Karibian kuumat tuulet: Luku 31

Luku 31

(Hieman huolia)


Havahduin aamulla liiankin tuttuun tunteeseen. Pahoinvointi hyökyi ylitseni. Ryntäsin ylös sängystä ja saman tien ulos hytistä. Luulin, että aamupahoinvointikohtaukseni olisivat jo olleet ohitse, sillä niitä ei ollut ollut muutamaan päivään.

Juoksin suoraan reelingille ja oksensin mereen. Päässäni pyöri, kun vajosin polvilleni kannelle. Tämä oli kamalaa.

”Mikä sinun on, Ann?” kuulin äänen kysyvän yläpuoleltani. Nostin katseeni kannesta ja näin Anamarian tuijottavan minua. Hän ojensi minulle kättään. Tartuin siihen ja annoin hänen kiskoa minut pystyyn. ”Oletko kunnossa?”

Nyökkäsin naiselle. ”Olen ihan kunnossa. Minulla on vain hieman huono olo.”

”Et kai vain ole sairas?” Anamaria jatkoi tivaamistaan. Puistelin nopeasti päätäni. Minua ei oksettanut enää, mutta pahoinvointi velloi yhä vatsani pohjalla.

”En ole”, vastasin vielä.

Anamaria katsoi minua hyvin pitkään ja tutkivasti. Yritin näyttää mahdollisimman tavalliselta.

”Mikä sinua sitten vaivaa?” hän kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Ei mikään”, sanoin nopeasti ja käänsin katseeni merelle. Nojasin reelinkiin ja yritin rauhoittua.
Anamaria oli jälleen pitkään hiljaa ja tuli vierelleni nojailemaan reelinkiin. Vaikka minusta olikin mukavaa, että laivalla oli myös toinen nainen, sillä hetkellä hänen läsnäolonsa häiritsi minua suunnattomasti.

”Oletko oksentanut useinkin?” Anamaria kysyi yhtäkkiä. Käännyin katsomaan häntä, ja hän tuijotti rävähtämättä takaisin suoraan silmiini, kuin olisi halunnut kaivaa vastauksen ulos minusta.

”No… en nyt niin kovin usein”, mutisin hiljaisella äänellä ja väistin Anamarian katsetta. Sivusilmällä huomasin hänen ilmeensä muuttuneen hieman huolestuneeksi. Hän kosketti kevyesti olkapäätäni. Pidin katseeni tiukasti meressä ja toivoin, että hän olisi lähtenyt vaikka ruumaan tai ihan mihin vaan. Olisi vain jättänyt minut rauhaan.

”Ann…” Anamaria aloitti, mutta ei sanonutkaan sitten enempää. Hän taputti minua kevyesti olalle ja käveli sitten pois. En kääntynyt katsomaan, minne hän meni.

Puristin käteni nyrkkiin ja kirosin itseäni. Anamaria ei ollut typerä ja hän oli nainen. Hän oli aivan varmasti arvannut, mistä oli kyse. Jos hän kertoisi jollekulle… Mitä minä sitten tekisin? Minun olisi kai parasta kertoa Jackille mahdollisimman pian itse ja kärsiä sitten oman typeryyteni seuraukset. Huokaisin syvään ja päätin kertoa Jackille tänä iltana.

Nojailin vielä hetken reelinkiin odotellen, että huono oloni katoaisi. Sitten suuntasin askeleeni kohti kapteenin tiloja. Jack nukkui edelleen rauhallisesti, ja hymähdin kevyesti. Istahdin sängyn laidalle ja tuuppasin häntä hieman. Hän vain tuhahti hieman ja käänsi kylkeään. Tuuppasin häntä hieman kovempaa, ja vihdoin hän suostui raottamaan silmiään.

”Huomenta… rakas”, hän sanoi haukotellen. Tönäisin häntä kevyesti kylkeen ja nousin sängyltä.

”Huomenta”, tuhahdin ja hymyilin hieman. ”Haluan jatkaa miekkailuharjoituksia, joten alahan nousta.”

Jack tuijotti minua hetken kuin ei olisi täysin ymmärtänyt, mitä olin sanonut. Sitten hän kuitenkin nousi istumaan sängyllä ja raapi päätään.

