihtoehtoa, ja sinä olet hyvä mies. Menen oikein mielelläni kanssasi naimisiin.” Sain pakotettua hymyntapaisen kasvoilleni.
   
Jostain syystä Philip hymyili minulle takaisin. Koko tyyppi ihmetytti minua. Olin huutanut hänen nenänsä edessä rakastavani toista miestä ja kannoin sormessani korua, joka muistutti tästä. Siitäkin huolimatta Philip suhtautui minuun ystävällisesti ja rakastavasti. Nuorukaisen täytyi olla todella tyhmä, enkä tajunnut, mitä oikea Annabelle Smith hänessä oli oikein nähnyt.
   
Samassa rouva Roach ryntäsi olohuoneeseen tuoden jotain mukanaan. Hän käveli luokseni ja ojensi valkoisia hansikkaita.
”Vieraat tulevat pian, kultaseni. Ehkä sinun pitäisi laittaa nämä”, hän sanoi.
”Miksi ihmeessä?” kummastelin.
”Nuo arvet oikeassa käsivarressasi ovat aika silmiinpistävät. Ethän halua, että vieraat näkevät ne”, nainen vastasi.
”Itse asiassa haluan”, tokaisin tuntien hetkellisesti itseni vahvaksi. ”Sitä paitsi minulle nuo arvet ovat muisto menneisyydestä ja siitä, mitä olen menettänyt. En peitä niitä.”
  
Ensimmäistä kertaa rouva Roach ei väittänyt minulle vastaan. Hän tyytyi vain katsomaan minua säälivästi. Hän poistui huoneesta sanaakaan sanomatta, ja käännyin katsomaan Philipia. Hän näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta ei ehtinyt avata suutaan, kun herra Smith jo asteli sisään. Hänkin ilmoitti, että vieraat tulisivat pian, ja kehotti meitä tulemaan hänen kanssaan eteishalliin. Tiesin, ettei tässä kohtaa kannattanut alkaa vastustella, joten seurasin miehiä alistuneena.
   
Siirryimme suureen halliin. Pian ovelta kuului koputus, ja herra Smithin hovimestari kiirehti avaamaan sen. Ensimmäiset vieraat astuivat sisälle taloon ja tulivat oitis tervehtimään meitä. Herra Smith esitteli jokaisen vieraan minulle. Sain sellaisen vaikutelman, että hän oli varoittanut näitä etukäteen niin sanotusta muistinmenetyksestäni.
   
Vieraita oli käsittämättömän paljon. En muistanut puolienkaan nimiä enää vähän ajan kuluttua. Toisaalta en edes välittänyt opetella niitä. Tuijotin tyhjin katsein eteeni, kun herra Smith yhtäkkiä kosketti kevyesti kättäni. Havahduin ajatuksistani.
”Annabelle, tässä on kuvernööri Swann sekä hänen tyttärensä Elizabeth Turner aviomiehineen”, hän sanoi. Kohotin katseeni paikalle saapuneeseen kolmikkoon. Mitä helvettiä? Will? Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun Will tarttui käteeni ja suuteli sitä kevyesti. Näin hänen silmistään, että hän oli aivan yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysymyksille. Seuraava vieras odotti jo jonossa.
”Saanko esitellä kommodori Norrington, tyttäreni Annabelle”, herra Smith sanoi.
”Hauska tutustua, neiti Smith”, tyylikäs herrasmies sanoi.
Ilo ei ole molemminpuolinen, ajattelin. Muistin hyvin, että Jack oli maininnut kommodori Norringtonin, kun olimme käymässä Port Royalissa. ”Hauska tutustua teihinkin, kommodori”, sanoin ääneen ja hymyilin maireasti. Todellisuudessa olisin halunnut hyökätä miehen kimppuun.
   
Kommodorin jälkeen saapui vielä pari vierasta. Olin jo aivan turhautunut kaikkien ihmisten kättelemiseen, kun Philip viimein johdatti minut talon puutarhaan. Se oli uskomattoman kaunis paikka. En ollut käynyt siellä kertaakaan koko Smithien luona viettämänäni aikana, sillä olin pääasiassa linnoittautuneena huoneeseeni.
   
Kutsut olivat kerta kaikkiaan tylsistyttävät. Keskustelin tuntemattomien ihmisten kanssa toisista tuntemattomista ihmisistä sekä kuuntelin heidän typeriä kohteliaisuuksiaan puvustani. Lisäksi moni onnitteli minua ja Philipia häiden johdosta. Minun teki mieleni kuristaa jokainen, joka edes mainitsi häät.
”Anteeksi, saisinko lainata neiti Smithiä hetkeksi?” kuulin yhtäkkiä tutun äänen kysyvän Philipilta. Käännähdin ympäri ja näin Willin seisovan hänen vieressään.
”Totta kai”, Philip sanoi hieman vaivautuneesti. Ilmeisesti Willin käytös ei ollut aivan etiketin mukaista, mutta en välittänyt siitä pätkääkään. Halusin todellakin päästä puhumaan tämän miehen kanssa.
   
