Ficcikirjasto

Fran ja Balthier vetäytyivät vesirajaan syömään annoksiaan, joista olivat saaneet maksaa kohtuuttomaksi luokiteltavan hinnan. Tässä kyläpahasessa osattiin totisesti nyhtää rahaa siitä, mistä sitä oli saatavilla. Kylää ei varsinaisesti voinut sanoa turistirysäksi, joten vähäiset vierailijat vapautettiin mieluusti turhasta omaisuudesta. Ryöstelyä ei kuitenkaan katsottu hyvällä, sillä metsästäjät pitivät itseään ehdottomasti kunniallisena väkenä.

”Olemme melkein Archadian länsirajalla”, Balthier sanoi yllättäen. ”Phonin rannikko päättyy suuren porttiin, jonka toisella puolella on Salikametsät. Ne kuuluvat Nabradialle. Jos metsässä kulkee länteen, pääsee Morsporan joutomaalle, luoteessa taas sijaitsee Nabradian pääkaupunki Nabudis.”
”Tiedän. Olen kuullut, että Salikametsissä asui vieroja, ennen kuin ihmiset valtasivat alueen”, Fran totesi.
”Ihmisistä on tainnut olla melkoisesti harmia teikäläisille?” Balthier kysyi.
”Ei ravoille niinkään. Me asumme kaukana etelässä. Siellä ei pahemmin ihmisiä näy. Tiedän vain yhdestä, joka eksyi Golmoren viidakon lähistölle, mutten koskaan tavannut häntä. En kyllä olisi välittänytkään. On hänen syytään, että tätini kuoli”, Fran puhui. Hänen äänessään oli kiihkoa, sillä hän muisti yhä, miten hämmentynyt ja vihainen oli ollut tätinsä hautajaisissa. Aikuiset olivat sanoneet viidakkoon tulleen ihmisen tehneen pahuutta Franin tädille. Fran ei tiennyt, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, mutta tapaus oli nostanut ensimmäiset epäilyt ihmismiehiä kohtaan hänen mieleensä.
”Olen pahoillani. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole sellaisia”, Balthier sanoi. Hän pohti, pelkäsikö Fran todella, että hän aikoisi tappaa tämän.
”Olen huomannut”, Fran totesi ja keskittyi syömään ruokaansa. ”Sitä paitsi tiedän, etteivät kaikki vieramiehetkään ole hyviä.”
”Onko teitä miehiäkin?” Balthier näytti hämmästyneeltä.

Fran laski lautaselle porkkanan, josta oli hetkeä aiemmin haukannut palasen. Hän katsoi Balthieria tarkasti, mutta tajusi, että nuorukainen oli esittänyt kysymyksensä täysin vakavissaan.
”Tietenkin meissä on myös miehiä”, Fran tuhahti. ”Miten sinä luulit meidän lisääntyvän? Kasvavan maasta kuin porkkanat kenties?”
”No niin… tuota…” Balthier mutisi, mutta sai sitten kasattua itsensä.  ”En ole koskaan tavannut miespuolisista vieraa. Naisia täällä kyllä liikkuu jonkin verran. Veenoja tosin lähinnä, koska olemme kuitenkin melko pohjoisessa.”
”Miehet eivät kai lähde kylistään niin herkästi kuin naiset. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä heidän elintapansa ovat erilaiset”, Fran vastasi.
”Luulisi sinun tietävän. Kai sinä nyt tiedät, miten miehet kotonasi elävät?”
”Itse asiassa en, koska miehet ja naiset eivät asu samoissa kylissä. Sitä pidetään säädyttömänä ja sillä myös kontrolloidaan lisääntymistä vierojen pitkän iän takia”, Fran selitti. Balthier nyökkäsi, eikä esittänyt enempää kysymyksiä, vaikka näyttikin siltä, että olisi halunnut sanoa jotain.

