Ficcikirjasto

Päästyäni hyttiin sytytin heti muutaman kynttilän ja menin sitten arkun luokse. Työnsin suuren avaimen lukkoon ja väänsin sitä. Lukko oli melko jäykkä, mutta suostui lopulta avautumaan. Nostin painavan puukannen ylös ja jäin hetkeksi katselemaan arkun sisältöä.

    

Päällimmäisenä arkussa olivat minun vaatteeni, kaikki viikattuina niin siististi, että hämmästyin. Hetken mielijohteesta nappasin t-paitani ja vaihdoin sen likaisen paitapuseroni tilalle. Vaihdoin myös toiset housut jalkaani muistuttaen itselleni, että minun täytyisi kysyä Jackilta, missä voisin pestä vaatteitani. Seuraavaksi nostin arkusta kamman ja peilin. Istahdin pöydän ääreen ja aloin selvitellä takkuisia hiuksiani. Siinä olikin uskomaton työ. Kampaan jäi niin paljon hiuksia kiinni, että pelkäsin suorastaan kaljuuntuvani.

    

Puolentunnin taistelun jälkeen huokaisin helpotuksesta ja nypin hiuksenpätkät kammastani. Hiukseni olivat jälleen suorat ja takuttomat. Työnsin kamman housujeni taskuun ja palasin tutkimaan arkun sisältöä.

    

Uteliaana nostin omat vaatteeni lattialle. Niiden alta paljastui mustakantinen kirja sekä joitakin miestenvaatteita. Oletin niiden kuuluvan Jackille. En jaksanut olla kovin kiinnostunut vaatteista, mutta pieni kirja sen sijaan vaikutti mielenkiintoiselta. Nappasin sen käteeni ja palasin pöydän ääreen kynttilänvaloon tutkimaan sitä. Olin innokas lukija, mutta minulla ei ollut mitään luettavaa Pearlilla. Ehkä tämä kirja korjaisi tilanteen.

    

Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta ja yllätyin, kun huomasin tekstin olevan kirjoitettu musteella. Kirja ei ollutkaan painettu. Kirjoittajan käsiala muistutti epäilyttävästi harakanvarpaita, mutta sain siitä kyllä jotenkin selvää. Aloin selailla tekstiä silmilläni. Se ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta.

”2.4.1664

Nopeus: 14 solmua

Kuljettu matka: 263 meripeninkulmaa

Kauppalaiva horisontissa. Saavutamme sen luultavasti puolenyön jälkeen.”

Huokaisin ja jatkoin kirjan selaamista eteenpäin. Jokaisen päivän kohdalle oli merkattu Pearlin nopeus ja päivässä kuljettu matka. Lisäksi toisinaan mainittiin, jos päivän aikana oli tapahtunut jotain erityistä. Minulle selvisi mm. että Jack oli tänä vuonna ryöstänyt vain yhden kauppalaivan ja että John ja Barcley olivat liittyneet miehistöön 15. kesäkuuta.

    

Hieman kyllästyneenä kääntelin kirjan sivuja ja toivoin, että minulla olisi ollut kunnollista luettavaa, kun yhtäkkiä huomasin tekstissä jotain mielenkiintoista.

”11.8.1664

Nopeus: 13 solmua

Kuljettu matka: 203 meripeninkulmaa

Poimimme merestä nuoren naisen. Hän on melko lyhyt ja punahiuksinen, ilmeisesti heitetty laidan yli jostain laivasta. On pukeutunut hieman outoihin vaatteisiin. On tajuton tällä hetkellä.”

”12.8.1664

Nopeus: 13 solmua

Kuljettu matka: 210 meripeninkulmaa

Tyttönen heräsi viimein. Sanoi nimekseen Ann Smith ja puhuu hieman outoa englantia. Hänellä on ilmeisesti muistinmenetys. Ei tiennyt vuotta eikä sijaintiaan. Väitti olleensa kuivalla maalla eikä tiedä, miten joutui mereen. Mainitsi paikan nimeltä Suomi.”

Tuijotin tekstiä hieman järkyttyneenä. Jack oli kirjoittanut minusta. Vihdoin aloin ymmärtää, mitä oikein luin. Tämän täytyi olla Jackin lokikirja. Hän oli merkinnyt muistiin joitakin mainitsemiani pikkuasioita, ja se huvitti minua suuresti. Kirjaan oli myös kirjattu saapumisemme Tortugaan, samoin lähtömme sieltä. Jokaisen päivän tapahtumista oli mainittu ainakin jotain.

