Ficcikirjasto

”Ei.”

Hänen äänensä oli käheä. Ote hellitti sen verran, että sain jalkani tukevasti lattiaa vasten. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja avasin ne uudestaan. Kurkkuani kuristi. Tiesin asettuvani vaaraan piilottamalla omat sharinganini, mutta halusin sillä tavoin osoittaa, etten uhannut häntä.

Luuliko kohteeni, että olin vienyt Saeden silmät? Vai tajusiko hän nyt totuuden? Kummin halusin hänen uskovan?

Helvetti sentään, en todellakaan tiennyt. Tosin tässä tilanteessa totuus saattoi olla turvallisempi vaihtoehto. En pääsisi käsiksi aseisiini mitenkään. Olin suojaton. Melkein jo odotin hänen työntävän kunain vatsaani, tappavan minut tähän paikkaan.

Vedin syvään henkeä. Ehkä olisi korkea aika paljastaa kortit ja ottaa vastaan se, mitä tulisi. Jos minun kohtaloni olisi kuolla tänä yönä, kuolisin ainakin saaneena. Ajatus nosti typerän virneen kasvoilleni. Hän kurtisti minulle vihaisesti kulmiaan. Hyvä on, hymyileminen ei ainakaan ollut nyt viisasta.

”Sinä tapoit hänet”, jatkoin. En yksinkertaisesti kyennyt pitämään ääntäni vakaana. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella. ”Kaikki on sinun syytäsi.”
”Ei”, hän toisti. Kuinka pahasti hän oli järkyttynyt? En osannut sanoa. En ollut kuitenkaan koskaan nähnyt häntä tuollaisessa mielentilassa. En saanut hänestä minkäänlaista otetta.
”Sinun olisi pitänyt lahdata hänet samalla tavalla kuin hänen perheensä”, puuskahdin. ”Sinun olisi pitänyt armahtaa hänet! Antaa hänen mennä pois yhdessä rakkaidensa kanssa! Mutta ei, sinä olet sairas ja sadistinen paskiainen, halusit hänen kärsivän!”
”En”, vastaus tuli hyvin hiljaisena.
”Kyllä halusit! Sen takia Saede on kuollut! Se on sinun vikasi! Et antanut hänelle muuta vaihtoehtoa! Jos et olisi tappanut kaikkia, hänkin olisi elossa! Sinun tekosi tappoivat hänet!”

Olin melko varma, että hysteerinen huutoni kuului naapurihuoneisiin seinien läpi, mutten välittänyt. Olin padonnut kymmenen vuotta asioita sisälleni. Nyt ne halusivat tulla ulos kerralla.

”Sinä olet yksi saamarin kusipää! Pahempaa ei olekaan! Minä vihaan sinua, vihaan, vihaan, vihaan!”

Lämmin käsi peitti suuni. Yritin purra sitä, mutta epäonnistuin surkeasti. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Punaiset silmät tuijottivat minua järkähtämättöminä kuin olisivat yrittäneet porautua mieleni salaisimpiin sopukoihin. Onneksi hän ei tietääkseni ainakaan siihen pystynyt.

”Minä en tappanut Saedea”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. ”Sinä tapoit. Miksi?”

Tuijotin häntä järkähtämättömänä. Kuinka hän kehtasi väittää tuollaista!? Hän oli niin omahyväinen. Hän oli tappanut klaanillisen ihmisiä, mutta ei näyttänyt tuntevan edes pientä syyllisyyden ripettä tekonsa johdosta. Hänen täytyi olla todella pahasti mieleltään sairas. Minun olisi jo aiemmin pitänyt alkaa suunnitella hänen tappamistaan. Hän ei ansainnut elää!

Käsi siirtyi suuni edestä.

”Koska sinä et ansaitse häntä!” kiljaisin ja käsi paukahti saman tien takaisin suuni päälle. Hän ei selvästikään halunnut muiden kuulevan purkaustani. Hävettikö se häntä vai mistä oli kyse? Kenties hän halusi vain salata tovereiltaan totuuden itsestään. Tai totuuden minusta. Minulla oli kumma tunne, että hän tiesi sen. Hän oli penkonut tavarani vain varmistaakseen totuuden. Niin sen täytyi olla.

Pää pamahti oikeaa olkaani vasten ja käsien otteet irtosivat minusta. Toinen liukui pois suuni edestä, toinen irtautui yöpaidastani. Jotain lämpöistä ja kosteaa valui olkapääni iholle. Vedin henkeä yhä vain järkyttyneempänä. Olin odottanut moniakin asioita, mutten tätä. Seisoin paikoillani kykenemättä puhumaan tai liikkumaan. Koko tilanne tuntui täysin absurdilta.

