Ficcikirjasto

Kömmittyäni peiton alle kohtasin tuijottavat silmät. Tyttö oli ilmeisesti herännyt huutoon. Ja näköjään hän oli myös yön aikana ehtinyt kääntää kylkeään.
”Jatka vain unia”, mutisin ja haukottelin leveästi. Ihoni tuntui olevan kananlihalla, mikä oli ärsyttävää, sillä peiton alla olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla lämmin.

Sain juuri suljettua suuni, kun tunsin pehmeät huulet omiani vasten. Hämmästyneenä työnsin tytön nopeasti kauemmas itsestäni.
”Mitä sinä..?” älähdin. Sisälläni läikähti tuttu polte, mutta en oikeastaan halunnut kohdistaa sitä tähän henkilöön. Tuijotin tyttöä epäröiden. Olin melko varma, että hänen kasvonsa hehkuivat punaisina, vaikken voinut nähdä hänen ihonsa väriä pimeässä.

Mitä luultavimmin myös omat kasvoni olivat punaiset. En pitänyt siitä, että minut yllätettiin.. ja jos joku yllätti minut sängyssä, tilanne sai minut välittömästi puolustusasemiin. Oli kyseessä kuka tahansa pelko syöksyi vatsaani ja lihaksiini pakottaen minut taisteluvalmiuteen. Tiesin tasan tarkkaan, ettei tämä tyttö pystyisi satuttamaan minua, mutta en voinut mitään vanhalle reaktiolle, joka nousi alitajuntani syövereistä. Minua ei vain saanut yllättää tuolla tavoin.

”Anteeksi, minä ajattelin..” tyttö sopersi. Vedin syvään henkeä ja yritin rentoutua. Hän ei ollut tarkoittanut pahaa. Hän halusi vain täyttää tehtävänsä. En saanut olla hänelle vihainen vain siksi, että itselläni oli päässä vikaa. Se ei missään nimessä ollut hänen syynsä. Voisin mennä asiasta raivoamaan viereiseen huoneeseen, mutta tämä tyttö oli viaton.
”Ei sinun ihan totta tarvitse”, yritin selittää mahdollisimman rauhallisesti. Minulla ei ollut mitään hätää. Tällainen paniikinpoikanen oli silkkaa typeryyttä.
”Etkö sitten pidä minusta?” tyttö kysyi silmät suurina.

Räpäytin omia silmiäni pari kertaa. Nyt saattoi totisesti sanoa, että olin pihalla kuin Kyubi ennen kuin se suljettiin Uzumakin penskan sisälle.
”En voi tietää, en tunne sinua”, ähkäisin. Mitä tämä nyt oli?
”Tarkoitin ulkoisesti”, tyttö puolestaan älähti. En vieläkään uskonut, että kävin tätä keskustelua hänen kanssaan. Ei ollut kuin korkeintaan pari kolme tuntia siitä, kun hän oli tärissyt ja melkein itkenyt jouduttuaan tänne palvelemaan minua. Ja nyt hän tyrkytti itseään täysin vapaaehtoisesti. Mistä oikein tuuli?
”Olethan sinä sievä, todella nätti itse asiassa”, vastasin epävarmana.
”No, mikä sitten on vikana? Etkö pidä naisista?”

Olin muutaman kerran halunnut kysyä ihmisiltä, oliko otsassani leima, jossa luki häntädemonin kokoisin kirjaimin ’tykkään tytöistä, käykää kiinni!’, mutta lopulta en ollut koskaan halunnut tietää vastausta. Nyt kysymys kuitenkin jälleen kerran tulvahti mieleeni. Näkikö kaksisuuntaisuuteni todellakin päällepäin?

”Minä en vain halua tulla yllätetyksi”, sanoin vihdoin suoraan. Turha tässä oli valehtelemaan ryhtyä. Sitä paitsi olin liian uupunut miettiäkseni monimutkaista ja valheellista selitystä. Ja toisekseen.. mitä ihmettä minä olisin siitä hyötynyt.
”Ai, en minä tarkoittanut säikäyttää”, tyttö hämmästeli.
”Ei se mitään. Vika on minussa”, myönsin. Tyttö näytti siltä kuin olisi halunnut tarkemman selityksen, mutten suostunut antamaan sitä hänelle. En halunnut keskustella asiasta. Vaikka tapahtuneesta oli kymmenen vuotta, en muistellut sitä mielelläni. Mieluiten olisin vain unohtanut sen. En tiennyt, tapahtuisiko koskaan mitään, joka voisi eheyttää minut sen kokemuksen jäljiltä. Minä pelkäsin aina, jos en ollut niskan päällä. Minä halusin johtaa tapahtumia, en olla johdateltavana. Minulla oli kaiketi pakkomielle siitä, että tilanne oli hallinnassani. Silloin kukaan ei voinut satuttaa minua samalla tavalla kuin ne miehet.

Puistelin nopeasti päätäni ja yritin karistaa ahdistavat ajatukset mielestäni. Pohtimalla mennyttä en ainakaan saisi oloani paremmaksi.

