Ficcikirjasto

Pamautettuani oven kiinni jäin istumaan sängylleni. Kaikki tuntui niin turhalta. Tein mitä hyvänsä, mikään ei tuonut Jackia takaisin. Olin tehnyt itse päätökseni ja kannoin nyt niiden seuraukset.
   

Painoin pääni käsiini ja annoin itkun tulla. Olin pilannut koko elämäni valehtelemalla Jackille, ja nyt mies ei enää halunnut nähdäkään minua. Miksi minun oli pitänyt olla sellainen idiootti? Jos olisin alusta asti puhunut totta, saattaisin edelleen olla Jackin vierellä Pearlin kannella.
   

Kuulin oven avautuvan ja nostin katseeni. Rouva Roach käveli huoneeseen huolestunut ilme kasvoillaan.
”Kultaseni, mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin masentunut ja itkuinen viime aikoina”, vanha nainen sanoi ja istui vierelleni sängylle.
”Et ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin”, sanoin hänelle surullisesti.
”Minä olen jo vanha, ymmärrän enemmän kuin kuvitteletkaan”, rouva Roach vastasi. ”Se johtuu siitä merirosvosta. Eikö niin? Siitä, joka kaappasi sinut, Jack Sparrow’sta.”
   

Tuijotin naista ihmeissäni. Mistä hän oli tiennyt? En osannut sanoa hänelle mitään, enkä toisaalta edes halunnut.
”Näkeehän sen. Et suostu hävittämään kamalia miesten vaatteita, joihin olit pukeutunut. Tuijottelet ikkunasta merelle, kuin odottaisit jotain tiettyä laivaa. Huudat unissasi hänen nimeään”, rouva Roach jatkoi puhumistaan.
”Minä teen mitä?” hämmästyin.
”Huudat hänen nimeään. Olen kuullut sen, nukun viereisessä huoneessa”, nainen vastasi.
   

Olin hiljaa. Näin joka yö painajaista, jossa makasin pimeässä enkä kyennyt liikkumaan. Tiesin huutaneeni Jackia apuun, mutta en tiennyt, että olin huutanut ääneen. Yhtäkkiä rouva Roach tarttui käteeni. Käännyin katsomaan häntä.
”Tiedän, että sinusta on kamalaa joutua eroon hänestä. Itse menetin mieheni varsin nuorena. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että hän on merirosvo. Teillä ei voisi olla minkäänlaista tulevaisuutta. Hän joutuu hirsipuuhun heti, kun jää kiinni”, nainen sanoi katsoen minua suoraan silmiin. ”Philipin kanssa sinulla sen sijaan on hyvä tulevaisuus. Kun isästäsi aika jättää, Philip tulee perimään kaiken. Hän saa isäsi kauppalaivat. Hänestä tulee rikas mies, eikä teillä ole koskaan puutetta mistään. Ymmärräthän, että olet tehnyt juuri oikean ratkaisun?”
”Tiedätkö sinä, ettei raha ratkaise kaikkea? Ei sillä osteta onnea!” sanoin vihaisesti.
”Eikä rakkaus tuo leipää pöytään ja takaa turvallista elämää”, rouva Roach sanoi painokkaasti.
   

Tuijotin eteeni vihaisesti. Rouva Roach taputti minua rohkaisevasti olkapäälle ja nousi sitten. Hän ilmoitti, että päivällinen olisi valmis vajaan tunnin päästä, ja kehotti minua tulemaan alakertaan viimeistään silloin. Kohautin olkapäitäni naiselle, enkä vaivautunut vastaamaan.
   

Rouva Roach poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Nousin sängyltä ja kävelin suuren vaatekaappini luokse. Kiskaisin sen oven auki ja nostin merirosvovaatteeni sängylle. Ne olivat nyt puhtaita, sillä taloudenhoitaja oli pessyt ja korjannut ne. Vedin piilukkopistoolin esiin kotelostaan ja pyörittelin sitä kädessäni. Olin saanut sen Jackilta, kuten myös miekkani. Oikeastaan vaatteetkin olin saanut Jackin ansiosta. Olisin halunnut pukea ne ylleni ja juosta pois täältä, mutta en voinut tehdä sitä.
   

