Luku 24
(Kohti Kuolleiden saarta)
Stardustin miehistön tilat eivät juurikaan eronneet Pearlin vastaavista. Sielläkin oli likaista ja ahdasta. Jack käveli seinän vierustalla olevalle punkalle ja istahti sille. Istuin hänen viereensä välittämättä muutamista oudoista katseista, joita keräsimme.
”Haluaisitko vihdoinkin kertoa minulle, mistä on kysymys, Ann? Vai pitäisikö minun sanoa Annabelle?” Jack sanoi. Hänen äänessään ei ollut enää neljän viikon takaista katkeruutta ja vihaa, ainoastaan uteliaisuutta.
”Ann. Se todellakin on minun nimeni”, sanoin. ”Herra Smith luulee minua tyttärekseen, koska Annabelle ja minä muistutamme suuresti toisiamme. Annabelle katosi jokin aikaa sitten, ja herra Smith luulee edelleenkin minua häneksi. Tapasin hänet silloin, kun olimme yhdessä Port Royalissa.”
Kerroin Jackille, kuinka oikein olin tutustunut herra Smithiin ja Philipiin. Ainoa asia, jonka jätin mainitsematta, oli äitini kuva. Se vaivasi itseäni edelleenkin, enkä uskonut, että olisin voinut puhua siitä kenenkään kanssa. Lopulta hiljenin. Pelkäsin, ettei Jack uskoisi tarinaani. Koko juttuhan kuitenkin kuulosti aika typerältä ja ennen kaikkea uskomattomalta.
”Eikö sitten ole täysin mahdollista, että olisit Annabelle? Sinähän et muista menneisyyttäsi”, Jack ihmetteli.
Olin hiljaa. Miten voisin sanoa Jackille, etten voinut olla Annabelle, koska olin saapunut tulevaisuudesta? Sehän kuulostaisi aivan naurettavalta.
”Niin… On kai se mahdollista, mutta en todellakaan muista mitään sellaista”, sanoin viimein. Minusta oli parempi antaa hänen olla kuitenkin siinä uskossa, että kuuluin tähän aikaan.
”Entä jos alat muistaa jossain vaiheessa? Haluaisitko silloin palata Port Royaliin?” Jack uteli omituisella äänellä. En ollut koskaan kuullut hänen puhuvan siihen sävyyn.
”En”, vastasin välittömästi. ”Siellä ei ole mitään minulle. Pysyn mieluummin kanssasi merillä.”
Vastaus näytti riittävän Jackille. Painoin kevyen suudelman hänen huulilleen ja hipaisin hänen kasvojaan.
”Hei, kaveri!” joku huusi hieman kauempaa. Käännyimme kumpikin katsomaan häntä. ”Olet näköjään löytänyt itsellesi ’miellyttävää seuraa’. Mikset jakaisi sitä meidän muidenkin kanssa?”
Tuijotin miestä tyrmistyneenä. Luuliko hän minua huoraksi? Aioin nousta seisomaan ja sanoa tyypille suorat sanat, mutta Jack tarttui käsivarteeni ja piti minut paikoillani. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni.
”Pahoittelen, mutta tämä tyttö on vain minua varten. Jos haluat itsellesi naisen, niin hanki sellainen, äläkä ruinaa muilta”, Jack sanoi ja virnisti miehelle. Tämä tuhahti ja kääntyi poispäin. ”Ei kannata alkaa tapella näiden miesten kanssa, ainakaan vielä”, Jack kuiskasi sitten korvaani.
”Vai olen minä vain sinua varten?” naurahdin ja katsoin Jackia kulmieni alta. Mies tarttui leukaani ja katsoi suoraan silmiini.
”Piru vieköön, olet todellakin. Muista se, rakas”, hän sanoi ja suuteli minua rajusti.