”Niin… harjoituksia olisi tosiaan hyvä jatkaa”, hän sanoi ja venytteli raukeasti. Hymyilin näylle, Jack oli varmasti yksi komeimmista koskaan tapaamistani miehistä.

Viimein käänsin selkäni Jackille ja etsin saappaani hytistä. Istuin tuolille vetääkseni ne jalkaani. Tällä välin Jack oli jo päässyt ylös sängystä. Pysähdyin tuijottamaan hänen paljasta yläruumistaan. Samassa pelko puristi jälleen vatsani pohjaa. Entä jos nämä olisivat viimeiset hetkeni yhdessä Jackin kanssa? Hänhän saattaisi heittää minut pois laivasta, kun kuulisi, että olin raskaana.

”Rakas, mikä hätänä?” Jackin ääni keskeytti synkät ajatukseni. Puistelin nopeasti päätäni ja pakotin hymyn kasvoilleni.

”Ei mikään…” mutisin ja vaihdoin sitten välittömästi puheenaihetta. ”Milloin saavumme Tortugaan?”

”Luulisin, että myöhemmin tänään”, Jack vastasi kohauttaen olkapäitään samalla, kun kiskoi paitaa päälleen.

Nyökkäsin Jackille ja otin miekkani pöydältä. Sujautin sen vyöhöni ja vedin syvään henkeä. Minun täytyi yrittää olla normaali vielä tämän päivän ajan. Nyt keskittyisin vain nauttimaan jokaisesta hetkestäni Jackin kanssa, enkä miettisi, mitä illalla tapahtuisi.

Virnistin Jackille ja kävelin ulos hytistä. Ei kestänyt kuin hetki, kun hän jo seurasi perässäni kannelle. Kävelin laivan keulaan toistellen itselleni, että kaikki oli hyvin, eikä minulla ollut mitään hätää. Ihme kyllä sain itseni hieman rauhoittumaan.

”Et ole tainnut harjoitella kovin paljon viime aikoina, rakas?” Jack totesi kysyvästi. Käännyin katsomaan häntä hieman nolostuneena. Hän oli oikeassa. En ollut harjoitellut ryntäystä juuri ollenkaan, vaikka minun olisi kyllä pitänyt.

”En… en ole”, sanoin hiljaisella äänellä ja painoin katseeni alas.

”Ei se mitään”, Jack sanoi ja tarttui leukaani nostaen päätäni ylöspäin. ”Jatketaan sitten siitä, mihin jäimme viimeksi.”

Jack näytti minulle jälleen, miten ryntäys tehtiin. Sitten kävimme sen yhdessä läpi vaihe vaiheelta. Liikesarja oli suorastaan raivostuttavan vaikea, mutta keskityin täysillä sen opiskelemiseen ja monen turhan yrityksen jälkeen onnistuikin siinä vihdoin. Tosin, kuten aina, olin jälleen aivan liian hidas.
Puolen päivän aikaan pidimme pienen tauon harjoittelussa ja söimme jonkinlaista päivällistä. Laivan kokki oli valmistanut keittoa, jonka kanssa oli tarjolla korppuja ja omenoita. Tietysti myös rommia olisi ollut, mutta siihen en suostunut koskemaan.

Lusikoin keittoni varsin nopeasti ja aloin sitten popsia kolmatta omenaani. Sillä hetkellä minusta tuntui, että olisin voinut syödä niitä miten paljon vain. Mieleeni palasivat välittömästi viinirypäleet Smithien luona. Ehkä tämäkin oli jonkinlainen raskauden sivuvaikutus.

”Olet edistynyt varsin hyvin, rakas”, Jack kuiskasi korvaani istuessamme pöydän ääressä. Pieni hymy kohosi välittömästi huulilleni. ”Kun olet harjoitellut vielä ryntäystä muutamana päivänä, voin varmaankin alkaa opettaa sinulle puolustautumista.” Jack painoi kätensä reidelleni ja hymyili minulle. Vastasin hänen hymyynsä lämpimästi ja tunsin kevyen punan kohoavan poskilleni. Sivusilmällä huomasin muutaman miehistön jäsenen katsovan meitä merkitsevästi.