Tyttö kohotti kätensä peiton alta ja silitti arpista poskeani. Vedin taas syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Miksi minä olin tällainen idiootti? Tällainen pelkuri? Jouduin vakuuttamaan itselleni yhä uudestaan, ettei minulla ollut mitään hätää. Tämä oli naurettavaa. Pelkkä pieni yllättyminen riitti saamaan minut pois raiteiltani.

Painoin silmäni kiinni ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Oikeastaan toisen ihmisen hellä kosketus tuntui hyvältä. Joltain sellaiselta, jota olin jo pitkän aikaa kaivannut. Käsi liukui kaulalleni ja kosketti hetken päästä kevyesti olkapäätäni paitani läpi. Se kiertyi minun ympärilleni. Oloni oli yhtä aikaa lievästi ahdistunut ja mukava. Sellainen tunteiden yhdistelmä oli käsittämätön.

Pehmeät ja kosteat huulet painuivat omiani vasten. Sävähdys kulki voimakkaana sisälläni. Vaistomaisesti painoin käteni tytön hartioita vasten ja työnsin hänet kauemmas itsestäni.
”Ei”, kuiskasin voimattomasti ja räväytin silmäni auki. Vihreät silmät tuijottivat minua pimeässä. ”Anteeksi, mutta minä en todellakaan pysty tähän.”

Tytön katse muuttui vaivautuneeksi ja pettyneeksi. Hän livahti pois sängystä. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Alun perin hän ei ollut halunnut mitään ja nyt halusikin. En käsittänyt tämän maan tapoja ollenkaan, saati sitten kansalaisten ajatusmaailmaa.

Nousin istumaan ja käärin peiton ympärilleni. Tämä palelu taisi olla kroonista laatua. Ainakaan se ei tuntunut helpottavan yhtään.
”Vika ei ole sinussa”, lausuin uudemman kerran. Toivoin hänen todellakin tajuavan asian ilman, että joutuisin selittämään kovinkaan tarkasti omaa ajatusmaailmaani. ”Minä en vain voi.. en pysty.”
”Olenko minä liian ruma?” tyttö kysäisi.
”No et!” huudahdin matalasti. Hemmetti, johan minä olin antanut ymmärtää, että hänen ulkonäkönsä miellytti minua. Eikö hän muka ollut uskonut? ”Minä vain..”

Miten olisi: olen rakastunut, enkä voi harrastaa seksiä kenenkään muun kanssa?

Älä nyt taas aloita.

No, siitähän tässä on kyse.

Ei tasan ole. Minusta vain tuntuu väärältä maata hänen kanssaan.

Niin, koska Itachi on ainoa, jonka kanssa sinä haluaisit..

Eikä ole! Ole hiljaa, äläkä puutu tähän!

”Sinulla on siis joku toinen?” tyttö jatkoi. Nyökkäsin helpottuneena siitä, ettei minun tarvinnutkaan selittää asiaa tarkemmin.
”Arvostan elettäsi. Sinä olet sievä ja mukava tyttö, mutta minä en vain voi”, huokaisin.
”Toivottavasti hän osaa antaa arvoa uskollisuudellesi. Se on harvinaista nykyisin”, tyttö vastasi. Hän käänsi minulle selkänsä ja käveli ovelle. ”Kiitos, että sain syödä ja olla täällä.”

Ovi avautui ja sulkeutui, ennen kuin ehdin reagoida sanoihin. Olin pöllämystynyt yön saamista käänteistä. Kaikki tuntui olevan sekavaa. Ihmiset käyttäytyivät täällä oudosti. Vai olinko vain ollut liian vähän tekemisissä tavallisten ihmisten kanssa viimeisinä vuosina? Olinko jo unohtanut, millaista elämä yleensä oli?

Paha sanoa. Tuhahdin itsekseni ja hautauduin sänkyyn peiton alle. Aamuun ei taatusti ollut kuin muutama tunti. Tarvitsisin unta, että jaksaisin vaeltaa kahden ärsyttävän Akatsukin kanssa ties minne. Kaikkeen sitä itsensä laittoikin. Pakko kai se oli myöntää, ettei minua ollut turhalla viisaudella pilattu.

*

Auringonsäteet tunkeutuivat pienestä ikkunasta aivan liian pian. Hieroin silmiäni ja pakotin itseni ylös sängystä, ennen kuin minut tultaisiin repimään sieltä. Pähkäilin vaateasian kanssa tovin, mutta hiertymät kehoni vasemmalla puolella näyttivät sen verran pahoilta, että minun olisi luultavasti terveellisempää paljastaa Kisame-sanille oikea sukupuoleni kuin koettaa edelleen esittää poikaa.

Vaihdoin siis ylleni rintaliivit. Nekin hiersivät vähän, mutta eivät silti tuntuneet yhtä epämukavilta kuin vartalon ympärille kiedottu side. Kiskoin vielä loput vaatteet päälleni, pakkasin laukkuni uudestaan ja nostin sen olkapäälleni. Ehdin käytävään juuri sopivasti yhtä aikaa kohteeni ja Kisame-sanin kanssa, mikä kaiketi oli melkoinen saavutus. Olimme ilmeisesti kaikki aamuvirkkuja, mutta he olivat silti minuakin virkumpia. No, tällä kertaa minua ei ainakaan voitaisi moittia.