Aukaisin silmäni ja tunsin lievää pahoinvointia. Kiitin onneani, ettei minua tällä kertaa oksettanut. Olin kuitenkin hieman hämilläni. Jotenkin olin ajatellut pahoinvoinnin liittyneen masennukseeni, mutta se jatkuikin edelleen. Olinkohan oikeasti sairas, niin kuin rouva Roach oli epäillyt?
”Rakas, näytät aika kalpealta”, Jack sanoi viereltäni. Hän oli painautunut aivan minuun kiinni kapealla punkalla.
”Minulla on hieman huono olo”, sanoin.
”Et kai ole sairas?” Jack kysäisi heti.
”En… tai en ainakaan usko niin. Kyllä tämä kohta menee ohi”, vastasin.
”Kuulostaa siltä, että tämä on tuttua sinulle”, kapteenini totesi.
”No, minulla on ollut hieman huono olo joka aamu tällä viikolla”, sanoin rehellisesti. Olin päättänyt, etten valehtelisi Jackille enää yhtään enempää kuin minun olisi pakko.
Jack nyökkäsi minulle. Makasin vielä hetken paikoillani. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tunsin pahoinvointikohtauksen menevän ohi, mutta onneksi ne eivät koskaan kestäneet kovin pitkään.
”Voin jo paremmin”, sanoin hymyillen ja nousin istumaan. ”Ehkä meidän pitäisi mennä kannelle.”
”Olet oikeassa. Emme ikinä pääse Kuolleiden saarelle, jos Mary on ruorissa”, Jack naurahti.
Nousimme kumpikin sängystä ja kävelimme kannelle. Kapteeni Garter luovutti suosiolla ruorin Jackille, joka kaivoi kompassin taskustaan. Hän avasi sen kannen ja katsoi sitä tarkasti.
”Eihän tuo edes osoita pohjoiseen”, tuhahdimme kapteeni Garterin kanssa yhteen ääneen.
”Ei sen tarvitsekaan. Emmehän me etsi pohjoista”, Jack vastasi ja hymyili niin, että auringonvalo heijastui hänen kultahampaistaan.
Kapteeni Garter kohautti olkiaan ja tuhahti jotain sen suuntaista, että oli pääasia, että paikka löytyi. Sitten hän kääntyi minuun päin.
”Tule mukaani, minulla on sinulle tehtävää”, hän sanoi. Nyökkäsin naiselle ja seurasin häntä kannen alle. Hän johdatti minut aivan laivan alimpiin osiin ja iski käteeni luutun ja sangon, jossa oli vettä.
”Saat luvan puhdistaa lattiat täältä, myös selleistä”, hän sanoi ja jätti minut yksin alhaalle.
Vihaisena kastoin luutun sangossa ja aloin hangata lattiaa. Se oli jo valmiiksi märkä pilssivedestä sekä erittäin likainen ja liukas. Koko työ etoi minua. Ilmeisesti kapteeni Garterilla oli jotain minua vastaan.
Jynssäsin varmaan tuntikausia lattiaa, johon lika oli ilmeisesti pinttynyt kiinni. Päätin pitää pienen tauon ja jäin nojailemaan luutunvarteen. Tunsin itseni kiukkuiseksi, vaikka minun olisi pitänyt olla tyytyväinen, että asiani olivat edes näin hyvin.
Yhtäkkiä kuulin askelia takaani. Käännyin ympäri ja näin kahden miehen laskeutuvan portaita.
”Katsos vaan, kukas se täällä on”, toinen miehistä naureskeli.
”Näyttää kovasti siltä tytöltä, joka vietti viime yön Sparrow’n kanssa”, toinen vastasi ja katseli minua arvioiden. ”Täytyy sanoa, että miehellä on hyvä maku. Tuota voisi itsekin kokeilla.”
Miehet lähestyivät minua uhkaavasti. Tuijotin heitä enemmän kuin hieman peloissani. Mieleeni vyöryivät muistot Johnista ja tapahtumista aarreluolassa. En halunnut kokea niitä uudestaan. Kun miehet olivat vain muutaman askeleen päässä minusta, otin piilukkopistoolini esiin. Vedin varmistimen pois paikoiltaan ja osoitin aseella miehiä.