Olin ilmeisesti tuomittu elämään lopun ikääni Port Royalissa. Jos herra Smith ei vain olisi löytänyt minua… Hän oli kertonut minulle tyytyväisenä, että joku oli nähnyt Pearlin silloin, kun olimme vierailemassa Jackin kanssa tässä kaupungissa. Jotenkin hänen oli onnistunut jäljittää meidät aina Blanquillaan asti.  Siellä hän oli maksanut rutkasti jollekin merirosvolle saadakseen tietää, minne Jack oli purjehtinut. Epäilin vahvasti, että tuo merirosvo oli ollut kapteeni Garter, ja vihasin nyt naista entistä enemmän.
   

Lopulta laitoin pistoolin takaisin koteloonsa ja nostin vaatteet jälleen kaappiin. Menneiden muistelu ei auttanut yhtään, oikeastaan se vain pahensi oloani. Itkua pidätellen lähdin alakertaan päivälliselle. Herra Smith ja Philip istuivat jo pöydässä. Kumpikin nousi, kun saavuin paikalle. Istahdin omaan tuoliini, enkä katsonut kumpaankaan suoraan.
”Annabelle, sinun täytyy miettiä, mitä oikein puhut ihmisille! Et voi kertoa kommodorille, että lähdit vapaaehtoisesti merirosvojen mukaan. Hän voi vielä hirtätyttää sinut”, herra Smith puuskahti minulle.
”Sehän olisikin suorastaan loistavaa”, iskin takaisin.
   

Ennen kuin niin sanottu isäni ehti kommentoida huomautustani, rouva Roach ja Maria tulivat tarjoilemaan päivällistä. Minun ei tehnyt mieli ruokaa, mutta söin kuitenkin edes jotain. Herra Smith ei sanonut minulle enää mitään koko päivällisen aikana, ja Philipkin oli oudon hiljainen.
   

Kun päivällinen oli vihdoin ohi, ilmoitin meneväni nukkumaan. Maria seurasi minua huoneeseeni ja auttoi minua riisumaan pukuni sekä korsettini. Sitten pyysin häntä poistumaan. Halusin olla yksin.
   

Makasin sängylläni ja tuijotin kattoa. Jos elämäni oli jo nyt näin yksioikoista, millaista se olisikaan parin päivän päästä. Sitten tulin ajatelleeksi, että joutuisin pian jakamaan vuoteen Philipin kanssa ja muuttamaan tämän luokse. Pelkkä ajatus kuvotti minua. En mitenkään voisi antaa Philipin koskea minuun, enkä taatusti haluaisi synnyttää hänelle lapsia.


Seuraava aamu alkoi kuten edellinenkin. Heräsin painajaiseeni, tunsin pahoinvointia ja oksensin, tällä kertaa lattialle. Ilmeisesti rouva Roach oli ollut lähistöllä, sillä hän ryntäsi suoraa päätä huoneeseeni.
”Nyt minä kyllä kutsun perhelääkärin! Sinä olet varmasti vakavasti sairas!” hän touhotti ja kutsui Mariaa siivoamaan oksennukseni.
”Ei sinun tarvitse”, sanoin. ”Tämä menee ihan kohta ohi, en minä ole sairas. Tämä johtuu vain jännityksestä.” Rouva Roach näytti hieman epäuskoiselta, mutta katsoin häntä mahdollisimman vakuuttavasti, ja lopulta hän luovutti. Hän otti vaatekaapistani yhden puvuista sekä korsettini. Sitten hän kiskoi minut mukanaan omaan huoneeseensa jättäen Marian siivoamaan.
   

Rouva Roach kietoi korsetin ylleni ja alkoi kiristää sitä. Pahoinvointikohtaukseni ei ollut vielä mennyt ohi, ja tunsin oloni huonontuvan entisestään.
”Minusta sinun olisi kuitenkin hyvä puhua tohtorin kanssa, kultaseni”, vanha nainen sanoi.
”Ei… minulla… ole… mitään… hätää…” puheeni katkesi joka kerta, kun taloudenhoitaja nykäisi korsetin naruista. ”Jännitän vain häitä, siinä kaikki.”
   

Itse tiesin varsin hyvin, ettei kyse ollut siitä, että olisin jännittänyt häitä. Pikemminkin koko ajatus kammotti minua. Uskoin pahoinvointini johtuvan enemmänkin painajaisistani ja siitä, että kaipasin Jackia suunnattomasti. Tätä en halunnut kertoa vanhalle naiselle, vaikka olinkin jollain tavalla oppinut pitämään hänestä ja luottamaan häneen.
   