”Olen niin pahoillani”, pehmeä ääni kuiskasi. Jotenkin se laukaisi kehoni takaisin toimimaan. Kohotin käteni, painoin ne hänen hartioitaan vasten ja tyrkkäsin hänet kauemmas itsestäni.
”Se on myöhäistä nyt! Voit upottaa anteeksipyyntösi jorpakkoon! Sillä ei ole yhtään mitään merkitystä!” raivosin hänelle. ”Sinä tapoit kaikki, jokaisen. He olivat viattomia! He saivat kärsiä takiasi!”

Hän perääntyi askeleen verran itse, kun astuin lähemmäs. ”Sasuke kärsii takiasi! Saede raiskattiin takiasi! Hän tappoi oman lapsensa takiasi! Ja lopulta itsensä takiasi! Häntä ei enää ole! Ja se on, jumalauta, vain ja ainoastaan sinun syytäsi! SINUN!”

Katselin, kuinka hän puisteli päätään voimattomana. En ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena. Hän ei ollut alistuva persoona, ei tuollainen mitätön surkimus. Hän oli mies, jolla oli aina jotain sanottavaa. Hän ei jäänyt koskaan toiseksi kenellekään, eikä paljastanut tunteitaan. Tuo mies edessäni ei ollut se, jonka tunsin. Minne olivat kylmyys ja kovuus menneet? Missä oli täydellinen itsevarmuus? Kuka tuo romahtanut otus oli?

”Saede”, hän kuiskasi tärisevällä äänellä.
”Älä käytä sitä nimeä! Saede on poissa!” kiljaisin. Halusin hypätä ikkunasta ulos, paeta majatalosta. Minusta ei ollut käymään tätä keskustelua. En halunnut kuulla, mitä hänellä oli sanottavanaan.

Hän tarttui minua käsivarsista. Rimpuilin hänen otteessaan, mutta hän oli minua reilusti vahvempi. En päässyt yksinkertaisesti mihinkään. Olisin tietysti voinut yrittää potkaista, mutta jostain syystä jalkani kieltäytyivät yhteistyöstä pääni kanssa. Taisin itsekin olla romahtamispisteessä.

”Minä halusin säästää sinut, koska rakastin sinua”, hän sanoi hiljaa. Painoin katseeni hänen otteessaan. En halunnut kuulla valheita, mutten voinut peittää korvianikaan. ”Vein sinut mahdollisimman kauas Konohasta, ettei sinua löydettäisi. Pelkäsin, että joku saattaisi tekoni loppuun saakka, jos tietäisi sinun olevan yhä elossa.”
”Älä puhu paskaa”, sihahdin hampaideni välistä. ”Tätäkö sinä muka halusit?!” huusin.

Kohotin pääni ja katsoin häntä suoraan silmiin. Sharinganit olivat poissa, tilalla olivat hänen tavalliset mustat silmänsä.
”Katso näitä hiuksia, katso näitä kasvoja! Tätäkö sinä muka halusit? Ei tämä ole Saede!” kiljuin niin kovaa kuin kurkustani lähti. Joku paukutti naapurihuoneen seinää kiukkuisesti.
”En. Miksi? Mitä sinä teit sille tytölle, jota minä rakastin?” hän kuiskasi.
”Tapoin hänet, koska hän oli pelkkä säälittävä, märisevä idiootti. S on paljon vahvempi ja voimakkaampi”, vastasin. Yritin saada kylmyyttä ääneeni, mutta itku pyrki koko ajan kurkkuuni. Säälittävä puoleni oli pääsemässä voitolle, vanha minä oli tunkemassa esiin, vaikka oikeasti olin uskonut tappaneeni sen.

Lämmin käsi kosketti arpista poskeani toisen yhä pitäessä kiinni minusta. En liikkunut. Tunsin oloni voimattomaksi. Olin tavallaan odottanut tätä hetkeä ja samalla pelännyt sitä suunnattomasti. En tiennyt, mihin suuntaan halusin tilanteen kääntyvän.

Noh, anna nyt hyviä vinkkejä, kun olet aina niitä tyrkyttämässä, huomautin pääni sisällä.

