Ficcikirjasto

”Kapu…” sisään rynnännyt Langley aikoi ilmeisesti sanoa Jackille jotain, mutta hänen äänensä hiljeni hyvin nopeasti, kun hän huomasi minut. Miehen katse pysähtyi paljaaseen ylävartalooni, jota en ollut ehtinyt peittää millään tapaa. Huudahdin hiljaa ja kiskoin nopeasti peiton leukaani asti. Mies näytti hyvin hämmentyneeltä, eikä selvästikään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

    

Jack rykäisi melko äänekkäästi ja sai Langleyn havahtumaan ajatuksistaan.

”Niin, Langley?” Jack kysyi, kun mies ei vieläkään sanonut mitään.

”Tähystäjä näki Pearlin purjeet hetki sitte. Laivan pitäs olla täällä pian, sir”, Langley mutisi nopeasti ja poistui hökkelistä.

    

Jack nousi välittömästi sängystä ja alkoi kiskoa vaatteitaan päälleen. Tuijotin häntä hetken tajuamatta yhtään mitään. Lopulta kuitenkin nousin itsekin ja pukeuduin. Pikku hiljaa järkytykseni vaihtui iloon. Pearl oli palannut!

    

Ryntäsimme ulos hökkelistä suurin piirtein yhtä aikaa. Ne miehistön jäsenet, jotka olivat jääneet Kuolleiden saarelle, olivat nyt kaikki kokoontuneet rannalle. Jäin itse seuraamaan hökkelin ovelle, kuinka Pearl ankkuroitiin saaren rantaan ja veneitä laskettiin vesille.

    

Kun veneet karahtivat rantaan, loput Jackin miehistön jäsenistä nousivat niistä. Monet pysähtyivät niille sijoillensa nähdessään kapteeninsa elossa. Sillä hetkellä melkein toivoin, että minulla olisi ollut kamera. Nuo ilmeet olisi pitänyt saada ikuistettua.

    

Anamaria tuijotti Jackia hyvin pitkään. Sitten hän käveli tämän luokse ripein askelin, pysähtyi kapteeninsa eteen ja löi tätä avokämmenellä kasvoihin.

”Älä enää koskaan säikyttele minua tuolla tavoin, Sparrow!” nainen sanoi vihaisella äänellä.

”Kapteeni”, Jack mutisi ja hieroi poskeaan. Nähdessään Anamarian hurjistuneen ilmeen hän perääntyi askeleen verran ja naurahti. Anamaria tuijotti Jackia vihaisesti vielä hetken, mutta hymyili sitten.

”Hienoa nähdä sinut elävien kirjoissa, kapteeni Sparrow”, nainen sanoi.

    

Pian kaikki muutkin miehistön jäsenet parveilivat Jackin ympärillä toivottamassa häntä tervetulleeksi takaisin. Jack sai kertoa uudelleen, mitä meille oli oikein tapahtunut aarresaarella. Tällä kertaa hänen tarinansa oli vieläkin värikkäämpi kuin aiemmin. Kun Jack vihdoin hiljeni, miehien katseet olivat muuttuneet synkiksi.

”Näin heidät Tortugassa ohimennen”, Anamaria sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen tarkoittaen Johnia ja Barcleyta. ”He voivat olla siellä edelleen.”

    

Jack nyökkäsi naiselle. Hän ilmoitti, että Pearl lähtisi matkaan vielä samana iltana. Sitten hän komensi jokaisen miehen töihinsä, jotta kaikki olisi valmista ennen auringonlaskua. Itse seurailin tapahtumia sivusta, mutta lopulta lähdin vaeltelemaan pitkin rannikkoa. Jack ei ollut määrännyt minulle mitään tehtävää, joten oletin saavani käyttää ajan parhaaksi katsomallani tavalla.

    

Kuolleiden saaren ranta oli alkanut käydä minulle jo melkoisen tutuksi, joten päätin siirtyä tutkimaan itse saartakin. Se oli melko vuoristoinen, mutta ennen vuoren rinnettä vastaani kuitenkin tuli trooppinen metsä. En uskaltanut mennä kovin syvälle metsään, joten tyydyin harhailemaan sen reunalla.

