Ficcikirjasto

Ratakiskot päättyivät maanalaisen lammen rantaan. Tosin toinen risteys jatkoi oikealle, mutta vilkaisu lammen ylitse riitti kertomaan, ettei se todellakaan ollut oikea suunta. Lammen oikealla rannalla näkyi kaupungin silhuetti, jota valaisivat siellä täällä liikkuvat valot. Balthier tiesi paremmin kuin hyvin, etteivät nuo valot olleet elävien olentojen aikaansaamia. Hän oli kuullut tarpeeksi tarinoita tästä paikasta.

”Mitä heille tapahtui?” Fran kysyi tuijottaessaan lammen ylitse kaupunkiin yhdessä miehen kanssa. Basch seisoi parin askelen päässä heistä, mutta Vaan oli lähtenyt tutkimaan rantaa.
”En tiedä tarkalleen”, Balthier vastasi. Hän yritti muistella, mutta kukaan ei kaiketi ollut koskaan kertonut hänelle tarkkoja tapahtumia. Vain sen, että kaikki kaivoskaupungin asukkaat olivat kohdanneet kuolemansa.
”En tiedä, miten totta tämä on, mutta olen kuullut, että puolijumalia on päästetty asumaan maanpäälisiin paikkoihin. Ja jos heidän rauhaansa erehtyy häiritsemään, kohtalo on julma”, Basch totesi.
”Uskoo ken tahtoo, mutta jotain täällä on kuitenkin tapahtunut”, Balthier totesi. ”Emme taida kulkea tuota kautta.”

Muut kaksi nyökkäsivät. Kaupunkia oli syytä välttää, jos se suinkin oli mahdollista. Olipa siellä aaveita ja puolijumalia tai ei, niin jotain siellä oli joka tapauksessa. Fran tunsi Usvan olevan paksumpaa kaupungin suunnassa.

”Hei, täältä pääsee pois!” Vaanin huuto kajahti ja kaikui pitkin seinämiä.
”Kloppi osoittaa joitakin hyödyllisiä kykyjä”, Balthier totesi ja lähti kävelemään pojan luokse.
”Balthier”, Fran sanoi matalalla äänellä.

Ilmapiraatin ei tarvinnut kysyä, mitä asiaa vieralla oli, sillä samalla hetkellä hänkin kuuli ryminän. Taaksepäin vilkaisu riitti kertomaan, että pieniä matkijoita juoksi kymmenittäin heidän suuntaansa. Niitä oli niin monia, ettei heillä neljällä ollut mahdollisuutta voittaa niitä kaikkia. Huolestuttavin näky oli kuitenkin niitä paljon suurempi matkija. Sen selkä hipoi kattoa, kun se kipitti kaikilla neljällä jalallaan heitä kohti. Siitä tuli mieleen muurahaispesän kuningatar, joka ei ollut pitänyt siitä, että ohikulkija oli tallannut parin työläismuurahaisen päälle. Tosin tämä kuningatar oli syytä ottaa vakavasti. Sitä ei vain murskattu kengänkannalla.
”Nyt mennään!” Balthier karjaisi ja lähti juoksemaan Vaanin suuntaan. Fran ja Basch tulivat hyvin nopeasti perässä, eikä Vaankaan seisonut kauan paikoillaan. Poika juoksi kaikkien edellä ylöspäin nousevaan tunneliin. Kuningatarmatkija rymisti heidän perässään ja sai kivenpalasia irtoamaan seiniltä matkansa varrella.

Käytävä laajeni pyöreäksi huoneeksi, mutta kukaan ei viitsinyt vilkaista sitä tarkemmin. Nelikko syöksyi huoneen läpi seuraavalle oviaukolle ja uuteen käytävään, joka päättyi suureen oveen. Vaan tarrasi ovenkahvaan kiinni ja väänsi siitä. Balthier olisi voinut vannoa, että ovi olisi lukossa, koska se olisi sopinut heidän huonoon tuuriinsa, mutta yllättäen ovi avautuikin. Kirkas auringonvalo tulvi sisään ja oli sokaista heidät kaikki.

Silmät särkevinä nelikko juoksi ovesta ulos ja paiskasi sen kiinni perässään. Kuningatarmatkija törmäsi siihen melkoisella voimalla, mutta otuksella ei ollut taitoa avata ovea. Se jäi avuttomana takomaan sitä, kunnes kuului rysähdys, joka viittasi todennäköisesti siihen, että vanha kaivoskäytävä oli juuri sortunut.