Kaksikko tyhjensi lautasensa hiljaisuuden vallitessa. Aurinko oli jo käväissyt lakipisteessään ja suuntasi nyt kohti länttä. Kokonainen päivä oli mennyt ohitse kuin huomaamatta. Tosin aivan vielä ei ollut ilta, vaan pikemminkin myöhäinen iltapäivä.
”Mitäs sanoisit, jos viettäisimme täällä pari päivää, ennen kuin jatkamme matkaa?” Balthier kysyi. Hän laittoi kädet päänsä taakse ja heittäytyi selälleen rantahietikkoon. Fran jäi istumaan ja tuijottamaan merelle.
”Kyllä tätä kauneutta voisi jonkin aikaa katsella”, hän vastasi.
”Siinä olet erittäin oikeassa”, Balthier naurahti. Hänen katseensa vaelsi pitkin naisen selkää, joka peittyi osittain valkoisten kiharoiden joukkoon.
”Minne me jatkamme tästä?”
”En tiedä vielä, mutta toivon sen selviävän, kun saan päiväkirjan luettua.”

Fran nyökkäsi. Balthier tarvitsi siis muutaman päivän kirjan lukemiseen. Jostain syystä nainen oli kuvitellut, että päivät vietettäisiin jollain muulla tavalla. Millä? Sitä hän ei osannut sanoa. Hän ei kuitenkaan ilmaissut pettymystään miehelle. Miksi turhaan hänen olisi pitänyt tuoda julki omat typerät kuvitelmansa?

Viera päätti, että Balthierin lukiessa hän järjestäisi Strahlin varastot sellaisiksi, että niistä löytäisikin jotain. Lisäksi hän voisi tutustua ilmalaivan tekniikkaan, jotta hän osaisi tarvittaessa korjata sen nopeasti. Hänelle riittäisi tekemistä, eivätkä häiritsevät ajatukset tunkeutuisi koko ajan hänen mieleensä. Hyvällä tuurilla hän olisi iltaisin niin väsynyt, ettei jaksaisi enää ajatella mitään.

Aurinko jatkoi kulkuaan taivaalla välittämättä siitä, että moni ihminen olisi toivonut päiväänsä lisää tunteja. Metsästäjien leiriin vaelsi iltaa myöten enemmän väkeä, josta suurin osa kerääntyi nuotiopaikalle. Jotkut ryhtyivät myös kauppaamaan nylkemättömiä nahkoja ja eläinten luita tovereilleen välittämättä syödä. Kenties he olivat nauttineet tuoreesta lihasta saalistusmatkallaan.

Mitä hämärämpää tuli, sitä railakkaammaksi meno kylässä muuttui. Fran oli kiitollinen siitä, että hän ja Balthier olivat päätyneet rannalle istumaan ja vielä lähelle kohoavia kallioita. Toistaiseksi yksikään juhlijoista ei ollut eksynyt paikalle, ja he olivat saaneet olla omassa rauhassaan. Tuntui hyvältä vaihteeksi nautiskella kauniista maisemasta, kun edellinen yö oli sujunut melkoisen vauhdikkaissa merkeissä. Oli vaikea käsittää, että vasta vajaa vuorokausi sitten Fran oli tehnyt murron, paennut salakäytäviin, törmännyt Balthierin isään ja karannut vankilasta. Kyllähän hänen elämänsä metsästäjänä oli ollut toiminnantäytteistä, mutta uranvaihdos ilmapiraatiksi oli antanut sanalle toiminta aivan uuden merkityksen.

Viera vilkaisi taakseen. Balthier näytti torkkuvan rantahietikolla. Naisella ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon aikaa oli oikeastaan kulunut, mutta kauan he olivat joka tapauksessa rannalla oleilleet.
”Pitäisikö meidän palata Strahlille?” Fran kysyi. Balthier avasi silmänsä, nousi istumaan ja venytteli levittäen kätensä molemmille sivuilleen. Hänen sormensa hipaisivat ohimennen Franin hiuksia, kun hän veti kätensä takaisinpäin.
”Voisihan se olla hyvä ajatus.”

Fran nousi ja joutui hetken aikaa odottamaan miestä. Balthierilla ei tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä päästä lähtemään. Lopulta mies kuitenkin pääsi jaloilleen ja lähti kulkemaan yhdessä vieran kanssa takaisin ilmalaivalle.

He eivät ehtineet edes puoleen väliin matkaa, kun he huomasivat suuren linnun ruohikolla aivan rannantuntumassa. Se nyhti ruohoa maasta ja kohotti sitten päänsä. Se oli arvokas näky, ja pelottavakin.
”Onko se villi?” Fran kysyi kuiskaten.
”En usko. Leirissä on moogle, joka pitää chocobotallia. Luultavasti hän on laskenut sen vain laiduntamaan”, Balthier selitti. Hän lähti harppomaan kohti suurta lintua itsevarmoin elein. ”Chocoboille ei saa näyttää, että niitä pelkää. Nekin pelkäävät sinua, jos huomaavat sinun arastelevan.”