Viimein rouva Roach auttoi minua pukemaan ylleni tummanvihreän leningin. Kuten aina sujautin kengät jalkaani ja annoin naisen sitten laittaa hiukseni.
”Haluaisitko aamiaista, kultaseni, ennen kuin lähdemme käymään tulevassa kodissasi?” rouva Roach kysäisi. Nielaisin ja puistelin päätäni. En voisi syödä mitään juuri tällä hetkellä. Nainen nyökkäsi minulle ja avasi huoneensa oven. Vaiteliaina kuljimme alakertaan ja suoraan ulos talosta. Pihalla meitä odottivat jo vaunut.
   

Nousimme vaunuihin, ja ne lähtivät välittömästi eteenpäin. Tuijotin ikkunasta ulos Port Royalin kaduille ja tunsin inhoavani koko kaupunkia. Mieluummin olisin ollut vaikka Tortugassa, ainakin olisin saanut olla Jackin rinnalla.
   

Vaunut kaartoivat pienen, mutta sievän talon pihaan. Philip odotti meitä jo ovella ja tuli auttamaan minut ulos vaunuista. Annoin hänen ohjata minut sisälle taloon. Minun täytyi myöntää, että se oli sisustettu oikein kauniisti. Niin, siitä tulisi minulle kaunis vankila.
   

Kuljeskelin huoneiden läpi Philipin kanssa. Hän selitti innoissaan, että oli hankkinut meille kaiken toivomani. Kuulemma verhotkin oli tilattu Englannista, kuten olin halunnut. Tuhahdin hiljaa. Annabelle taisi olla tottunut leveään elämään, jos tilaili verhoja meren toiselta puolelta noin vain.
   

Saavuimme pieneen makuuhuoneeseen, jonka leveä pylvässänky täytti melkein kokonaan. Istahdin sängylle lepuuttaakseni jalkojani. Philip istui viereeni ja jäi katselemaan minua. Jostain syystä hän tuijotuksensa ärsytti minua suunnattomasti. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne sitten taas. En ollut väkivaltainen ihminen, mutta nyt minun teki mieli lyödä miestä, mieluiten todella kovaa.
   

Kauhistuin omia ajatuksiani. Philip ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa. Koko sotku ei ollut millään tavalla hänen vikansa. Emme olisi välttämättä edes törmänneet, jos en olisi suutuspäissäni rynnännyt ulos sepänpajasta tuona kohtalokkaana päivänä Port Royalissa.
   

Yhtäkkiä Philip tarttui kiinni käsistäni ja veti minut lähemmäs itseään. Hän nojautui minuun päin ja painoi huulensa huulilleni. Räväytin silmäni aivan ammolleen järkyttyneenä, ennen kuin tönäisin miehen pois.
”Mitä helvettiä sinä oikein yrität!?” huusin miehelle.
”Anteeksi, Ann”, Philip sanoi nolostuneena. ”Minä vain ajattelin, että kun häät ovat aivan pian, voisimme aivan hyvin jo-”
”Älä unta näe!” karjaisin paniikissa. Sitten vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. ”Tarkoitan vain, etten voi mitenkään ennen häitä… ymmärräthän, se ei olisi sopivaa”, selittelin parhaani mukaan, jotta en vaikuttaisi epäilyttävältä Philipin silmissä. Hän nyökkäsi ja sanoi, että voisi hyvin odottaa vielä hetken.
   

Yritin hymyillä miehelle, mutta kun hymyni alkoi muuttua irvistykseksi, käänsin hänelle selkäni ja kävelin ulos huoneesta. Minä en edes halunnut kuvitella Philipin käsiä vartalollani, mutta mies vaikutti siltä kuin olisi ajatellut asiaa paljonkin.

  

Palasin olohuoneeseen ja näin rouva Roachin tarkastelevan sitä kiinnostuneena. Kävelin hänen luoksensa ja sanoin haluavani palata kotiin. Vanha nainen katsoi minuun ihmetellen, mutta nähdessään anovan ilmeeni, hän suostui. Poistuimme paikalta hyvästelemättä Philipia.