Kisame-san tuijotti paitaani hetken aikaa, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, sillä kohteeni käski häntä kiirehtimään. Seurasin miesten perässä pitkin käytäviä aina ulos asti kukkulan rinteelle. Aurinko kurkisteli idässä horisontin takaa.

”Ajattelinkin, että olet liian nössö ollaksesi mies, Shi-chan”, Kisame-san tuumaili, kun olimme kulkeneet pitkän tovin tasaisen ruohomaiseman keskellä.

Purin hampaani yhteen, sillä tajusin, että ’chan’ oli tarkoitettu loukkaamaan minua aivan samalla tavalla kuin itse olin pyrkinyt loukkaamaan Deidaraa kyseisellä liitteellä. Yritin kovasti olla ärtymättä, mutta ei se helppoa ollut. Olin varma, että saisin kuulla aiheesta vielä moneen otteeseen.

”Tiesitkö sinä tästä, Itachi-sama?” hai tiedusteli vierellään kulkevalta mieheltä. Vilkaisin kohteeni kasvoja sivusilmällä. Hatun reunan alta ei paljon nähnyt, mutta olin melko varma, että hän kurtisti kulmiaan.
”Aavistelin jotain”, hän vastasi lyhyesti. Ja paskat hän oli aavistellut. Olin kyllä nähnyt hämmennyksen hänen kasvoillaan edellisenä iltana. Mutta valehteleminen ei ollut mitään uutta häneltä. Ja minä taas en ollut sellaisessa asemassa, että minun olisi kannattanut käydä oikomaan hänen puheitaan. Juuri sillä hetkellä en halunnut löytää kunaita vatsastani. Minulla oli vahva tunne siitä, ettei kohdettani kannattanut ärsyttää, ainakaan nyt.

Etkös sinä halunnut kuolla? Nyt siihen voisi olla helppo tilaisuus.

Pää kiinni.

Sinä et siis halua?

Ei kuulu sinulle.

No, saan tietää kuitenkin. Sinun ajatuksesi ovat minun ajatuksiani.

Älä sitten kysele tyhmiä!

Sae..

Nyt tuki se suusi. Sitä nimeä ei ole olemassa!

Halusin painaa kädet korvilleni, mutta ele ei olisi sulkenut ääniä mielestäni. Miksi minun pääni oli näin sekaisin? En kärsinyt mielestäni jakomielitaudista, mutta alitajuntani oli kovin äänekäs siihen nähden, että sen olisi pitänyt olla tiedostamaton osa ajatusmaailmaani. Sain sen kyllä hiljenemään epäkohteliailla kommenteilla, mutta joka tapauksessa se palasi piinaamaan minua yhä uudestaan.

Elin kaiketi liian ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Sisimmässäni koin, etten toiminut oikein. Tein väärin yhä uudestaan ja rikoin itseäni samalla. Niin, siinä oli syy siihen, ettei pääni ollut pysyä kasassa. Mutta se ei ollut minun vikani. Se oli kohteeni vika. Hän oli aloittanut tämän tuhoisan kierteen, jossa kiepuin aina vain kovempaa.

Minun tuli vihata häntä sen tähden. Se oli vain helvetin vaikeaa, kun pääsin katselemaan häntä. Hän oli muuttunut, tietenkin hän oli, sillä välillemme oli ehtinyt kertyä kokonaiset kymmenen vuotta. Silti aika tuntui katoavan, kun näin mustat silmät, ponnarilla olevat hiukset ja lihaksikkaan vartalon, joka tosin ei kovin selkeästi erottunut typerän punapilvikaavun alta. Hänen tuoksunsa oli kuitenkin pahin muistutus kaikista. Siihen liittyi niin paljon herkkiä ja intiimejä muistoja, jopa sellaisia, jotka yhä saivat poskeni kuumottamaan. Sen kanssa oli hyvin vaikea olla tekemissä koko ajan.

Muistoissa roikkuva puoleni halusi vain ripustautua kohteeseeni ja unohtaa kaiken pahan. Fiksumpi, järjen varassa toimiva, puoleni taas huomautteli jatkuvasti, ettei mies ansainnut elämäänsä tapettuaan niin monia. Hän oli paha, eikä oikeasti välittänyt kenestäkään. Järkevä puoleni vihasi häntä, joten sekään ei ollut täysin vapaa tunteista. Kylläpä ihminen olikin säälittävä otus. Aina tunteet olivat tiellä, vaikka yritti sulloa ne purkkiin ja heittää järven pohjaan. Niistä oli kai vain mahdotonta päästä eroon.

Kuljin miesten vierellä koko päivän mukisematta taukojen puutteesta. Oloni oli jossain määrin parempi kuin eilen. Fyysisesti oli helpottavaa, kun oli päässyt eroon ahdistavista siteistä. Henkistä tuskaani helpotti jostain mystisestä syystä tieto siitä, että kohteeni oli torjunut punapääkurpan ja olimme matkalla pois Ruohomaasta.

