Ficcikirjasto

Majatalo osoittautui kauniiksi puurakennukseksi, jolla oli leveä kuisti. Sinne oli laitettu katosta roikkuva keinu sekä pari pöytää ja niiden ympärille tuoleja. Kaksi vanhempaa miestä istui olutkolpakoidensa kanssa yhden pöydän ääressä. Balthier avasi Franille oven ja päästi vieran ensimmäisenä sisälle majataloon. Itse hän käveli tiskille tämän perässä katsellen lyhyiden housujen alla askelten tahdissa keinuvia pakaroita.

”Hyvää päivää, haluaisin varata kaksi huonetta”, Fran ilmoitti vastaanottotiskin takana seisovalle vanhalle naiselle.
”Eiköhän yksi riitä oikein hyvin”, Balthier korjasi nopeasti ja siirtyi Franin vierelle. Vanha nainen näytti hämmentyneeltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa. Fran loi Balthieriin pitkän katseen, mutta nyökkäsi sitten.
”Hyvä on, yksi huone.”
”Hinta on 10 gilliä yöltä. Ruoka maksaa erikseen”, vanha nainen ilmoitti ja kumartui sitten etsimään avainta. ”Kirjoittakaa nimenne siihen kirjaan”, hän jupisi pöydän alta.

Balthier veti eteensä suuren kirjan ja nappasi mustepullossa odottavan sulkakynän käteensä. Fran vilkaisi, mitä mies kirjaan kirjoitti ja punastui välittömästi. ”Fran & Balthier Bunansa.” Eihän heillä ollut samaa sukunimeä. Ihmisten maailmassa se tarkoitti, että mies ja nainen olivat avioliitossa! Halusiko Balthier, että he…
”Näin vältämme turhat kysymykset”, Balthier kuiskasi vieralle asettaessaan sulkakynää takaisin mustepulloon.

Fran nyökkäsi ja tarttui paremmin laukkuunsa. Vanha nainen ojensi Balthierille avaimen.
”Huone on toisessa kerroksessa”, hän sanoi lyhyesti. ”Illallinen on seitsemältä, jos tulette myöhemmin, mitään ei todennäköisesti ole jäljellä.”

”Toivottavasti paikka ei ole liian suosittu”, Balthier pohdiskeli, kun kaksikko lähti yläkertaan. Fran puolestaan huomautti, että paikka oli riittävän syrjässä. Jos joku etsisi heitä, hän tuskin sattuisi ensimmäisenä juuri tähän kyseiseen majataloon. Todennäköisesti vieraat olisivat paikallisia, jotka tulivat juomaan pari tuopillista ja majatalon asukkaat puolestaan heidän tuttaviaan.

Huone oli hyvin pieni. Ainoasta ikkunasta oli näkymä majatalon takapihalle. Sinne oli istutettu pari omenapuuta ja muutama pensas. Kukkapenkit kiersivät talon seiniä, mutteivät näkyneet ikkunasta. Fran kuitenkin pystyi haistamaan niiden kevyen tuoksun. Hirsiseinät toivat huoneeseen lämpöisen tunnelman, jota sinivalkoruudulliset verhot ja päiväpeite vain vahvistivat. Kaiken kaikkiaan majatalo vaikutti oikein kodikkaalta paikalta.  Fran olisi tosin kaivannut huonekasveja, vaikka näkymä takapihalle olikin kaunis. Valitettavasti vain harvoissa majataloissa oli sisällä kasveja. Kenties niiden hoitaminen oli ihmisten mielestä liian työlästä. Toisaalta tuntui myös tietyllä tavalla väärältä ajatukselta pakottaa kasvi elämään ahtaassa ruukussa, missä se ei voisi levittää juuriaan niin laajalle kuin luonnossa. Joskus omat mielihalut eivät vain käyneet yksiin oikeiden valintojen kanssa.

Huoneesta pääsi pieneen kylpyhuoneeseen, jossa oli peili ja amme, eikä juuri muuta. Naulakossa roikkui kaksi suurta, karheaa pyyhettä ja pieneen hyllyyn oli tungettu erilaisia purnukoita, jotka paljastuivat voiteiksi ja pesuaineiksi. Ne olivat ilmeisesti kotitekoisia ja majatalon erikoisuus, sillä Fran ei ollut aiemmin nähnyt samanlaisia missään, vaikka hän olikin matkustellut melkoisesti.

Pariskunta jätti vähäiset tavaransa vuoteelle ja poistui sitten majatalosta. Oli aika aloittaa tutkimukset, sillä mitä nopeammin he löytäisivät Balthierin sukulaiset, sitä nopeammin he todennäköisesti pääsisivät pois majatalosta. Oli tietenkin aina parempi majoittua jonkun yksityishenkilön luokse kuin julkiseen paikkaan, jossa löydetyksi tulemisen riski oli suurempi.