Will tarjosi minulle kättänsä, ja tartuin siihen hieman epävarmasti. Kaikki nämä hienostelevat tavat olivat jotenkin outoja minulle. Hän johdatti minut syrjään muista ihmisistä ja pysähtyi sitten.
”Neiti Smith, mitä te täällä teette? Luulin, että kuulutte Jackin miehistöön”, hän viimein huudahti melkein äänettömästi.
”Niin kuuluinkin… Äläkä viitsi teititellä minua…” mutisin. ”Tämä on liian pitkä juttu selitettäväksi nyt. Sinun täytyy auttaa minua!” Tartuin epätoivoisesti kiinni Willin ranteeseen ja katsoin häntä suoraan silmiin.
”Mitä voin tehdä… ööh, Ann?” Will kysyi huolestuneena.
”Minun täytyy saada puhua Jackin kanssa! Hänet täytyy löytää ennen häitä!” vastasin kiihtyneesti.
”Mutta sehän on mahdottomuus! Hän voi olla Pearlinsa kanssa missä tahansa, en mitenkään tavoita häntä kahdessa päivässä”, Will puuskahti.
”Eihän välttämättä ole Pearlilla”, huomautin välittömästi. Mistä minä tiesin, oliko hän jo tavoittanut laivansa vai ei.
”Sitten voi olla vielä vaikeampi löytää häntä”, Will sanoi.
”Sinun täytyy! Minä haluan ehdottomasti puhua hänen kanssaan, ennen kuin nain Philipin!” jatkoin anelemista.
”Miksi ylipäätänsä olet naimassa hänet?” Will ihmetteli. ”Käsitin, että olit lupautunut Jackille.”
   
Mitä hittoa? Mistä Will oli saanut sellaisen käsityksen? Kun olimme olleet Jackin kanssa Port Royalissa, välillämme ei ollut tapahtunut vielä oikeastaan mitään. En käsittänyt, miten Will… Jack! Niinpä tietenkin! Jos en olisi kaivannut miestä näin kovasti, olisin varmasti suuttunut hänen valheistaan. Tosin eivät ne enää olleet valheita. Sydämeni kuului Jackille ikuisesti.
”Lupasin naida Philipin, jotta herra Smith säästäisi Jackin hengen”, vastasin. ”Mutta se on oikeasti kamalan pitkä juttu, enkä voi alkaa kertoa sitä nyt.”
”Will?” kuulin naisäänen kysyvän ja näin Elizabeth Turnerin saapuvan luoksemme. ”Onko jokin vialla?”
   
Odotin Willin vastaavan kieltävästi, mutta sen sijaan hän kertoikin kaiken vaimolleen. Elizabeth katsoi minua hetken kummissaan.
”Philip Spear on hieno mies, josta jokaisen naisen tulisi unelmoida. Teet viisaasti, kun menet hänen kanssaan naimisiin”, hän sanoi sitten rauhallisesti. Tuijotin häntä järkyttyneenä. Hän oli nainen, eikä tajunnut koko asian ydintä ollenkaan. Mikä ääliö!* Käänsin katseeni Elizabethista Williin.
”Sinun täytyy edes yrittää tavoittaa Jack, ole niin kiltti.” Kun Will nyökkäsi minulle, käänsin selkäni molemmille. ”Nyt suokaa anteeksi, minun on palattava sulhaseni luokse”, painotin kahta viimeistä sanaa kiukkuiseen sävyyn. Elizabethin kommentti oli saanut minut vihastumaan.
   
Kutsujen loppuajan olin kuin tulisilla hiilillä. Vaihdoin vain muutaman sanan ihmisten kanssa ja keskityin sitten syömään viinirypäleitä. Huomasin, että minun teki niitä aivan kamalasti mieli. Olisin voinut vedellä kokonaisen vadillisen yksinäni. Se oli omituista, sillä minulla ei ollut koskaan tapana ahmia mitään.
   
Viimein vieraat alkoivat poistua, ja typerät juhlat olivat vihdoin ohi. En nähnyt enää Turnereita, mutta sen sijaan onnistuin törmäämään kommodoriin. Hän jutusteli kanssani ensin niitä näitä, mutta katsoi sitten minua uteliaasti.
”Kuulin, että jouduitte merirosvon kaappaamaksi, neiti Smith. Ettekä ihan kenen tahansa merirosvon, vaan Jack Sparrow’n”, hän sanoi.
”Kapteeni Jack Sparrow’n”, korjasin automaattisesti, ”eikä hän siepannut minua. Lähdin hän-”
”Annabelle, rakkaani. Ehkä sinun olisi parempi mennä jo hieman lepäämään, näytät väsyneeltä”, herra Smith ilmaantui jostain paikalle ja keskeytti minut. Mulkaisin häntä vihaisesti ja painelin portaikkoon. Olisin halunnut sanoa kommodorille suorat sanat, mutta toisaalta, mitä hyötyä siitä olisi ollut. Menin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni kolahtaen.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!