Prologi
Lordi Rasler Heios Nabradian kuolema oli vain yksi monista Dalmascan kuningaskunnassa sattuneista tragedioista. Toivon ilmapiiri, joka oli ympäröinyt hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ashen häitä, oli nyt menetetty: Dalmasca oli lähetty tuuliajolle historian levottomien aaltojen armoille.
Tähän aikaan kaksi suurta valtakuntaa taistelivat vallasta Ivalicessa: Archadia idässä ja Rozarria lännessä. Tunkeutuminen Nabradian kuningaskuntaan oli Archadian ensimmäinen askel lännen valloittamisessa.
Lordi Raslerin rakkaan kotimaan kärsiessä sodan helvetillisissä liekeissä näytti selvältä, että Archadia koituisi vielä myös Dalmascan kohtaloksi. Nalbinan linnoituksen kaatuminen aiheutti sen, että Dalmasca menetti suurimman osan joukoistaan.
Dalmascan aina uskollinen ja urhea ritarikilta järjesti vastaiskun, mutta sotaisaa Archadian armeijaa vastaan heillä oli vain vähän mahdollisuuksia. Todellakin, heidän häviönsä oli täydellinen.
Pian sen jälkeen Archadia tarjosi rauhan ehtoja. Tai, paremmin ilmaistuna, Dalmascan antautumisen ehtoja.
Lordi Raminasilla, Dalmascan kuninkaalla ja minun hyvällä ystävälläni, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä nämä ehdot. Vastentahtoisesti hän luovutti Nalbinan linnoituksen – nyt Archadian valtaaman – vahvistaakseen keisarin rauhansopimuksen.
Hallitsija oli tuskin lähtenyt kuninkaallisesta kaupungistaan, Rabanastresta, kun Remnantsin kilta palasi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä kamala paljastus odotti heitä.
Sopimus allekirjoitettaisiin teräksellä ja kuninkaallisella verellä.
Markiisi Halim Ondore IV:n muistelmat
Luku 12: Kaatuneista kuningaskunnista
Tähän aikaan kaksi suurta valtakuntaa taistelivat vallasta Ivalicessa: Archadia idässä ja Rozarria lännessä. Tunkeutuminen Nabradian kuningaskuntaan oli Archadian ensimmäinen askel lännen valloittamisessa.
Lordi Raslerin rakkaan kotimaan kärsiessä sodan helvetillisissä liekeissä näytti selvältä, että Archadia koituisi vielä myös Dalmascan kohtaloksi. Nalbinan linnoituksen kaatuminen aiheutti sen, että Dalmasca menetti suurimman osan joukoistaan.
Dalmascan aina uskollinen ja urhea ritarikilta järjesti vastaiskun, mutta sotaisaa Archadian armeijaa vastaan heillä oli vain vähän mahdollisuuksia. Todellakin, heidän häviönsä oli täydellinen.
Pian sen jälkeen Archadia tarjosi rauhan ehtoja. Tai, paremmin ilmaistuna, Dalmascan antautumisen ehtoja.
Lordi Raminasilla, Dalmascan kuninkaalla ja minun hyvällä ystävälläni, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä nämä ehdot. Vastentahtoisesti hän luovutti Nalbinan linnoituksen – nyt Archadian valtaaman – vahvistaakseen keisarin rauhansopimuksen.
Hallitsija oli tuskin lähtenyt kuninkaallisesta kaupungistaan, Rabanastresta, kun Remnantsin kilta palasi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä kamala paljastus odotti heitä.
Sopimus allekirjoitettaisiin teräksellä ja kuninkaallisella verellä.
Markiisi Halim Ondore IV:n muistelmat
Luku 12: Kaatuneista kuningaskunnista
Vuosi 704
”Sinä siinä, kuuletko minua…?”
Hyvin hitaasti nuorukainen avasi silmänsä. Hän ei tuntenut oloaan kovin hyväksi, mutta kerättyään kaiken tahdonvoimansa hän alkoi kömpiä jaloilleen.
”Juuri niin kuin pelkäsin. He hidastavat meitä”, tympääntynyt miesääni totesi.