Alitajuntani oli hiljaa. Ei mitään. Tyhjyyttä. Itku kapusi jälleen kurkkuuni. Minne pieni ääni sisältäni oli kadonnut? Yritin kaivella sitä mieleni perukoilta, mutta se pysyi vaiti. Aivan kuin joku olisi painanut hiljennysnappulaa ja häivyttänyt sen olemattomiin. Se oli pelottavaa. Olin yksin.

Your cruel device
Your blood, like ice
One look could kill
My pain, your thrill

Tuijotin häntä kykenemättä enää puhumaan. Hänen kosketuksensa herätti minussa liikaa ja sulki samalla liikaa pois. En halunnut menettää alitajuntani ääntä. Se oli liian tärkeä minulle, vaikka olikin aina eri mieltä kanssani suurin piirtein kaikesta.

Vartaloni lävitse kulki yhtä aikaa kylmiä ja kuumia väreitä. Olin täysin sanaton. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa, mitä tehdä. Pääni tulvi täyteen ristiriitaisia ajatuksia, joista yksikään ei ollut hyvä ja yhtä aikaa oli täydellinen. Halusin painaa silmäni kiinni, kädet korvilleni ja kirkua niin, että koko maailma kuulisi. Tätä ei voinut tapahtua minulle. Olin ajanut itseni ansaan, josta en pystynyt pakenemaan.

En voinut kuin tuijottaa hänen mustiin silmiinsä. Tiesin, että hänen katseensa saattaisi olla tappava, kirjaimellisesti. Ei se ollut juuri nyt, mutta sharinganien esiintuominen veisi häneltä vain hetken. En silti osannut pelätä. En vaikka hän oli sairas tappaja. Hänelle toisten tuska tuotti suunnatonta iloa. Minun tuskani oli hänen huvinsa.

Juuri niin. Hän oli leikitellyt kanssani vuosikausia. Hän oli antanut minun ihastua, jopa rakastua itseensä vain repiäkseen minut rikki täydellisesti. Nyt kun aloin vihdoin olla toipunut menneisyyteni traumoista, hän läväytti kaiken eteeni ja hykerteli hiljaa mielessään, kun kärsin hänen edessään. Voi luoja, minä en halunnut olla tässä.

I want to love you but I better not
Touch (don’t touch)
I want to hold you but my senses
Tell me to stop
I want to kiss you but I want it too
Much (too much)

Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta napsautin sen saman tien kiinni. Huuliltani pyrki sanoja, joita en missään nimessä saanut sanoa. En saanut tunnustaa heikkouttani, sillä heikkouksistani suurin oli edessäni seisova mies. En ollut päässyt hänestä yli ja tajusin, etten koskaan pääsisikään.

Minä rakastin häntä.

Minä vihasin häntä.

Ja nuo kaksi tunnetta olivat tehdä minusta hullun.

En halunnut hänen koskettavan minua. Toisaalta taas janosin hänen kosketustaan enemmän kuin mitään muuta. Hänen viipyilevät sormet poskellani olivat niin kuumat, että ne olisivat voineet polttaa reikiä ihooni. Tosiasiassa minä taisin olla vain kylmissäni.

Halusin vetää hänet syliini. Tuntea hänen ihonsa vielä kerran ihoani vasten. Saada hänet vielä kerran. Mutta tiesin, ettei siitä tulisi loppua. Jäisin koukkuun kuin narkkari huumeeseen. En osaisi enää päästää irti, enkä pystyisi suorittamaan toimeksiantoani. Olin kuin entinen heroinisti, jolle ojennettiin neulaa. Halusin tarttua siihen ja upottaa sen käsivarteni suoneen. Tiesin, mitkä vaarat teossa piilivät, mutta minun oli hyvin vaikea välittää niistä.

Tahdoin niin kovasti tarttua häneen ja suudella häntä, mutta tahdoin sitä aivan liikaa. Yritin takoa järkeä päähäni. En voinut toimia halujeni mukaan. Sillä tavoin vain tuomitsisin itseni tuhoon. Tosin aloin olla jo niin syvällä suossa, etten pääsisi sieltä enää ylös. Olin typerys, idiootti, täydellinen ääliö.

I want to taste you but your lips
Are venomous poison
You’re poison running through my
Veins
You’re poison, I don’t want to
Break these chains

Kieli livahti suustani ja kostutti kuiviksi käyneitä huuliani. Olisin niin kovasti halunnut tuntea hänen huulensa niitä vasten. Tärisin hänen edessään ja hengitin raskaasti. Minulla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Muistin yhä täsmälleen, miltä hän maistui. Mutta.. maistuiko hän enää samalta? Miksi minulla oli pakottava tarve ottaa siitä selvää?