Fran kertasi Ktjnin antamat ohjeet Balthierille, kun kaksikko lähti kulkemaan katuja pitkin. He olivat selvästikin syrjäisellä alueella, mutta pian omakotitalot korvautuivat erilaisilla kaupoilla, kun keskusta tuli lähemmäs. Heidän täytyi ylittää tori uudemman kerran ja jatkaa sitten matkaansa kaupungin toiselle laidalle.

”Eikö täällä ole takseja ollenkaan?” Balthier pohdiskeli ääneen, kun matkaa oli taitettu jo melkoisesti. Tällä vauhdilla he ehtisivät vasta illan pimennyttyä hänen sukulaistensa luokse, eikä ensimmäistä vierailua ollut sopiva ajoittaa niin myöhään. Varsinkaan, kun ei ollut ilmoittanut tulostaan.
”Näin chocobon vetämässä rattaita eräällä sivukadulla”, Fran totesi. ”Ehkä he käyttävät eläimiä koneiden sijaan.”
”Olet varmaankin oikeassa. En ymmärrä kuitenkaan miksi.”
”Onhan se luontoystävällisempää.”

Seuraavaksi Balthier ryhtyi valittamaan, että katujen kivetys alkoi särkeä jalkoja. Fran vilkaisi miestä syrjäsilmällä. Todennäköisesti tämä oli enemmänkin hermostunut kuin ärtynyt. Valittaminen turhista asioista vain piti ilmapiraatin ajatukset pois tulevasta tapaamisesta. Vieran täytyi myöntää, että hän tavallaan ymmärsi nuorukaista. Kyllä häntäkin olisi hermostuttanut, jos hänen olisi pitänyt palata sukulaistensa luokse. Balthierin tilanne oli tavallaan vielä pahempi, sillä mies ei ollut koskaan edes tavannut näitä ihmisiä.

Ilta todellakin hämärtyi, kun Fran oli varma, että he olivat saapuneet Balthierin tädin kotitalon eteen. Tyylikkäästi pukeutunut mies kulki heidän ohitseen ja pysähtyi jokaisen katulampun alle. Mies mutisi hetken, ja seuraavaksi lampussa paloi jo iloinen liekki. Magia oli selvästi täällä luonnollinen osa elämää.

Ikävämpi huomio oli, että pariskunnan edessä olevassa talossa ei ollut lainkaan valoja. Kaikista ikkunoista näkyi pelkkää mustuutta. Tästä huolimatta Balthier avasi pihaportin ja käveli ulko-ovelle. Hän tarttui kolkuttimeen ja jysäytti sillä kolmesti oveen niin kovaa, että Franin herkissä korvissa kumisi.

Kadulle laskeutui hiljaisuus, kunnes Balthier kolkutti uudestaan. Ei vastausta. Ketään ei selvästikään ollut kotona. Sen sijaan naapuritalon ovi avautui ja vanhamies kurkisti ulos talosta.
”Hei, kloppi, mitä sinä siellä rymistelet?” mies kysyi.
”Tulin yllätysvierailulle tätini luokse…” Balthier vastasi yllättävän epävarman oloisena.

Vanhus astui omalle pihalleen ja jäi tuijottamaan ilmapiraattikaksikkoa arvioivasti. Lopulta hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Fea on poissa, mutta hänen pitäisi palata huomenna. Lupasin pitää hänen taloaan silmällä”, mies sanoi. ”En tosin tiennyt, että hänellä on sukulaisia, joita en ole koskaan tavannut.”
”Olen hänen siskonsa, Fatiman, poika, Balthier”, Balthier kertoi. ”En ole käynyt täällä aiemmin.”
”No, sitten oli jo korkea aika tulla. Tätisi alkaa harmaantua jo”, mies torui. ”Onko tämä kaunis nainen vaimosi?”
”Matkustan vain hänen kanssaan”, Fran kiirehti vastaamaan, sillä häntä pelotti kuulla, mitä Balthier olisi sanonut.
”Niin no, vierat eivät koskaan ole tainneet ymmärtää ihmisten elämäntapaa”, mies mutisi ja ryhtyi sitten selittämään, kuinka miellyttävä naapuri Fea oikein oli. ”Hänen miehensä valitettavasti kuoli muutama vuosi sitten. Lapset ovat muuttaneet muualle. Tosin tytär asuu keskustassa ja opiskelee valkoista magiaa. Hänestä tulee vielä erinomainen maagi.”

Balthier nyökytteli, mutta Fran huomasi, ettei nuorukainen todella kuunnellut miehen selostusta. Vanhus jaksoi puhua pitkän aikaa, kunnes hänen vaimonsa lopulta tuli ovelle ja ilmoitti illallisen olevan valmis. Hän pyysi Balthieria ja Franiakin jäämään syömään, mutta nuorukainen torjui tarjouksen.
”Meidän täytyy tavata joitakin ihmisiä eräässä majatalossa, joten meidän on paras lähteä”, nuorukainen sanoi anteeksipyytävästi.