”Älä sano noin, Vossler. Eivät kaikki meistä ole täällä siksi, että rakastaisivat taistelua”, kapteeni Basch totesi tyynesti ja auttoi hämmentyneen ja juuri tajuttomuudesta havahtuneen nuorenmiehen jaloilleen. Nuorukaisella oli hopeanharmaat hiukset, jotka olivat pystyssä takaapäin. Hänen silmänsä säihkyivät intoa, vaikka olivatkin yhä hitusen sumeat. ”Hän taistelee puolustaakseen kotimaataan”, Basch lisäsi sitten ja hymyili nuorukaiselle suomatta Vossleriksi kutsumalleen miehelle edes pientä vilkaisua.
Vossler kohautti olkapäitään ja lähti eteenpäin. Jos häneltä kysyttiin, ei aikaa ollut tuhlattavaksi asti. Aloittelijoiden ottaminen mukaan haasteelliseen operaatioon oli sulaa typeryyttä, mutta toisaalta aikaa ja sotilaita oli vähän.
”Nimesi?” Basch kysyi hopeahiuksiselta nuorukaiselta.
”Reks, sir. Nimeni on Reks”, nuorimies vastasi.
”Hienoa, Reks. Sait joitakin haavoja, mutta olet yhä yhtenä kappaleena. Pysytkö omilla jaloillasi?”
Reks nyökkäsi, jolloin Basch irrotti otteensa hänestä. Nuorukainen huojui hetken ajan, mutta saavutti sitten tasapainon ja seisoi pian tukevasti jaloillaan.
”Luuletko pystyväsi taistelemaan?” Basch tiedusteli häneltä.
”Olen kunnossa, sir”, Reks vastasi.
”Kuinka vanha oikein olet?”
”Seitsemäntoista, sir.”
”Oletpa nuori. Perhettä?” Basch halusi tietää.
”Minulla on enää vain veljeni. Hän on minua kaksi vuotta nuorempi, asuu Rabanastressa”, Reks vastasi tuijottaen kaukaisuuteen. Basch oli ollut aiemmin oikeassa. Hän todellakin taisteli kotimaansa puolesta, veljensä puolesta. Hän halusi, että hänen veljensä saisi elää hyvän elämän rauhallisessa Dalmascassa.
”Olet tuskin tarpeeksi vanha ollaksesi mies. Sinua ei pitäisi pakottaa pitelemään miekkaa”, Basch totesi surullisesti.
”Ei, sir. Minä haluan taistella, kotimaani ja vanhempieni puolesta”, Reks kuitenkin vastaisi. Kukaan ei veisi häneltä mahdollisuutta kostaa vanhempiensa puolesta ja vapauttaa Dalmascaa.
”Aika, Basch!” Vossler palasi huutamaan. ”Säästä keskustelut myöhemmälle. Meidän täytyy tavoittaa kuningas, ennen kuin he toimivat. Muuten kaikki tekomme ovat olleet turhia.”
”Tiedän kyllä tilanteen”, Basch vastasi äkäisesti.
”Me löysimme heidät! Tuolla!” kantautui samassa huuto kauempaa. Oli päivän selvää, ettei ääni kuulunut kenellekään Vosslerin ja Baschin joukkiosta. Se oli vihollinen.
”Vossler, mene edeltä. Minä hoidan tämän!” Basch huudahti ja veti miekkansa esiin.
”Herran haltuun”, Vossler vastasi ja katosi Reksin ja Baschin näköpiiristä.
”Ole valmiina, Reks. Pidä ajatuksesi kurissa, niin selviät kyllä”, Basch rohkaisi vierellään seisovaa nuortamiestä. Hän viittoi Reksiä avaamaan portin, joka erotti heidät vihollisista, ja hyökkäsi sitten näitä kohti. Reks seurasi pian hänen perässään.
Miekat kalahtelivat toisiaan vasten, eikä Reksin ollut aluksi helppo pysytellä mukana taistelun sykkeessä. Hänen saamansa haavat tihkuivat yhä verta ja niitä kivisti ilkeästi, mutta lopulta, viime tingassa, hänen onnistui koota ajatuksensa ja pakottaa kipu pois mielestään. Hän keskittyi ainoastaan iskemään vihollista kahdenkäden miekallaan, kunnes vain hän ja Basch olivat enää jalkeilla pienellä aukiolla.