Hän oli minulle tappavaa myrkkyä. Hänen huulensa tihkuivat sitä, tiesin sen tasan tarkkaan. En ollut vielä edes suudellut häntä, mutta hänen myrkkynsä virtasi jo suonissani. Hän virtasi niissä. Myrkky tappoi minua hitaasti ja äärimmäisen tuskallisesti.

”Saede?” hän kuiskasi hiljaa ja varovaisesti. Ehkä hän odotti, että alkaisin jälleen kirkua. Tämä oli kamalaa. Minusta tuntui, että murenin pieniksi palasiksi lattialle.. tai sitten vain yksinkertaisesti sulin lätäköksi.
”Niin?” Oma ääneni oli karhea ja käheä kuin minun olisi ollut vaikea puhua. Ehkä minun olikin. Jo yhden sanan saaminen ulos oli ponnistus. Kurkkuani kuristi kuin pieni käärme olisi kiertynyt sen ympärille.

Your mouth, so hot
Your web, I’m caught
Your skin, so wet
Black lace on sweat

”Sinä et koskaan ollut säälittävä, minä en ajatellut niin. Minä pidin sinusta juuri sellaisena kuin olit. En tajua, miksi olet viiltänyt kasvosi, poistattanut tatuointisi ja nirhinyt hiuksesi lyhyiksi.. sinä olit niin kaunis”, hän puhui. Katselin hänen huuliaan. Kosteita, pehmeitä, haluttavia. Ne liikkuivat kauniisti. Muodostivat sanoja, jotka halusin yhtä aikaa kuulla ja olla kuulematta. Tärisin kauttaaltani. Minua pelotti suunnattomasti. Pelkäsin häntä ja omaa reaktiotani hänen sanoihinsa.

”Olet sinä kaunis nytkin, mutta.. en odottanut, että näyttäisit tuolta, kun tapaisimme.. jos tapaisimme”, hän kuiskasi. En kyennyt vastaamaan hänelle. Katseeni oli kiinnittynyt polttavana hänen huuliinsa. Kiljuin pääni sisällä vastalauseita hänen sanoilleen, mutta ne olivat voimattomia ja hentoja. Niissä ei ollut todellista pontta.

”Minä olen pahoillani kaikesta. En tarkoittanut, että niin pitäisi tapahtua. Halusin vain pelastaa sinut. Olisin pelastanut perheesikin, mutta vanhempasi olivat liian syvällä. He eivät olisi ymmärtäneet.”

Nyökkäsin miehelle, vaikken tajunnut, mistä hän oikein puhui. Mitä vanhempani eivät olisi ymmärtäneet? Oliko se jotain, minkä minä voisin ymmärtää? Kysymykset eivät tulleet ulos. Olin tainnut menettää ääneni.

Ja järkeni. Olin ehdottomasti menettänyt järkeni. Tuijotin hänen kutsuvia huuliaan kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aiemmin. Hän kietoi minut verkkoonsa yhä tiukemmin ja tiukemmin. Tiesin, että olin ansassa, enkä voisi enää paeta. En vain pääsisi minnekään. Ja mikä pahinta, tämän sopan olin keittänyt ihan itse. En voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni. Minulla oli ollut mahdollisuus kieltäytyä tästä toimeksiannosta, mutta olin silti ottanut sen vastaan.

Ajatukseni olivat koko ajan lähteä harhateille. Muistin liian hyvin, miltä nuo huulet maistuivat, miltä hänen ihonsa maistui, miten kostea se oli joskus ollut hiestä. Oma kehoni heräsi henkiin muistojen myötä. Tätä menoa valuisin reiteni märiksi, mikä oli täysin naurettavaa. Olin totisesti itseni pahin vihollinen.

I hear you calling and it’s needles
And pins (and pins)
I want to hurt you just to hear you
Screaming my name
Don’t want to touch you but
You’re under my skin (deep in)

“Saede?”

Hänen äänensä tunkeutui tajuntaani. Se pisteli ja kirveli. Hän olisi voinut tökkiä minua neuloilla. Nimeni kutsuminen sai ihoni kananlihalle, se sai minut tärisemään ja kihisemään. Kukaan ei ollut kutsunut minua Saedeksi vuosiin. Hän oli viimeinen ja ainoa ihminen, jonka huulilta halusin kuulla tuon nimen. Kun hän lausui sen pehmeästi, tunsin herääväni henkiin. Jotain minussa syttyi tuleen. Nyt tiesin, miksi alitajuntani oli hiljennyt. Se ei ollut enää alitajuntani, vaan minä itse. Me olimme jälleen yhtä.