Balthier nojasi polviinsa ja tasoitteli hengitystään. Ulkona oli kuuma, eikä keskitaivaalta paistava aurinko ainakaan helpottanut tilannetta. Kellertävää hiekkaa näytti levittäytyvän joka puolella loputtomiin. Kalliot kohosivat alueen laidoilta, mutta niidenkin välissä kulki kuiluja, joiden pohja oli pehmeää hiekkaa. Nedra-joki siinteli kauempana ja sen rannalle erottui pieni kylä.
”Ajatella, että Dalmascan ilma voikin maistua näin hyvältä”, Basch totesi tyytyväiseen sävyyn ja venytteli käsiään. Hän selvästi nautti paahteesta, joka teki Balthierin olosta sillä hetkellä lähinnä epämukavan. Ilmapiraatti oli joutunut rämpimään pitkin haisevia viemäreitä, lojumaan tyrmässä ja koluamaan kaivoksia. Kaiken tuon jälkeen piti kulkea auringonpaisteessa, joka sai pahan hajun nousemaan vaatteista entistäkin pistävämpänä.
”Missä me olemme?” Vaan kysyi Balthierilta keskeyttäen ilmapiraatin sisäisen valituksen.
”Itäisellä aavikolla, ainakin näyttäisi siltä. Suunnataan takaisin Rabanastreen, ennen kuin kuihdumme tänne”, piraatti vastasi. ”Teidän johdollanne, kapteeni”, hän lisäsi sitten ja viittasi Baschiin päin.
”Kyllä, paluuni on jo liian myöhässä”, Basch sanoi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. ”Ihmiset saattavat vihata minua, mutta se ei vapauta minua vastuusta.”
”Eivätkä selittelyt vapauta sinua teoistasi”, Vaan tuhahti.

Kukaan ei vaivautunut vastaamaan Vaanille. Sen sijaan kaikki lähtivät ylittämään aavikkoa. He suuntasivat kohti Nedra-joen virkistävää rantaa ja sen liepeillä olevaa kylää, sillä kaikki he olivat nälissään ja levon tarpeessa.

Paahtava helle sai Vaaninkin hiljaiseksi hyvin pian. Balthier oli varma, ettei poika ollut vieläkään luovuttanut, mutta olipahan hetken hiljaa. Mies ei tiennyt, miten kloppiin olisi pitänyt suhtautua. Hän tunsi tiettyä hengenheimolaisuutta tätä kohtaan, vaikka he olivat täysin eri yhteiskuntaluokista. Balthier oli syntyperältään aatelinen, Vaan oli selvästikin kuulunut korkeintaan keskiluokkaiseen perheeseen. Nyt hän oli vain köyhä katulapsi. He olivat kumpikin kuitenkin menettäneet kaiken, eikä heillä ollut juuri mitään, mihin kiinnittyä tässä maailmassa. Tosin Balthierilla oli Fran, eivätkä heidän seikkailunsa olleet vielä saaneet viimeistä riviään. Olisi parempi, jos niihin ei sotkettaisi kostonhaluisia pikkupoikia tai entisiä sotakapteeneita. Hankaluuksia riitti, vaikkei niitä olisi ehdoin tahdoin itselleen kerännytkään.

Pieni kylä yllätti koko joukon positiivisemmin kuin olisi voinut luulla. Se oli piskuinen paikka, mutta silti sen laidalle oli asetettu suuri kullankeltainen kristalli. Väristä jokainen paikalle saapunut matkalainen tiesi, että kyseessä oli porttikristalli. Ne olivat suuria kiviä, joiden voimat olivat ihmismielelle – ja varmasti vieroillekin – käsittämättömiä. Jos sattui omistamaan teleporttikiviä, pystyi porttikristallin kautta matkustamaan erittäin nopeasti. Matkustaminen oli kuitenkin mahdotonta, jos kiven käyttäjä ei ollut käynyt määränpäässään aiemmin. Hänen piti pystyä kuvittelemaan mielessään saapumispaikkansa, jossa tietenkin täytyi olla toinen porttikristalli, ja painaa sitten teleporttikivi kristallia vasten. Jos olisi yrittänyt matkustaa paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt, olisi saattanut juuttua porttien välille tai päätyä jonnekin täysin väärään paikkaan.