Miehet suuntasivat askeleensa päinvastaiseen suuntaan seuraten Vosslerin jalanjälkiä.
”Vossler. Missä sinä olet?” Basch huuteli toivoen saavansa vastauksen, ettei heidän tarvitsisi harhailla edessä olevan linnan käytävillä päättömästi.
”Entä jos kapteeni Azelas on kaatunut?” Reks ehdotti.
”Älä puhu tuollaista pötyä! Vossler on nauranut vasten kuoleman kasvoja niin monesti, ettei mikään pysäytä häntä nytkään. Hänenlaisensa miehet eivät kuole tällaisissa paikoissa”, Basch sanoi äärimmäistä kunnioitusta äänessään. Sitten hän viittoi Reksiä seuraamaan. ”Meidän täytyy päästä kuninkaan luokse. Viemme hänet turvaan.”
”Onko hänen majesteettinsa vahingoittumaton?” Reks kysyi.
”Hän suostui ehdottomaan antautumiseen. He eivät uskalla koskea häneen, ennen kuin hänen sinettinsä vaha on kuivunut”, Basch vastasi miesten edetessä linnoitukseen sisälle. Vossler oli selvästi kulkenut heidän edellään ja pistänyt maihin ne onnettomat Archadian sotilaat, jotka olivat sattuneet hänen tielleen.
”Mutta jos saavumme vasta, kun hän on jo allekirjoittanut sopimuksen…” Reks aloitti.
Samassa Basch kuitenkin nosti toisen kätensä pystyyn. ”Odota.” Edestä päin kuului askelten ääniä. ”Nopeasti, Reks!”
Basch viittoi nyt portaikon suuntaan. Miehet ryntäsivät sinne samaan aikaan, kun lähestyvät keisarikunnan sotilaat huomasivat heidät.
”Tunkeutujia! Älkää antako heidän paeta!” yksi sotilaista huusi ja lähti heidän peräänsä. Hänen jäljessään seurasi välittömästi kaksi muuta.
Ei kestänyt kauaakaan, kun sotilaat jo saavuttivat miehiä uhkaavasti. ”Sir! Meillä on vain vähän aikaa! Teidän täytyy tavoittaa kuningas!” Reks huudahti ja pysähtyi niille sijoilleen pidellen miekkaa tukevasti käsissään. ”Minä hoidan heidät!”
”Taistele hyvin”, Basch toivotti tuijotettuaan poikaa järkyttyneenä hetken aikaa. Nyt ei voinut jäädä miettimään, oliko ratkaisu oikea, sillä saattoi olla kyse vain sekunneista.. sekunneista, jotka määräisivät Dalmascan kohtalon.
Reks tunsi sydämensä hakkaavan liian lujaa rintaansa vasten, kun hän valmistautui kohtaamaan keisarikunnan sotilaat. Heitä oli kolme, eikä nuorukaisella todennäköisesti ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta selvitä. Kuoleminen nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä hänen täytyi turvata Baschin ja Vosslerin tie kuninkaan luo. Tavalla tai toisella hän voittaisi sotilaat ja auttaisi pelastamaan kotimaansa ja veljensä.
Sotilaat saavuttivat nuorenmiehen ja aloittivat hyökkäyksensä yhtä aikaa. Reks antautui täysin taistelun pyörteisiin, iski miekallaan ja otti vastaan panssaroiduilla käsivarsillaan toivoen kestävänsä tarpeeksi kauan. Hänen onnistui livauttaa miekkansa vihollisen rintapanssarin kainalon alta, jolloin terä upposi syvälle lihaan. Kesti hetken aikaa, ennen kuin hän sai kiskottua miekkansa irti, mutta hän oli jo askeleen lähempänä tavoitettaan. Kaksi kolmesta oli enää jäljellä.