    

Selasin kirjaa eteenpäin ja elin uudestaan jokaisen hetken siitä asti, kun olin jotenkin joutunut Karibialle. Huomasin, että Jackin merkinnät päättyivät päivään jona saavuimme aarresaarelle. Tämän jälkeen käsiala vaihtui hieman siistimpään ja selkeämpään, selvästikin naisen käsialaan.

”27.8.1664

Tuntemattoman saaren rannalla

Menetimme kapteeni Sparrow’n sekä Ann Smithin. Kummatkin saivat surmansa etsiessään kapteeni Hookin aarretta. Aarretta ei löytynyt. Cotton venäytti jalkansa, mutta se paranee. Nostamme ankkurin tänä yönä ja purjehdimme Tortugaan.”

Anamarian merkinnät jatkuivat seuraavan kuukauden ajan. Pearl oli käynyt Tortugassa täydentämässä varastojaan. Siellä John ja Barcley olivat lähteneet miehistöstä. Tämän jälkeen miehistö oli purjehtinut Kuolleiden saarelle ja jäänyt sinne toistaiseksi. Sitten Anamaria oli jälleen lähtenyt käymään Tortugassa täydentääkseen rommi- ja ruokavarastoja. Hän oli ottanut puolet miehistöstä mukaansa, puolet hän taas oli jättänyt odottamaan Kuolleiden saarelle. Tämä olikin ollut Jackin ja minun onni. Muussa tapauksessa olisimme saattaneet olla vieläkin aarreluolassa Barbossan ruumiin kanssa.

    

Viimeinen merkintä oli edelliseltä illalta. Anamaria oli kirjoittanut Pearlin saapuvan pian Kuolleiden saarelle. Muuta mainintaa sen päivän kohdalla ei ollut, paitsi tietenkin nopeus ja kuljettu matka. Huokaisten suljin kirjan ja vein sen takaisin arkkuun. Jäin tuijottamaan puista arkkua hetkeksi, mutta asettelin sinne sitten vaatteeni uudestaan. Riisuin vielä housuni laskostaen ne sen jälkeen siististi. Laitoin nekin arkkuun ja suljin viimein sen kannen. Lukitsin arkun. Vein avaimen pöydälle puhaltaen kynttilät sammuksiin ja vaelsin pimeässä hytissä tuttuun sänkyyn.

    

Vedin peiton päälleni ja käperryin pieneksi mytyksi. Vaikka tuttu sänky tuntuikin todella hyvältä, tunsin silti oloni hyvin orvoksi. Olin varma, ettei Jackia kannattanut odottaa tänä yönä nukkumaan. Joutuisin viettämään yöni yksin. Rutistin tyynyn tiukasti rintaani vasten ja suljin silmäni. Vasta pitkän ajan kuluttua nukahdin.

 ~o~

Päivä oli kaunis. Kevyttä lunta putoili hiljalleen maahan ja suurten kuusien oksille. En ollut aivan varma, missä olin, joten liihottelin höyhenenkevyesti alaspäin. Ulkona oli varmastikin pakkasta jonkin verran, mutta en tuntenut kylmyyttä ihollani. Oloni oli hyvä ja lämmin.

    

Hitaasti laskeuduin alemmas. Vasta silloin tajusin, missä olin. Näin pitkät kivirivit ja sitten joukon ihmisiä seisomassa synkän kuopan edessä. Uteliaana laskeuduin maahan ja kävelin lähemmäs ihmisiä. Menin hiljaisena seisomaan erittäin tutunoloisen pojan viereen. En tunnistanut häntä, eikä hän tuntunut kiinnittävän huomiota minuun. Hän vain tuijotti synkkänä kuoppaa ja kuunteli papin sanoja.

Käänsin katseeni kuopasta vieressäni seisovaan poikaan ja kosketin kevyesti hänen käsivarttaan. Hän ei reagoinut ollenkaan.

”Kuka on kuollut?” kysyin pojalta kuiskaten. Tämä kuitenkin vain jatkoi kuopan tuijottamista eikä vastannut minulle. Toistin kysymykseni, mutta en edelleenkään saanut vastausta. Ilmeisesti poika ei halunnut puhua kanssani.