En tiennyt, minne olimme tarkalleen ottaen suuntaamassa, mutten oikeastaan välittänytkään. Keskityin kulkemaan eteenpäin miesten mukana ja punomaan omia juoniani. Ongelma vain oli, etteivät ne edenneet juurikaan. Minun oli saatava kohteeni kouluttamaan minua, mutta hän oli kieltänyt minua puhumasta ilman lupaa. En siis oikeastaan voinut pyytää, että hän olisi opettanut minua. Sen sijaan minun täytyi odottaa, että hetki olisi hänen mielestään oikea.

Ja aika kävi vähiin. Kello tikitti uhkaavasti.

En tiennyt, minne Deidara tarkalleen ottaen aikoi ilmestyä ja olisiko tällä parinsa mukanaan. Tulisivatko he nuotiolle, kun seuraavan kerran pysähtyisimme? Vai kenties ilmestyisivät paikalle, kun saapuisimme johonkin kylään tai vastaavaan? Epätietoisuus hermostutti minua.

En kai minä nyt sentään pelännyt Deidaraa? Totta kai hänen tasonsa oli korkea, mutta minä en pelännyt haastaviakaan vastustajia. Toisekseen hän ei hyötyisi tappamisestani, koska silloin hänen parinsa ei saisi kaipaamiaan tietoja. Totuus siitä, mitä kohteeni aikoi Uchiha Sasuken suhteen. Hmm, oikeastaan halusin tietää sen itsekin. Hän oli jättänyt henkiin myös Sasuken. Luultavasti hänellä oli suunnitelma tämän varalle, kenties minunkin. Mihin kieroon ja sairaaseen tarkoitukseen hän aikoi meitä, tai pelkkää Sasukea, käyttää? Kyllä vain, halusin tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Luultavasti se oli jotain niin iljettävää ja likaista, että minua inhottaisi, kun saisin sen selville, mutta minun oli pakko kuitenkin tehdä työni.

Horisonttiin ilmestyi metsänreuna. Tuijotin sitä uskomatta silmiäni. Metsää, puita, suojaa! Seuraavat päivät tulisivat olemaan huomattavasti parempia kuin aiemmat. Vaikka metsä oli lähinnä bambumetsää, mikä kävi ilmi, kun pääsimme lähemmäs, se riitti nostattamaan mielialaani. Täytyihän sen jossain vaiheessa muuttua kunnon metsiköksi. Sienet valtasivat alaa maasta, joten tänä iltana saisimme ruuaksi luultavasti herkullista sienimuhennosta. Tai ainakin aioin itse syödä sitä. Minulle oli yhdentekevää, mitä miehet yrittäisivät kokata.

Pysähdyimme vasta, kun metsä ympäröi meidät kaikkialta. Bambut olivat harvenneet ja kunnolliset puut ympäröivät meitä nyt. Olin siis arvellut oikein. Matkan aikana olin kerännyt kunnon kokoelman syötäviä sieniä ja istahdin saman tien maahan perkaamaan niitä, kun pysähtymiskäsky tuli. Vatsani kurni jo valmiiksi ja vesi nousi kielelleni, kun vain ajattelinkin ruokaa.

”Shi, haluan testata taitojasi”, kohteeni huomautti, ennen kuin ehdin aloittaa työtä kunnolla. Säpsähdin ja nostin katseeni sienistä. Nytkö? Minulla oli helvetinmoinen nälkä, olin kävellyt koko päivän ja rintaliivini olivat hanganneet ihoni luultavasti rikki. Minua ei todellakaan huvittanut. Mutta toisaalta.. mitä merkitystä minun mielipiteilläni oli tässä seurassa?

Kiinnitin myös huomiota siihen, että toisin kuin Kisame-san, kohteeni ei liittänyt nimeni perään mitään. En uskonut sen johtuvan siitä, että meistä olisi yhtäkkiä tullut hyviä ystäviä. Ehei, hän puhutteli ystäviään äärimmäisen kohteliaasti. Jostain syystä minä en kuitenkaan ansainnut kohteliaisuusliitteitä, enkä edes ’chania’. Tosin hänen suustaan se olisi kuulostanut enemmän hellittelyltä kuin vittuilulta, kuten Kisame-sanin tapauksessa, joten ehkä oli parempikin, ettei hän käyttänyt sitä.

”Hyvä on, Itachi-sama”, mutisin ja nousin maasta.
”Ellet sitten ole liian heikko kävelyn jäljiltä”, hän huomautti yllättäen. Siristin silmiäni kiukkuisesti. Liian heikko? Minäkö? Olin taatusti tappanut yhtä monta ihmistä kuin hänkin, joten en todellakaan ollut liian heikko! ”Oletan, että tuo tarkoittaa sinun olevan valmis”, mies totesi.

Kohteeni määräsi Kisame-sanin kokkaamaan minun keräämäni sienet. Lisäksi hän vielä kehtasi väittää, että ellen pärjäisi riittävän hyvin, jäisin ilman illallista. Ne olivat minun sieneni. Miehet eivät taatusti mussuttaisi niitä, ellen itse saisi osuuttani. Kohteestani tuli koko ajan vain röyhkeämpi.

Mies painoi lämpöisen kätensä selkääni vasten ja työnsi minua eteenpäin. Pakottauduin kulkemaan rauhallisesti, vaikka hänen kosketuksensa oli saada polveni veteliksi. Kuljimme niin kauan, että vastaamme tuli pieni aukio. Se kävisi hyvin taisteluareenasta.