Taistelu tuntui kiihtyvän entisestään, mutta Reks kadotti ajantajunsa täysin. Hän tunsi muuttuvansa tappokoneeksi, joka silpoi kaiken vastaantulevan välittämättä siitä, mitä myöhemmin tapahtuisi. Yhtäkkiä hän kuitenkin tajusi, että portaikossa makasi kaksi ruumista ja yksi erittäin pahasti loukkaantunut sotilas, eikä hän itse ollut kukaan heistä. Yhä miekkaansa puristaen hän lähti etenemään portaita ylös päätyen lopulta käytävään, joka vei suuren saliin.
Sali oli täynnä ruumiita, jotka makasivat kuka missäkin. Heidän joukossaan oli myös Dalmascan kuningas, murhattuna, yhä tikari rinnassaan. Haavasta pulppusi verta hänen vaatteilleen, mutta vuoto alkoi hiljalleen hyytyä.
”Teidän majesteettinne…” Reks kuiskasi järkyttyneenä. Samassa hän kuuli askelia takanaan. Hän ehti nähdä Baschin kasvot juuri, ennen kuin tunsi tikarin iskeytyvän myös omaan rintaansa. Lämmintä verta purskahti haavasta. Se värjäsi Reksin vaatteet ja osan hänen kasvoistaankin.
”Kapteeni.. miksi? Kuninkaamme – mitä oikein olet tehnyt?” Reks kuiskasi käheästi pudotessaan lattialle.
”Kuningas oli koko ajan aikeissa myydä Dalmascan keisarikunnalle”, Basch vastasi ja käveli pois Reksin luota. Hän soi vielä lyhyen vilkaisun kuolevalle nuorukaiselle, joka puristi rinnassaan töröttävää tikaria rystyset valkoisina.
”Kapteeni, minä…”
Samassa Reks näki hämärästi, kuinka saliin asteli kaksi ritaria. ”Vallatkaa alue!” toinen ilmoitti.
”Kyllä, herrani”, kuului toisen vastaus. Ritareiden perässä seurasi mies, jota Reks ei osannut yhdistää mihinkään, eikä kenenkään johtuen mahdollisesti siitä, että hänen näkökenttänsä muuttui koko ajan hämärämmäksi.
”No, se sitten niistä rauhanomaisista neuvotteluista”, salaperäinen mies totesi.
”Me emme koskaan antaudu sinulle! Me emme ole mitään karjaa, jonka petturi-kuningas voi myydä!” Basch raivosi miehelle.
”Mutta sotahan on ohitse, rakas kapteeni. Te olette hävinneet. Dalmasca on nyt keisarikunnan omaisuutta. Ja ajatella, aioimme antaa teidän pitää jonkin verran vallastanne, kaikella kunnioituksella, mutta nyt te olette tuhonneet aikeemme. Eikö niin, kapteeni?”
”Me emme koskaan kumarra teitä!” Basch huusi. ”Dalmascan kansa tulee vihaamaan teitä!” Kapteeni asteli lähemmäs salaperäistä miestä.
”Viekää kapteeni pois”, mies tuhahti ritareilleen.
Samalla kun Reks veti viimeisen hengenvetonsa, hän näki, kuinka Basch raahattiin pois. Nuorukainen sulki silmänsä, jotka olivat alkaneet tuntua jo liian raskailta, eikä hän sen jälkeen enää tuntenut tai ajatellut mitään.
”Vaan…” hän kuitenkin kuiskasi vielä, ennen kuin hänen sielunsa jätti maallisen maailman.
Hyvin hitaasti nuorukainen avasi silmänsä. Hän ei tuntenut oloaan kovin hyväksi, mutta kerättyään kaiken tahdonvoimansa hän alkoi kömpiä jaloilleen.
”Juuri niin kuin pelkäsin. He hidastavat meitä”, tympääntynyt miesääni totesi.
”Älä sano noin, Vossler. Eivät kaikki meistä ole täällä siksi, että rakastaisivat taistelua”, kapteeni Basch totesi tyynesti ja auttoi hämmentyneen ja juuri tajuttomuudesta havahtuneen nuorenmiehen jaloilleen. Nuorukaisella oli hopeanharmaat hiukset, jotka olivat pystyssä takaapäin. Hänen silmänsä säihkyivät intoa, vaikka olivatkin yhä hitusen sumeat. ”Hän taistelee puolustaakseen kotimaataan”, Basch lisäsi sitten ja hymyili nuorukaiselle suomatta Vossleriksi kutsumalleen miehelle edes pientä vilkaisua.
