Ficcikirjasto

Balfonheimin satama oli muuttunut hyvin paljon kahdessa vuodessa. Sekasortoinen piraattikaupunki oli saanut oman hallitsijansa. Seikka, joka ei ollut kovinkaan monia miellyttänyt. Asian puolesta puhui kuitenkin se, että johtaja oli julistautunut asemaansa omalla oikeudellaan, eikä suinkaan Archadian keisarin määräyksestä. Mies oli myös kukistanut kapinoitsijat hyvin nopeasti ja ansainnut paikkansa kaupungin johdossa.

Piraattikaupunki kuitenkin pysyi piraattikaupunkina. Olihan Reddas ilmapiraatti itsekin. Kukaan kaupungissa – hänen lähimpiä miehiään lukuun ottamatta – ei tiennyt, mistä hän oli tullut ja miksi. Hän piti niin motiivinsa kuin menneisyytensäkin salassa. Hän oli vain tullut ja valloittanut. Hän oli järjestänyt kaupungin uudelleen ja nyt jokainen merirosvo ja ilmapiraatti vastasivat teoistaan hänelle. Ketä tahansa kulkijaa Ivalicen taivaalla tai merillä ei ryöstetty. Kohteet valittiin huolella ja perustelut oli syytä olla.

Reddasin myötä kaupunki oli rauhoittunut kummasti. Piraattiryhmät eivät enää kiistelleet keskenään, vaikka satunnaisia kaksintaisteluja sattuikin yön pimeinä ja humalaisina tunteina. Veroja ei maksettu edelleenkään, mutta useat piraatit toimittivat johtajalleen osuuden saaliistaan.

Jos Balfonheim oli muuttunut, niin oli Ivalicekin. Archadia oli laajentunut melkoisesti sen jälkeen, kun kaksi vuotta aiemmin se oli hyökännyt Nabradiaan ja tuhonnut valtakunnan täydellisesti. Nabradia oli enää läjä rauniota ja suota, jolla Usva ajelehti. Sanottiin, että se oli koti vain aaveille ja hirviöille. Satunnaisia pakolaisia oli saapunut niin Balfonheimiin kuin muihinkin kaupunkeihin, mutta moni oli saanut surmansa ensin taisteluissa ja sitten salaperäisessä räjähdyksessä.

Archadian valloitusretki ei ollut pysähtynyt Nabradiaan. Seuraava kohde oli ollut Nabradian liittolainen Dalmasca. Tuo aavikkovaltakunta oli pieni verrattuna naapureihinsa, mutta sitä oli johtanut kuningas Raminas, joka oli ollut itsensä Raithwallin jälkeläinen. Raithwallista puolestaan sanottiin, että hän oli saanut voimansa jumalilta ja Kivien aikana hallinnut koko Galtean mannerta.

Nyt tuo uljas sukulinja oli kuitenkin Archadian armeijan toimesta pyyhkäisty pois Ivalicen kartalta. Petturiritari Basch fon Ronsenburg oli surmannut kuningas Raminasin. Kuninkaan tytär ja kruununperijä prinsessa Ashelia B’Nargin Dalmasca taas oli tehnyt itsemurhan hänen puolisonsa kuoltua Nalbinan linnoituksen taistelussa.

Nyt kun Archadia oli surmannut jokaisen dalmascalaisen Raithwallin verta suonissaan kantavan aatelisen, keisari Gramis Gana Solidor hallitsi myös Dalmascaa. Sijaishallitsijakseen piskuiseen valtioon hän oli nimennyt kruununperillisensä ja poikansa Vayne Carudas Solidorin.

Archadia siis hallitsi tällä hetkellä koko Galtean mannerta, kuten Raithwall aikoinaan. Seuraavana tavoitteenaan sillä oli saada haltuunsa Rozarrian kaukana lännessä sijaitsevat maat. Keisarikunta oli soluttautunut jopa Bhujerban kaupunkiin ja teki yhteistyötä markiisi Halim Ondoren kanssa. Erikoista kyllä, mutta Bhujerba oli kuitenkin saanut pitää näennäisen itsenäisyytensä. Tähän saattoi tosin olla syynä valtavat magisiittikaivokset, jotka olisivat voineet tuhoutua taistelussa.

Ivalice kouristeli muutoksen virrassa. Mikään ei ollut enää niin kuin ennen, eikä tulisi olemaankaan. Kivien aika oli päättynyt ja ihmisten alkanut.

~o~

”Sinulla on siis suunnitelma?” Rikken tivasi edessään istuvalta nuorelta ilmapiraatilta. Rikken oli Reddasin lähimpiä miehiä ja hoiti useimmat tällaiset turhat keskustelut Balfonheimin piraattien kanssa. Hänen takanaan kädet tiukasti ristissä seisoivat Raz ja Elza, jotka niin ikään olivat niitä harvoja, jotka pääsivät keskustelemaan suoraan Reddasin kanssa.
”Kuten jo sanoin”, nuori ilmapiraatti vastasi ja virnisti. Hän oli pukeutunut tyylikkäästi valkoiseen paitapuseroon ja pronssiseen rintapanssariin. Hänen asuunsa kuuluivat myös tiukat, mustat nahkahousut sekä kaksi vyötä, joilla roikkuivat asekotelot. Aseensa hän oli laskenut eteensä pöydälle, mistä muut saattoivat sen selvästi nähdä.
”Täsmentäisitkö, mitä tarkalleen ottaen aiot tehdä ja miksi?” Elza, joukon ainoa nainen, kysyi tiukkaan sävyyn. Hänen kasvoillaan oli halveksuva ilme kuin nuorimies olisi hänestä ollut jotain äärettömän vastenmielistä. Naisen kasvoilla oli usein ilme, josta olisi voinut kuvitella, että hänen nenänsä olla oli jotain todella pahanhajuista, ja monet sanoivatkin, että hän oli Balfonheimin happamin nainen.
”Aion lentää Rabanastreen yhdessä partnerini ja mekaanikko-moogleni kanssa. Murtaudumme kuninkaallisen linnan aarrekammioon ja viemme jumalattaren jalokiven, joka on Dalmascan suurin aarre”, nuorimies selitti.
”Entä, miten kuvittelit pääseväsi sinne, Balthier?” Rikken kysyi, ennen kuin Elza ehti avata suutaan uudestaan.
”Partnerini on, paitsi erinomainen aseiden käyttelijä, myös taitava murtautuja. Lisäksi hän on aiemmin vieraillut palatsissa ja tietää suurin piirtein, missä aarrekammio sijaitsee”, Balthier selosti. ”Sisälle pääseminen ei tuota ongelmia. Murtaudumme sinne, kun Vayne järjestää juhlat itsensä kunniaksi. Jos yhtään tunnen keisarillista armeijaa, miehet ovat niin humalassa, etteivät huomaa vierailuamme vielä viikonkaan päästä.”
”Dalmascalaiset eivät ole hyväksyneet Vaynea hallitsijakseen, joten hänen täytyy olla varuillaan. Linnassa on varmasti tarkka vartiointi”, Raz huomautti.
”Varmasti. Siihen asti, että armeija löytää Raminasin viinikellarin”, Balthier tuhahti halveksuvaan sävyyn.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Pöytäkunnan jäsenistä kolme tuijotti Balthieria, joka oli täysin varma siitä, että hänen suunnitelmassaan ei ollut mitään vikaa. Ja vaikka olisi ollutkin, hän ei aikonut perua sitä. Hänellä oli tiettyjä henkilökohtaisia motiiveja arvokkaan jalokiven ryöstämisen suhteen, mutta niitä hän ei aikonut selvittää kenellekään. Fran saattoi aavistaa jotain, mutta vierakin piti suunsa kiinni. Balthierin menneisyydestä ei vain yksinkertaisesti puhuttu.

”Et ole vieläkään perustellut tekoasi mitenkään”, Elza sanoi viimein. ”Tiedät aivan hyvin, kuten muutkin, ettei Reddas hyväksy satunnaisesta mielihalusta kumpuavaa ryöstelyä.”
”Kyse ei olekaan satunnaisesta mielihalusta. Reddas on varmasti kanssani samaa mieltä siitä, ettei Dalmascan suurimman aarteen tule päätyä Vaynen käsiin”, Balthier vastasi.
”Mieluummin siis piraatin käsissä kuin valtion”, Raz tuhahti.