Nyt hän seisoi hiljaa ja tuijotti minua kulmat kurtussa. Halusin tehdä jotain, jotta hän lausuisi nimeni uudestaan. Halusin satuttaa häntä vain kuullakseni hänen huutavan nimeäni, mutten kyennyt liikkumaan, en puhumaan. Olin kaiketi jonkinlaisessa shokissa.

Yhtäkkiä oikea käteni lähti liikkeelle omia aikojani. Yritin käskeä sitä pysähtymään, mutta se ei totellut. Se ojentui häntä kohti. Sipaisin hänen poskeaan. Annoin sormieni kulkea hänen kasvojensa ylitse. En halunnut tehdä niin, mutta pakkomielle ei antanut minulle rauhaa. Minun oli vain pakko. Siitä oli niin kauan, aivan liian kauan.

Sydämeni pamppaili rintaani vasten. Kuinka syvälle voisin lopulta vajota? Minä halusin uskoa hänen kauniisiin valheisiinsa, hukuttautua niihin ja unohtaa kaiken niskaani kaatuneen paskan.

Ei, en saisi tehdä niin. Minun olisi muistettava totuus. Tunteeni olivat merkityksetöntä kukkua. Edessäni seisoi äärimmäisen paha mies. Miksi minun oli niin vaikea tajuta sitä? Mikä minua riepoi? Miksi sisäinen tuleni roihusi nyt ilmiliekeissä?

I want to taste you but your lips
Are venomous poison, yeah
I don’t want to break these chains
Poison, oh no
Runnin’ deep inside my veins,
Burnin’ deep inside my veins
It’s poison

”Puhu minulle, Saede”, mies anoi.
”En tiedä, mitä sanoa”, kuiskasin voimattomasti. Käteni tärisi, ja minun oli pakko laskea se alas. Hengitykseni kulki katkonaisena. Välillämme oli liikaa. Liian paljon hyviä ja pahoja muistoja, liikaa tapahtumia, liian paljon murhetta ja menetyksiä, liikaa kaikkea. En saanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että kaikki voisi toimia. Minusta ei vain ollut siihen. Minä murenin hänen edessään, enkä enää koskaan tulisi ehjäksi. Minun olisi parasta jättää majatalo ennen aamua ja kadota niin kauas, ettei Akatsuki koskaan löytäisi minua.
”Sano, että annat anteeksi?” Pyyntö tuli hyvin hiljaisena. Jostain syystä aivoni jankuttivat, että se oli aito pyyntö, ei valheellinen.
”En voi”, vastasin rehellisesti. Miten muka voisin koskaan antaa anteeksi? Hän oli tappanut koko perheeni, äitini, isäni, veljeni ja siskoni, kaikki muut sukulaiseni, jokaisen klaanissani lukuun ottamatta omaa pikkuveljeään. Hän oli jopa murhannut parhaan ystävänsä. Ei sellaista voinut antaa anteeksi. Ja hän oli jättänyt minut niiden miesten hyväksikäytettäväksi. Hän oli satuttanut minua pahemmin kuin kukaan koskaan, sillä olin luottanut häneen ja rakastanut häntä koko sydämestäni. Hän oli pettänyt minut raskaimman kautta. En voinut antaa anteeksi.

Seisoimme hiljaa pimeässä huoneessa. Ilma välillämme tuntui väreilevän. Se oli täynnä sähköä. Minulla oli kumma tunne, että yhtäkkiä kymmenen vuotta oli pyyhkiytynyt pois. Me olimme vanhempia, me olimme nyt aikuisia, mutta tietyllä tavalla olimme samassa tilanteessa kuin kymmenen vuotta sitten. Minun tunteeni eivät olleet muuttuneet miksikään. Ainoa ero oli, että silloin ne olivat pakahduttaneet minut onnesta. Nyt ne tappoivat minua hitaasti sisältä päin.

Tänä yönä minä kuolisin. Ainakin varmaan. Ja jos heräisin aamulla, voisin yrittää uudestaan. Vai voisinko? Kuinka kauan tätä leikkiä voisi jatkaa polttamatta itseään? Minä taisin jo palaa. Olin tulessa, enkä tiennyt, tuntuiko se hyvältä vai pahalta.