Vossler kohautti olkapäitään ja lähti eteenpäin. Jos häneltä kysyttiin, ei aikaa ollut tuhlattavaksi asti. Aloittelijoiden ottaminen mukaan haasteelliseen operaatioon oli sulaa typeryyttä, mutta toisaalta aikaa ja sotilaita oli vähän.
”Nimesi?” Basch kysyi hopeahiuksiselta nuorukaiselta.
”Reks, sir. Nimeni on Reks”, nuorimies vastasi.
”Hienoa, Reks. Sait joitakin haavoja, mutta olet yhä yhtenä kappaleena. Pysytkö omilla jaloillasi?”
Reks nyökkäsi, jolloin Basch irrotti otteensa hänestä. Nuorukainen huojui hetken ajan, mutta saavutti sitten tasapainon ja seisoi pian tukevasti jaloillaan.
”Luuletko pystyväsi taistelemaan?” Basch tiedusteli häneltä.
”Olen kunnossa, sir”, Reks vastasi.
”Kuinka vanha oikein olet?”
”Seitsemäntoista, sir.”
”Oletpa nuori. Perhettä?” Basch halusi tietää.
”Minulla on enää vain veljeni. Hän on minua kaksi vuotta nuorempi, asuu Rabanastressa”, Reks vastasi tuijottaen kaukaisuuteen. Basch oli ollut aiemmin oikeassa. Hän todellakin taisteli kotimaansa puolesta, veljensä puolesta. Hän halusi, että hänen veljensä saisi elää hyvän elämän rauhallisessa Dalmascassa.
”Olet tuskin tarpeeksi vanha ollaksesi mies. Sinua ei pitäisi pakottaa pitelemään miekkaa”, Basch totesi surullisesti.
”Ei, sir. Minä haluan taistella, kotimaani ja vanhempieni puolesta”, Reks kuitenkin vastaisi. Kukaan ei veisi häneltä mahdollisuutta kostaa vanhempiensa puolesta ja vapauttaa Dalmascaa.
”Aika, Basch!” Vossler palasi huutamaan. ”Säästä keskustelut myöhemmälle. Meidän täytyy tavoittaa kuningas, ennen kuin he toimivat. Muuten kaikki tekomme ovat olleet turhia.”
”Tiedän kyllä tilanteen”, Basch vastasi äkäisesti.
”Me löysimme heidät! Tuolla!” kantautui samassa huuto kauempaa. Oli päivän selvää, ettei ääni kuulunut kenellekään Vosslerin ja Baschin joukkiosta. Se oli vihollinen.
”Vossler, mene edeltä. Minä hoidan tämän!” Basch huudahti ja veti miekkansa esiin.
”Herran haltuun”, Vossler vastasi ja katosi Reksin ja Baschin näköpiiristä.
”Ole valmiina, Reks. Pidä ajatuksesi kurissa, niin selviät kyllä”, Basch rohkaisi vierellään seisovaa nuortamiestä. Hän viittoi Reksiä avaamaan portin, joka erotti heidät vihollisista, ja hyökkäsi sitten näitä kohti. Reks seurasi pian hänen perässään.
Miekat kalahtelivat toisiaan vasten, eikä Reksin ollut aluksi helppo pysytellä mukana taistelun sykkeessä. Hänen saamansa haavat tihkuivat yhä verta ja niitä kivisti ilkeästi, mutta lopulta, viime tingassa, hänen onnistui koota ajatuksensa ja pakottaa kipu pois mielestään. Hän keskittyi ainoastaan iskemään vihollista kahdenkäden miekallaan, kunnes vain hän ja Basch olivat enää jalkeilla pienellä aukiolla.
Miehet suuntasivat askeleensa päinvastaiseen suuntaan seuraten Vosslerin jalanjälkiä.
”Vossler. Missä sinä olet?” Basch huuteli toivoen saavansa vastauksen, ettei heidän tarvitsisi harhailla edessä olevan linnan käytävillä päättömästi.
”Entä jos kapteeni Azelas on kaatunut?” Reks ehdotti.