”Mieluummin vieran käsissä kuin yhdenkään ihmisen”, pehmeä ääni keskeytti kokouksen. Jokaisen paikalla olijan katse kääntyi huoneen ovelle. Sisälle asteli pitkä, pupunkorvainen nainen, jolla oli valkoiset hiukset ja oliivinruskea iho. Hän oli asettanut päähänsä metallisen kypärän, joka piti kiitettävän hyvin hänen poninhännälle sidotut hiuksensa aloillaan, mutta myös korosti hänen kauniita kasvonpiirteitään. Kypärään ei kuitenkaan yksikään miespuolinen kiinnittänyt huomiota, sillä musta, nahkainen asu, joka korosti naisen terhakoita rintoja ja paljasti litteän vatsan, oli oikea katseenvangitsija. Puhumattakaan nahkaisista olemattoman pienistä housuista (joiden kangas meni takaa pakaroiden väliin). Pituutta nainen oli lisännyt itselleen huimaavan pitkillä koroilla, jollaisilla Elza ei olisi ikäpäivänä uskaltautunut kulkemaan.

”Vau, Fran. Olenko koskaan sanonut, että sinä todella osaat pukeutua?” Balthier kysyi tuijottaen naista.
”Monesti”, viera vastasi lyhyesti. Hän käveli huoneeseen ja istahti Balthierin viereen. ”Pyöräni on nyt kunnossa, ja Nono on tarkistanut Strahlin koneiston. Olemme valmiit lähtöön vaikka saman tien.”
”Kukaan ei ole antanut teille lupaa lähtöön!” Elza huomautti kiivaasti.
”Minä en näe mitään estettä”, Rikken kuitenkin sanoi katse edelleen Franissa, tarkalleen ottaen tämän rinnoissa.
”En minäkään. Uskon Balthierin suunnitelmaan”, Raz säesti hänen takaansa.

Elza tuhahti, vilkaisi Frania murhaavasti ja marssi ulos huoneesta. ”Raportoin tästä suoraan Reddasille. Heille ei pidä antaa eri vapauksia vain siksi, että toinen heistä sattuu olemaan.. jänis.”

”Olen pahoillani Elzan käytöksestä”, Rikken sanoi naisen poistuttua paikalta. Fran kohautti olkapäitään.
”Olen tottunut siihen. Hän ei vain pidä minusta”, viera totesi mutkattomasti.
”Et tiedäkään, miten väärässä olet”, Raz mutisi synkkänä ja loi katseen ovelle.

Syntyi toinen painostava hiljaisuus. Fran naputteli pitkillä kynsillään pöytää sen näköisenä kuin olisi ehtinyt jo pitkästyä kuoliaaksi. Hän oli varma, että Rikken ja Balthier miettivät juuri parasta aikaa, mitä Raz oli tarkalleen ottaen tarkoittanut huomautuksellaan. Ei ollut nimittäin mikään uutinen, että Elzan epäiltiin olevan naisiin päin kallellaan.
”No, oletan, että lupa on myönnetty ja voimme lähteä Dalmascaan”, Balthier totesi lopulta, kun kukaan ei sanonut mitään.
”Lupa on myönnetty”, Rikken sanoi nyökäten. ”Mutta jos jokin menee pieleen, vastaatte siitä itse Reddasille.”
”Kuten aina”, Fran naurahti.

Ilmapiraattikaksikko poistui huoneesta. Balthier kietaisi omistavasti käsivartensa Franin vyötärölle, sillä hän oli täysin varma siitä, että miesten katseet seurasivat naisen takapuolen keinuntaa heidän kävellessään. Mustasukkaisuus oli nuorukaiselle täysin uusi tunne. Se oli tullut hänelle tutuksi vasta kahden viimeisen vuoden aikana, kun hän ja Fran olivat asettuneet Nabradian tuhon jälkeen Balfonheimiin nuolemaan haavojaan.

Ei ollut yllätys, että Fran oli tapansa mukaan kerännyt monien miesten huomion. Viera ei juuri välittänyt siitä, mutta Balthieria oli alkanut kiusata suorasukaiset ehdotukset, joita muut miehet vieralle esittivät. Vaikka hän tiesi, ettei Fran ollut sitä tyyppiä, joka hyppäsi samaan sänkyyn jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen kanssa, ajatus piinasi häntä toisinaan. Balthier tiesi itsekin olevansa naisten mieleen, mutta oliko hän loppujen lopuksi todella Franin mieleen. Sitä hän ei tiennyt tarkasti. Viera ei harrastanut suoria kiintymyksen osoituksia – kuin korkeintaan Strahlia kohtaan – eikä muutenkaan puhunut tunteistaan. Jos Balthier oli täysin rehellinen itselleen, toisinaan häntä pelotti ajatus, että jonain päivänä Fran alkaisi ajatella, että naapuri kasvatti parempia chocoboja.

Kaupungilla oli vilskettä, kuten tavallista. Kauppiaat huutelivat kilpaa katujen varsilla ja mainostivat omia tuotteitaan Ivalicen parhaina. Merimiehet puolestaan lastasivat laivojaan ja valmistautuivat purjehdusmatkoille. Jokunen vanhempi mies istui meren ääressä onkimassa. He olivatkin varmasti ainoita, joilla ei ollut kiire yhtään minnekään.

Fran ja Balthier kulkivat kaupungin halki suoraan aerodomeen, kävivät ilmoittamassa lähtevänsä Strahlilla ja siirtyivät sitten suoraan laiturille. Nono odotti heitä jo innokkaana ilmalaivan ovella.
”Tulittehan te! Luulin, ettette saaneet edes lähtölupaa”, moogle paasasi leijuessaan oviaukossa.
”Fran hurmasi koko sakin. Luvan saannista ei ollut epäilystäkään”, Balthier sanoi aavistuksen verran happamasti.
”Paraskin puhumaan hurmaamisesta”, Fran kommentoi ja käveli sisälle Nonon ohitse. Molemmat miehet seurasivat hänen perässään, mutta Balthier pysähtyi kuitenkin sen verran, että sulki Strahlin oven.

Kaikki kolme siirtyivät ohjaamoon. Balthier istahti vasemmalle, Fran oikealle puolelle. Nono puolestaan jäi leijumaan heidän väliinsä.
”En vieläkään usko, että menemme Rabanastreen! En ole nähnyt sukulaisiani aikoihin”, moogle intoili.
”Sukulaisiasi?” Balthier kysyi ja kohotti toista kulmaansa samalla, kun käynnisti ilmalaivan koneen.
”Etkö tiennyt?” Fran kysyi pitäessään katseensa tiukasti mittareissa. ”Nono kuuluu kuuluisaan moogle-perheeseen. Montblanc, Centurion metsästäjäklaanin johtaja, on hänelle sukua, samoin kuin muutkin Rabanastressa työskentelevät mooglet.”
”No, sittenhän tästä seuraa iloinen sukukokous.”

Strahl lähti liikkeelle sulavasti ja hiljaisesti. Nono ja Fran olivat työskennelleet sen parissa kaksi viikkoa yhteen menoon samalla, kun Balthier oli hionut suunnitelmaansa ja hankkinut tarvittavia varusteita. Ilmalaiva oli nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan, joten ainakaan sen puolesta pieni ryöstöreissu ei voinut mennä pieleen.

Kun ilmalaiva oli liitänyt ulos aerodomesta, Fran jäi tuijottelemaan taivasta. Hänen edellisestä vierailustaan Rabanastreen oli melkoisesti aikaa. Silloin Dalmascan kuninkaallinen suku oli ollut yhä elossa ja prinsessa Ashe vain pieni vauva. Nyt tuo pieni rääkyvä olento oli ehtinyt elää traagisen elämän, joka oli päätynyt ennenaikaiseen hautaan.