Pysähdyin aukion keskelle ja pohdin sopivaa strategiaa. En saisi paljastaa verirajoitettani, mutta jos hän käyttäisi omaansa, en voisi selvitä ilman sitä. Oliko minun todella nöyrryttävä ja pyydettävä häntä olemaan käyttämättä sitä? Joko niin tai hävittävä katkerasti.

Käännyin katsomaan miestä arvioivasti. Hän laski hattunsa puun juurelle ja taitteli kaapunsa sen viereen. Teosta saattoi päätellä, että hän aikoi hyökätä kimppuuni jollain muulla kuin aivoni hapattavalla illuusiotekniikalla.

”Mikä on erityinen osaamisen alueesi, Shi?” hän kysyi varoittavan pehmeästi. Hän yritti taatusti päästä minusta selville samalla tavalla kuin minä hänestä.
Sama kuin sinunkin, vastasin mielessäni, mutta ääneen sanoin: ”Ei minulla ole. Olen tasaisen hyvä kaikissa eri lajeissa, mutta en erityinen missään.”

Totuus oli, että olin nopea taistelija. Käyttelin erilaisia aseita varsin tehokkaasti ja mielelläni. Vaikka illuusiot olivat minunkin vahvinta alaani, en käyttänyt niitä mielelläni. Ne muistuttivat menneestä liika. Olin siis yrittänyt kehittää itsestäni aseiden käytön mestaria ja äänetöntä tappajaa. Sen sijaan en ollut erityisen taidokas taijutsussa, vaikka siinäkin uskoin ylittäväni keskitason kevyesti. Kohteeni tasolla tuskin kuitenkaan olin. Jos muistin oikein, hän oli raivostuttavan hyvä kaikessa, mihin ryhtyi. Melkein täydellinen. Ihminen, jollaista ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla olemassa. Todellinen Uchiha. Sellainen, joka minä olin joskus halunnut olla.

Ei, meinasin jälleen vajota liian syvälle. En saanut antaa ajatusteni kulkea vapaasti, sillä se oli puhtaasti tuhoisaa. Minun täytyi olla varovainen. Erityisesti tässä seurassa, ellen halunnut päästä hengestäni. Ja.. no kai minun oli jo pakko myöntää se.. en ollut enää ollenkaan varma, halusinko todella kuolla. Ehkäpä minussa sittenkin oli vielä pieni kipinä, joka halusi jatkaa elämäänsä.

”Jotenkin en oikein usko sinua”, kohteeni totesi. Hänen katseensa mittaili minua alhaalta ylös ja takaisin. Niinpä, kunaita, heittotähtiä, neuloja, muita veitsiä ja katana. Olinko kenties jossain määrin läpinäkyvä kaikkien varusteideni kanssa? ”Riisu nuo.”
”Kaikkiko?” hämmästelin. Olihan hänelläkin kunai-kotelo jalkansa ympärillä ja taatusti heittotähtiä pieni varastollinen. Tämä oli epäreilua.
”Saat ottaa käyttöösi yhden kunain. En halua, että metsä on täynnä reikiä, kun yrität osua minuun neuloillasi tai shurikeneillasi. Emme jätä taistelusta jälkiä, jos sen vain voi välttää”, hän selitti.

Nyökkäsin. Hänen selityksensä kuulosti uskottavalta. Ainakin jos alueella liikkuisi ninjoja. Olisi vain epäilyttävää, jos joku löytäisi jälkiä taistelusta. Löytö saattaisi jopa johtaa jäljittämiseen, eikä Akatsuki varmastikaan halunnut ylimääräisiä vaikeuksia, vaikka pystyisi luultavasti voittamaan pienen armeijallisen ninjoja.

Irrotin asekoteloni ja vein ne puun alle kohteeni varusteiden viereen. Laskin rakkaan katanani pinon päällimmäiseksi, ennen kuin otin käteeni vain yhden kunain. En edes harkinnut olevani tottelematon. Samaan aikaan kohteeni laski omat aseensa maahan ja varustautui samalla tavoin kuin minä.

”Hyvä on, aloitetaan”, hän sanoi vihdoin. Puristin kunaita tiukasti kädessäni ja tunsin adrenaliinin virtaavan suoniini. En muistanut kertaakaan taistelleeni häntä vastaan tosissani, mutta olimme joskus harjoitelleet yhdessä. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. ”Yritä tappaa minut.”
”Mitä?” älähdin hämmästyneenä. Hänhän oli vain halunnut testata kykyjäni.
”Et tule onnistumaan, mutta haluan nähdä, miten lähelle pääset. Deidara-sama on viisas mies ja hänellä on taitonsa. Tosin hänen vahvuutensa ei ole lähitaistelussa, etkä voi pitää yhden kunain varassa kovin suurta etäisyyttä, joten odotan mielenkiinnolla, miten pärjäät.”

Deidara ei siis pärjännyt hyvin, jos joutui lähitaisteluun. Tuo minun olisi paras pitää mielessä. Jos vielä jonain päivänä joutuisin sitä miestä vastaan, pitäisi huolen, ettei hän pääsisi kauas minusta. Taistelusta tulisi lähitaistelu, ja minä voittaisin.