”Älä puhu tuollaista pötyä! Vossler on nauranut vasten kuoleman kasvoja niin monesti, ettei mikään pysäytä häntä nytkään. Hänenlaisensa miehet eivät kuole tällaisissa paikoissa”, Basch sanoi äärimmäistä kunnioitusta äänessään. Sitten hän viittoi Reksiä seuraamaan. ”Meidän täytyy päästä kuninkaan luokse. Viemme hänet turvaan.”
”Onko hänen majesteettinsa vahingoittumaton?” Reks kysyi.
”Hän suostui ehdottomaan antautumiseen. He eivät uskalla koskea häneen, ennen kuin hänen sinettinsä vaha on kuivunut”, Basch vastasi miesten edetessä linnoitukseen sisälle. Vossler oli selvästi kulkenut heidän edellään ja pistänyt maihin ne onnettomat Archadian sotilaat, jotka olivat sattuneet hänen tielleen.
”Mutta jos saavumme vasta, kun hän on jo allekirjoittanut sopimuksen…” Reks aloitti.
Samassa Basch kuitenkin nosti toisen kätensä pystyyn. ”Odota.” Edestä päin kuului askelten ääniä. ”Nopeasti, Reks!”
Basch viittoi nyt portaikon suuntaan. Miehet ryntäsivät sinne samaan aikaan, kun lähestyvät keisarikunnan sotilaat huomasivat heidät.
”Tunkeutujia! Älkää antako heidän paeta!” yksi sotilaista huusi ja lähti heidän peräänsä. Hänen jäljessään seurasi välittömästi kaksi muuta.
Ei kestänyt kauaakaan, kun sotilaat jo saavuttivat miehiä uhkaavasti. ”Sir! Meillä on vain vähän aikaa! Teidän täytyy tavoittaa kuningas!” Reks huudahti ja pysähtyi niille sijoilleen pidellen miekkaa tukevasti käsissään. ”Minä hoidan heidät!”
”Taistele hyvin”, Basch toivotti tuijotettuaan poikaa järkyttyneenä hetken aikaa. Nyt ei voinut jäädä miettimään, oliko ratkaisu oikea, sillä saattoi olla kyse vain sekunneista.. sekunneista, jotka määräisivät Dalmascan kohtalon.
Reks tunsi sydämensä hakkaavan liian lujaa rintaansa vasten, kun hän valmistautui kohtaamaan keisarikunnan sotilaat. Heitä oli kolme, eikä nuorukaisella todennäköisesti ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta selvitä. Kuoleminen nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä hänen täytyi turvata Baschin ja Vosslerin tie kuninkaan luo. Tavalla tai toisella hän voittaisi sotilaat ja auttaisi pelastamaan kotimaansa ja veljensä.
Sotilaat saavuttivat nuorenmiehen ja aloittivat hyökkäyksensä yhtä aikaa. Reks antautui täysin taistelun pyörteisiin, iski miekallaan ja otti vastaan panssaroiduilla käsivarsillaan toivoen kestävänsä tarpeeksi kauan. Hänen onnistui livauttaa miekkansa vihollisen rintapanssarin kainalon alta, jolloin terä upposi syvälle lihaan. Kesti hetken aikaa, ennen kuin hän sai kiskottua miekkansa irti, mutta hän oli jo askeleen lähempänä tavoitettaan. Kaksi kolmesta oli enää jäljellä.
Taistelu tuntui kiihtyvän entisestään, mutta Reks kadotti ajantajunsa täysin. Hän tunsi muuttuvansa tappokoneeksi, joka silpoi kaiken vastaantulevan välittämättä siitä, mitä myöhemmin tapahtuisi. Yhtäkkiä hän kuitenkin tajusi, että portaikossa makasi kaksi ruumista ja yksi erittäin pahasti loukkaantunut sotilas, eikä hän itse ollut kukaan heistä. Yhä miekkaansa puristaen hän lähti etenemään portaita ylös päätyen lopulta käytävään, joka vei suuren saliin.