Fran seurasi syrjemmältä, kun Balthier käveli linnun luokse. Lintu käänsi päänsä mieheen päin. Se oli todella suuri. Sen säkä olisi ollut Frania ehkä olkapäähän, mutta matkan päästä oli vaikea tehdä tarkkaa arviota. Balthier silitti linnun kylkeä, eikä lintu tehnyt elettäkään lähteäkseen. Sen sijaan se hamusi nokallaan Balthierin vapaata kättä ja, kun ei löytänyt mitään, se päästi närkästyneen ”kweh”-äänen.

Balthier hymähti ja taputti lintua kevyesti nokalle. Sitten hän viittasi Frania tulemaan lähemmäs. Viera epäröi hetken, mutta ei lopulta voinut vastustaa kiusausta. Toki hän oli ennenkin ollut tekemisissä chocobojen kanssa, mutta ne olivat olleet talleissa ja isäntänsä valvovan silmän alla, eivät liikkuneet vapaasti luonnossa.

Päästyään lähemmäs Fran huomasi chocobon olevan väritykseltään keltainen. Väri kertoi siitä, että se olisi luonteeltaan rauhallinen ja helposti kesyyntyvä. Syytä huoleen ei siis ollut. Viera käveli Balthierin ja linnun vierelle ja asetti sitten kätensä suuren linnun selälle. Se päästi tyytyväisen äännähdyksen, kun viera ryhtyi silittämään sen selkäsulkia.

Piraattikaksikko silitteli suurta lintua hiljaisuuden vallitessa. Se näytti nauttivan äkillisestä huomioinnista, vaikkei ollut herkkupaloja saanutkaan. Jos silittämisen keskeytti hetkeksikin, se nosteli siipiään tai työntyi lähemmäs selvästikin vaatien jatkamaan.
”Oletko koskaan ratsastanut chocobolla?” Balthier kysyi yllättäen ja rikkoi autuaan hiljaisuuden.
”Olen, mutta tunsin sen linnun hyvin. Matkustin Ozmone tasangolta Gizan tasangoille ja maksoin sitten yhdelle nomadeista, jotta hän veisi linnun takaisin kotiin”, Fran selitti.
”Nomadeista?”
”He ovat Dalmascan vaeltajakansaa. Ilmestyvät aina kuivakaudella Gizan tasangoille ja sadekaudella vaeltavat jonnekin. Kukaan ei tiedä tarkalleen, minne, eivätkä he itse kerro.”
”Saavuit siis Dalmascaan chocobolla ratsastaen ja arvatenkin vierailit tuolloin Rabanastressa?” Balthier kysyi.
”Niin tarina saattaa kertoa”, Fran vastasi salaperäisesti. ”Aloitin metsästäjän urani siellä”, hän lisäsi sitten, kun Balthier näytti siltä, ettei aikonut tyytyä välttelevään vastaukseen. ”Tosin aluksi asuin jonkun aikaa nomadien parissa. Sadekauden tultua he kuitenkin lähtivät, eivätkä suostuneet ottamaan minua mukaan. Kunnioitin heidän toivettaan ja jatkoin matkaani. Rabanastre ei ollut kaukana.”
”Olisiko nyt sen iltasadun aika?” Balthier kysyi.
”Kenties, jos olet kiltti poika, etkä esitä typeriä kysymyksiä”, Fran hymähti. Hän ei tiennyt, miksi halusi kertoa Balthierille osan tarinastaan, mutta jotenkin hänestä tuntui, että hän oli sen velkaakin. Pelkästä velvollisuudesta hän ei kuitenkaan suutaan avannut. Taustalla oli motiiveja, joita hän ei missään nimessä halunnut eritellä itselleen.

Viera istahti maahan ja sai chocobolta ärtyneen katseen. Kun Balthierkin seurasi vieran esimerkkiä, chocobo tuhahti. Se käänsi heille hetkeksi selkänsä, mutta kun siihen ei kiinnitetty huomiota, se lopulta laskeutui makuulle sen verran lähelle, että kaksikko yletti jälleen silittämään sitä.
”Sinnikäs kaveri”, Balthier totesi. Fran naurahti ja nyökkäsi. Itsepäisyydessään chocobo muistutti hieman erästä ilmapiraattia, joka oli väkisin tunkeutunut hänen elämäänsä.