”Voitte olla varmoja, että ammun, jos tulette yhtään lähemmäs”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta.
Ilmeisesti näyttelemiseni tehosi. Miehet pysähtyivät niille sijoilleen ja jäivät katsomaan minua.
”Et taidakaan olla ’miellyttävää seuraa’?” toinen heistä kysäisi.
”No, helvetti sentään! En todellakaan ole!” vastasin kiukkuisesti. ”Kuulun kapteeni Sparrow’n miehistöön.”
”Siinä tapauksessa pahoittelen häiriötä”, toinen merirosvoista sanoi. Miehet poistuivat paikalta jupisten keskenään jotain hulluista akoista. Jäin katsomaan heidän jälkeensä.
Seuraavaksi iloinen hymy levisi kasvoilleni. Olin juuri selviytynyt hankalasta tilanteesta aivan itse. Tungin pistoolini takaisin koteloonsa ja tartuin jälleen luuttuun. Hyräilin itsekseni kappaletta Yo Ho, A Pirates Life for Me ja tunsin suurta tyytyväisyyttä.
Hyvin paljon myöhemmin palasin takaisin kannelle. Näin ympärillämme synkkiä kallioita ja vedessä puoliksi uponneita laivoja. Tunsin kylmien väreiden kulkevan kehoani pitkin. Paikkaa ei turhaan kutsuttu Kuolleiden saareksi. Tänne oli varmasti kuollut useita merimiehiä.
Näin Jackin olevan ruorissa. Hän ohjasi laivaa varmoin ottein kallioiden välistä. Kapteeni Garter seisoi hänen vieressään ja seurasi tarkasti miehen jokaista liikettä. Hänen ilmeensä oli tuima, enkä ihmetellyt sitä lainkaan. Yksikin käännös väärään suuntaan olisi saattanut olla Stardustin loppu.
Menin reelingille monien muiden tavoin ja jäin seuraamaan tapahtumia. Stardust lipui hitaasti kallioiden välistä ja saapui sitten synkän saaren rannikolle. Saarella oleva vuori näytti kohoavan suoraan merestä ja näin sen kyljessä luolan suuaukon. Pearlia ei kuitenkaan näkynyt, mikä oli erittäin huolestuttava seikka.
Seurasin sivusta, kun Stardust ankkuroitiin saaren lähistölle. Kapteeni Garter katseli ruorin luona seisten miehistöään.
”Easton ja Thurlow tulevat mukaani, te muut jäätte ainakin toistaiseksi laivaan”, Garter ilmoitti. ”Otan myös Sparrow’n aarteineen mukaani.” Kapteeni lausui sanan aarre erittäin halveksuvaan sävyyn ja katsoi minua suoraan silmiin. En ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli minua vastaan.
Menimme kaikki viisi veneeseen, joka laskettiin välittömästi vesille. Thurlow’ksi kutsuttu mies alkoi soutaa kohti edessämme näkyvää luolaa. Siellä oli erittäin pimeää, joten Easton sytytti pienen lyhdyn veneen keulaan.
Katselin uteliaana ympärilleni. Vene liukui hitaasti luolassa. Näin luurangon makaavan kapean luolan reunalla ja vetäisin syvään henkeä. Paikka oli kerta kaikkiaan karmiva.
Viimein vene karahti kovalle kalliolle ja nousimme kaikki siitä. Tuijotin kullan määrää silmät selälläni. Mihin ihmeeseen Jack oli tarvinnut kapteeni Hookin aarretta, jos hän oli näin rikas? Joka puolella oli kolikoita, koruja, ruukkuja, kruunuja ja ties mitä. Näin siellä myös arkun, joka oli täynnä naistenvaatteita. En voinut olla ihmettelemättä, mitä se teki siellä.