Mutta nyt minun oli keskityttävä tähän taisteluun. Ponnahdin paikoiltani lähimmän puun oksistoon. Kohteeni jäi tyynenrauhallisena aukion keskelle, kuten odotinkin. Hän myös tiesi tasan tarkkaan, missä olin. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hänen yllättämisensä oli lähes mahdotonta. Vain Sasuke saattoi pystyä siihen, mutta luultavasti ei hänkään.

Muodostin muutaman sinetin käsilläni ja loin itsestäni kaksi kloonia. Annoin toisen suunnata vasemmalle ja toisen oikealle. Kohteeni oli varmasti jo tietoinen tästä. Tajusin varsin hyvin, etten pystyisi tappamaan häntä tällä tavoin. Itse asiassa, en tiennyt, miten olisin pystynyt. Ehkä hänen nukkuessaan, mutten taatusti tällaisessa taistelutilanteessa, jossa jouduin toimimaan hänen ehdoillaan.

Annoin kloonieni hyökätä kohteeni kimppuun ja loin samaan aikaan kaksi uutta. Jätin toisen oksalle ja suuntasin itse vasemmalle. Toinen klooni lähti kiertämään aukiota oikealta puolelta. En tiennyt, oliko hämäyshyökkäys ollut riittävä, mutta olihan minun jotain yritettävä. Kohteeni oli tuhonnut molemmat hyökänneet kloonit varsin nopeasti. Ei tosin niin nopeasti kuin olin olettanut. Joko hän esitti tai minä olin kehittynyt lähemmäs hänen tasoaan. Oli paha sanoa, kummasta oli kyse. Tietenkin toivoin jälkimmäistä.

Minä ja toinen klooneistani hyökkäsimme yhtä aikaa. Klooni edestä ja minä takaa. Kohteeni onnistui väistämään meidät molemmat käsittämättömän nopeasti. En ehtinyt kunnolla havaita hänen liikkeitään. Kunai upposi kloonini vatsaan siitä huolimatta, että se yritti väistää varsin taidokkaasti. Klooni poksahti pois paikalta ja jätti minut yksin. Tosin tiesin toisen kloonin edelleen tarkkailevan tilannetta puusta käsin. Tiesikö kohteeni sen olevan klooni?

Mies kääntyi ympäri ja yritti iskeä minua. Hyppäsin syrjään ja väistin näppärästi. Seuraavassa hetkessä hän oli jo takanani ja onnistui nirhaisemaan paitaani veitsellään, ennen kuin ehdin terän ulottumattomiin. Taistelumme kävi vaaralliseksi tanssiksi, jossa kumpikin yritti saada iskunsa perille ja väistellä toista. Olisin voinut kutsua toisen kloonini puusta avukseni, mutta oikeastaan oli hyvä, että se tarkkaili tilannetta. Voisin oppia tästä taistelusta jotain syvällisempää sen jälkeen, kun olisin haihduttanut kloonin. Se varmasti näki tilanteen tällä hetkellä paljon objektiivisemmin kuin minä.

Olimme liian tasaväkisiä. En voinut olla miettimättä, pidättelikö hän itseään. Hän ei taatusti antanut kaikkeaan tälle taistelulle. Emme voineet olla samalla tasolla, kun hän oli niin kauan ollut minua askeleen edellä. Tiesin hänen olevan kyvykkäämpi, joten en tajunnut, miksi hän jatkoi leikkiä kanssani. Miksi hän tanssi tätä tappavaa tanssia ja uuvutti meidät molemmat, kun olisi voinut lopettaa sen koska tahansa?

Kunait halkoivat ilmaa. Ne kolahtivat vastakkain. Välillä ilmoille sinkosi muutama kipinä ja kirskuva ääni kantautui pimenevässä metsässä. Pian olisi täysin pimeää, ellei kuu aikonut kivuta taivaalle. Jostain syystä sitä ei kuitenkaan näkynyt. Ehkäpä oli pilvistä. En ollut ehtinyt kiinnittää juuri huomiota taivaan tilaan. Oma tilani oli aivan riittävän huolestuttava.

Väistin jälleen. Kunai hipoi lyhyitä hiuksiani. Hengitykseni rahisi hieman. Jouduin harvoin kunnolliseen taisteluun ja yleensä silloinkin olin niskan päällä. Normaalisti kohteeni olivat melko helppoja tapettavia. Nyt sen sijaan minä olin tappolistalla, minä olin kohde, vaikka tilanteen olisi pitänyt olla toisinpäin. Kohteeni oli käskenyt minun tappaa hänet, mutta aloin hiljalleen tajuta, etten enää hyökännyt. Minä puolustauduin. Olin alakynnessä, vaikka toisinaan yritinkin murtautua hänen puolustuksensa läpi.