Astuin askeleen eteenpäin samaan aikaan kuin hänkin. Me käytännössä törmäsimme toisiimme. Ajatukseni eivät kulkeneet, järki kaiketi päätti ottaa hetkellisesti omaa lomaa, sillä kohotin käteni ja kietaisin ne hänen kaulaansa sillä siunaaman hetkellä, kun osuimme toisiimme. Tajusin lämpimien käsien kietoutuvan ympärilleni niin tiukasti, että minuun sattui, mutta en välittänyt. Järkevä puoleni teki sillä hetkellä itsemurhan tai vähintäänkin lähti pitkälle matkalle.

Kosteat ja vaativat huulet painuivat omiani vasten rajummin kuin koskaan aikaisemmin. Pääni täyttyi kymmenen vuoden takaisista kuvista. Muistin maun, tuoksun, kaiken. Silti tuossa kaikessa oli myös jotain uutta, joka sai vatsanpohjassani aikaan kummallisen tunteen. Kymmenen vuoden aikainen kaipaus rutisti keuhkoni kasaan ja pakotti minut haukkomaan happea jokaisessa välissä, kun suudelmamme muuttui vain koko ajan rajummaksi. En voinut saada hänestä tarpeekseni. En voinut saada Itachista tarpeekseni.

Käteni toimivat omia aikojaan, kun raastoin typerän kaavun hänen päältään. Riuhdoin sen auki ja työnsin pois hänen hartioiltaan. Yritin samalla suudella häntä, sillä en halunnut lopettaa. Minulla oli sellainen olo kuin nälkäkuoleman partaalla olevalla. Itachi oli minun ruokani, minun oljenkorteni elämään. Totuushan oli, etten ollut elänyt kymmeneen vuoteen.

Itachin paita sai lähteä seuraavaksi. Hän tarttui yöpaitaani ja veti sen melkein väkivaltaisesti pois päältäni. Kuulin kankaan rusahtavan samaan aikaan, kun olkapäätäni vihlaisi. Luultavasti yöpaita oli nyt entinen, mutta en välittänyt. Niitä sai uusia.

Painauduin Itachin rintaa vasten. Iho tuntui niin hyvältä. Sen tuoksu täytti sieraimeni ja oli huumata minut. Päässäni humisi, kun suutelin häntä jälleen. Vein käteni hänen taakseen ja vedin ponnarin pois hiuksista. Tunsin, kuinka mustat silkkiset hiukset levisivät pitkin hänen selkäänsä. Olin aina rakastanut niitä ja rakastin edelleen. Nyt ne olivat vielä kauniimmat, sillä ne olivat saaneet lisää pituutta.

Karheat kädet hyväilivät minua kaikkialta. En välittänyt, vaikka hiertymiini sattui ja olkapääni oli ajoittain tulessa. Olin odottanut liian kauan, halunnut Itachia liikaa, vaikka olin yrittänyt kieltää tunteeni itseltäni. En voinut nyt takertua turhiin pikkuseikkoihin. Minun oli pakko saada haluamani. Muuten en voisi koskaan kuolla onnellisena.

Itachi työnsi minua taaksepäin. Annoin hänen ohjata minut sängyn suuntaan. Hän oli ainoa, joka sai tehdä minulle mitä vain. Vain hän sai olla minun johtajani. Yksikään toinen mies tai nainen ei saanut samaa asemaa kuin yrittämällä ottaa sen väkisin. Vapaaehtoisesti en luovuttanut.

Minut kaadettiin sängylle. Jokin pamahti kipeästi alaselkääni, ja minun oli pakko irrottaa otteeni Itachista. Vein käteni selkäni taakse ja vedin esineen pois. Kuului risahdus, kun paperi repesi. Miettimättä sen enempää viskasin käärön lattialle, missä se kuului kierivän jonnekin kauemmas. Käännyin takaisin Itachin puoleen ja vedin hänet kiinni itseeni. Kiersin jalkani hänen lantionsa ympärille, mutta typerät housut olivat yhä tiellämme. Ynähdin ärtyneesti samaan aikaan, kun kuulin hänen potkivan sandaaleja jaloistaan.

Tartuin Itachin housujen vyötäröön ja ryhdyin nopeasti avaamaan niitä. Sormeni tuntuivat olevan kuin kohmeessa, eivätkä toimineet ollenkaan riittävän näppärästi ja nopeasti. Itachi naurahti minulle hiljaa ja auttoi minua. Silti housut päätyivät lattialle aivan liian hitaassa tahdissa. Niitä seurasivat bokserit ja omat alushousuni. Vihdoinkin Itachi oli kokonaan minun.