Vanha pariskunta näytti tyytyvän vastaukseen. He poistuivat omaan asuntoonsa, kun taas Balthier ja Fran lähtivät tarpomaan pitkää matkaa takaisin majatalolle.
”Mikset halunnut jäädä?” Fran kysyi.
”Minua ei vain huvittanut”, Balthier totesi. Mies oli oudon hiljainen, eivätkä hänen silmänsä tuikkineet tavalliseen ilkikuriseen tapaan. Fran oli huolissaan tämän käytöksestä. Hän toivoi, ettei Balthier ainakaan pakenisi paikalta. Huomenna tällä oli vihdoin mahdollisuus tavoittaa kadoksissa ollut perheensä.

Matkalla takaisin Fran katseli jälleen näkymiä, koska Balthierista ei tuntunut olevan juttuseuraa. Hän näki uudestaan vaunujen eteen valjastetun chocobon ja tällä kertaa hän erotti kyydissä istuvat ihmiset. Täällä tosiaan käytettiin eläimiä koneiden sijaan. Toivottavasti niitä myös kohdeltiin hyvin.

Vaikka ihmisiä oli liikkeellä, Nabudis vaikutti rauhalliselta kaupungilta. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire. Rauhasta ja mukavuudesta kieli myös ihmisten pukeutuminen. Se ei ollut samalla tavalla hienostunutta kuin Archadesissa, mutta toisaalta se erosi myös Balfonheimin väestä. Tosin Fran olisi voinut pistää sata gilliä likoon sen puolesta, ettei Nabudiksessa ollutkaan ilmapiraatteja.

Viera keskittyi katselemaan ympärilleen kauniissa kaupungissa. Vasta nyt hänen katseensa osui korkeaan, upeaan rakennukseen, joka loi silhuetin iltataivasta vasten. Sen täytyi olla kuninkaallinen linna. Fran muisti kuulleensa huhun, jonka mukaan Nabradian prinssilordi Rasler oli hiljattain nainut dalmascalaisen prinsessan. Itse asiassa kyseessä taisi olla enemmän tositarina kuin huhu. Sillä tavoin oli varmastikin vahvistettu valtioiden välistä liittoa, mikä oli viisasta, kun otti huomioon, miten sotainen naapuri valtioilla oli.

”Minä voisin viihtyä täällä”, Fran totesi, kun majatalo näkyi jälleen vain parin korttelin päässä.
”Entä jos jäisimme tänne?” Balthier naurahti ja kietoi kätensä vieran vyötärölle heidän kävellessään hitaasti kohti rakennusta. Hän oli selvästi jälleen paremmalla tuulella. Kenties hetken hiljaisuus oli tehnyt tehtävänsä.
”Et sinä voisi jättää taivasta ja Strahlia”, Fran sanoi tyynesti. Oli tietysti mukavaa leikitellä ajatuksella, että he jäisivät Nabudikseen, ostaisivat talon ja istuttaisivat viidakkomaisen puutarhan. Todellisuudessa se ei kuitenkaan ollut mahdollista. He kummatkin halusivat vapautta, eivät paikalleen jäämistä. Ehkä jonain päivänä, kun he olisivat vanhoja, he voisivat asettua aloilleen tällaiseen kauniiseen paikkaan, mutta ei aiemmin. Valitettavasti Fran tiesi, että he eivät vanhenisi yhdessä. Balthierista tulisi vanha mies, kun Fran olisi edelleen yhtä nuorekas kuin nytkin.

Viera työnsi ikävän ajatuksen mielestään ja keskittyi nauttimaan miehen otteesta vyötäröllään. Tuntui hyvältä kävellä sillä tavoin, vaikka he keräsivätkin jokusen katseen. Balthier osoitti eleellään, ettei ainakaan hävennyt myöntää kulkevansa yhdessä Franin kanssa. Tosin Franin oli pakko myöntää itselleen, että harva mies olisi hävennyt hänen seuraansa. Vuosien varrella hän oli sen sijaan saanut huomata, että moni olisi ollut valmis jopa maksamaan siitä.

Majatalon tavernassa oli tungosta, kun ilmapiraatit saapuivat sinne. Kaikki pöydät olivat täynnä ja työntekijät puikkelehtivat niiden välissä tarjottimia kantaen.
”Eihän tänne mahdu syömään illallista”, Balthier tuhahti. ”Mitä jos käymme ostamassa jotain ja syömme vuoteessa?”
”Kuulostaa hyvältä…” Fran mutisi, mutta jatkoikin sitten: ”Tosin Ktjn vilkuttaa meille tuolta, joten pääsemme sittenkin pöytään.”

Balthierin kasvoilla kävi ärtynyt ilme, mutta hän seurasi kuitenkin kiltisti Frania tungoksen halki pöytään, jossa kultahiuksinen viera istui kaljuuntumisesta kärsivän vanhemman herrasmiehen seurassa. Kummallakin oli edessään täysi lautasellinen höyryävän kuumaa ruokaa sekä tuopillinen tummaa olutta.
”Barret, tässä on Fran ja hänen partnerinsa Balthier. Fran, Balthier, tässä on partnerini Barret”, Ktjn esitteli.