Jos vieralta kysyttiin, niin Ivalice oli muuttunut synkempään suuntaan viimeisen kahden vuoden aikana. Archadian valloitusretken olivat saaneet aikaan paljon pahaa. Alle päivän kestänyt sota Nabradiassa oli järkyttänyt monia, kuten myös Dalmascan lopullinen kukistuminen Nalbinan linnoituksen taistelussa. Vaikka sodan kauhut eivät suoranaisesti vaikuttaneet Franin elämään, hänen teki pahaa katsella surua ja murhetta, jota se aiheutti ihmisille. Pahinta oli, että Balthier oli lakannut puhumasta menneisyydestään ja perheestään Nabradian tuhon jälkeen. Fran pelkäsi, että mies ei koskaan käsittelisi menetystään ja kärsisi surusta lopun ikäänsä.

Lisäksi Frania vaivasi kummallinen tunne, ettei kaikki tulisi tänään menemään suunnitelmien mukaan. Kaksivuotisen ilmapiraatin uransa aikana hän oli oppinut, että aina tapahtui jotain, mitä ei voinut ennakoida. Yleensä seuraukset olivat vähemmän mieluisia ja tuottivat melkoisesti päänvaivaa. Toisaalta se oli yksi ammatin kiehtovimmista puolista. Yksikään päivä ei ollut tasaisen harmaa ja samanlainen kuin edellinen. Aina tapahtui jotain uutta.

Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet yhtä suurta seikkailua. Kaikista ryöstöretkistä huolimatta Fran arvosti nykyisessä elämässään enemmän muita asioita. Nonosta oli tullut hänen hyvä ystävänsä, kun moogle oli tarjoutunut avuksi Strahlin korjaamiseen varsin epäonnistuneen Nabudiksen matkan jälkeen, eikä suhde Balthieriinkaan mennyt hullummin. Mies oli mukavaa ja mutkatonta seuraa, jonka kanssa saattoi käydä syvällisiä keskusteluja. Jos nyt ei laskenut mukaan synkkiä hetkiä, jotka toisinaan varjostivat miehen olemusta.

Alkuun Fran oli usein ajatellut Balthierin ajan rajallisuutta. Häntä oli pelottanut päästää miestä lähelleen, mutta lopulta hänen oli ollut pakko työntää pelko syrjään ja keskittyä elämään. Hän tiesi, että jonain päivänä heidän aikansa loppuisi, mutta jos hän murehtisi sitä etukäteen, jäisivät monet ihanat hetket kokematta.

Ja niitä hetkiä oli riittänyt. Fran ei ollut koskaan kokenut sellaisia tunteita kuin nyt Balthierin kanssa. Hän oli oppinut Balthierilta hyvin paljon. Eläminen hetkessä oli vain yksi asia, paljon suurempi seikka oli se, että Balthier oli opettanut hänelle kaikki ihmisten hyvät puolet. Ihmiset saattoivat olla oikukkaita, itsekkäitä ja omahyväisiä, mutta he välittivät aidosti ja myös osasivat osoittaa sen.

Vieran ja ihmisen välille oli syntynyt side, jonka Fran tiesi säilyvän niin kauan kuin he eläisivät. Hän oli löytänyt sen, mitä oli etsinyt siitä lähtien, kun oli jättänyt Golmoren viidakon turvallisen vihreän hämärän taakseen. Hän oli tullut kotiin tavattuaan Balthierin.

Fran vilkaisi miestä sivusilmällä. Hän tunsi niin paljon, mutta osasi kertoa aivan liian vähän. Kertaakaan hän ei ollut selvittänyt tunteitaan Balthierille. Hän oli hymyillyt, nyökkäillyt ja suostunut suorittamaan rituaalin miehen kanssa joka kerta, kun tämä oli sitä ehdottanut. Hän oli jopa itse tehnyt ehdotuksia, erityisesti Hehkun aikaan, vaikka oli aiemmin kuvitellut, ettei koskaan voisi nauttia rituaalin suorittamisesta. Silti sanat eivät olleet tulleet ulos hänen suustaan. Hän ei tiennyt, miten ne olisi voinut lausua.

Toisaalta Balthierkaan ei koskaan puhunut tunteistaan. Hän kehui Franin ulkonäköä ja suhtautui tuijottaviin miehiin vihamielisesti. Hän hankki Franille kaiken, mitä nainen vain keksi kaivata, muttei koskaan sanonut suoraan, mitä todella tunsi. Saattoi olla, etteivät ihmiset puhuneet tunteistaan sen enempää kuin vieratkaan, mutta toisinaan Fran odotti Balthierin sanovan jotain.

”Niin, iloinen sukukokous tosiaan”, Nono totesi. ”Olemme todella harvinaislaatuista sukua, sillä kaikki meistä ovat tavallaan menestyneet valitsemallaan urallaan ja tulleet kuuluisiksikin. Tietysti ihmiset eivät useinkaan huomioi mainettamme, mutta he ovatkin sokaistuneet omaan erinomaisuuteensa.”
”Minä olen kuullut maineestanne”, Fran sanoi mooglelle ystävällisesti. ”Olen tavannut Montblancin sekä Gurdyn. Hänhän omistaa kaikki chocobotallit Dalmascan ja Archadian alueella, eikö niin?”
”Juuri niin. Ajatelkaa sitä! Moogle, joka omistaa niin paljon, eivätkä ihmiset kuitenkaan kunnioita häntä”, Nono saarnasi.
”Ehkä sinä nyt kuitenkin liioittelet”, Balthier jupisi. Hän oli usein saanut kuulla Nonolta siitä, kuinka kiittämättömiä ja sokeita ihmiset saattoivat olla.
”No, sinä olet poikkeus, mutta se on puhtaasti Franin ansiota”, moogle totesi iloisesti.

Viera tyrskähti omalla penkillään, mutta Balthier päästi ainoastaan ärtyneen tuhahduksen. ”Mitä jos sinä menisit vaikka varmistamaan, että Franin pyörä on täydellisessä kunnossa. Käytämme sitä, kun suoritamme sisääntulomme näyttämölle tänä iltana”, mies jupisi pitäen katseensa tiukasti maisemassa.

Moogle tuhahti vuorostaan, mutta lensi kuitenkin pois ohjaamosta. Balthier vilkaisi hänen peräänsä, mutta päätteli, ettei Nono ollut oikeasti suuttunut, sillä moogle osasi kyllä pitää puolensa.

Fran hihitteli yhä itsekseen samalla, kun hän nautti maisemasta, joka koostui melkein pelkästään sinisestä. Taivaalla näkyi vain muutama satunnainen pilvenhattara ja meri heijasti taivaan sävyjä. Toisinaan saattoi erottaa jonkin isomman aallon harjanteen valkoisena kaiken sinisen joukosta.

Aurinko oli ohittanut lakipisteensä ja kulki nyt kohti läntistä taivasta. Se todennäköisesti ehtisi laskea, ennen kuin kolmikko saapuisi Rabanastreen. Ja niin oli tarkoituskin, sillä illan juhlien alettua kukaan ei kiinnittäisi huomiota yksittäiseen ilmalaivaan, joka laskeutuisi aerodomeen. Sitä paitsi päivemmällä laskeutuminen olisi ollut mahdotonta, koska Vayne Solidor oli ilmoittanut sulkevansa koko kaupungin siksi aikaa, kun puhui kansalle. Ilmeisesti mies tajusi, että hänellä oli paljon vihollisia, eikä halunnut ottaa turhia riskejä.

Fran pohti, mahtaisivatko he nähdä Vaynen tänä iltana. Mieheen törmääminen olisi epätodennäköistä, mutta viera olisi halunnut katsoa silmiin miestä, joka oli tuhonnut kokonaisen kaupungin ja valloittanut kaksi valtakuntaa kaksi vuotta sitten. Millainen ihmisen täytyi olla, että pystyi surutta tappamaan satoja ihmisiä? Fran oli elämässään tappanut yhden miehen ja haavoittanut toista, eikä vieläkään pystynyt täysin hyväksymään tekoaan. Toisaalta hän tiedosti, että makaisi nyt itse kuolleena, jos ei olisi puolustautunut. Teoilla oli usein monia eri syitä ja puolia. Mikään ei ollut mustavalkoista, ei yksistään hyvää, eikä yksistään pahaa. Varmasti Vaynellakin oli syy tekoihinsa. Tavallaan Fran halusi saada tietoonsa tuon syyn voidakseen ymmärtää ihmismieltä paremmin. Tuskin Vayne koki olevansa sellainen pahantekijä ja tunteeton sadisti, millaiseksi hänet usein tavallisen kansan parissa kuvattiin.