”No niin, mikä siis sai sinut saapumaan Rabanastreen?” Balthier kysyi, kun Fran katseli kaukaisuuteen, eikä ollut kertonut vielä mitään.
”Monetkin syyt”, viera vastasi tuijottaen merelle. ”Olin jättänyt kotini jo paljon aikaisemmin ja elänyt vuosia elämää, joka sopi minulle paremmin. En kuitenkaan kuulunut sinne, missä olin, joten halusin lähteä. Halusin kaiketi löytää jotain, joka olisi minua varten. Niinpä vuokrasin chocobon, jonka tunsin hyvin, ja lähdin matkaan. Kuljin tasankojen halki, kunnes saavuin nomadien luokse. Kuten sanoin, palkkasin yhden heistä viemään chocobon takaisin, koska en halunnut, että se menettäisi kotinsa. Itse jäin nomadien luokse ja opettelin heidän taitojaan. Yllättävää kyllä, he ottivat minut avosylin vastaan ja opettivat minulle, miten aurinkokiviä tehdään.”
”Miten se tapahtuu?” Balthier pisti väliin. Hän oli kuullut puhuttavan aurinkokivistä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten niitä valmistettiin. Itse asiassa hän oli luullut, että niitä kerättiin jostain.
”No, se on jo oma tarinansa ja kerron sen ehkä joskus toiste. Se on osa suurempaa kivien legendaa, josta olet kaiketi kuullut”, Fran sanoi ja vihjasi äänensävyllään hyvin selvästi, että hän oli kieltänyt kysymykset. Balthier nyökkäsi vieralle. Ivalicella eli tuskin ketään, joka ei olisi ainakin kuullut mainintaa kivien legendasta. Tosin eihän se pelkkää legendaa ollut. Taivaskiviä oli yhä, samoin porttikristalleja ja teleporttikiviä… ja muitakin kiviä, joita Balthier ei erinäisistä syistä välittänyt ajatella. Ne pahuksen murikat suurin piirtein hallitsivat maailmaa.

”Elin siis nomadien parissa”, Fran jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Kun ensimmäiset sadepisarat putosivat taivaalta, he pakkasivat telttansa ja lähtivät ottamatta minua mukaan. He kuitenkin sanoivat, että olisin aina tervetullut heidän luokseen kuivakaudella. Hyvästelimme, ja minä jatkoin matkaani. Rabanastre on hyvin lyhyen matkan päässä sieltä, missä nomadit pitävät tilapäistä kyläänsä, joten saavuin kaupunkiin varsin pian. Tulin mielenkiintoiseen aikaan, sillä kuningas Raminas oli juuri saanut tyttären. ”