~o~

Päivä tuntui kuluvan aivan liian hitaasti. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ei edes tavaroita pakattavana. Koko pieni omaisuuteni oli jäänyt Pearlille ja toivottavasti oli siellä edelleen. Muutaman tunnin kuluttua palasin hökkelikylään kävelyretkeltäni, jota sekavat ajatukseni olivat ikävästi varjostaneet.

    

Rannalle oli vieritetty kaikki varastorakennuksessa olleet tynnyrit ja nyt niitä lastattiin parasta aikaa veneisiin. Pysähdyin katselemaan miesten toimia. Muutamaa venettä lähdettiin soutamaan kohti Pearlia, ja pian näin, kuinka tynnyrit nostettiin köyden avulla sen kannelle. Lähdönhetkeen ei olisi enää pitkä aika. En voinut olla miettimättä, mitä Tortugassa tulisi tapahtumaan. Olin kuitenkin melko varma, että sekä John että Barcley pääsisivät hengestään, jos jäisivät kiinni. Jackin silmissä leimusi todella voimakas viha joka kerta, kun hän puhui heistä. Vatsani muljahteli epämukavasti, kun vain ajattelinkin jonkun tappamista. En toivonut kuolemaa kenellekään, ihme kyllä en edes Johnille.

”Miksi niin synkkä ilme, rakas?” kuulin äänen kysyvän selkäni takaa. Käännyin ja kohtasin Jackin uteliaan katseen.

    

Hymyilin nopeasti ja mietin, mitä sanoisin. Lopulta kuitenkin päätin, että oli parempi sanoa vain totuus. Valehtelulla olin jo kerran melkein pilannut kaiken.

”Mietin Johnia… ja Barcleyta. Mitä heille tapahtuu, kun saamme heidät kiinni?” kysyin melkein kuiskaten.

”Heitä odottaa sama kohtalo kuin Barbossaa”, Jack vastasi kylmästi. ”Petturit ja kapinoitsijat kuuluvat Helvetin syvimpään kuiluun.”

    

Nielaisin kuuluvasti ja ilmeeni synkkeni välittömästi. Jack katsoi minua kysyvästi.

”En pidä… tappamisesta”, sanoin hänelle selittääkseni.

”Ei sinun heitä tarvitse tappaa, rakas”, Jack vastasi ja hymyili minulle.

”Silti”, mutisin hiljaa ja käännyin katsomaan lähistöllä kelluvaa Pearlia. Jack kietoi kätensä hartioideni ympärille ja oli pitkään vaiti. En itsekään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

    

Seurasimme kumpikin vaitonaisina, kun viimeisetkin tynnyrit lastattiin laivaan. Sitten Jack irrotti otteensa minusta ja kääntyi miehistöönsä päin. Hän kehotti jokaista hakemaan hökkeleistä omat henkilökohtaiset tavaransa ja nousemaan sitten veneisiin. Hyvin pian kaikki veneet olivat jättäneet Kuolleiden saaren rannan. Itse istuin pienen puisen veneen perässä ja tuijotin edessäni näkyvää laivaa. Palaisin vihdoin Black Pearlille.

    

Kun vihdoin laskin jalkani purjelaivan kannelle, tunsin äärettömän hyvänolontunteen valtaavan mieleni. Kuljetin sormia reelinkiä pitkin ja hymyilin. Näin Jackin kävelevän ruorille ja kuulin hänen huutavan ohjeita miehilleen. Sekä ankkuri että purjeet nostettiin juuri ennen auringonlaskua. Tuttu keinunta jalkojeni alla sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

    

Kävelin kannen poikki ja vetäisin kapteenin hytin oven auki. Hämmästyin nähdessäni Anamarian hytissä.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin kummissani. Nainen hymyili minulle ja näytti kädessään roikkuvaa säkkiä.

”Kerään tavaroitani. Hytti on jälleen kapteeni Sparrow’n”, hän sanoi ja lisäsi sitten nopeasti, ”ja sinun.” Hänen huomautuksensa sai kevyen punan nousemaan poskilleni.

”Niin…” mutisin hitusen nolona.