”Luuletko, että osaat suunnistaa aarrekammioon?” Balthier kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Vieroilla on pitkä muisti, mutten painanut linnan pohjapiirrosta kovinkaan tarkasti mieleeni, joten en voi sanoa varmasti”, Fran vastasi mietteliäänä. Tuntui hullulta mennä ryöstöretkelle linnaan, johon hänet oli kerran otettu juhlallisesti vastaan. Paikan kunnioittaminen oli kuitenkin turhaa, koska hallitsija oli vaihtunut.

Balthier nyökkäsi Franin sanoille. ”No, löydämme sen tavalla tai toisella. Täytyy vain toivoa, ettei Vayne tai joku muu ole ehtinyt ennen meitä.”
”Heillä on ollut kaksi vuotta aikaa, meillä on vain yksi ilta”, viera totesi.
”Unohdat, että Vayne asettuu paikan päälle vasta tänä iltana. Sotilaat ovat toki olleet Rabanastressa paljon pidempään, mutta en usko heidän etsineen aarrekammiota. Heillä ei varmasti ole ollut lupaa mennä kellareita korkeammalle linnassa, ennen kuin Vayne henkivartijoineen on tutustunut rakennukseen”, Balthier pohdiskeli.
”No, sinä tunnet heidän tapansa paremmin.”

Mies pysyi vaiti. Kyllä, hän tiesi, millaista oli olla Archadian armeijan leivissä. Hän oli tosin itse palvellut vain kolmisen vuotta sotilaana, kun hän oli jo ylennetty tuomariksi. Lyhyessä ajassa hän oli kuitenkin ehtinyt oppia, että Vayne Solidorin käskyjä kunnioitettiin ehdottomasti. Tottelemattomuus johti rangaistuksiin, pahimmillaan jopa kuolemaan.

Kuten Fran oli arvellutkin, oli jo hämärää, kun Strahl laskeutui Rabanastren aerodomeen. Nono ilmoitti joukon saapuneeksi ja selitti parille epäluuloiselle archadialaiselle sotilaalle, että laskeutumisen tarkoituksena oli huoltaa ilmalaivaa. Tällä välin Balthier ja Fran kiikuttivat yhteisvoimin Franin lentopyörän ulos ilmalaivasta. He joutuivat kuitenkin odottamaan tovin, ennen kuin sotilaat suostuivat poistumaan paikalta.

Kolisevat askeleet etääntyivät ja Nono ilmestyi Strahlin taakse ilmoittamaan reitin olevan selvä. Fran kipusi oitis pyöränsä satulaan ja odotti, kunnes Balthier oli asettunut mukavasti pyörän perälle lisätylle istuimelle.
”Pidä tyttö kuumana poissa ollessamme”, ilmapiraatti vielä kehotti Nonoa, joka tyytyi tuhahtamaan takaisin.

Fran käänsi kaasukahvaa ja ohjasi pyöränsä taivaalle. Pyörään oli tehty melkoisesti parannuksia, joten se kulki nyt nopeammin kuin aikaisemmin. Sillä oli myös mahdollisuus lentää entistäkin korkeammalle, joskaan sillä ei päässyt yhtä ylös kuin ilmalaivalla. Pyörän moottori oli muokattu mahdollisimman hiljaiseksi, sillä ryöstöretkillä näyttävää sisääntuloa tärkeämpää oli saapua paikalle mahdollisimman huomaamattomasti ja mieluiten poistua samalla tavalla.

Viera lensi korkeimpien rakennusten välistä pysytellen mahdollisuuksien mukaan niiden varjoisalla puolella. Suuntanaan hänellä oli pohjoinen ja Rabanastren kuninkaallinen linna. Sen pihalle oli kokoontunut paljon ihmisiä katsomaan ilotulitusta. Pauke peitti hyvin pyörän äänen, mutta varsinaisesti Fran ei pitänyt siitä seikasta, että välkkyvät valot voisivat paljastaa heidät.

Kuninkaallinen linna oli aivan ilmapiraattikaksikon edessä. Sen loisteliaat tornit hipoivat taivasta ja valkoinen marmori heijasteli ilotulitteiden värejä. Fran kaasutti suoraan kahden tornin välillä olevalle sillalle, joka oli hieman syrjässä juhlaväestä. Lentopyörä lähti heittelemään puolelta toiselle, kun viera jarrutti. Hän tunsi, kuinka Balthier nousi jaloilleen ja hypähti sitten pois pyörän kyydistä vain hetken ennen kuin se pysähtyi sillan päässä olevien ovien eteen.

”Rauhallisesti, Fran”, Balthier naurahti. Hän oli heilauttanut aseensa rennosti olkapäätä vasten ja virnisti vieralle, joka asetteli pyöräänsä sillan kaidetta vasten.
”Se on ärhäkkäämpi kuin luulinkaan”, Fran huomautti.
”Aina parempi. Pääsemme häipymään täältä nopeasti, jos tarve vaatii.”

Viera nyökkäsi. Hän vilkaisi linnan pihalle. Muutama sotilas oli linnan leveillä portailla vartioimassa, kun tavallinen kansa yhä nautti ilotulituksesta. Todennäköisesti korkeimmat tuomarit ja Dalmascan tuore konsuli katselisivat samaa näkyä jostain linnan monista ikkunoista. Hetki oli mitä parhain piraattien aikomuksille, sillä kaikkien huomio oli nyt kiinnittynyt muualle.

Balthier asettui aseensa kanssa vartioon, kun Fran ryhtyi tiirikoimaan ovea auki. Miehen katse harhaili tosin hyvin nopeasti naisen suuntaan. Balthierin oli pakko myöntää, että Franin uudet vaatteet tekivät häneen vaikutuksen. Oli hyvä, että viera oli kietaissut pitkät valkoiset hiuksensa poninhännälle, sillä muuten ne olisivat peittäneet takapuolen, jonka uusi asu toi kiitettävän hyvin esiin.

”Balthier”, Fran sähähti ja rikkoi lumouksen, jonka valtaan mies oli ajautunut. ”Ovi on auki.”

Mies nyökkäsi ja viittoi sitten vieraa menemään edeltä. ”Naiset ensin.”
”Tietenkin”, Fran vastasi. Hän työnsi suuren, puisen oven auki ja astui sitten valaisemattomaan käytävään. Sen toisella seinällä oli onneksi jokunen ikkuna, sillä muutoin jopa vieran olisi ollut vaikea nähdä siellä yhtään mitään.

Käytävä päättyi portaikkoon, jonka huipulle Fran pysähtyi hetkeksi mietteliäänä. Hän hahmotteli linnan pohjapiirustusta päässään tovin verran, ennen kuin lähti laskeutumaan portaita. Balthierin askeleet kuuluivat koko ajan hänen takanaan, mutta muita ääniä ei kuulunut. Linnan paksut seinät selvästikin torjuivat jopa ilotulitteiden paukkeen.

Yllättävää kyllä, Fran onnistui selvittämään heille tien kammion ulkopuolelle. Hän muisteli sinne olevan kaksi sisäänkäyntiä ja nyt he seisoivat toisen edessä. Viera höristi korviaan ja painoi toisen sitten paksua ovea vasten.
”Sisällä on joku”, hän kuiskasi hetken päästä.
”Vayne?” Balthier kysyi.
”En usko, hän kuulostaa siltä kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään arvokasta.”
”Sitten hän on arvatenkin erittäin kokematon tapaus, jonka ei pitäisi tuottaa meille ongelmia. Sanoitko, että kammioon pääsee toisestakin ovesta?”