Piraatit kättelivät miestä, ennen kuin istuivat pariskuntaa vastapäätä pöydän ääreen. Barret silmäili Balthieria hetkisen epäluuloisen oloisena, mutta ryhtyi sitten selittämään nuoremmalle miehelle, mitä listalta kannattaisi tilata. Fran tilasi itselleen samaa kasvismuhennosta, jota Ktjn oli jo syömässä.

”Sanoin Barretille, että te olette taatusti täällä iltasella ja sain hänet suostuteltua ulos syömään. Valitettavan monet perhetuttumme ovat jo niin vanhoja, etteivät viitsi juuri poistua kotoaan, joten tapaan harvoin ketään. Siksi ajattelin, että olisi mukava lähteä tänään tänne”, Ktjn ryhtyi oitis selittämään.

Fran nyökkäsi naiselle ystävällisesti, mutta ei voinut olla ajattelematta pariskunnan silmiin pistävää eroa. Ktjn oli kaunis kuin kaksikymppinen ihminen, kun taas Barret alkoi käydä vanhaksi. Silti Ktjn oli miestä ainakin neljäkymmentä vuotta vanhempi, ellei enemmänkin. Ikää oli yllättävän vaikea arvioida suhteessa ihmisiin. Valitettavasti Franin aiemmat ajatukset alkoivat vaivata häntä, kun hän katseli pariskuntaa. Samalla tavalla joku saattaisi katsella häntä ja Balthieria vuosien päästä… mikäli mies jaksaisi häntä niin pitkään.

”Ktjnille on tärkeää tavata kaltaisiaan. En aiemmin ymmärtänyt sitä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin olen alkanut ymmärtää vierojen luontoa”, Barret huomautti Balthierille. ”He ovat monimutkaisia olentoja, paljon vaikeampia kuin ihmisnaiset, mutta niin kiehtovia, niin kiehtovia… Voisin kertoa sinulle muutaman tarinan.”

Naiset jaksoivat tovin kuunnella miesten puheita, mutta sitten he keskittyivät keskustelemaan kahdestaan. Oli uskomatonta, miten lapselliselle tasolle vanhimmatkin miehet saattoivat vajota juotuaan vain pari olutta.

Vieroillakin riitti kyllä keskusteltavaa jo pelkästään ravojen ja veenojen kulttuurien vertailemisessa, puhumattakaan siitä, kuinka erilainen ihmisten maailma oli suhteessa vierojen yhteiskuntiin. Miesten keskeisistä höpinöistä ei siis todellakaan tarvinnut välittää.

Fran oli ennenkin keskustellut veenojen kanssa, joten hän tiesi melko paljon heidän kulttuuristaan. Sen sijaan ravojen kulttuuri oli vähemmän tunnettu, koska heitä oli lähtenyt kylistään vähemmän, mikä johtui yksinkertaisesti siitä, ettei ravojen koteihin oltu toistaiseksi tunkeuduttu. Heidän metsiään ei oltu kaadettu.

Kulttuurierot eivät olleet suuren suuria. Lähinnä joissain pikkuasioissa oli eroa. Toisaalta vuodenaikojen vaihtelu toi jonkinlaisen eron kulttuurien välille. Viidakossa oli aina kuumaa ja kosteaa, varsinaisia vuodenaikoja ei ollut, mitä nyt joskus satoi enemmän. Sen sijaan pohjoisissa metsissä neljä vuodenaikaa vuorottelivat ja toivat elämään erilaisen rytmin kuin ikuinen kesä. Franista se oli erittäin kiinnostavaa. Talvi kuulosti hänestä upealta vuodenajalta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä, sillä hän oli vaeltanut sen verran etelässä, että kylmimpinäkin päivinä oli niin lämmintä, ettei tarvinnut pelätä paleltuvansa hyvin lyhyissä housuissa.

”Täällä sataa toisinaan lunta, mutta hyvin harvoin, eikä sitä koskaan tule paljon. Kaikki on silloin sekaisin. Nämä ihmiset eivät ymmärrä, että valkoisuus on pyhää”, Ktjn sanoi. ”Niin kuin sinun hiuksesi. Sinua sanottaisiin entisessä kylässäni lumen tyttäreksi.”
”Monella ravalla on täysin valkoiset hiukset”, Fran hymähti. ”Siinä ei ole mitään erikoista. Se sen sijaan on hienoa, jos korvat ovat kokovalkeat. Ja sinun kultaisia hiuksiasi moni kadehtisi varmasti.”
”Hassua, miten erilaisuus joko pelottaa meitä tai saa meidät ihastuksiin”, Ktjn totesi.
”Niin…” Fran sanoi hiljaa ja loi nopean silmäyksen Balthierin suuntaan.
”Kuinka te tapasitte?” Ktjn tarttui saman tien aiheeseen.
”Hän pelasti minut”, Fran kertoi. Hän kuvaili tapahtuman lyhyesti Ktjnin kuunnellessa tarkasti. ”Hän tuntuu jo nyt niin tutulta, vaikka olemme tunteneet vasta hetken. Se on kummallista, mutta se on varmasti tärkeää… jos saamme perheen.”