    

Siirryin hieman kauemmas ja jäin seuraamaan, kuinka ihmiset menivät käymään haudalla. Monet laskivat kukkia haudan päälle. Lopulta ihmiset alkoivat poistua haudan ääreltä. Näin heidän kävelevän minua kohti, joten väistin hieman sivummalle. Poika, jonka vierellä olin seisonut, lähti liikkeelle viimeisenä, vasta sitten kun kaikki muut olivat poistuneet. Hän vaelsi eteenpäin pää painuksissa, mutta kohotti sitten yhtäkkiä katseensa. Näin, että hänen kasvonsa olivat kyynelten juovittamat. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tuntui tuijottavan suoraan minua.

”Minä tapan sen paskiaisen, joka tappoi sinut ajaessaan humalassa!” hän sanoi tukahtuneella äänellä kääntyen tuijottamaan hautakuoppaa.

    

Tunsin valtavaa surua katsellessani poikaa. Hän oli tuskin minua vanhempi ja niin täynnä vihaan ja surua. Kävelin hänen luoksensa ja kosketin häntä jälleen kädelle. Hän ei reagoinut.

”Otan osaa suruusi”, sanoin hiljaa, mutta poika ei näyttänyt kuulevan sanojani.

    

Huolestuneena menin seisomaan aivan pojan eteen. Hän tuijotti edelleen eteensä aivan kuin ei olisi nähnyt minua lainkaan. Sitten yhtäkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja liukui lävitseni. Huudahdin säikähdyksestä ja käännyin ympäri. Näin pojan kävelleen hautakuopalle. Tuijotin häntä peloissani. Miten hän oli tuon tehnyt? Oliko hän aave?

~o~

Räväytin silmäni auki enkä hetkeen tajunnut, missä oikein olin. Nousin istumaan sängyllä ja erotin hämärästi hytin ympärilläni. Olin Pearlilla. Tuijotin eteeni näkemättä oikeastaan mitään. Miksi minun piti nähdä niin kummallisia unia? Monet ihmiset unissani olivat kovin tutunnäköisiä, mutta en silti kyennyt muistamaan heidän nimiään, enkä tiennyt, mistä tunsin heidät. Istuin pitkään pimeässä hytissä pohtimassa uniani, mutta en oikeastaan keksinyt niille mitään kovin järkevää selitystä. Ne selvästikin liittyivät tulevaisuuden maailmaan, minun maailmaani. Tai ainakin nämä kaksi viimeisintä olivat liittyneet. Minulla oli epämääräinen tunne, että minun olisi pitänyt ymmärtää jotain, mutta en tavoittanut ajatusta kunnolla. Mitä enemmän asian ajatteluun paneuduin sitä kauemmas kaikki järkevät ajatukset tuntuivat karkaavan.

    

Lopulta painoin pääni takaisin tyynyyn ja suljin silmäni. Unenomaiset kuvat hautajaisista lipuivat silmieni editse, mutta sitten ne katosivat kokonaan, ja vajosin syvään ja levolliseen uneen.

~o~

Havahduin hereille, kun hytin ovi kolahti kiinni. Yhä väsyneenä avasin silmäni ja huomasin Jackin tulleen hyttiin. Hän potki saappaat jaloistaan, asetti hattunsa pöydälle ja takkinsa tuolille. Sitten hän kääntyi minuun päin ja käveli luokseni virnistäen.

”Nukuitko hyvin, rakas?” hän kysyi. Nousin istumaan ja venyttelin.

”Ihan kohtalaisesti. Näin vain hieman omituisia unia”, vastasin.

”Todellako? Millaisia?” Jack ihmetteli. Kohautin nopeasti olkapäitäni ja sanoin, etten muistanut niitä enää kunnolla.

    

Jack pujahti nopeasti viereeni sänkyyn ja veti minut takaisin makuulle. Hän näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta.

”Valvoitko koko yön?” kysyin hieman huolestuneena.

”Aye”, hän vastasi ja sulki silmänsä painaen samalla päänsä olkapäätäni vasten. Hän kiersi kätensä tiukasti ympärilleni, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä paikoilleni makaamaan.

    

Jackin tuhistessa hiljaa olkaani vasten silittelin sormillani hänen käsivarttaan paidan hihan läpi. Makasimme siinä hyvin pitkään, ehkä jopa puoleen päivään. Aika ajoin olin hereillä, mutta välillä vaivuin kevyeen uneen.

    

Yhtäkkiä ovelta kuului koputus ja Gibbs ryntäsi sisään odottamatta vastausta. Havahduin unenomaisesta horroksestani ja jäin tuijottamaan miestä. Myös Jack kömpi pystyyn ja haukotteli leveästi. Gibbs näytti erittäin pelokkaalta. Jäin ihmettelemään hänen ilmettään, sillä en voinut kuvitellakaan tuon miehen pelkäävän yhtään mitään, vaikka hän aina huonoa onnea manailikin.