Fran nyökkäsi Balthierille ja selosti tälle, miten mies pääsisi toiselle ovelle ja saisi sen auki. Kuningas Raminasin oli täytynyt luottaa vieraan melkoisen paljon tai sitten mies ei koskaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että joku saattaisi murtautua hänen aarrekammioonsa tuosta noin vain. Toisaalta Raminasin aikaan tällä käytävällä oli ollut useampia vartijoita, jotka olisivat epäilemättä tehneet selvää jokaisesta alueelle uskaltautuneesta tunkeilijasta.

Balthier katosi kulman taakse Franin jäädessä odottamaan. Viera raotti omaa oveaan hieman ja kurkisti sisään. Parasta aikaa alle 20-vuotias ihmispoika kurkotti kohti suuren jumalatarpatsaan päätä. Pää oli avautunut ja sen sisällä oli jalokivi, Dalmascan kuningaskunnan suurin aarre.

Poika oli pellavapäinen ja hänen hiuksensa olivat takaa pystyssä. Hän oli pukeutunut liian pienen näköiseen mustahopeiseen nahkaliiviin ja tiukahkoihin nahkahousuihin, kuten useimmat ilmapiraatitkin. Jaloissaan hänellä oli erikoiset, metallipäällysteiset saappaat, ja hänen vyöllään roikkui ruosteinen miekka, joka oli nähnyt parhaat päivänsä jo ajat sitten.

”Melkoinen esitys”, Balthierin ääni kantautui samassa aarrekammiosta.
”Kuka siellä?” jalokiven käteensä ottanut nuorukainen huudahti. Hän tarttui tiukemmin kiinni kivestä ja alkoi katsella hätääntyneenä ympärilleen. Balthier asteli näkyviin aarrekammion toiselta puolelta.
”Tämän näytelmän johtotähti, kuka muukaan”, ilmapiraatti naurahti.

Fran avasi oman ovensa kokonaan ja käveli vaaleahiuksisen nuoren varkaan taakse. Hän ei edes varonut kopisuttamasta korkojaan tällä kertaa. Hän halusi, että poika kuulisi hänen saapuvan.
”Fran, magisiitti”, Balthier sanoi ja viittasi pojan kädessä olevaa jalokiveä.
”No niin, minäpä otan sen”, Fran sanoi pojalle ja asteli tämän vierelle käsi ojennettuna.

Poika piilotti kiven selkänsä taakse ja katsoi vuoronperään kumpaakin piraattia. ”Et muuten ota. Minä löysin sen. Se on minun”, hän väitti, vaikkei ollut taatusti yhtään oikeampi omistaja kivelle kuin Fran tai Balthierkaan.
”Ja kun otan sen sinulta, se on minun”, Balthier naurahti.

Franin korvat värähtivät. Viera tavoitti uuden äänen ja kirosi nyt sitä, ettei ollut saapunut aarrekammioon äänettömästi. Jos hän ja Balthier olisivat toimineet molemmat niin hiljaa kuin alun perin oli suunniteltu, kaikki olisi varmasti mennyt suurin piirtein niin kuin olisi pitänytkin. Nyt kammiota lähestyi selvästi muutama archadialainen sotilas. Heidän askeleensa oli helppo erottaa, sillä haarniskoissa oli mahdoton liikkua hiljaa.

Ilmeisesti myös Balthier kuuli kolisevat askeleet, sillä hän vilkaisi Frania huolestuneesti. ”Uloskäynti lavan oikealla”, mies sihahti ja viittoi vieraa mukaansa.
”Jumalat eivät hymyile meille”, viera totesi kiirehtiessään miehen perässä ovesta ulos.
”Pidän asiantilasta mieluiten juuri sellaisena”, Balthier naurahti. Ilmapiraattikaksikko vaikeni ja juoksi pitkin käytävää tavoitteenaan päästä sillalle, ennen kuin heidät huomattaisiin.
”Hän seuraa meitä”, Fran huomautti, kun he olivat jo melkein ulko-ovella.
”Kuka?”
”Se poika.”
”Siinä tapauksessa peli ei ole vielä läheskään menetetty”, Balthier totesi tyytyväisenä. ”Odotamme, että hän tulee ulos ja viemme magisiitin.”

Kaksikko tunkeutui ulos, missä oli korvia huumaava meteli. Alhaalla ei enää juhlittu, vaan sotilaat taistelivat siviiliasuisia ihmisiä vastaan. Linnan edustalta kantautui huutoja ja miekkojen kalinaa samalla, kun pienehkö ilmalaiva suuntasi taivaan halki lähemmäs suurta rakennusta.

Fran tarttui lentopyöräänsä ja nousi sen selkään. Hän lennähti sillä sillan toiseen päähän ja jäi odottamaan, että poika ilmestyisi paikalle. Balthier puolestaan piiloutui vähän matkan päähän ovista. Tilanne oli kääntynyt melkoisen kiinnostavaksi, sillä ilmapiraatti ei todellakaan ollut odottanut täydellistä sotatilaa astuessaan ulos linnasta. Ilmeisesti myös muilla oli ollut suunnitelmia tämän illan varalle. Se saattoi kuitenkin olla vain hyvä asia, sillä tuskin kukaan ehtisi huolehtia täpötäyden aarrekammion tutkimisesta, kun dalmascalaiset olivat päättäneet valloittaa linnansa takaisin.

Ovi kävi ja pellavapäinen poika juoksi ulos linnasta. Hän kuitenkin pysähtyi ja jäi tuijottamaan hämmentyneenä alas linnan pihalle.
”Mitä oikein on tekeillä…?” poika mutisi itsekseen.

Samassa pieni ilmalaiva saapui linnan lähistölle ja laukaisi tykkinsä suoraan taistelevaan joukkoon. Räjähdys vavisutti linnaa niin, että nuorimies oli kaatua.
”Ifrit vai? Aikamoinen sisääntulo”, Balthier totesi ja astui esiin varjoista. Nuorimies hänen edessään loi hätääntyneen katseen häneen. ”Uskomaton ajoitus. Jos en tietäisi paremmin, väittäisin heidän odottaneen koko ajan.” Oli kuitenkin varmaa, ettei Ifrit-ilmalaiva ollut leijunut odottamassa Rabanastren ilmatilassa, sillä muuten se olisi vähintäänkin näkynyt Strahlin tutkassa.

Ilmalaiva tulitti uudestaan. Balthier vilkaisi sitä, mutta käänsi nopeasti katseensa, kun tajusi vaaleahiuksisen pojan kääntyneen ja pyrkivän takaisin oville.
”Lopeta tuo ryntäileminen!” ilmapiraatti huusi ja lähti pojan perään. Fran ilmeisesti huomasi tilanteen kauempaa ja kaartoi välittömästi lentopyörällään ovien eteen pakottaen nuorukaisen pysähtymään. Balthier puolestaan pysähtyi vähän matkan päähän nuoresta miehestä. ”Matkan pää”, hän totesi ja ojensi kätensä eteenpäin, kun poika kääntyi katsomaan häntä. ”Sinulla on jotain, mikä kuuluu minulle.”

Poika tunki jalokiven housujensa taskuun itsepäinen ilme kasvoillaan. Hän aikoi selvästikin vastata jotain, mutta ei ehtinyt, kun ilmalaivan valot alkoivat haravoida siltaa. Seuraavaksi kuului sotilaiden huutoja, kun valot pyyhkäisivät kahden nuoren miehen ja vieran ohitse.
”Fran, liikkeelle!” Balthier huudahti. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö heitä olisi nähty. Sillan toiseen päähän ilmestyi jo sotilaita, jotka juoksivat heidän suuntaansa ja Ifrit valmistautui taatusti tulittamaan.

Fran käänsi kaasukahvaa ja lähti jo liikkeelle samalla, kun Balthier rynnisti eteenpäin. Mies juoksi suoraan päin poikaa, joka ei ehtinyt reagoida, ennen kuin hänet oli jo kaapattu Balthierin olkapäälle. Ilmapiraatti jatkoi matkaa suoraan päin sillan kaidetta ja onnistui hyppäämään sen ylitse. Poika kierähti alas hänen olkapäältään, mutta Balthier sai viime hetkellä otteen hänen käsivarrestaan. Fran kaarsi pyörällä putoavien miesten alle ja onnistui nappaamaan Balthierin kyytiinsä. Pyörä heilahti pahemman kerran, mutta viera pakotti sen nopeasti tasapainoon.