Pian katseeni kuitenkin kääntyi arkkuun, joka oli suuren kolikkokasan päällä. Se oli kokonaan kultaa ja kauniisti koristeltu. Jotenkin se veti minua puoleensa, ja lähdin kulkemaan sitä kohti vaitonaisena. Juuri kun aioin koskettaa sen kantta, tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Kun nostin katseeni, näin, että se oli Jack.
”Sinuna en koskisi siihen arkkuun, rakas”, hän sanoi. ”Siinä ovat Cortezin verirahat. Muistatko, kun kerroin sinulle niistä?”
”Ai, ne kirotut kolikot?” kysyin hitusen huvittuneena.
”Juuri ne”, Jack vastasi eikä ollut lainkaan huvittunut.
”Mitä se haittaa, jos kurkistan vähäsen?” ihmettelin. ”En minä usko kummitusjuttuihin.” Jackin ilme oli kuitenkin järkkymätön. Näin hänen kasvoistaan, että hän suuttuisi erittäin pahasti, jos en pitäisi näppejäni erossa tuosta arkusta. ”Olkoon sitten. Lupaan, etten koske niihin.”
Käännyin katsomaan alas kolikkokasan päältä. Kapteeni Garter tutkaili aarteita kahden miehensä kanssa. Pian hän määräsi miehiä tyhjentämään arkun, jossa oli naistenvaatteita ja täyttämään sen sitten kullalla. Seurasin sivusta toimenpidettä ja mietin, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua.
Kun arkku oli täytetty, miehet kantoivat sen veneeseen. Kapteeni Garter nousi siihen ja he alkoivat soutaa poispäin. Katsoin heidän peräänsä järkyttyneenä.
”Kapteeni Garter!” Jack huusi naiselle. Tämä kääntyi veneessä ympäri ja katsoi meihin päin. ”Aiotko todellakin jättää meidät tänne? Eihän Pearl edes ole täällä.”
”Se on puhtaasti teidän ongelmanne. Sovimme ainoastaan, että tuomme teidät Kuolleiden saarelle. Muusta ei ollut mitään puhetta”, kapteeni Garter vastasi ja antoi miehilleen käskyn soutaa pois luolasta.
Istahdin kolikkokasan päälle ja nojasin käteeni. Tämä ei voinut olla totta. Olin jälleen Jackin kanssa vankina autiolla saarella ilman ruokaa, ja tällä kertaa myös ilman vettä. Déja vu –tunne valtasi mieleni. Enää puuttui vain, että herra Smith ilmestyisi jostain.
”Tämä on kyllä jo uskomatonta”, puuskahdin Jackin istahtaessa vierelleni.
”No, ei tämä nyt niin kamalaa ole”, Jack virnisti. Ennen kuin ehdin vastata hänelle, hän jo painoi huulensa omiani vasten.
Niin, Jack oli aivan oikeassa. Ei tilanne nyt niin kamala ollut, sain ainakin olla hänen kanssaan. Kiersin käteni miehen kaulaan ja painauduin häneen kiinni. Kolikot allamme lähtivät liikkeelle, ja me kierimme niiden mukana alemmas. Kun viimein saavuimme luolan pohjalle, Jack makasi päälläni ja katseli minua ruskeilla silmillään.
Olimme hetken kumpikin liikkumatta. Sitten kohottauduin hieman ja kiskoin Jackin paidanhelman hänen housuistaan. Suorastaan riistin paidan hänen päältään ja sivelin sitten sormillani hänen vahvaa rintaansa. Hän oli juuri sopivan lihaksikas.
Hyvin pian myös minun paitani sai kyytiä. Olimme kumpikin niin täysin kiihkon vallassa, että hädin tuskin tajusimme mitään muuta. Suutelin kiihkeästi Jackin kaulaa samalla, kun potkin saappaat jaloistani.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!