Sali oli täynnä ruumiita, jotka makasivat kuka missäkin. Heidän joukossaan oli myös Dalmascan kuningas, murhattuna, yhä tikari rinnassaan. Haavasta pulppusi verta hänen vaatteilleen, mutta vuoto alkoi hiljalleen hyytyä.
”Teidän majesteettinne…” Reks kuiskasi järkyttyneenä. Samassa hän kuuli askelia takanaan. Hän ehti nähdä Baschin kasvot juuri, ennen kuin tunsi tikarin iskeytyvän myös omaan rintaansa. Lämmintä verta purskahti haavasta. Se värjäsi Reksin vaatteet ja osan hänen kasvoistaankin.
”Kapteeni.. miksi? Kuninkaamme – mitä oikein olet tehnyt?” Reks kuiskasi käheästi pudotessaan lattialle.
”Kuningas oli koko ajan aikeissa myydä Dalmascan keisarikunnalle”, Basch vastasi ja käveli pois Reksin luota. Hän soi vielä lyhyen vilkaisun kuolevalle nuorukaiselle, joka puristi rinnassaan töröttävää tikaria rystyset valkoisina.
”Kapteeni, minä…”
Samassa Reks näki hämärästi, kuinka saliin asteli kaksi ritaria. ”Vallatkaa alue!” toinen ilmoitti.
”Kyllä, herrani”, kuului toisen vastaus. Ritareiden perässä seurasi mies, jota Reks ei osannut yhdistää mihinkään, eikä kenenkään johtuen mahdollisesti siitä, että hänen näkökenttänsä muuttui koko ajan hämärämmäksi.
”No, se sitten niistä rauhanomaisista neuvotteluista”, salaperäinen mies totesi.
”Me emme koskaan antaudu sinulle! Me emme ole mitään karjaa, jonka petturi-kuningas voi myydä!” Basch raivosi miehelle.
”Mutta sotahan on ohitse, rakas kapteeni. Te olette hävinneet. Dalmasca on nyt keisarikunnan omaisuutta. Ja ajatella, aioimme antaa teidän pitää jonkin verran vallastanne, kaikella kunnioituksella, mutta nyt te olette tuhonneet aikeemme. Eikö niin, kapteeni?”
”Me emme koskaan kumarra teitä!” Basch huusi. ”Dalmascan kansa tulee vihaamaan teitä!” Kapteeni asteli lähemmäs salaperäistä miestä.
”Viekää kapteeni pois”, mies tuhahti ritareilleen.
Samalla kun Reks veti viimeisen hengenvetonsa, hän näki, kuinka Basch raahattiin pois. Nuorukainen sulki silmänsä, jotka olivat alkaneet tuntua jo liian raskailta, eikä hän sen jälkeen enää tuntenut tai ajatellut mitään.
”Vaan…” hän kuitenkin kuiskasi vielä, ennen kuin hänen sielunsa jätti maallisen maailman.
Petos jätti Archadian joukoille keinon käydä Rabanastrea vastaa. Dalmascan tuhosta oli päätetty. Vastarinnasta ei olisi hyötyä. Tämä on kaikista huomattavin ajatuksistani Dalmascan kansalle:
”Dalmascan pojat ja tyttäret, rukoilen teitä laskemaan aseenne. Kohottakaa rukoilijan laulu asemassanne. Rukoilkaa hänen majesteettinsa, aina armollisen, kuningas Raminasin puolesta. Miehelle, joka omistautui täysin rauhalle. Rukoilkaa myös ylhäisen prinsessa Ashen puolesta, sillä hän on kuningaskuntansa menetyksen murheessa riistänyt oman henkensä.
”Tietäkää myös, että kapteeni Basch fon Rosenburg, joka yllytettiin tappamaan hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningas Raminas, on todettu syylliseksi maanpetokseen ja tuomittu kuolemaan. He, jotka vielä näin myöhään tarttuvat miekkaan, saavat saman kohtalon kuin kapteeni; heitä tullaan kohtelemaan pettureina, jotka johtivat Dalmascan tuhoonsa.”
Dalmascan antautuminen ehdoitta tapahtui pian.
Markiisi Halin Ondore IV:n muistelmat
Luku 13: Liittolaisten maakunta
Luku 13: Liittolaisten maakunta
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!