”Päästä minut!” poika huusi ja yritti rimpuilla irti Balthierin otteesta.
”Jatka tuota menoa ja päästänkin!” Balthier karjui takaisin. Lentopyörä alkoi huojahdella uudestaan niin lujaa, että mies melkein putosi kyydistä.”Mitä nyt, Fran?”
”En tiedä, se ei vain tottele minua”, viera vastasi. Hän yritti kaikkensa, mutta lentopyörä alkoi menettää korkeuttaan ja heittelehtiä yhä pahemmin.
”Äh, minulla ei ole aikaa tähän”, Balthier äyskäisi samaan aikaan, kun poika kiljui luisuvansa irti hänen otteestaan.

Ilmapiraatti ehti juuri parantaa otettaan nuorukaisen kädestä, kun Ifrit ampui jälleen. Läheisestä seinästä irtosi palasia, joista yksi hipaisi lentopyörää. Fran menetti täydellisesti pyörän hallinnan ja koko joukko syöksyi alas linnan pihan pimeälle puolelle. Balthier menetti otteensa pojan kädestä ja kieri nurmikkoa pitkin, kunnes iski selkänsä kipeästi suihkulähteen reunaan. Fran puolestaan lensi ohjaustangon ylitse suoraa päätä pensaaseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viera kirosi kuin paraskin merikarhu. Lentopyörä oli täysin säpäleinä.

”Mitä tapahtui?” Fran kysyi kahdelta muulta päästyään taas jaloilleen. ”Leijuntavoima ei vain pudonnut, se katosi täysin.”
”Pah, unohda se”, Balthier totesi ja huiskaisi kädellään ilmaan kuin asialla ei olisi ollut merkitystä. Kyllä hän tiesi, että lentopyörä oli Franille tärkeä, mutta juuri nyt ei ollut aikaa pohtia, miksi se oli yllättäen lakannut toimimasta. He olivat jälleen kerran keskellä sotaa, vaikka eivät olleet itse sitä millään muotoa toivoneet. ”Vaikka voisimme lentää, Ifrit leikkii tulen kanssa.. ja mieluummin en kärventyisi.” Balthier vilkaisi vieraa ja hymyili pienesti. ”Pakenemme vanhanaikaisella tavalla.”

Kun vieran ilme näytti kysyvältä, mies osoitti viemärin kantta lähellä linnan seinää. Se oli helppo kammeta auki ja viemärit veivät taatusti pois linnan alueelta. Kukaan ei osaisi etsiä heitä sieltä. Balthier tarttui nuorta pellavapäätä käsivarresta, kun tämä selvästikin aikoi paeta paikalta omia reittejään. Ilmapiraatti tyrkkäsi nuorukaisen edelleen ja komensi tämän irrottamaan viemärin kannen. Sitten hän pakotti pojan edeltä viemäriin ja seurasi itse Franin kanssa perästä.

Alhaalla hämärässä viemärissä poika ei enää osoittanut vastustelun merkkejä, eikä yrittänyt karatakaan. Sen sijaan hän katseli varsin kiinnostuneena Frania, joka veti viemärin kannen takaisin paikoilleen ja laskeutui sitten alas miesten luokse.
”Etkö ole ennen vieraa nähnyt, varas?” Balthier kysyi, kun nuorimies ei saanut silmiään irti Franista. Taas yksi tapaus, joka oli lumoutunut vieran kauneudesta vain muutamassa hetkessä.
”Olen Vaan.. ja olen pahoillani”, poika sanoi osoittaen sanansa Franille.
”No, Fran on erityinen”, Balthier totesi hetken hiljaisuuden jälkeen hymy kasvoillaan. Ei hänkään pystynyt pitkän aikaa pitämään silmiään erossa vierasta. ”Siis sillä tavoin, että hän on ihmisen partneri…” Mies toivoi, että sana ’partneri’ valottaisi tälle Vaanille asioiden oikean laidan, eikä kloppi edes yrittäisi mitään Franin suhteen.
”Ai, samalla tavalla kuin ilmapiraatti, joka päättää tehdä ryöstöretken viemäreiden kautta?” Fran heitti ja kohotti kulmakarvojaan huvittunut ilme kasvoillaan.

Balthier ei ehtinyt vastata naiselle mitään, sillä Vaan melkein hyppäsi viemärin kattoon asti innostuksesta. Nuorukainen vilkaisi nopeasti Frania ja käänsi sitten innokkaan katseensa Balthieriin.
”Piraatteja? Te olette ilmapiraatteja? Teillä on siis ilmalaiva?” kysymyksiä alkoi sadella.
”Nimi on Balthier”, ilmapiraatti vastasi välittämättä ainoastaan nuorukaisen kysymyksestä. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti, joten tämän keskustelun ehtisi käydä toistekin.. jos sitä ylipäätään kannatti käydä ollenkaan. ”Kuuntelepa nyt, varas – Vaan. Jos enää koskaan haluat nähdä kotiasi, teet täsmälleen niin kuin minä käsken. Minä, Fran ja sinä. Me teemme nyt yhteistyötä. Ymmärretty?”

Vaan hypisteli jälleen käsissään jalokiveä, jonka oli varastanut, mutta piilotti sen nyt selkänsä taakse, kun Balthier katsoi häntä odottavasti.
”Älä kuvittelekaan saavasi tätä”, nuorukainen ärähti, muttei uskaltautunut vastustamaan yhteistyön tekemistä.
”Ajatus ei edes käynyt mielessäni”, Balthier hymähti ja lähti marssimaan portaita pitkin alemmas viemäriin. Vaan ja Fran kiirehtivät miehen perään.

Kolmikko ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun he jo näkivät kaksi viemärin pohjavedessä makaavaa kuollutta sotilasta.
”Kapinallisia. He varmaankin kuvittelivat pääsevänsä helposti livahtamaan palatsiin juhlan aikana. Syöttämään terästä hyvälle konsulille illalliseksi. Luulisin, että Vayne on tottunut sellaiseen vieraanvaraisuuteen. Fiksua. Hän käytti itseään syöttinä, veti heidät tänne ja lähetti ilmaprikaatin. Melkoinen tervetulotoivotus”, Balthier pohdiskeli ääneen kahdelle muulle, ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt edes tarkistamaan, oliko kahdella onnettoman kohtalon kohdanneella kapinallisella mahdollisesti ollut mukanaan jotain arvokasta. Jos Vayne oli varautunut yllätysvieraisiin, viemärit eivät välttämättä olleetkaan kovin turvallinen reittivalinta.

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Vettä oli vain nilkkaan asti, mutta sekin haisi erittäin epämiellyttävälle, eikä vähiten Franin mielestä. Molemmat miehet näyttivät siltä, ettei haju miellyttänyt heitä, mutta Frania se suorastaan oksetti.
”Hmph”, Balthier tuhahti kuvaten täydellisesti vierakin mielialaa. ”Kehtaanpa väittää, että olen pilannut kalvosimeni. Jos tyrmä odottaa meitä illan päätteeksi, niin siellä on parasta olla vaihtovaatteita.”

Inhottavasta tilanteesta huolimatta Fran ei voinut olla hymyilemättä miehen kommentille. Hän muisti elävästi, kuinka oli kerran pilannut Balthierin lempipaidan Strahlia huoltaessaan. Siitäkin oli noussut meteli. Joskus vierasta tuntui, että mies oli hieman liian turhamainen pukeutumisensa suhteen. Ei sillä, Fran itsekin panosti asuihin, mutta hän ei valittanut, jos ne menivät piloille tällaisilla reissuilla. Ilmapiraatin lyhyen uransa aikana hän oli tottunut siihen, että jotain ikävää sattui aina. Vaatteiden piloille meneminen tai hajoaminen oli yleensä pienin murheista, kuten nytkin.

”Sanohan, Vaan, miten oikein päädyin linnaan”, Balthier tiedusteli hetken päästä.
”Se on pitkä tarina.”
”Meillä on paljon viemäreitä mittailtavana.”