Ktjnin kasvoille nousi hämmästynyt ilme. ”Oletteko suunnitelleet sitä?”
”Emme, mutta emme tainneet ajatella tarpeeksi pitkälle, kun…” Fran mutisi. ”En tiedä, saammeko lapsen vai emme.”
”Et sinä kanna lasta sydämesi alla”, Ktjn kertoi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Nyt oli Franin vuoro hämmästyä. Kaiken järjen mukaan juuri hänen olisi pitänyt tietää, oliko hän kantava vai ei, mutta hänellä ei toistaiseksi ollut siitä aavistustakaan. Miten Ktjn olisi voinut tietää paremmin?
”Kun olet ollut kantava, haistat sen muista”, Ktjn sanoi. ”Meillä on kolme aikuista lasta. Sinä et ole vielä saamassa ensimmäistäsi. Etkä taida vielä halutakaan?”

Fran puisteli päätään. Ei vielä. Nyt ei ollut lasten aika. Hän ei tiennyt, tulisiko se edes koskaan. Äitiys oli asia, joka oli aiheuttanut hänelle epäröintiä jo ajat sitten, eikä hän vieläkään tuntenut suurta halua lasten hankkimiseen. Aiemmin vain tilanne oli ollut huomattavasti helpompi.
”Mikset sitten syö vihlan siemeniä? Miksi leikittelet kohtalon kanssa?” Ktjn kysyi suoraan.
”Mitä?” Fran huudahti.

Vihlan siemenet olivat salaisuus, jonka olemassa oloa Fran oli mielessään arvuutellut. Ktjnkään ei ollut tiennyt niistä, ennen kuin oli saapunut ihmisten maailmaan. Ihmisnaiset olivat käyttäneet niitä jo kauan. Kukaan ei tiennyt, mikä siemenissä aiheutti sen, ettei lapsia syntynyt, mutta monet naiset olivat niistä salaa kiitollisia. Aviomiehille tai miehille ylipäätään siemenistä ei kerrottu. Salaisuus oli yksin naisten, eikä kukaan olisi katsonut hyvällä, jos miehet olisivat saaneet tietää siitä. Se oli eräs tapa, jolla naiset saattoivat pitää valtaa käsissään. He päättivät, milloin lapset syntyivät.

Franista oli varsin kummallista, etteivät vierat tienneet kyseisen kasvin siemenistä. Hän katseli kämmenellään pientä, harmaata kovakuorista siementä, jonka Ktjn oli ojentanut hänelle. Se olisi voinut murtaa kokonaisen yhteiskuntajärjestelmän. Vierat olisivat voineet elää, kuten ihmiset, jos he vain olisivat tienneet.

”Miten ihmisillä voi olla jotain, mitä meillä ei ole…” Fran kuiskasi hämmästyneenä. Hän päätti ensimmäisenä aamulla käydä torilta ostamassa pussillisen noita siemeniä. Hän ei ollut varma, koska aikoi suorittaa rituaalin Balthierin kanssa uudestaan, mutta sen hän tiesi, että joskus niin vielä tulisi tapahtumaan.
”Luulen, että tieto on vain salattu meiltä”, Ktjn vastasi yhtä hiljaa.
”Mutta kuka…”
”Vanhimmat ja papittaret tai ainakin ylipapitar. Olen varma, että he tietävät tästä salaisuudesta”, Ktjn selitti. ”Ajattele, yksi pieni siemen voisi tuhota kaiken, heidän valtansa. Eivätkö miehet anastaisikin vallan meiltä, kuten ihmismiehet ovat tehneet? Eivätkö sodat repisikin kaiken rikki, kuten ihmisillä? Niin kauan kun vierojen on elettävä vanhan tavan mukaan, naiset hallitsevat. Ja kun naiset ovat vallassa, on maailmassa rauha.”
”Mutta joku voisi haluta elää toisinkin”, Fran huomautti kapinallisesti.
”Niin, me halusimme. Sen sijaan, että meille olisi annettu mahdollisuus elää toisin kotona, meidän oli lähdettävä”, Ktjn totesi surullisesti. ”Mutta en usko, että salaisuuden pitäminen johtuu vain siitä, että vanhimmat haluavat niin.”
”Metsä”, Fran totesi. ”Metsä haluaa lapsia. Metsän tahto on, että joka vuosi suoritetaan rituaali ja sen pyhyydessä lapset saavat alkunsa.”
”Aivan.”
”Mutta eikö rituaali ole joka tapauksessa pyhä, vaikkei sitä suoritettaisikaan Hehkun aikaan?”