Nähtyään kristallin Balthier virnisti leveästi. Hän kaivoi taskustaan pussillisen pieniä kullanvärisiä kiviä.
”Tämä tarpominen saa luvan päättyä tähän”, hän totesi ojentaessaan jokaiselle yhden. Teleporttikivet olivat arvokkaita, mutta ilmapiraatti oli silti valmis tuhlaamaan niitä useamman vain siksi, että pääsisi kunnolliseen kaupunkiin, jossa olisi tarjolla kunnollinen kylpy. Tässä kylässä sellaisesta oli nimittäin turha unelmoidakaan. Talojen sijasta sinne oli pystytetty kotia, eikä missään näkynyt mitään majatalon tapaistakaan.

Kesti tovin, ennen kuin Vaanille oli saatu selitettyä, miten teleporttikivet oikein toimivat. Balthier jäi pohtimaan, minne poika mahtoi sinkoutua, kun tämä omalla vuorollaan painoi kivensä kristallia vasten. Fran oli mennyt ensimmäisenä näyttääkseen mallia. Basch seurasi Vaania ja Balthier itse jätti kylän taakseen viimeisenä.

Balthierista tuntui kuin pyörre olisi imaissut hänet sisäänsä. Hän ei suoraan sanottuna erityisesti nauttinut teleporttikivien käytöstä. Ilmalaivalla matkustaminen oli huomattavasti mukavampaa, vaikka se veikin aikaa. Pyörivä liike kesti vain hetken, mutta se aiheutti usein vatsan kääntymisen ylösalaisin.

Rabanastre avautui ilmapiraatin edessä. Hän piteli päätään hetken ja pakottautui sitten katsomaan ympärilleen. He olivat kaupungin eteläosassa, josta pääsi Gizan tasangoille. Korkeat rakennukset kohosivat kummallakin puolella leveää katua ja päättyivät sitten yhtäkkiä kaupungin loputtua tasangon reunalle. Rabanastre ei rajautunut slummialueeseen, sillä se oli tungettu maan alle; poissa silmistä, poissa mielestä.

”Minä kiitän teitä”, Basch sanoi, kun Balthier vihdoin käänsi katseensa mieheen. Tämä oli jo suuntaamassa ovelle, josta pääsi alakaupunkiin.
”Välttelisin ihmisjoukkoja, jos olisin sinä”, Balthier huomautti. ”Tämä kaupunki pitää sinua yhä petturina.”
”Vastarinta löytää minut varmasti pian”, Basch sanoi ja nyökkäsi. Hän kääntyi katsomaan Vaania silmät yhä anteeksiantoa anoen. ”Jos kohtalo suo, tapaamme vielä. Kannan aina kunnioitusta veljeäsi kohtaan.”

Kapteeni käänsi selkänsä muille ja käveli pois. Hän astui suuresta pyöreästä ovesta pimeyteen ja sulki oven takanaan. Hän oli kadonnut osaksi alakaupungin sekalaista väkeä.
”Noh, sinä olet karkulainen nyt, joten pidä matalaa profiilia”, Balthier kääntyi sanomaan Vaanille. Sitten hän tarttui Frania vyötäröltä ja lähti suuntaamaan kaupungin keskustaan päin.
”Entäs kivi?” Vaan huudahti heidän peräänsä. Ilmapiraatit pysähtyivät ja katsoivat poikaa ihmeissään.
”Tee, mitä haluat. Se kivi on epäsuosiossa”, Balthier vastasi.
”Meitä kaduttaa. Me halusimme kiven ja se toi meille vain vaikeuksia”, Fran kommentoi.
”Tarjoatko sinä sitä?” Balthier kysyi kuitenkin. Fran pystyi miehen sävystä tulkitsemaan, että mies olisi halunnut kiven joka tapauksessa, vaikka tiesi, että se veti puoleensa vain huonoa onnea. Sekin olisi pitänyt ymmärtää alun alkaen. Miten oli käynyt kuningas Raminasin suvulle? Kuningatar oli kuollut aikoja sitten, kuningas murhattu sodassa ja prinsessa tehnyt itsemurhan.
”Se on minun!” Vaan huudahti välittömästi.
”Miksi sitten edes kysyit?” Balthier kummasteli. ”Sano terveisiä tytöllesi.”
”Me jäämme tänne vielä hetkeksi”, Fran lisäsi. Ehkä poika vielä muuttaisi mielensä.