Nuorimies jäi selvästi hakemaan sanoja, mutta ryhtyi sitten selittämään tarinaansa todellakin pidemmän kaavan kautta. Hän kertoi menettäneensä vuosia sitten vanhempansa ja kaksi vuotta sitten isoveljensä, Reksin, Nalbinan linnoituksen taistelussa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän oli asunut ystävänsä, Penelon, vanhempien luona, mutta nämäkin olivat menehtyneet sodassa. Nykyisin Vaan ja Penelo elivät kumpikin kaduilla ja selviytyivät, miten parhaiten taisivat. Rabanastressa oli paljon katulapsia.

Vaan syytti veljensä kohtalosta kahta miestä. Toinen näistä oli kuningas Raminasin surmannut ritari, toinen Vayne Solidor. Koska Vaanilla ei ollut yksin mahdollisuutta käydä sotaan Dalmascan uutta konsulia vastaan ja koska ritari Basch oli tuomittu kuolemaan jo kaksi vuotta sitten, nuorukainen oli päättänyt kostaa omalla tavallaan. Hän oli päättänyt ryöstää dalmascalaisille takaisin sen, mikä heille kuului, kuningas Raminasin aarteen.
”Myyn jalokiven eniten tarjoavalle ja tarjoan Penelolle illallisen”, Vaan ilmoitti ylpeänä.
”Tärkeä ystävä sinulle tämä Penelo”, Fran totesi ohimennen. Hän oli tarkkaillut nuorenmiehen kasvoja tämän puhuessa. Vaan kantoi sisällään katkeruutta ja vihaa, mutta myös toivoa ja uhmaa. Viera pelkäsi, että pojasta aiheutuisi vielä ongelmia. Valitettavasti he eivät voineet vain jättää poikaa yksin, sillä se olisi ollut epäoikeudenmukaista. Heidän takiaan tämäkin oli joutunut vaeltelemaan viemäreihin.

”Et vielä kertonut, miten oikein pääsit aarrekammioon. Sinne ei vain kävellä kadulta”, Balthier huomautti, ennen kuin Vaan ehti sanoa Penelosta mitään enempää.
”Noh, kysyin neuvoa vanhalta ystävältä. Hän lahjoitti minulle avaimentapaisen, jolla pääsin viemäreiden kautta linnan kellariin”, Vaan selosti.
”Poikahan on valmis viemärirotta”, Balthier naurahti.
”Se, että elän kadulla ei tarkoita, että olisit yhtään minua parempi”, Vaan ärähti ilmapiraatille. Fran pani kuitenkin merkille, että pojan katse oli ihaileva. Jostain syystä tämä arvosti Balthieria, vaikkei edes tuntenut miestä.

”Kuka on seuraava?” vimmastunut naisen ääni kajahti jostain kolmikon yläpuolelta. Kaikki kolme hakivat katseellaan huutajaa ja näkivät sitten ylemmällä tasolla seisovan nuoren naisen. Tämä oli pukeutunut polven yli yltäviin saappaisiin, vaaleanpunaiseen erittäin lyhyeen hameeseen sekä valkoiseen yläosaan, joka oli kirjailtu kullalla. Kädessään naisella oli miekka. Näky hämmästytti erityisesti Frania, joka ei ollut tottunut näkemään ihmisnaisia ase kädessä, saati sitten pukeutuneena noin paljastavasti.

”Sulkekaa linjat! Teilatkaa hänet!” miehen ääni huusi vuorostaan. Raskaista askelista oli helppo päätellä, että naisella oli vastassaan useampi keisarikunnan sotilas. Kuka hän sitten olikin, hänen tilanteensa ei ollut kehuttava.

Nainen astui askeleen taaksepäin ja miltei horjahti alas tasanteen reunalta. Viholliset kuuluivat lähestyvän häntä.
”Hyppää alas!” Vaan huusi ja levitti käsivartensa valmiiksi. Nainen vilkaisi alas ja katsoi sitten uudestaan vihollisiaan. ”Kiirehdi!”

Nyt nainen ei enää epäröinyt, vaan hyppäsi alas pitäen miekan mahdollisimman kaukana vartalostaan. Vaan onnistui nappaamaan hänet, mutta oli itse lentää selälleen. Hän saavutti kuitenkin tasapainon ja laski naisen vierelleen seisomaan. Tämä hymyili hänelle lyhyesti ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois kasvoiltaan.

”Hän ei ole yksin!” Kolme sotilasta ilmestyi tasanteen reunalle, missä nainen oli vain hetkeä aiemmin ollut.
”Palkkio päistämme kasvaa tunti tunnilta”, Fran huokaisi ja vilkaisi Balthieria, jonka ilme kertoi, ettei tilanne miellyttänyt miestäkään.
”Ja meidän ongelmamme siinä samalla”, ilmapiraatti totesi. Hän veti pistoolinsa esiin samalla hetkellä, kun Fran tarttui jousipyssyynsä. Tilanne ei juuri jättänyt vaihtoehtoja, sillä sotilaat olivat jo hyppäämässä alas. Ainakin heitä olisi neljä kolmea vastaan, sillä myös Vaan veti esiin ruosteisen miekan.

Myös sotilailla oli miekat. Salaperäinen nainen rynnisti heitä vastaan oma miekkansa tanassa, ja Vaan seurasi aivan hänen kintereillään. Fran viritti jousipyssynsä kauempana ja ryhtyi tähtäämään. Tämä oli tuttua, mutta ei lainkaan mukavaa. Viera kuitenkin tiesi, että sotilaat oli tapettava, muuten he kielisivät heistä, eikä ilmapiraattikaksikko tarvinnut enää yhtään enempää vihollisia. Jos sotilaat myöhemmin löytyisivät kuolleina viemäreistä, syy vierähtäisi sille, joka oli aiemmin linnaan hyökännyt. Fran olisi voinut vaikka panna päänsä pantiksi, että vaaleanpunahameisella naisella oli jotain tekemistä hyökkäyksen kanssa.

Viera oli juuri laukaisemassa nuolensa, kun viemärissä kajahti laukaus. Sotilas, jota Fran oli tähdännyt, älähti ja kaatui likaiseen veteen. Balthier oli vienyt saaliin vieran nenän edestä. Nainen vilkaisi miestä syrjäsilmällä, mutta tämä latasi jo asettaan ja valmistautui tähtäämään uudestaan.

Fran käänsi katseensa takaisin sotilaisiin sekä naiseen ja poikaan, jotka taistelivat heitä vastaan. Oli mielenkiintoista huomata, että nainen oli erittäin taitava miekan käsittelijä. Viera uskoi kyllä pärjäävänsä itse miekka kädessä paremmin, mutta nainen oli silti harvinaisen hyvä, jopa parempi kuin ruosteisella miekalla huitova poika. Viera pakotti ajatuksensa pois kaksikosta ja kohotti jousipyssynsä uudelleen. Hän ei tuntenut juuri nyt olevansa erityisen hyvässä vireessä, mutta laukaisi kuitenkin nuolensa. Se kimmahti sivuun toisen sotilaan kypärästä. Jousipyssystä ei selvästikään ollut juuri apua tässä taistelussa.

Balthier ampui uudestaan. Hänen luotinsa osui samaisen sotilaan kypärään. Tällä kertaa sotilas älähti ja hänen päänsä taipui taaksepäin. Salaperäinen nainen reagoi välittömästi ja syöksyi miekka kädessä sotilasta kohti. Hetkeä myöhemmin mies makasi vedessä kurkku auki leikattuna.

Vaan miekkaili yhä tuloksettomasti viimeisen sotilaan kanssa. Tämä oli huomattavasti nuorukaista taitavampi ja olisi varmaan nauttinut taistelusta, ellei olisi nähnyt kahden toverinsa jo kaatuneen.

Seurattuaan tilannetta hetken ajan Fran laittoi jousipyssynsä syrjään. Hän keskitti energian käsiinsä ja sulki ympäristön pois mielestään. Yhtään hairahdusta ei sallittaisi nyt. Mitään muuta ei ollut olemassa kuin viera ja miekkaa heiluttava sotilas. Sitten aivan yllättäen jääpatsas iskeytyi miehen nivusiin suoraan alapuolelta. Se vain kohosi viemärin vedestä, lävisti miehen reiden ja katosi sitten. Sotilas huusi suoraa huutoa ja unohti suojauksensa yhdeksi kohtalokkaaksi hetkeksi, jollain Vaan pääsi iskemään.