Lounaan jälkeen jatkoimme harjoittelua. Kun yritin lisätä liikkeeseeni nopeutta, aloin jälleen kompuroida. Lukemattomien harjoituskertojen jälkeen aloin vihdoin pysyä jaloillani. Kerran jopa Jack joutui torjumaan iskuni omalla miekallaan. Nauraen hän huomautti, että aloin olla jo vaarallinen muillekin kuin itselleni. Mulkaisin häntä muka-vihaisesti kulmieni alta, mutta naurahdin lopulta itsekin.

”Maata näkyvissä! Saavumme Tortugaan!” joku huusi mastosta. Käänsin välittömästi katseeni Jackista merelle. Tortugan saari todellakin näkyi jo selvästi.

Pujotin miekan vyöhöni ja päätin mennä valmistautumaan maihinnousuun.

”Menossa jonnekin, rakas?” Jack kysyi hieman hämmästyneenä.

”No, ajattelin, että voisimme varmaan jo lopettaa tältä päivältä. Sitä paitsi kohta pitää nousta maihin”, sanoin hymyillen ja lähdin astelemaan kohti kapteenin tiloja.

En edes ehtinyt sulkea ovea perässäni, sillä Jack oli seurannut minua. Hän tuli hyttiin ja painoi oven kiinni.

”Sinä et nouse maihin, rakas”, hän sanoi painottaen jokaista sanaa. Laskin juuri esiin vetämäni miekan pöydälle ja katsoin häntä kummissani.

”Mitä tarkoitat? Tietenkin minä nousen maihin”, totesin ihmetellen.

Jack käveli lähemmäs minua ja katsoi suoraan silmiini. Niissä oli itsepäinen ja samalla hieman huolestunut katse.

”Haluan, että jäät Pearlille”, hän vastasi. Tuijotin häntä takaisin ja puistelin päätäni.

”No, minä en halua. Tulen mukaasi Tortugaan.”

”Siellä on vaarallista”, Jack sanoi minulle.

”Entä sitten? Olin viimeksikin maissa, kun olimme Tortugassa!” tokaisin hieman ärtyneenä. Miksi Jack oli yhtäkkiä päättänyt ryhtyä ylisuojelevaksi?

Jack katsoi minua pitkään ja huokaisi. Hän laski toisen kätensä olkapäälleni ja puristi olkaani kevyesti.

”Viimeksi emme olleet etsimässä pettureita. Ja silloin oli päivä. Tällä kertaa saatamme olla maissa koko yön, enkä pysty pitämään sinua silmällä koko ajan. Tortuga on vaarallinen paikka, rakas. En halua, että sinulle sattuu mitään. Ymmärrätkö?”

Huitaisin Jackin käden pois olkapäältäni ja käänsin hänelle selkäni. En halunnut jäädä Pearlille. Halusin olla ehdottomasti Jackin mukana, vaikka sitten saattaisinkin joutua katselemaan sivusta, kun hän tappaisi Johnin ja Barcleyn.

”En halua jäädä tänne. Sitä paitsi osaan kyllä pitää huolen itsestäni”, tuhahdin ja yritin pitää ääneni rauhallisena.

”En nyt olisi ihan varma siitä, rakas”, Jack sanoi. Käännyin ympäri silmät salamoiden.

”Ja tasan varmasti osaan!” huudahdin kiukkuisesti, vaikka tiesinkin Jackin olevan oikeassa.

Jackin huolestunut ilme muuttui ärtyneeksi, kun hän tuijotti minua. Hän yritti laskea kätensä uudelleen olalleni, mutta läppäisin sen välittömästi kauemmas.

”Minä olen kapteenisi ja määrään sinut pysymään Pearlilla siihen asti, kunnes tulen takaisin Tortugasta”, hän sanoi vihaisella äänellä.

”Ole vain kapteeni. Minä en ole mikään pikkukakara, jonka jokaista liikettä täytyy vahtia”, huomautin kitkerästi.

”No, nyt ainakin käyttäydyt niin!” Jack totesi kylmästi.

Mulkaisin häntä hyvin vihaisesti ja käänsin sitten hänelle selkäni. Kävelin ikkunan ääreen ja jäin tuijottamaan eteeni. En sanonut enää sanaakaan, sillä pelkäsin alkavani huutaa suoraa huutoa. Kuulin Jackin kävelevän hytin ovelle.

”Pysyt täällä. Onko selvä?” hän kysyi vielä ovelta.

”Haista…” mutisin, enkä vastannut kysymykseen. Kuulin oven kolahtavan kiinni.


Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!