Vaan jäi seisomaan keskelle katua, kun ilmapiraatit poistuivat paikalta.
”Ehkä meidän pitäisi etsiä majatalo”, Fran ehdotti.
”Kylpy ei tekisi pahaa”, Balthier myönsi. ”Tiedätkö sopivaa? Sinähän asuit tässä kaupungissa jonkin aikaa.”
”Sandseassa oli tuolloin taverna ja majatalo, mutta siitä on pitkä aika, kun minä täällä olin. Sitä paikkaa ei välttämättä edes enää ole”, Fran huomautti. Yhtäkkiä hänestä tuntui kovin ikävältä sanoa jotain, joka suoraan osoitti hänen olevan huomattavasti Balthieria vanhempi.
”Otetaan selvää”, Balthier kuitenkin sanoi kuin Franin puheissa ei olisi ollut mitään epätavallista.

Fran kiinnitti huomiota siihen, että Rabanastressa oli vieroja. Kun hän oli edellisen kerran vieraillut kaupungissa, hän oli ollut ainoa. Maailma oli selvästi muuttumassa. Nainen olisi halunnut tietää, oliko Golmoren viidakossa mahdollisesti tapahtunut jotain, sillä jotkut vieroista olivat selvästi ravoja. Tosin suurin osa vastaantulijoista oli kuitenkin veenoja, jotka asuivat pohjoisessa osassa Ivalicea. Oli mielenkiintoista, että heitä oli vaeltanut Dalmascaan asti, sillä aavikkovaltakunta erosi pohjoisesta varmasti todella paljon. Se erosi Franinkin entisestä kodista.

Golmoren viidakko oli kuuma, kostea ja vihreä paikka, eikä Fran ollut koskaan vieraillut missään, joka olisi sitä muistuttanut. Kuumaa oli kyllä monessakin paikassa, mutta dalmascalainen helle oli aivan erilaista kuin viidakon kuumuus. Siitä puuttui kosteus. Se vain paahtoi ja kuivatti kaiken. Fran kesti kyllä kuumuutta hyvin, mutta kuivuudesta hän ei pitänyt. Kuivuus tarkoitti usein sitä, ettei mitään vihreää ollut lähettyvillä.

Sandsea löytyi samasta paikasta, missä se oli sijainnut vajaat kaksikymmentä vuotta sitten. Omistaja oli vaihtunut, mutta uusikin otti ilmapiraatit ystävällisesti vastaan. He saivat huoneen ja heille luvattiin järjestää myös kylpy mahdollisimman pikaisesti.

Huone ei ollut halvimmasta päästä, mutta kaksikko oli onnekas saadessaan sen. Kaupunki oli täynnä vieraita, koska Vayne Solidor oli pitänyt juhlansa vasta vähän aikaa sitten. Oli ihme, että edes yksi yläkerroksien huoneista oli vapaana. Sekin oli ilmeisesti jäänyt tyhjilleen vain siksi, että joku aatelinen oli yllättäen perunut tulonsa. Balthier kuiskasi Franille, että mies oli todennäköisesti ollut eri mieltä jonkun tärkeän herran kanssa ja tullut murhatuksi.

Sandsea ei ollut sama paikka kuin ennen. Sen huoneet olivat olleet pieniä koppeja, mutta toisaalta Fran ei ollut omistanut kovinkaan paljon rahaa, joten hänelle ei ehkä ollut tarjottu majatalon parasta. Tämä huone sijaitsi korkean rakennuksen neljännessä kerroksessa ja ikkunasta avautui näköala kaupunkiin. Huoneessa oli leveä ja pehmeän upottava vuode, tuoreita kukkia ja tyylikkäitä huonekaluja. Se oli enemmän kuin ilmapiraatti saattoi matkoillaan toivoa.
”Onko meillä todella varaa tähän?” Fran huomautti, kun palvelija oli siirtynyt kylpyhuoneen puolelle järjestämään kylpyä. Fran olisi osannut itsekin käyttää magiaa sen verran, että amme olisi nopeasti ollut täynnä lämmintä vettä, mutta palvelija oli itsepintaisesti halunnut huolehtia asiasta.
”Eiköhän. Tosin saammekin urakoida huolella tämän jälkeen”, Balthier totesi. Hän aukaisi parasta aikaa pronssista rintapanssariaan, mikä ei näyttänyt sujuvan erityisen hyvin. Fran riensi miehen taakse ja ryhtyi avaamaan asua. Se vaikutti monimutkaisemmalta kuin useimmat naisten asut.
”Reddas ei tule pitämään tästä”, viera huomautti.
”Hänelle ei kuulu, mihin käytämme omat rahamme.”
”Tarkoitan, ettei hän tule pitämään siitä, ettemme saaneet kiveä.”
”Haluaisitko sen todella?”
”En tiedä. Haluaisitko sinä?”