Hän painautui kiinni minuun. Tunsin kovan elimen alavatsaani vasten ja liikautin lantiotani epätoivoisesti. Tuo oli jo kiusaamista. Hänen täytyi tietää, kuinka paljon oikein halusin häntä. En voinut odottaa, en tarvinnut lämmittelyjä. Halusin hänet sisälleni. NYT.

Mutta hänen huulensa painuivat kaulani herkälle iholle ja suutelivat sitä rajusti. Niin kovaa, että se melkein sattui. Ehkä hän puri, en osannut sanoa varmasti, sillä pääni tuntui olevan jonkinlaisen pumpulin peitossa. Käteni elivät omaa elämäänsä tunnustellessaan hänen yläruumistaan joka puolelta. Niin tuttu ja yhtä aikaa niin erilainen kuin ennen. Pojasta oli tullut mies.. ja millainen mies! Kävin kierroksilla, enkä olisi millään malttanut odottaa.

”Itachi”, kuiskasin anovasti. Hän kohotti päänsä. Osa pitkistä hiuksista valui kasvoille ja peitti ne häiritsevästi. Pimeässäkin erotin tulen hänen silmissään. Hän halusi tätä vähintään yhtä paljon kuin minä.
”Sano se uudestaan”, hän pyysi.
”Itachi.” Tällä kertaa ääneni värisi. Oliko hänen nimensä lausumisella häneen samanlainen vaikutus kuin sillä minuun, kun hän kutsui minua Saedeksi? Niin sen täytyi olla. Oli ihmisiä, joiden halusi kuulla kuiskivan ja huutavan nimeäsi. Ja joskus vain ne ihmiset olivat merkityksellisiä. ”Itachi, ole kiltti”, pyysin.
”Mitä?” hän kysyi. Olisin voinut vaikka vannoa, että äänessä oli selvää kiusoittelua.
”Anna mennä. Minä olen odottanut kymmenen vuotta, en tarvitse mitään lämmittelyjä”, sanoin suoraan. Tiesin tasan tarkkaan, että vuosia sitten en olisi puhunut noinkaan selvästi, mutta myös minä olin muuttunut, kasvanut aikuiseksi. En ollut enää ujo ja viaton tyttö, jolle tiettyjen asioiden sanominen oli vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Silti en sentään halunnut puhua ruokottomuuksia Itachin kuullen. Tiesin, ettei hän pitänyt sellaisesta. Hän tahtoi, että naiset ilmaisivat asiat kauniisti.

Itachi nojasi toisen kyynärpäänsä peittoon ja katseli minua. Olisin voinut kirkua turhautumisesta, sillä kehoni lähetti jatkuvasti viestejä, jotka vaativat häntä sisälleni. Halusin hänet niin lähelle itseäni kuin vain nainen voi miehen saada.
”Entä Deidara-sama?” hän kysyi yllättäen.

Vatsassani muljahti ikävästi. Illan aiemmat tapahtumat kelautuivat mieleeni. Luultavasti vähintään puoli majataloa tiesi, mitä huoneessa oli tapahtunut. Olin ollut turhankin äänekäs. Onneksi Itachi ei voinut pimeässä nähdä kasvoilleni nousevaa punaa. En katunut tekoani, mutten ehkä olisi silti halunnut hänen tietävän siitä.
”Kuka Deidara?” kysyin ja hymyilin hänelle vanhalla hymylläni, sillä jota en ollut käyttänyt vuosiin. Hän vastasi hymyyni uudenlaisella virneellä.
”Sitähän minäkin.”

Hän suorastaan hyökkäsi kimppuuni. Kurkotin käteni kohti laukkuani ja jouduin etsimään hyvän tovin. Vihdoin tuttu pakkaus tarttui käteeni sivutaskusta. Samaan aikaan laukku lipsahti lattialle ja todennäköisesti koko omaisuuteni levisi pitkin ja poikin.

Tartuin muovipakkauksen reunaan hampaillani ja nykäisin. Kun olin saanut paketin auki, Itachi vei sen käsistäni. Hän ei selvästikään aikonut päästää minua niskan päälle. Jostain mystisestä syystä tilanne miellytti minua, vaikka vielä muutama tunti sitten olisin raivostunut pelkästä ajatuksesta. Nyt jokin sisälläni sanoi, ettei antautumisessa ollut mitään pahaa, se ei ollut sama asia kuin tappio.

