Karibian kuumat tuulet: Luku 27

Luku 27

(Rannalla)


Istuin rannalla ja tuijotin eteeni. Minun teki mieli kirkua, olin totaalisen raivoissani. Kirosin Jackin mielessäni alimpaan helvettiin ja haukuin samalla kaikki muutkin tuntemani miehet täysiksi sioiksi. Vihasin miehiä ja vihasin tätä maailmaa ja tätä elämää ja kaikkea muutakin. Kaikki oli päin jotakin, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin.
    
Lopulta kuitenkin painoin kasvoni käsiini ja aloin itkeä hervottomasti. Olin täysi idiootti. Jack ei ollut koskaan tehnyt minulle mitään väärää, ja silti minä syytin häntä aivan aiheettomasti. Olin vain niin stressaantunut ja peloissani, etten hallinnut omaa käytöstäni. Minkälainen äiti minusta oikein tulisi, kun olin itsekin ihan lapsi vielä?
    
Minua pelotti, hävetti ja nolotti. Ja samalla olin raivoissani itselleni. Kaikki oli minun syytäni. Olin onnistunut hankkiutumaan raskaaksi miehelle, joka tuskin kaipasi perhe-elämää. Jack oli seikkailija, ei kotona iltojaan viettävä perheenisä. Minun olisi oikeastaan parempi kadota hänen elämästään, mutta minulla ei ollut paikkaa, mihin mennä. Voisin tietysti aina palata Port Royaliin, mutta tuskin edes Philip huolisi minua enää, kun kuulisi, että odotin toisen miehen lasta. Ja minä en missään nimessä haluaisi viettää loppuelämääni Philipin kaltaisen ääliön kanssa.
    
Nojasin selkääni palmuun ja itkin ties miten pitkään. Lopulta itkuni tyrehtyi yksittäisiksi nyyhkäyksiksi. Yöllisen meren viima sai ihoni kananlihalle, ja tärisin kylmästä. Kiedoin käteni ympärilleni ja yritin jotenkin pitää itseni lämpimänä. Kaikkein mieluiten olisin palannut kylään ja hiipinyt Jackin viereen, mutta ylpeyteni ei sallinut minun tehdä niin. Vaikka raivoni olikin jo poissa, en voinut palata.
    
Olin aivan kohmeessa ja puoliksi unessa. Tuijotin eteeni näkemättä mitään ja tunsin itseni todella masentuneeksi. Kyyneleet alkoivat taas valua pitkin poskiani samalla, kun kylmyys hiipi jokaiseen jäseneeni. Miten ihmeessä Karibialla saattoi olla näin kylmä?

~o~

Leijuin jossain. Olin kevyt kuin höyhen. Katsoin ylöspäin ja näin äärettömän taivaan. Lensinkö minä? Hieman peloissani käännyin katsomaan alaspäin. Alhaalla oli valkoseinäinen huone, joka oli täynnä toimintaa. Valkotakkiset miehet tutkivat sängyllä makaavaa henkilöä. Yhtäkkiä he painoivat jotain ihmisen rintaa vasten, ja tämän ruumis nytkähti inhottavasti. He toistivat tämän muutaman kerran, ja leijuin uteliaana vähän alemmas. Samassa miehet lopettivat sen, mitä ikinä olivatkaan tekemässä. He vetäytyivät ruumiin luota kauemmas. Sängyllä lojuva nuori nainen näytti jotenkin tutulta, mutta en saanut mieleeni, kuka hän voisi olla.
    
Yksi valkotakkisista miehistä katsoi kelloaan ja sanoi jotain toisille, jotka poistuivat huoneesta. Sitten hän kääntyi ympäri. Huomasin nyt, että huoneessa oli myös pariskunta. Hekin näyttivät epämääräisen tutuilta, mutta en kyennyt muistamaan, missä olin heidät nähnyt.
”Olen pahoillani. Menetimme molemmat sekä teidän tyttärenne että hänen syntymättömän lapsensa”, valkotakkinen sanoi. Huoneessa oleva nainen painautui miehensä rintaa vasten ja päästi tukahtuneen nyyhkäisyn. Valkotakkinen mies poistui hiljaa paikalta peitettyään ensin sängyssä makaavan nuoren naisen kasvot.
    
Jäin vielä hetkeksi leijumaan itkevän pariskunnan yläpuolelle, mutta sitten tunsin oudon voiman vetävän minua ylöspäin. Lensin kohti ääretöntä tähtitaivasta…

~o~

Jossain tajuntani rajamailta tajusin, että joku nosti minut maasta. Tunsin rommin hajun, mutta en jaksanut avata silmiäni. Keinuvin askelin tämä joku kantoi minut pois rannalta ja sitten sisälle rakennukseen laskien minut lopulta sängylle.
”Typerä tyttönen”, kuulin Jackin kuiskaavan hellästi korvaani, kun hän kävi vierelleni makaamaan ja kiskoi peiton päällemme.
    
Avasin hitaasti silmäni pimeässä huoneessa. Erotin katon juuri ja juuri. Käännyin kyljelleni ja kohtasin Jackin uteliaat silmät. Hän ei näyttänyt siltä kuin olisi ollut vihainen minulle.
”Anteeksi”, kuiskasin käheästi ja painauduin häntä vasten. Olin yhä aivan kohmeessa, mutta hänen vartalonsa lämmitti ihanasti omaani.
    
Jack kietoi kätensä ympärilleni. Hänen sylissään oli niin turvallista. Siinä olin kotona.
”Kertoisitko, mikä on hätänä?” Jack kysyi ja aistin hänen äänessään varovaisuutta.
”Ei oikeastaan mikään…” mutisin nolona. ”Olen vain vähän väsynyt ja… en minä tiedä…”
”Kuvitteletko sinä oikeasti, että – ”
”En”, sanoin ja suljin Jackin suun suutelemalla häntä intohimoisesti. En missään nimessä halunnut jatkaa tätä keskustelua nyt. Jack puristi minut tiukemmin itseään vasten ja vastasi suudelmaani yhtä intohimoisesti.
    
Käperryin Jackin kainaloon ja hyväilin hänen paljasta rintaansa.
”Jack…” kuiskasin ihan hiljaa.
”Mitä, rakas?”
”Mitä mieltä sinä olet lapsista?” kysyin varovaisesti. Sydämeni hakkasi varmasti nopeammin kuin koskaan.
    
Jack kohottautui hieman ja katsoi minua kummallisesti. Sitten hän hymyili.
”Mitä mieltä olen lapsista? Rakastan lapsia!” hän vastasi naureskellen. En oikein tiennyt, miten minun olisi pitänyt suhtautua hänen vastaukseensa.
”Mutta… haluaisitko joskus omia?” jatkoin kyselemistä, ja pelko puristi vatsani kasaan.
    
Kapteeni näytti miettivän kysymystäni. ”Totta kai”, hän vastasi sitten aivan kuin asia olisi itsestäänselvyys. ”Eiköhän yritetä saman tien hankkia sellainen?” hän naurahti ja hyökkäsi kimppuuni kutittaen minua kyljistä.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!