Balthier vaikeni. Fran ei nähnyt miehen ilmettä, mutta hän oli melko varma, ettei tämä sillä hetkellä tiennyt itsekään, mitä halusi. Kiven vieminen olisi ollut kiitettävä kolaus Vaynen itsetunnolle, sillä magisiitit olivat arvokkaita. Tuoreen konsulin täytyi tietää, että kuningas Raminasilla oli ollut sellainen. Jos ilmapiraatit olivat tietoisia asiasta, niin ei Archadian armeijan sotapäällikkö voinut olla tietämätön, varsinkaan kun heidän lähteenään oli sama mies.

Fran oli täysin varma, että Balthier oli kuullut magisiitista isältään. Mies ei ollut sanonut mitään sen suuntaista, mutta ennen kuin Balthier oli täysin vaiennut isäänsä koskevista asioista, hän oli kertonut Franille tämän tutkivan muun muassa magisiitteja ja nethisiittejä. Balthier taas ei tuntenut kuninkaallisia niin hyvin, että olisi kuullut näiden aarrekammioiden sisällöstä. Miehen isällä oli sen sijaan paremmat yhteydet. Ehdottomasti tohtori Cid oli joskus maininnut asian Balthierille.. ja tämä ryöstöretki oli yksityinen kosto. Balthier ei halunnut, että kivi päätyisi Cidin käsiin.

Tosin nyt magisiitti oli katulapsella, joten ainakaan se ei ollut sen enempää Vaynen käsissä kuin Cidinkään. Eikö se riittäisi Balthierille? Kivi oli anastettu ja he olivat päässeet elävinä pois Nalbinan tyrmistä. Periaatteessa heidän tehtävänsä oli suoritettu.

Fran sai miehen rintapanssarin auki ja päästi sen putoamaan lattialle. Kylpyhuoneesta asteleva palvelija hätkähti ääntä, mutta hymyili sitten kohteliaasta ja poistui vähin äänin paikalta ilmoitettuaan kylvyn olevan valmis. Palvelija myös kehotti kaksikkoa jättämään vaatteensa tuolille, niin ne toimitettaisiin pestäviksi.

Palvelijan kaikottua paikalta Fran istahti sängylle ja kiskoi korkokengät jaloistaan. Yleensä hänen jalkojaan ei alkanut kivistää kovinkaan helposti, mutta ilmeisesti tavallista pidempi vaeltelu saattoi käydä raskaaksi jopa vieran jaloille. Kenkiä seurasivat pian muut vaatteet, ja Fran olikin pujahtanut kylpyhuoneeseen Balthieria nopeammin.

Viera hämmästyi, sillä kylpyhuoneessa oli kaksi ammetta yhden sijasta. Vastaavaan hän ei ollut vielä törmännyt, mutta toisaalta oli edelleen muistettava, ettei hän ollut kertaakaan yöpynyt näin kalliissa huoneessa. Nainen astui toiseen ammeeseen ja antoi itsensä vajota lämpöiseen veteen. Hänen oli pakko myöntää, että se tuntui suurenmoiselle parin viimeisen päivän tapahtumien jälkeen.

”Mitä sanoisit, jos söisimme oikein kunnon…” Balthierin ääni kantautui huoneesta. Fran vilkaisi olkansa ylitse ja huomasi miehenkin astuneen kylpyhuoneeseen. ”Miksi täällä on kaksi ammetta?”
”Olisi epäsiveellistä kylpeä samassa”, Fran vastasi. Niin viera oli ainakin asian järkeillyt, sillä mitään muuta järkevää syytä hän ei kahdelle ammeelle keksinyt.
”Ei kuulosta sinun ajatukseltasi…”
”En minä tätä huonetta varannut.”

Balthier naurahti ja kömpi samaan ammeeseen Franin kanssa. Viera tuhahti muka ärtyneesti, kun vesi läikkyi lattialle. Amme oli hieman liian pieni kahdelle, mutta yhden hengen käyttöönhän se oli vain tarkoitettukin.