Nuorukainen jäi järkyttyneen näköisenä tuijottamaan vedessä makaavia ruumiita. Veren ja lihan haju houkuttelisi pian paikalle viemärirottia. Fran näki, kuinka poika puisteli päätään ja kääntyi sitten katsomaan salaperäistä naista, joka ei näyttänyt läheskään yhtä järkyttyneeltä. Nainen oli selvästi tottunut taisteluihin.

”Fran”, Balthier sanoi vieran viereltä. ”Tämä paikka lemuaa ongelmilta.”
”Niin, mennään”, viera vastasi ja lähti yhdessä miehen kanssa suunnistamaan seuraavaan käytävään. Tarkoilla korvillaan hän kuitenkin kuuli Vaanin ryhtyneen keskustelemaan naisen kanssa.

”Oletko kunnossa?” poika kysyi.
”Kiitos.”
”Hmm, minä olen Vaan, ja tässä on Balthier ja.. Hei!”

Ilmapiraattikaksikko, joka oli juuri poistumassa holvimaisen oviaukon kautta käytävästä, käännähti ja jäi katsomaan poikaa odottavasti.
”Mikä sinun nimesi on?” Vaan kysyi naiselta.
”Amalia”, nainen vastasi.
”Vai Amalia. Hauska tavata”, Vaan jatkoi iloisesti hymyillen. Nainen ei hymyillyt takaisin, vaan katseli piraattien suuntaan.
”Minulla oli muitakin mukanani…”
”Olen pahoillani”, Fran sanoi välittömästi. Hänestä oli aidosti surullista, jos nainen oli menettänyt toverinsa taistelussa.
”Ei”, Amalia kuitenkin sanoi omituinen ilme kasvoillaan.

Samassa Vaanin taskusta alkoi hehkua oranssinpunertavaa valoa. Hän kaivoi kiven esille ja jäi tuijottamaan sitä hämmästyneenä. Kaikkien muiden katseet kääntyivät magisiittiin.
”Tuo on jo vaikuttavaa”, Balthier totesi ja astui askeleen lähemmäs. Vaan siirsi kiven miestä kauempana olevaan käteen.
”Älä kuvittele mitään. Sanoin, että se on minun.”
”Varastitko sinä sen?” Amalia kysyi. Hetken hän näytti melkein vihaiselta, mutta ilme katosi naisen kasvoilta, ennen kuin tilannetta tarkkaileva Fran edes ehti kunnolla tavoittaa sitä.
”Jep!” Vaan naurahti ylpeänä saaden Amalian huokaisemaan raskaasti.

Kun kukaan ei sanonut hetkeen mitään, Fran avasi suunsa: ”Joko lopetitte? Kun nuo vartijat eivät raportoi, heitä tullaan etsimään.”
”Jos ei etsitä jo”, Balthier lisäsi välittömästi ja näytti unohtavan jalokiven. Vaan käytti tilaisuuden hyväkseen ja tunki sen taskuunsa.
”Sinun kannattaisi tulla mukaamme. Parempi niin kuin kulkea yksin”, poika sanoi Amalialle.

Nainen jäi punnitsemaan vaihtoehtoja, mutta ymmärsi pian itsekin, ettei kovinkaan montaa ollut tarjolla.. ainakaan erityisen hyvää.
”Hyvä on sitten”, hän sanoi turhautuneeseen sävyyn. Hän käänsi selkänsä muille ja käveli ilmapiraattien ohitse siirtyen siten johtamaan joukkoa.
”Mikä häntä vaivaa?” Vaan kysyi osoittaen sanansa Balthierille kuin epäillen, että vanhempi mies ymmärtäisi naisia paremmin.
”Äh, sinulla on paljon opittavaa, ennen kuin saamme varkaan urasi edes alkuun”, ilmapiraatti tuhahti ja lähti Amalian perään. Fran seurasi miestä Vaanin jäädessä joukon viimeiseksi.
”Mitä tuo tarkoitti?” poika huudahti, muttei koskaan saanut vastausta.

Kun Vaan saavutti muut, Amalia vilkaisi häntä halveksuva ilme kasvoillaan. Sitten nainen kuitenkin pyyhki kasvonsa ilmeettömiksi kuin mikään ei olisi merkinnyt mitään.
”Tilanne vaatii, että hyväksyn käytettävissä olevan avun. Vaikka sitten varkaiden. Kuljen matkassanne, kunnes löydän seuralaiseni, en kauemmin”, nainen totesi.
”Hän tarkoittaa, että me pidämme huolen omista asioistamme ja hän omistaan. Hän voi lähteä milloin huvittaa”, Balthier selitti Vaanille kuin tämä ei olisi ymmärtänyt mistä oli kyse. ”Epäilen, ettei hän kaipaa meiltä urhoollisuutta.. onhan hän niin korkea-arvoinen kapinallisten jäsen.”
”Vastarinnan”, Amalia korjasi loukkaantuneella äänellä. Nainen lähti jälleen marssimaan viemärissä eteenpäin selvästi tietäen, minne oli menossa. ”No, mitä tässä odotellaan enää?”

Muut seurasivat naisen perässä. Fran katseli tämän menoa ja pohti, millainen ihminen tämä Amalia oikein oli. Viera oli törmännyt useisiin ihmisnaisiin, joista vain harvat olivat suhtautuneet häneen suopeasti. Amalia tuntui kuitenkin vihaavan kaikkia tasapuolisesti, tosin kenties Vaania enemmän kuin muita. Oliko Amaliakin yrittänyt varastaa jumalatarpatsaan jalokiven, magisiitin? Olivatko Fran ja Balthier sotkeutuneet mittaansa suurempaan juttuun?

Kaikki vaelsivat eteenpäin jokseenkin hiljaisina ja synkeinä. Balthier mutisi pariin otteeseen jotain sensuuntaista, ettei enää ikinä astuisi jalallaankaan yhteenkään viemäriin, jos sen jälkeen ei ollut tiedossa kuumaa kylpyä, mutta kukaan ei viitsinyt tarttua aiheeseen. Amalian saapuminen joukkoon oli jotenkin latistanut jo ennestään matalaa tunnelmaa.

Pitkä vaellus päättyi suurille metalliporteille, jotka saivat Vaanin kiljaisemaan riemusta. Muut kolme katsoivat nuortamiestä hämmentyneinä.
”Tämä on tuttu paikka! Minä.. olen käynyt täällä joskus”, poika mutisi, muttei selittänyt tarkemmin. Hän näytti aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä hävennyt jotain syvästi. Fran epäili, että poika saattoi mahdollisesti pahimmillaan asua viemäristön tämän osan lähellä.

Balthier ja Vaan ryhtyivät yhteisvoimin työntämään kitisevää porttia auki. Sitä ei ollut ilmeisesti avattu ikuisuuksiin, sillä se piti kamalaa meteliä ja oli jäykkä kuin vanhan miehen selkä. Raskaan operaation jälkeen toinen portin puolikas avautui sen verran, että jokainen pääsi vuorollaan hivuttautumaan toiselle puolelle.
”Nyt meidän tarvitsee vain nousta nuo port…” Vaan aloitti, mutta käskevä ääni puhui hänen päälleen.
”Pysykää siinä missä olette!”

Fran ei tunnistanut miehen ääntä, mutta hän kuuli selvästi, kuinka kolme muuta mutisivat synkkinä hänen vierellään yhden nimen: ”Vayne”.

Vieran oli pakko myöntää itselleen, että kaikista ryöstöretkistä juuri tämä oli mennyt eniten pieleen.

Amalia aikoi astua eteenpäin ja rynnätä suoraan Vaynen luokse, vaikka useat sotilaat tähtäsivät heitä jousipyssyillä. Balthier tarttui naista olkapäästä estäen tämän aikomukset.
”Nyt ei ole oikea aika”, mies kuiskasi.