Kun hän vihdoin työntyi sisälleni, kiedoin jalkani uudestaan hänen lantionsa ympärille. Niskani taipui kaarelle. Olin onnellinen, minusta tuntui niin hyvältä. Fyysiset tuntemukset olivat vain pieni osa kokonaisuutta. Henkisesti minulle tapahtui jotain paljon merkityksellisempää. Vein käteni Itachin hiusten sekaan ja vedin hänen kasvonsa lähemmäs omiani. Painoin huuleni vaativasti hänen huuliaan vasten. Tänä yönä minun oli saatava hänestä kaikki, aivan kaikki.

*

Makasin sängyllä poikittain. Laukku oli levällään lattialla, samoin muut tavarat. Olimme näköjään päättäneet sisustaa uusiksi. Päässäni humisi edelleen ja kylkeni sekä olkapääni olivat kuin tulessa. Minua pyörrytti. Mutta kaikesta tuosta huolimatta minun oli hyvä olla. Minusta tuntui kuin sisäinen rauhani olisi vihdoin palannut. Tiesin, ettei kaikki ollut lähellekään hyvin, vaan pikemminkin entistä huonommin, mutta minä olisin voinut laulaa ja hypellä, jos vain olisin jaksanut.

Rakkaus on kärsivällinen,
rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi,
ei kersku,
ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu,
ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä
vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää,
kaikessa uskoo,
kaikessa toivoo,
kaiken se kärsii.

Sanat pyörivät mielessäni. Olin lukenut ne joskus jostain, mutten kyennyt muistamaan mistä. Viisaita sanoja ehdottomasti. Se, joka oli kirjoittanut ne, oli ymmärtänyt paljon rakkaudesta. Mutta voisinko minä olla katkeroitumatta? Voisinko minä koskaan antaa anteeksi ja ymmärtää? Osa minusta halusi huutaa anteeksiantoa, mutta toinen osa kapinoi yhä vastaan. Pääni oli niin täynnä tunteita, että olin itse pakahtua niihin.

Kaiken se kärsii.

Oliko todella niin? Kuinka paljon kärsimystä olin valmis vielä ottamaan vastaan? Sydämeni oli jo kertaalleen raastettu rinnastani ja leikelty palasiksi. Olin kymmenen vuotta kursinut sitä kokoon onnistumatta siinä. Nyt se tuntui taas ehjältä, mutta pelkäsin kuollakseni, että se voitaisiin hajottaa uudestaan koska tahansa. En ollut turvassa. Minä pelkäsin. Pelkäsin Itachia, itseäni ja ennen kaikkea tunteitani, jotka olivat vaaraksi minulle.

Minulla oli yhtäkkiä todella huono olo. Silmissäni sumeni, enkä nähnyt huonetta ympärilläni kunnolla. Kylmä hiki pyyhkäisi ylitseni ja sai minut palelemaan suunnattomasti. Puristin peittoa allani nyrkkiini ja toivoin kohtauksen menevän ohitse. Mielenikin tuntui sumenevan sen voimasta. Mitä helvettiä tämä nyt oli?

”Saede?” Itachi kuiskasi pehmeästi. En kyennyt rekisteröimään hänen mielentilaansa pelkän äänen perusteella, enkä enää jaksanut pitää silmiäni auki, joten en voinut edes katsoa häntä. Kamala väsymys valtasi kehoni ja mieleni. Minä halusin nukkua.
”Yhhm?” ynähdin voimattomasti.
”Kun sanoit.. että tapoit lapsesi..” Jaksoin hädin tuskin kuunnella, mitä Itachi sanoi. Tiesin asian olevan tärkeä, mutta olin jo liukumassa toisaalle. Tiesin, että minun pitäisi vastata hänelle jotain, mutta oloni oli raskas, voimaton ja poissaoleva. ”Oliko lapsi minun?”

Yritin sanoa jotain, mutta pimeys vain lähestyi. En saanut suutani auki. Puhuminen tuntui aivan liian rasittavalta.
”Saede?”

Pimeää. Pelkkää pimeää.

Disclaimer: Alice Cooper omistaa omansa. Tehosekoitintakin on puolittain lainattu yhdessä kohdassa. Kaikki kunnia siitä kohdasta kyseiselle bändille. Teksti sisältää myös pienen lainauksen Raamatun ensimmäisestä kirjeestä korintilaisille (Kor. 13: 4-7). Sitä on turha ottaa uskontuputuksena, koska en ole kristitty. En siis voi, enkä edes halua, tuputtaa teille kristinuskoa. Tuo kohta vain pulpahti mieleeni kirjoittaessa ja sitä oli pakko lainata. Viisaita sanoja.