Fran oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: ”Prinsessa sai nimekseen Ashelia B’nargin Dalmasca. Hän nimiäistensä kunniaksi kuningas Raminas järjesti suuren jahdin. Hän lupasi suuren palkkion sille, joka toisi läntisellä aavikolla liikkuvan sormuslohikäärmeen suomun suojelemaan hänen tyttärensä henkeä. Minä olin käytännössä varaton, mutta hyvin aseistautunut, joten päätin yrittää. Kovin montaa urheaa yrittäjää ei minun lisäkseni löytynyt, mutta jokunen kuitenkin. He kuuluivat Montblancin klaaniin.”
”Saitko suomun?”
”Sain, mutta työtä siinä oli. Jäljitin lohikäärmettä päiväkausia. Kävi ilmi, että se tuli esiin vain hiekkamyrskyn aikaan. Kun näin sen valtavan koon, ymmärsin, etten mitenkään pystyisi tappamaan sitä yksin. Niin hirmuinen se oli. Pysyttelin sen kannoilla piiskaavassa hiekkamyrskyssä ja seurasin sitä lopulta sen pesäpaikkaan. Olin jo aivan näännyksissä, mutten luovuttanut, sillä tarvitsin rahaa. Näin jälkeenpäin ajatellen, olisin kai voinut tienata sitä jollain helpommallakin tavalla. No, joka tapauksessa odotin, että lohikäärme asettuisi levolle. Vasta sitten hiivin lähemmäs ja aloin irrottaa yhtä sen suomuista. Valitettavasti se vain sattui heräämään juuri, kun sain suomun irti. Onnistuin juuri ja juuri pakenemaan ulkosalle, missä onneksi paistoi jälleen aavikon hehkuva aurinko… Se nimittäin sokaisi hirviön, ja se vetäytyi takaisin koloonsa.”
”Kävikö mielessäsi, että olisit saattanut kuolla?”
”Sinun ei pitänyt kysellä”, Fran ärähti. ”Mutta kyllä, mietin sitä jälkeenpäin, kun kuningas Raminas ylisti minua saavutuksestani. Sain suuren palkkion ja kunnian nähdä tulevan hallitsijan. Prinsessa oli varsin suloinen, mutta kova itkemään. Lisäksi Montblanc yritti oitis kosiskella minua klaaniinsa. Olisin kuulemma ollut hyväksi klaanin maineelle.”
”Mutta et suostunut.”
”En. Kuten sanoin, en halunnut sitoutua mihinkään. Jahtasin kyllä samoja petoja kuin klaanin jäsenet, mutta pysyin itsenäisenä.”
”Kauan viivyit Rabanastressa?”
”En tiedä tarkalleen, vuosia kenties. Vieroille aika on erilaista kuin ihmisille. Emme pidä siitä niin tarkkaa kirjaa. Olen matkustellut paikasta toiseen etsiessäni metsästettäviä kohteita, enkä muista, miten pitkään olin missäkin.”
”Mistä sait lentopyöräsi?” Balthier jatkoi kyselyä, kun oli vihdoin saanut vieran avautumaan. Hän olisi mieluusti kysynyt paljon henkilökohtaisempia asioita, mutta oli mahdollista, että Fran olisi jälleen vetäytynyt kuoreensa, eikä olisi kertonut enää mitään.
”Nalbinan linnoituksen aerodomesta… tavallaan. Tapasin siellä erään mooglen, joka harrasti kokeilevaa tekniikkaa. Suunnittelimme pyörän yhdessä. Moogle ei pystynyt käyttämään sitä, joten se jäi minulle”, Fran selitti. Hän muisti hyvin pyörän valmistamisen ja ensimmäisen kerran, kun hän oli lentänyt sillä. Hän oli ikuisuuksia unelmoinut sinisestä taivaasta. Hän oli kotonaan kiivennyt korkeimman puun latvaan katselemaan tähtiä ja haaveilemaan. Vaikka hän oli lähtenyt, taivas ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Pikemminkin se oli noussut kauemmas, sillä muualla ei kasvanut niin korkeita puita kuin Golmoren viidakossa. Lentopyörä oli vihdoin tuonut unelman vähän lähemmäs. Se ei noussut hirvittävän korkealle, mutta antoi vapautta. Se antoi kyvyn lentää.

Hämäryys oli vaihtunut pimeyteen. Chocobo oli työntänyt päänsä siiven alle ja nukahtanut. Ilta oli muuttunut yöksi. Balthier nousi varovasti ja auttoi sitten Franin ylös. Tällä kertaa viera ei vastustellut. Kaksikko jätti chocobon taakseen ja jatkoi vihdoin matkaansa Strahlille. Fran kulki ajatuksissaan, sillä hän ei ollut koskaan uskonut kertovansa menneisyydestään kellekään, varsinkaan ihmiselle. Balthierissa oli jotain, mikä oli saanut hänet avautumaan. Viera tunsi kummallista yhteneväisyyden tunnetta Balthieriin, vaikka he olivat eri lajia. He olivat täysin erilaisia ja silti niin samanlaisia, että se oli pelottavaa.

Strahl näkyi tummana hahmona rannan lähellä. Se erottui maisemasta silmiinpistävän selkeästi. Se ei kuulunut aidon luonnon sekaan. Kauneudestaan huolimatta ilmalaiva näytti hirviöltä hiekan, ruohikon, meren ja kallioiden keskellä. Fran pysähtyi katselemaan näkyä mietteliäänä. Vierana hän rakasti luontoa ja halusi säilyttää sen kauneuden. Hän ei ymmärtänyt metsän hakkaamista pelloksi, sillä metsäkin kantoi hedelmää. Sieltä löytyi syötävää, kun vain viitsi etsiä. Se oli luonnon oma ruoka-aitta. Ei peltoja tarvinnut kasvattaa sen tilalle.