”Kapteeni, tulkaa pian kannelle!” vanhempi mies huudahti äänessään aitoa kauhua. Nyt oli varmasti tapahtunut jotain todella kamalaa.

    

Jack ei jäänyt aikailemaan. Hän nousi sängystä ja kiskoi saappaat jalkaansa. Hattu jäi pöydälle ja takki tuolille, kun hän harppoi Gibbsin perässä kannelle. Nousin itsekin sängystä, nappasin avaimen pöydältä, avasin arkun ja kiskoin housuni sieltä. En vaivautunut laittamaan saappaita jalkaani, vaan ryntäsin saman tien ulos hytistä.

    

Hetken näytti siltä kuin maailma olisi pysähtynyt. Lähes koko miehistö seisoi kannella tuijottaen ylöspäin. Monet heistä varjostivat silmiään kädellään, eikä kukaan liikkunut. Kannella oli aavemaisen hiljaista. Se oli suorastaan pelottavaa.

    

Käänsin itsekin katseeni taivaalle ja tajusin samassa, mikä oli saanut laivan miehistön kauhusta mykäksi. Urheat merirosvot eivät ehkä pelänneet hurjia taisteluita, sillä ne olivat osa heidän elämäänsä. Ne olivat ymmärrettävissä. Auringonpimennystä he sen sijaan pelkäsivät, sillä sitä he eivät voineet ymmärtää, ainakaan, jos eivät olleet sellaista aiemmin nähneet.

    Kuun varjo liukui hitaasti auringon yli miehistön pidättäessä hengitystään.

”Jättiläiskäärme syö auringon”, joku kuiskasi.

”Tämä tietää huonoa onnea”, Gibbs mutisi lähistöllä.

    

Kun kuu oli peittänyt auringon kokonaan, alkoi todellinen paniikki. Miehet alkoivat vaikuttaa laumalta päättömiä kanoja. Yritin huutaa metelin yli, ettei ollut mitään syytä pelkoon ja että aurinko palaisi vielä takaisin, mutta kukaan ei tuntunut kuuntelevan minua. Monet höpisivät jotain jopa maailmanlopusta.

”Anna olla, rakas. Kyllä he tajuavat tuon pian itsekin”, Jack sanoi selkäni takana kiertäen samalla kätensä vyötärölleni ja vetäen minut itseään vasten.

”Mikset sinä pelkää?” kysyin. Tuskin Jack tiesi auringonpimennyksen syytä sen paremmin kuin hänen miehensäkään.

”Olen kapteeni Jack Sparrow”, hän sanoi kuin se olisi riittänyt selitykseksi kaikille hänen teoilleen ja tekemättä jättämisilleen. ”Ja olen nähnyt tuon ilmiön ennenkin, kerran Singaporessa. Aurinko palaa pian takaisin.”

    

En voinut olla ihmettelemättä, missä kaikkialla Jack oli ehtinyt elämänsä aikana käydä. Hän tunsi varmasti maailman eri kolkat paljon paremmin kuin minä. Siitäkin huolimatta, että minä olin sentään istunut säännöllisesti maantiedon tunneilla.

    

Naurahdin kevyesti, kun tulin ajatelleeksi koulua ja opiskelua. Ne kaksi asiaa olivat tainneet jäädä elämästäni lopullisesti. Minusta ei koskaan tulisi äidinkielenopettajaa, mutta oikeastaan se ei haitannut minua ollenkaan. Opettajan ura ei koskaan ollut ollut suuri haaveeni, olin vain päättänyt opiskella opettajaksi, koska en uskonut voivani koskaan toteuttaa todellista unelmaani. Nyt sillä ei kuitenkaan ollut enää merkitystä. Unelmani ei ehkä toteutuisi ja varmaa oli, että äidinkieltä en tulisi opettamaan. Minusta oli kuitenkin tullut merirosvo, ja se tuntui paljon hohdokkaammalta kuin ura opettajana.

”Katsokaa! Aurinko palaa takaisin!” joku huusi ja osoitti taivaalle. Kansi hiljeni jälleen, kun kaikki jäivät tuijottamaan ylöspäin. Jack kiristi otettaan vyötärölläni ja veti minut takaperin takaisin hyttiimme.