”Täytyy kyllä sanoa, että olen erittäin hämmästynyt”, Anamaria jatkoi.

”Mistä?”

”No, kapteeni Sparrow on mies, jolla on tyttö jokaisessa satamassa… Nyt tilanne näyttää kuitenkin muuttuneen”, nainen sanoi virnistäen. Tunsin punastuvani entistäkin enemmän, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt vastata hänelle jotain vai ei. Anamaria vain naurahti hieman, kasasi loput tavaransa ja meni hytin ovelle. Ennen poistumistaan hän kääntyi vielä katsomaan minua. ”Laitoin tavarasi kapteeni Sparrow’n arkkuun. Niiden pitäisi olla siellä edelleen.”

    

Nyökkäsin Anamarialle hänen sulkiessa oven perässään. Jäin yksin seisomaan keskelle hyttiä toimettomana. Hetken päästä kuitenkin ryntäsin Jackin arkulle ja yritin nostaa sen kantta. Arkku oli kuitenkin lukossa. Huokaisin hiljaa ja katsoin ympärilleni hytissä. Minne Anamaria oli mahtanut laittaa avaimen?

    

Tutkin Jackin pöydän ja muutenkin koko hytin, mutta en löytänyt avainta. Turhautuneena istahdin sängylle. Olisin halunnut vaihtaa vaatteeni ja kammata hiukseni, mutta nyt en saanut tuota pahuksen arkkua auki. Haroin hiuksiani selväksi sormillani ja kauhistuin niihin muodostuneita takkuja. Päätin kantaa tästä lähtien kampaa aina mukanani. En halunnut pilata huolella hoidettuja hiuksiani.

    

Viimein kyllästyin toimettomana istumiseen ja päätin mennä kysymään Jackilta avaimesta. Avasin hytin oven ja huomasin vasta silloin illan pimentyneen. En ollut ollut kannella kovinkaan usein yöaikaan, joten näkymä sai minut vetämään syvään henkeä. Oli aivan pilvetöntä. Edessäni näkyi vain tyyntä merta ja ääretön tähtitaivas. Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan ylöspäin. Linnunrata näkyi selvästi yläpuolellani. Muistin hyvin, kuinka olin vain muutama kuukausi sitten tuijotellut tähtiä omassa kotipihassani keskellä yötä. Avaran taivaan alla tunsin itseni aina hyvin pieneksi, niin myös nyt. Ongelmatkin katosivat omaan mitättömyyteensä.

    

Hyvin pitkän ajan kuluttua irrotin katseeni taivaasta ja suuntasin ruorille. Jack näytti äärettömän onnelliselta ohjatessaan laivaa. Kävelin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hymyillen hän kääntyi katsomaan minua.

”Jack, tiedätkö missä arkkusi avain on?” kysyin hymyillen.

”Se on taskussani, rakas. Mitä sinä sillä?” Jack vastasi hieman hämmästyneenä. Tuijotin häntä silmät selälläni. Jos avain oli koko ajan ollut Jackin taskussa, miten Anamaria oli voinut laittaa tavarani Jackin arkkuun?

”Onko avain ollut sinulla koko ajan?” kysyin sitten.

”Ei. Jätin sen hyttiin, kun poistuimme viimeksi Pearlilta. Anamaria palautti sen minulle äsken”, Jack vastasi.

    

Nyökkäsin hymyillen. Niinpä tietenkin, miksen ollut ajatellut tuota? Kysyin Jackilta, voisinko saada avaimen ja hän näytti jälleen hämmästyneeltä. Kohautin olkapäitäni ja selitin, että Anamaria oli laittanut vaatteeni Jackin arkkuun ja halusin ne ulos sieltä. Kun Jack oli vihdoin luovuttanut avaimen minulle, käännyin lähteäkseni, mutta pysähdyin kuitenkin vielä puhuakseni Jackille.

”Tuletko kohta nukkumaan?” kysyin.

”Taidan pysytellä tämän yön ruorissa”, Jack vastasi tuijottaen merta.

”Miksi?”

”Minun täytyy, rakas”, hän sanoi ja vaikeni sitten. Hieman pettyneenä huokaisin ja palasin yksin takaisin hyttiin.