Hullua kuitenkin oli, että vaikka Fran tunsi ykseyttä luonnon kanssa, aseet ja tekniikka vetivät häntä puoleensa. Hän oli Jaharassa ollessaan saanut soturin ja asemestarin arvonimet opeteltuaan käyttämään jokaista asetta, joka hänen eteensä oli tuotu. Hän osasi ampua niin tuliaseella kuin jousipyssyllä tai jalkajousellakin. Sauvat, kepit ja keihäät eivät niin ikään olleet hänelle mikään ongelma. Miekkaakin hän heilutteli, kirves pysyi hänen käsissään, eikä katanakaan tuntunut hullummalta. Hän rakasti aseiden voimaa käsissään, vaikkei halunnutkaan tappaa. Oliko siinä jotain kieroutunutta?

Ja mitä tekniikkaan tuli… Lentopyörä oli ollut mielenkiintoinen kokeilu. Samalla moogle oli opettanut hänelle koneista paljon. Fran ei ollut heittänyt hukkaan vuosia, jotka hän oli viettänyt ihmisten maailmassa. Hän hallitsi koneiden korjauksen ja pystyi omaksumaan erilaisten ilmalaivojen koneiston toiminnan hyvin nopeasti. Vieraksi hän oli siis hyvin omituinen tapaus. Tekniset laitteet eivät nimittäin kuuluneet vierakulttuuriin lainkaan. Vierat elivät luonnonmukaista elämää. Tekniikan sijaan he turvautuivat magiaan, joka oli voimana lähtöisin luonnosta itsestään.

”Fran?” Balthierin ääni palautti vieran Ivalicen pinnalle. Viera kääntyi katsomaan vieressään seisovaa miestä.
”Niin?” hän kysyi.

Balthier astui lähemmäs ja tarttui vieraa hellästi käsivarsista. Fran veti syvään henkeä ja yritti vetäytyä kauemmas.
”Mitä sinä pelkäät?” nuorukainen kysyi. Vieran silmät laajenivat ja hänen vartalonsa jäykistyi. Balthier oli liian lähellä. Nopeasti Fran eritteli tilannetta mielessään. Hänen vatsanpohjassaan oli kuplia. Sieltä kumpusi outoa riemunsekaista lämpöä, jonka viera yhdisti tiettyyn vuodenaikaan, Hehkuun. Kerran vuodessa, kun Usvaa oli enemmän kuin muulloin, vierojen vietit heräsivät, koska oli aika lisääntyä. Fran tiesi, ettei nyt ollut Hehkun aika. Itse asiassa Hehkuun menisi vielä tovi, joten hänen ei olisi pitänyt tuntea oloaan sellaiseksi kuin hän tunsi.

Frania pelotti, koska hän ei ymmärtänyt, mistä tunteet aiheutuivat. Tai siis Balthier ne aiheutti, mutta samalla tavoin Fran ei ollut aiemmin ajatellut kenestäkään. Kenties N’edra oli kerran herättänyt hänessä samantapaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mutta Fran oli viety Usvan keskelle opettelemaan, miten Hehkun aikaisia tunteita hallittiin ja hän ja N’edra olivat vain joutuneet niiden vietäviksi. Ei muuta, ei mitään todellista, vain Hehkun aiheuttamaan hekumaa… joka tosin oli tuhonnut heidän ystävyytensä.

Vieran mieli vaelsi syvemmälle muistoihin. Lisääntyjien leiri jäi taakse. N’edra oli menetetty tapahtumien takia. Oli koittanut uusi Hehkun aika. Fran oli tuntenut sen poltteen sisällään, mutta hän ei ollut halunnut välttämättömän tapahtuvan. Lisääntyjien joukossa hän oli kuitenkin lähtenyt. Kaiketi hän oli halunnut edes yrittää viimeisen kerran taipua Metsän ja Joten tahtoon. Hän oli tavannut miespuoliset vierat. He olivat olleet kauniita olentoja, niin kauniita miehiä Fran ei ollut sen jälkeen nähnyt. Hän oli kuitenkin oppinut kauneuden varjopuolen. Pelko puristi uudelleen hänen rintaansa, kun hän muisti nilkkoihin takertuneet köynnökset, väkivaltaisen puristuksen ja viimein kivun, joka oli viiltänyt hänen sisimpäänsä. Hän ei ollut halunnut, ei vaikka Hehku oli polttanut hänen sisintään. Ei sen miehen kanssa, ei kenenkään. Mutta mies oli halunnut ja yrittänyt. Franiin oli sattunut ja hän oli paennut. Mielikuvat olivat sekavia ja hysteerisiä, eivät selkeitä. Fran oli kuitenkin ymmärtänyt, ettei mies välittänyt, miltä hänestä tuntui. Mies oli vain halunnut satuttaa. Ei, ei satuttaa, vaan lisääntyä.