Naiset katselivat toisiaan. ”Jos kuulisimme Metsän äänen, voisimme kysyä häneltä”, Ktjn sanoi lopulta. ”Meidän ei tarvitsisi arvailla.”
”Olet oikeassa”, Fran totesi. Metsä olisi kyllä antanut heille vastauksen, mutta jos he eivät olisi lähteneet kylistään, ei heillä olisi ollut kysymystä. He eivät tietäisi mitään siemenistä, eivätkä pohtisi rituaalin pyhyyttä. Kohtalo oli oikukas toveri.


Balthier kumosi toisen oluen lopun kurkkuunsa ja tilasi saman tien kolmannen. Barret oli osoittautunut mitä viihdyttävämmäksi seuraksi, ja koska Franilla selvästikin riitti juteltavaa kultahiuksisen vieran kanssa, ei ollut mitään syytä kiirehtiä huoneeseen. Vieroilla oli varmasti paljon kuulumisia vaihdettavanaan.

”No, kerrohan, poju, miten oikein päädyit valitsemaan vieran kumppaniksesi”, Barret ehdotti. Tähän asti he olivat sivunneet vieroja keskustelussa vain muutaman kerran. Sen sijaan he olivat naureskelleet yleisesti naisten omituisille tavoille ja keskustelleet hienoimpien ilmalaivojen ominaisuuksista.
”Ei se oikeastaan ollut edes varsinainen päätös. Niin vain tapahtui”, Balthier totesi.
”Me tapasimme, kun Ktjn muutti tänne. Olin paljon nuorempi silloin”, Barret kertoi. ”Kukapa nuorimies nyt voisi vastustaa vieran viehätysvoimaa… en minäkään voinut. Ja nyt olen vanha mies, eikä hän ole vanhentunut päivääkään. Joskus ihmettelen, mitä hän oikein tekee minun kanssani. Joku nuorempi sopisi hänelle paremmin.”
”Ehkäpä vierat arvostavat älyä ja ikää enemmän kuin ulkonäköä”, Balthier ehdotti. Hän ei ollut tottunut siihen, että miehet kertoivat ajatuksistaan noin perusteellisesti. Tokihan aina joku avautui ryyppyillan päätteeksi, mutta silloinkin tunnustukset koskivat yleensä ystävyyttä. Sitä vannottiin puolin ja toisin, joskus kyyneleetkin silmissä.

Barret kohautti olkapäitään. ”Saatat olla oikeassa. Pidä kuitenkin vieraasi silmällä. Olen huomannut, että heitä on kahta sorttia. Toiset makaavat jokaisen miehen kanssa, eivätkä ole koskaan uskollisia. Toiset taas antavat sinulle sydämesi, eivätkä ikinä pettäisi, ennemmin kuolisivat. Kuten aiemmin sanoin, vierat ovat monimutkaisia olentoja.”
”Eiköhän tuo päde kaikkiin naisiin”, Balthier naurahti.
”Aikanaan näet, että vieran sitoumus on toista luokkaa kuin ihmisnaisen… jos vierasi on ylipäätään sitä sorttia.”

Balthier ei vastannut, mutta vilkaisi kuitenkin Frania syrjäsilmällä. Nainen oli uppoutunut keskusteluun Ktjnin kanssa ja puhui niin hiljaa, ettei mies pystynyt erottamaan sanoja. Oli mahdotonta kuvitella vieran hyppäävän jokaisen vastaantulijan vuoteeseen, muttei Balthier halunnut ajatella sitoumuksia loppuelämäkseenkään… ainakaan vielä.

”Asiasta tuulimyllyyn, tiedätkös sinä, mikä Hehku on?” Barret jatkoi yllättäen. Hän kumosi kuudetta tuoppiaan ja virnisti sen ylitse kuin olisi koko illan odottanut, että pääsisi keskustelemaan aiheesta.
”Käsittääkseni aika, jolloin vierat lisääntyvät”, Balthier sanoi. Hän uskoi, että Fran oli sanonut jotain sensuuntaista. Mies ei ollut kuitenkaan täysin varma, sillä hänellä oli ollut keskustelun aikana jotain tärkeämpää mielessä.
”Eli et tiedä”, Barret nauroi. Hän kulautti suullisen olutta alas ja virnisti uudelleen. ”Se on aika vuodesta, jolloin lukitset vieran kotiisi… sinun tapauksessa ilmalaivaasi… ja pidät huolta, ettei yksikään kaksilahkeinen osu samaan tilaan kanssanne. Ja sitten vain otat seuraavista kolmesta päivästä kaiken irti.”