Fran kuuli huoneen oven käyvän. Täytyi myöntää, että palvelijat toimivat nopeasti. Vaatteet vietiin pois lähes äänettömästi – kenties Balthier ei ollut kuullut mitään – ja palvelija poistui huoneesta. Toivottavasti vaatteet myös palautettaisiin pian, sillä he olivat kumpikin jättäneet vaihtovaatteensa Strahliin. Mukanaan heillä oli vain osa rahoista, aseet ja tiirikka. Sen enempää ryöstöretkelle ei yleensä tarvittu.

Balthierin jalka liikahti pienessä tilassa. Fran tunsi varpaiden hipaisevan hänen sisäreittään. Viera hymyili ja sulki silmänsä. Hän kääntyi hieman löytääkseen paremman asennon, mutta se oli käytännössä mahdotonta, sillä tila oli kutistunut olemattomiin nyt, kun Balthier vei yli puolet siitä. Lopulta viera nosti oikean jalkansa ammeen reunan varaan saadakseen edes vähän enemmän tilaa.

”Minulla on eräs ajatus”, Balthier sanoi hetken kuluttua.
”Yhmm?” Fran ynähti. Hän oli jo ehtinyt keskittyä varpaan etenemiseen reidellään, eikä olisi välittänyt enää keskustella.
”Sillä välin, kun sinä ja Nono kunnostitte Strahlia, minä tein hieman tutkimusta. Törmäsin erään vanhan ilmapiraatin kirjoittamiin asiakirjoihin.”
”Mitä niistä?”
”Oletko koskaan kuullut Lemurésista?”
”En.”
”Se on leijuva manner.”
”Dorstonis on ainoa leijuva manner. Kaikki muut ovat tulleet alas taivaalta”, Franin oli pakko huomauttaa. Balthier itse oli joskus kertonut hänelle, että Ivalicen taivaalla oli ollut ennen muinoin useita leijuvia mantereita, mutta yksi toisensa jälkeen ne olivat pudonneet. Dorstonis oli ainoa, joka oli jäljellä. Sekin tosin saattaisi joskus tulla alas, jos sen magisiittikaivokset louhittaisiin tyhjiksi.
”Niin minäkin luulin, mutta niiden asiakirjojen mukaan on olemassa toinenkin. Tie sinne on salattu, mutta useat ilmapiraatit ovat jo vuosikymmeniä etsineet sitä. Siellä on jotain merkityksellistä”, Balthier vakuutti. Fran raotti silmiään ja vilkaisi miestä. Tämä oli tosissaan.
”Reddas ei tule hyväksymään ajatusta.”
”Tarvitseeko hänen muka tietää? Mistä lähtien aloimme olla tilivelvollisia kellekään muulle kuin itsellemme?” Balthier totesi. Fran tiesi miehen jostain syystä kunnioittavan Reddasia syvästi, mutta samalla myös vihaavan tätä jollain tasolla. Balthier ei vain koskaan ollut suostunut kertomaan, mikä Reddasissa oikein aiheutti nämä tunteet. ”Sitä paitsi Elza on se, joka ei hyväksy mitään. Reddasille on aivan sama, mitä kukakin tekee, niin kauan kuin kaupunki pysyy kurissa.”
”Ehdotuksesi?” Fran kysyi ja veti saman tien syvään henkeä, kun varvas kiipesi pari senttimetriä ylemmäs.

Balthier oli hetken hiljaa ja keskittyi varvasleikkiinsä. Fran kuvitteli jo, että mies oli puhunut lämpimikseen, kenties testannut, miten hyvä vieran huomiokyky oli ja missä vaiheessa keskittyminen herpaantuisi. Mies kuitenkin laski jalkansa ja jatkoi puhumista:
”Karistamme tämän mantereen tomut jaloistamme ja suuntaamme Lemurésiin.”
”Emme edes tiedä, missä se on.”
”Tietenkin meidän pitää tehdä lisää tutkimusta, mutta nyt voimme tehdä sitä yhdessä. Strahlhan on kunnossa, joten voit auttaa minua. Ajattele, me kolme voisimme olla ensimmäiset ilmapiraatit, jotka löytävät kadonneen mantereen. Nimemme jäisivät historiaan.”
”Niin.”