Koko tapahtuma aiheutti pelon ja häpeän ryöpyn Franin ylle. Hän muisti Aérynin puheet siitä, että lisääntymisen tuli olla kaunista, ihaninta, mitä elämässä tapahtui. Niin Aérynin sisko oli kuulemma kertonut. Franille koko tapahtuma oli ollut sekava kauhun ja kivun hetki, eikä se ollut päässyt edes loppuun asti.

”Fran?” Balthier sanoi uudestaan. Viera räpäytti silmiään ja palasi nykyhetkeen. Hän tunsi Balthierin otteen käsivarsissaan. Varovaisesti hän kohotti katseensa miehen silmiin. Nuorukaisen kulmat olivat kurtussa, silmät katsoivat huolestuneina. Hänen puristuksensa oli kevyt, ei vangitseva. Fran ei ymmärtänyt.
”Minne sinä oikein katosit?” Balthier tahtoi tietää.
”Kauas”, Fran sanoi. Hän ei halunnut selittää. Ei hän voinut, ei tällaista asiaa.
”Mitä siellä on?”
”Pahuutta.”

Balthier ei sanonut hetkeen mitään. Fran tarkasteli sydän rintaa jyskyttäen miehen ilmettä. Se oli mietteliäs ja huolestunut. Yhtäkkiä viera tunsi halua selittää, mutta samaan aikaan hän tiesi, ettei koskaan kertoisi. Ei, vaikka vuodet vierisivät edelleen, ei. Hän vaikenisi iäksi ja kenties joskus unohtaisi. 50 vuotta ei ollut riittänyt siihen, mutta Franilla oli omituinen tunne, että muutama vuosi Balthierin kanssa riittäisi.

Ajatus iski pelottavana vieran mieleen. Hän oli niin täynnä sekavia tunteita, että hän olisi halunnut paeta. Hän ei kuitenkaan voinut mennä minnekään. Omaa mieltään ei päässyt karkuun, vaikka olisi juossut kuinka kauas.

Balthier pääsi oikean kätensä otteen irti. Hän kohotti kättään ja tarttui sitten varovaisesti Franin leukaan.
”Oli kyse mistä tahansa, minä en tee samoin”, hän sanoi hyvin hiljaa. Fran halusi uskoa häntä. Hänellä oli kumma tunne, että Balthier tiesi. Nuorukainen tiesi, vaikkei Fran ollut kertonut ja halusi sanoa, että maailmassa oli hyvyyttäkin. Oli jotain sellaista, mistä Aéryn oli puhunut.

Fran nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Ei hän ollut varma, oliko todella ymmärtänyt. Sanojen merkityksen hän oli tajunnut, mutta sisältö ei kuitenkaan uppoutunut varmana tietona hänen päähänsä. Menisi vielä aikaa, ennen kuin hän pystyisi täysin luottamaan.

Samassa viera tajusi, että Balthierin kasvot olivat paljon lähempänä kuin aiemmin. Hän puristi silmänsä kiinni ja valmistautui väistämättömään kohtaamiseen. Mies irrotti otteensa hänen leuastaan samalla hetkellä, kun heidän huulensa löysivät toisensa.

Franin pään sisällä räjähti. Hänen mielessään käväisi muisto hellästä suudelmasta, joka oli johtanut vihaan ja väkivaltaisesta suudelmasta, joka oli johtanut pakoon. Kumpikin aiheutti pelon puristuksen vatsassa, mutta samaan aikaan lämpö levisi joka puolelle vieran kehoa. Balthier oli lähellä, tuoksui hyvälle ja hänen huultensa kosketus oli suloisen pehmeä. Se ei vaatinut mitään, kokeili vain.