Balthier naurahti vanhemmalle miehelle oluttuoppinsa ylitse. Hän ei sanonut mitään, muttei voinut olla pohtimatta, millainen Fran olisi, kun Hehkun aika koittaisi. Nainen oli selvästikin kokemattomampi kuin ne naiset, joiden kanssa Balthier oli aiemmin ollut. Havainto oli erikoinen, kun otti huomioon vierojen pitkän iän ja mainitun Hehkun. Kaiken järjen mukaan Franin olisi pitänyt juosta vähintään kerran vuodessa kaksilahkeisten perässä, mutta Balthier ei oikein uskonut, että asian laita oli niin.

Miehet jatkoivat jutustelua vieroista ja ihmisistä. Barret varoitteli useaan kertaan siitä, että muita miehiä sai hätistellä jaloista, eikä kaikkiin vieroihin voinut luottaa. Balthier alkoi vahvasti epäillä toisen olevan joko turhankin mustasukkainen tai Ktjnin olleen aiemmin uskoton. Toisaalta asia ei kuulunut nuorukaiselle pätkääkään, mutta oli vaikea olla ajattelematta sitä, kun toinen nosti sen puheeksi yhä uudestaan ja uudestaan.

Majatalossa riitti ihmisiä aina puolille öin asti. Illallisastiat oli korjattu jo kahdeksan aikaan pois, mutta tuoppeja täytettiin yhä uudestaan. Paikka oli selvästikin sellainen, jossa viihtyivät sekä paikalliset ja matkalaiset. Yllättävää kyllä, juodun oluen määrästä huolimatta, koko iltana ei ollut ollut ainuttakaan järjestyshäiriötä. Archadesin pikkukuppiloissa yleensä tapeltiin jossain vaiheessa iltaa.

Kapakan täyttivät iloinen puheensorina sekä myöhemmin tarinat ja laulut. Melkein jokainen sai oman vuoronsa kertoa tarinan tai aloittaa yhteislaulun, mutta toiset olivat innokkaammin äänessä kuin toiset. Balthier seurasi illan tapahtumia mielenkiinnolla, sillä hänen mieleensä muistuivat nyt monet Balfonheimin satamassa vietetyt illat. Piraattikaupunki oli melkoinen paikka, eikä sitä voinut hyvällä tahdollakaan sanoa turvalliseksi, mutta jotenkin tässä kapakassa oli samaa tunnelmaa kuin Whitecapissa. Siitäkin huolimatta, että täällä ei tarvinnut olla varuillaan joka ainoa hetki.

Puolenyön paikkeilla sekalainen seurakunta alkoi hiljalleen valua pois paikalta. Myös Barret ja Ktjn tekivät lähtöä. Viera halasi Frania hellästi ja toivotti tälle onnea matkaan. Miehet sen sijaan kättelivät toisiaan asiallisesti ja lupautuivat menemään uudestaan tuopilliselle, mikäli vielä tapaisivat.

Pariskunnan poistuttua ilmapiraatitkin jättivät majatalon tavernan ja siirtyivät yläkertaan huoneeseensa. Fran sytytti öljylampun antamaan vähän valoa, sillä ilta oli pimentynyt yöksi, eikä huoneessa nähnyt kunnolla edes vieran silmillä. Kun nainen käveli kurkistamaan ikkunasta ulos, hän huomasi tähtien täplittävän taivasta. Yöstä tulisi viileä, mutta sisällä majatalossa oli kuitenkin mukavan lämmintä.

”Jos olisimme vielä hieman enemmän pohjoisessa, alkaisi olla jo syksy”, Balthier sanoi vieran takaa.
”Haluaisin joskus nähdä oikeat vuodenajat”, Fran totesi.
”Etkö ole koskaan nähnyt? Minä luulin sinun kiertäneen ympäri Ivalicea…”
”En ole käynyt kovin pohjoisessa.”
”Sitten meidän on joskus mentävä sinne.”

Fran nyökkäsi, vaikkei ollut varma, näkikö Balthier sitä. Jonain päivänä hän matkustaisi pohjoiseen ja tutustuisi kylmien maiden asukkaisiin. Etelää oli tullut jo nähtyä, samoin itää. Ehkäpä Balthier suostuisi Nabradian jälkeen vierailemaan joko lännessä, Rozarriassa, tai sitten pohjoisessa. Mikäli mies ei päättäisi jäädä perheensä luokse…

”Taidan mennä kylpyyn. En ole ikuisuuksiin päässyt peseytymään lämpimässä vedessä”, Fran sanoi äkkiä ja vetäytyi pois ikkunalta. Hän laski aseensa ja nuoliviinen tuolille, ennen kuin suuntasi kohti piskuista kylpyhuonetta.
”Sinun olisi pitänyt tilata kuuma vesi aiemmin itsellesi”, Balthier huomautti.
”Tilasinkin”, viera naurahti. ”Et vain ehtinyt huomata, kun olit niin keskittynyt vertailemaan kokemuksia Barretin kanssa.”