Yritin nähdä pimeässä mahdollisimman tarkasti. Valitettavasti syöksyni vei minut suoraan kohteeni ohitse. Pysäytin juoksuni ja aioin käännähtää, mutten ehtinyt. Kunai upposi vasempaan olkaani ja sai minut karjumaan kivusta. Helvetti sentään, viimeiseen viiteen vuoteen kukaan ei ollut osunut minuun. En edes ollut muistanut, miten repivältä kipu tuntui. Polte oli huumaava ja sai tajuntani reunat muuttumaan valkoisiksi. Tunsin, kuinka kunai nykäistiin irti pienen narahduksen kera. Se lensi kohti puuta, osui johonkin ja seuraavassa hetkessä mieleni täyttyi uudesta tiedosta. Kohteeni oli tuhonnut kloonini, joka ei ollut edes yrittänyt väistää. Mitä saamaria tämä nyt oli? Aivan kuin en olisi edes tahtonut voittaa.

Alkoi näyttää siltä, että pelkästään ruumiini ei ollut petollinen kohteeni seurassa. Myös mieleni yritti pettää minut koko ajan pahemmin. Tämä ei käynyt laatuun. Jollain tavalla minun oli palautettava itseni ruotuun. Aloin olla jo suorastaan säälittävä.

Painoin käteni olkapään haavaa vasten. Veri tahrasi vaatteeni ja kämmeneni. Se tuntui inhottavan tahmaiselta ja haisi oksettavasti raudalta. Ammatistani huolimatta inhosin verta. Jos se oli jonkun muun, se oli vielä siedettävää, mutta omani kanssa en mieluusti ollut tekemisissä. Viimeinen kerta oli ollut silloin, kun olin viiltänyt kasvoni. Sen jälkeen en ollut vapaaehtoisesti omaa vertani vuodattanut.

Olkapää. Miksi juuri olkapää? No, se oli tietenkin paikka, jota en kovin helposti saanut sidottua itse. Lisäksi vasemman käden liikuttaminen sai veren vuotamaan vuolaammin. Pirullista ja julmaa. Hän oli valinnut kohdan selvästi huolella.

”Oletan, että taistelu oli tässä, Itachi-sama”, totesin ja suuntasin askeleeni kohti varusteitani. Paha olo uhkasi hyökyä ylitseni. Jumalauta, yksi pieni nirhaisu ei voinut tehdä näin kipeää, saada minua näin heikoksi.

Kohteeni ehti kerätä tavarani, ennen kuin olin edes kävellyt niiden luokse. Tuhahdin hiljaa, mutten yrittänytkään ottaa niitä häneltä. Lähdin yksinkertaisesti suuntaamaan leirillemme päin. Minun olisi paras puhdistaa haava mahdollisimman nopeasti. Ei voinut tietää, missä myrkyssä tai saastassa kohteeni veitsiään liuotti.

Mies nappasi kunaini, jota olin pidellyt peukaloni varassa samalla, kun painoin haavaani, ja sujautti sen kantamukseensa päällimmäiseksi. Ärtymykseni kasvoi entisestään. Ensin hullu tappaja, sitten kohtelias herrasmies. En pitänyt yhdistelmästä yhtään.

”Olet parempi kuin luulin, Shi”, mies tunnusti kesken matkan. Minua oksetti, enkä kyennyt vastaamaan hänelle. Tunnustus joka tapauksessa lämmitti mieltäni. Toisaalta minua ärsytti se, että hän oli aliarvioinut minut, vaikka olin itse siihen tietoisesti pyrkinyt. ”Mutta taistelutyylisi ei ole lähelläkään Deidara-saman tyyliä. Mistä sinä olet kotoisin?”
”Ei.. kuulu.. sinulle..” mutisin hampaideni välistä ja puristin haavaani. Kuinka syvälle hän oli oikein iskenyt? Saamarin kusipää. Minä tarvitsin molempia käsiäni.

Kohteeni ei vastannut. Ei edes korjannut puhetyyliäni. Tunsin kuitenkin hänen silmäilevän minua. Yritin olla välittämättä ja keskittyä siihen, että pääsisin pian leiriin puhdistamaan haavaani.
”Sinussa on sitkeyttä ja tahtoa. Melkein vaikutti siltä, että olisit oikeasti halunnut tappaa minut. Ja olet selvästi älykäs. Opit kloonisi avulla luultavasti jotain, mikä muuten olisi voinut jäädä sinulta huomaamatta”, mies jatkoi kuin ei olisi mitään kysynytkään. Olin melkein kuvitellut, että hän pakottaisi minut kertomaan kotipaikkani, joten hämmästyin puheenaiheen vaihdosta.

Mutta hän oli oikeassa. Klooni oli työntänyt pääni niin täyteen tietoa, mielikuvia ja ajatuksia, että minulta menisi hetki siihen, että tajuaisin todella kaiken. Tiesin sen verran, että kohteeni oli ennakoinut melkein jokaisen iskuni. Ja jos hän ei ollut onnistunut ennakoimaan jotain niistä, hän oli silti väistänyt varsin näppärästi. Hän ei ollut tarvinnut verirajoitettaan taistelussa, ei sillä minäkään en ollut käyttänyt omaani. Joka tapauksessa hän oli minua edellä, parempi. Siitä en ollut yllättynyt.