Balthier veti vieran aivan kiinni itseensä. Mies tuntui lämpöiseltä Frania vasten. Epäröiden Fran kietoi kätensä tämän kaulaan ja raotti huuliaan vastatakseen suudelmaan. Pelko kaihersi yhä hänen mielensä perukoilla, mutta hän ymmärsi, että jos hän ei koskaan kohtaisi sitä, hän ei saisikaan mitään. Hän oli kohdannut kuolemanpelon sormuslohikäärmeen suomua metsästäessään ja monissa muissakin paikoissa hän oli katsonut kuolemaa silmiin. Hän oli päässyt pelkonsa ylitse ja ymmärtänyt, että hänen hetkensä koittaisi ajallaan. Voisiko yksi suudelma muka olla pelottavampi asia kuin ajasta ikuisuuteen siirtyminen?

Nuorukaisen kädet kiertyivät Franin ympärille. Ne eivät lähteneet harhailemaan, vaan pysyivät kiltisti paikoillaan. Se tuntui vierasta hyvältä, turvalliselta. Hän keskittyi maistelemaan Balthierin kosteita huulia ja nauttimaan väristyksistä, joita suudelma lähetti hänen sisälleen. Hän oli luullut, etteivät vierat pystyneet tuntemaan mitään tällaista muuten kuin Hehkun aikaan, mutta nyt hän ymmärsi ajatuksen olleen järjetön. Miehet ja naiset olisivat taatusti voineet asua samoissa kylissä, jos vierat olisivat ilman Hehkua kykenemättömiä… Fran ei löytänyt sanaa. Oliko tämä himoa vai rakkautta vai kumpaakin? Vai kenties jotain muuta? Franilla ei ollut sanoja, joilla hän olisi käsitellyt asiaa, sillä kukaan ei ollut hänelle opettanut, mitä miehen ja naisen välinen rakkaus tarkoitti. Vieroille opetettiin asian kliininen puoli, heille kerrottiin, miten lisääntyminen tapahtui ja oletettiin, ettei tilanteessa tapahtuisikaan muuta kuin tekninen akti. Käytännössä asiat olivat tietysti toisin, mutta siitä ei puhuttu. Rakkaussuhteita ei tunnettu vierayhteiskunnassa, ainakaan virallisesti. Mistäpä Fran olisi siis oppinut?

Balthier veti päätään taaksepäin. Fran avasi silmänsä hämmentyneenä. Miksi mies oli lopettanut? Hän tajusi haluavansa lisää, vaikkei ollutkaan täysin varma, voisiko hän todella luottaa Balthieriin. Jostain syystä pieni epävarmuus kuitenkin loi jännitystä, eikä niinkään lisännyt pelkoa.
”Alkaa tulla viileä”, Balthier sanoi käheällä äänellä. Kysymättä lupaa hän nosti Franin syliinsä ja lähti kantamaan naista Strahlille.

Viera ei vastustellut. Hän painoi päänsä Balthierin olkapäätä vasten, eikä suostunut ajattelemaan nykyhetkeä pidemmälle. Hän sulki silmänsä, eikä avannut niitä ennen kuin tunsi Balthierin laskevan hänet sängylle peiton päälle ja nappaavan hänen laukkunsa. Mies laski laukun lattialle ja istahti sitten itse sängyn reunalle ottamaan kengät pois jaloistaan. Fran painoi selkänsä seinää vasten ja jäi katselemaan miestä. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mitä kuului tapahtua? Miten ihmiset toimivat tässä tilanteessa?

Nuorukainen laskeutui kyljelleen sängylle. Hän asetti kätensä naisen vyötärön kaarelle ja siveli sormillaan paidan ja housujen vyötärön väliin jäävää ihokaistaletta. Franin sydän tuntui käyvän ylikierroksilla. Jo jonkin aikaa se oli jyskyttänyt, eikä se tuntunut rauhoittuvan millään.

Fran liikahti lähemmäs Balthieria ja painautui lopulta nuorenmiehen rintaa vasten. Tämän käsi kiertyi kunnolla hänen ympärilleen ikään kuin sulkeakseen maailman ulkopuolelle. Fran sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän ajatteli, ettei voisi nukkua silmäystäkään sinä yönä, mutta onnistui kuitenkin rentoutumaan pikku hiljaa. Balthier ei tehnyt mitään, oli vain läsnä, ja alkoi lopulta hengittää raskaasti. Kun Fran tajusi miehen nukahtaneen, hänkin uskaltautui rentoutumaan lopullisesti, ja viimein uni veikin hänet mukanaan.