Viera ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan sulkeutui oven taakse ja lukitsi sen. Ahtaassa tilassa riisuutuminen oli vaikeaa, eikä Fran oikeastaan tiennyt, miksi oli tunkeutunut kylpyhuoneeseen vaatteet päällä. Balthierhan oli nähnyt jo kaiken, joten mitä suotta salailla. Silti hän ei palannut makuuhuoneen puolelle, vaan kiskoi vaatteet yltään ja pujahti veteen. Se ei ollut enää kuumaa, sillä se oli ehtinyt seistä ammeessa jo jonkin aikaa. Riittävän lämmintä se kuitenkin oli. Franin täytyi myöntää, että kuumakylpy oli varsin nerokas ihmiskeksinnöksi. Yksinkertainen, mutta mahtava. Lähteessä peseytymisessä oli oma viehätyksensä, mutta silloin joutui aina sietämään vähintäänkin viileää vettä.

Saippua tuoksui marjoille ja hedelmille. Fran hinkkasi sitä pesulappua vasten niin, että myös veteen kertyi hyväntuoksuista vaahtoa. Hän alkoi puhdistaa ihoaan huolellisesti tutkaillen samalla itseään. Olkapään haava ei tuntunut enää niin pahalta kuin aiemmin. Sitä aristi yhä, mutta se oli selvästi alkanut parantua. Muita merkittäviä muutoksia ei ollut tapahtunut, vaikkakin viera tunsi jollain tavalla olevansa enemmän nainen kuin ennen. Ajatus oli naurettava, mutta hän ei silti päässyt siitä irti. Ja oliko sillä väliäkään? Eihän kukaan muu tiennyt, mitä hänen päässään liikkui.

Vieran ajatukset harhailivat väkisinkin edelliseen yöhön. Muistot toivat kutkuttavan olon ja saivat hänet haluamaan lisää kokemuksia. Nainen muistutti kuitenkin itseään, että hänen olisi ostettava vihlan siemeniä torilta, ennen kuin hän voisi tehdä Balthierin kanssa mitään. Ktjnin mukaan hänellä oli käynyt hyvä tuuri, mutta kohtalon kanssa ei kannattanut leikitellä toistamiseen, jos ei haluaisi jälkeläisiä. Yhden päivän odottaminen ei olisi mitenkään mahdotonta. Olihan Fran ollut ilman miestä kymmeniä vuosia ennen Balthieria.

Oli uskomatonta, miten paljon yksi ainoa yö oli muuttanut vieran ajatusmaailmaa. Ennen hän oli pitänyt rituaalia lisääntyjien ikävänä velvollisuutena, jotteivät vierat kuolisi sukupuuttoon. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, että rituaalilla oli toinenkin puoli… ja sitä puolta hän huomasi kaipaavansa jo nyt. Asennemuutos oli melkoinen.

Fran hankasi ihoaan keskittyneesti kuin olisi viettänyt viikkotolkulla aikaa Dalmascan läntisellä aavikolla, jossa hiekkamyrskyt olivat hyvin tavallisia. Hehkuun ei ollut enää kovin pitkä aika, eikä Fran tiennyt, miten hän mahdollisesti reagoisi siihen. Tähän asti hän oli voinut hillitä itsensä melko helposti. Hänellä oli ollut tietynlaisia mielihaluja, mutta niihin ei ollut liittynyt ketään ulkopuolisia. Hän oli kuullut, että jotkut vierat menivät kapakoihin iskemään miehiä useammankin illassa Hehkun aikaan, mutta itse hän oli lähinnä pysytellyt erossa kaikista.

Tänä vuonna tilanne kuitenkin voisi olla toisin. Balthier ei selvästikään ollut jättämässä Frania yksin. Sen sijaan mies halusi pitää hänet Strahlilla, joten todennäköisesti Hehkunkin aikaan, he olisivat molemmat pienessä ilmalaivassa. Pystyisikö Fran silloin käyttäytymään normaalisti? Ja oliko siihen edes tarvetta?

Viera tuhahti itsekseen ja ryhtyi huuhtelemaan pesulappua ammeen hiljalleen viilenevässä vedessä. Hän ehtisi kyllä miettiä Hehkua ja rituaaleja myöhemminkin. Eihän asia ollut vielä edes ajankohtainen… ei, ennen kuin hän saisi vihlan siemenet käsiinsä. Ktjn oli antanut hänelle pari, mutta myös varoittanut, ettei teho tullut voimaan heti. Siemeniä piti ensin syödä jonkin aikaa.

Samassa vieran korvat rekisteröivät hiljaisen, kirskahtavan äänen. Hän ehti juuri kääntää kasvonsa kylpyhuoneen ovelle päin, kun se jo aukeni. Nainen tuijotti järkyttynyt ilme kasvoillaan, kun Balthier ilmestyi ovenrakoon kädessään samanlainen tiirikka, jota Fran itse suosi lukkojen avaamisessa.
”Saitko jo pestyä selkäsi?” mies kysyi virnistäen sitten leveästi toisen typertyneelle ilmeelle.