Kisame-san soi meille lyhyen katseen. Hänen tekemänsä sienimuhennos tuoksui herkulliselta, mutta en edes yrittänyt ottaa itselleni lautasellista, sillä kipu tykytti olkapäässäni liian tuoreena. Istahdin laukkuni luokse selkä miehiin päin ja irrotin vihdoin otteeni olkapäästäni. Oikea käteni oli punainen verestä. Hankasin sitä hetken housujani vasten, ennen kuin ryhdyin varovaisesti penkomaan laukustani ensiaputarvikkeita.

”Mitä tapahtui?” Kisame-san tiedusteli. En tiennyt, kummalle meistä kysymys oli tarkoitettu, mutten vaivautunut vastaamaan siihen. Ujutin oikean käteni paitani alle ja ryhdyin varovaisesti siirtämään vaatekappaletta pois päältäni. En jaksanut keskittyä olemaan turhan siveä. Jos miehet eivät kestäisi näkyä, he voisivat siirtyä muualle.
”Shi unohti hetkeksi suojauksensa”, kohteeni vastasi. Se oli vale. En vain ollut ollut riittävän nopea.
”Hmmm, no nössömäiseltä mieheltä on turha odottaa muuta”, Kisame-san pohdiskeli. Vai niin, nyt en siis ollut edes nainen, vaan minut luokiteltiin nössöksi mieheksi. Olipa kohteliasta. Hai oli raivostuttava. En edes halunnut tietää, mitä miehen mielessä todellisuudessa liikkui.
”Hän on silti melko edistynyt lähitaistelija ottaen huomioon, että hän on ollut Deidara-saman opetuksessa”, kohteeni kertoi.
”Sanoisin, ettei kukaan opi lähitaistelua Deidaralta”, hai tuhahti. ”Kersa valehtelee tai häntä on opettanut joku muukin.”
”Ehkä Tobi”, kohteeni jatkoi pohdiskelevaan sävyyn. Hänen täytyi puhua Deidaran partnerista. ”Tai sitten Sasori, hänhän kuoli vasta hiljattain.”
”Sanoisin, että Sasorikaan ei loistanut lähitaistelussa, vaan piilotteli aina nukkiensa takana”, hai puhisi. ”Ja mitä Tobiin tulee… Hän on hauska heppu, mutta taitaa olla kyllä melkoinen pelkuri Akatsukiksi, jos Deidaran puheet pitävät paikkansa.”

Leiripaikalle laskeutui hiljaisuus. Muistin kuulleeni tästä Sasorista. Pidin kirjaa mielessäni entiseen kotimaahani liittyvistä tapahtumista. Nykyisen hokagen oppilas oli tappanut tämän Sasorin, niin pikkulinnut olivat laulaneet minulle. Tappanut Akatsukin. Sen tytön täytyi tosiaan olla taitava. Ehkä hänen taitonsa lähentelivät omiani.

Tobi sen sijaan ei ollut minulle tuttu mistään yhteydestä. Hän ei luultavasti siis liittynyt Tulimaahan millään tavalla. Oli joka tapauksessa hyvä, että sain vihdoin tietää naamiokaverin nimen.

Sain vihdoin paidan päältäni. Se oli repeytynyt rumasti vasemman olkapääni kohdalta. Kohteeni oli minulle selvästi paidan velkaa. Hylkäsin vaatekappaleen maahan ja avasin puhdistusliinapaketin, jota raahasin mukaani joka paikkaan. En vain yleensä tarvinnut niitä mihinkään. Otin yhden liinoista esille ja painoin sen olkaani vasten. En voinut olla irvistämättä, kun haavaa alkoi kirvellä.

”Syökää te, minä tarkistan ympäristön”, Kisame-san kuului ilmoittavan. En pitänyt siitä, että hän lähti. Olin viettänyt tänään jo tarpeeksi aikaa kahdestaan kohteeni kanssa. Keskityin puhdistamaan haavaani turhankin huolellisesti kohteeni syödessä illallistaan.
”Valitsit hyviä sieniä, Shi”, mies huomautti.
”Hyvä, että maistuu”, ärähdin kitkerästi.

Laskin puhdistusliinan maahan ja etsin oikealla kädelläni sidetarpeet pienestä ensiapupakkauksestani. Kuulin, kuinka kohteeni laski hiljaa lautasensa nuotion viereen ja käveli luokseni. Hän polvistui selkäni taakse ja sai minut värähtämään. Käsivarsi ilmestyi näkökenttääni. Pitkät sormet tarttuivat siteeseen ja veivät sen kädestäni kyselemättä.

”Anna minun olla”, älähdin miehelle.
”Olet turhan itsepäinen, Shi. Se voi koitua vielä tappioksesi”, mies naurahti ryhtyessään sitomaan olkapäätäni. Minun oli hyvin vaikea pysytellä paikoillani, kun tunsin hänen hengityksensä paljaalla ihollani ja käsien hellät otteet. Nyt hän selvästi varoi satuttamasta minua enempää. En tosiaan ymmärtänyt, mitä hänen mielessään liikkui.

Sinun tappiosi se tulee olemaan, mutisin mielessäni, mutten sanonut mitään ääneen. Tiesin olevani itsepäinen ja juuri sen ominaisuuden avulla suorittaisin toimeksiantoni vielä loppuun.