Fran ei sanonut enempää. Toki ajatus tuntui kiehtovalta. Jos siitä ei seuraisi muuta, niin ainakin hän näkisi lisää maailmaa. Tutkimustyön tekeminen kuulosti kuitenkin vähemmän hienolta. Fran luki hyvin vierojen kieltä, samoin paria muinaista, joita oli aikoinaan opiskellut, mutta nykyistä Ivalicen pääkieltä hän luki edelleen hitaasti ja huonosti, mikä johtui lähinnä siitä, että hän oli keskittynyt muihin asioihin. Hän tiesi, että olisi oppinut lukemaan kunnolla, jos hänellä olisi ollut aikaa ja halua keskittyä siihen. Koko ajan oli kuitenkin jotain muuta mietittävää. Strahl vaati huoltoa, piti tehdä uusi ryöstöretki, joku puhui mielenkiintoisesta metsästyskohteesta… No, ehkäpä kaikki nuo olivat tekosyitä. Toisaalta olisi ollut hyvin vaikea selittää Balthierille äkillinen mielenkiinto kielenopiskelua kohtaan. Mies taisi luulla, että Fran luki ja kirjoitti yhtä sujuvasti kuin Balthier itse. Franista puolestaan olisi ollut häpeällistä myöntää, että oli oikeasti olemassa jokin hyvin tavallinen asia, jota hän ei osannut kunnolla.

Balthier painoi jalkansa vasten Franin reittä ja alkoi jälleen tutkia varpaillaan naisen pehmeää ihoa. Viera tunsi kiusausta vajota hieman alemmas ammeeseen, mutta päätti sitten kuitenkin pysytellä paikoillaan.
”Haluaisin tietää, mikä siinä paikassa on niin salaperäistä. Mitä siellä on tapahtunut? Miksi kukaan ei ole löytänyt sinne?” Balthier jatkoi pohdiskeluaan.
”Ehkä kyseessä on pelkkä legenda”, Fran huomautti. Miehen varpaat olivat lähellä ja silti liian kaukana. Balthier kiusasi tahallaan. Vieran varpaankin kynnet olivat sen verran pitkät, ettei hän uskaltautunut samanlaiseen leikkiin. Vaarana oli, että hän olisi satuttanut miestä. Olihan hän jo muutaman kerran onnistunut raapaisemaan Balthieria pahasti menettäessään kontrollin.

”En oikein usko. Sen hepun kirjoitukset vaikuttivat vakavasti otettavilta. Hänen isoisoisänsä oli eläessään käynyt Lemurésissa. Uskon, että se paikka on olemassa. Jostain syystä sinne vain on vaikea löytää”, Balthier pähkäili ääneen.
”Metsän tähden, ole jo hiljaa!” Fran ärähti yllättäen.

Viera tönäisi miehen jalan pois reideltään ja veti toisenkin jalkansa ammeeseen. Pienessä tilassa asennon vaihtaminen oli yllättävän vaikeaa, mutta siitä huolimatta Fran onnistui kohottautumaan ensin polvilleen ja sitten keplottelemaan itsensä Balthierin syliin. Vettä läikkyi lattialle runsaasti operaation aikana.
”Mitä sinä nyt?” Balthier kysyi lähinnä huvittuneeseen sävyyn.
”Käskin olla hiljaa!” Fran sähähti ja painoi huulensa miehen huulia vasten hyvin vaativasti. Leikki saisi nyt loppua, oli tositoimien aika.

Fran vei toisen kätensä Balthierin takaraivolle ja painoi miehen päätä lähemmäs omaansa. Toisella kädellään hän kutitteli miestä niskasta. Ei mennyt kovinkaan kauan, kun hän jo tunsi Balthierin elimen kovana vasten vatsaansa. Mies oli niin helppo saada syttymään. Toisinaan siihen tarvittiin vain pari sanaa, joskus piti nähdä hieman enemmän vaivaa. Tosin usein Balthier ehti tehdä aloitteen jo ennen kuin Fran oli edes ajatellut asiaa.

Balthierin kädet kiertyivät Franin vartalon ympärille ja mies veti naisen lähemmäs itseään. Fran laski kätensä miehen olkapäille ja vetäytyi intohimoisesta suudelmasta. Hän veti henkeä ja lipaisi huuliaan. Hetken päästä hän kumartui ja painoi ne Balthierin kaulalle. Hän kuuli miehen henkäisevän, kun hänen huulensa lähtivät tekemään tutkimusmatkaa kostealla iholla.

~o~

Huoneen ovelta kuului koputus, joka herätti Franin. Viera vilkaisi vieressään nukkuvaa miestä, mutta tämä jatkoi tuhisemistaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huokaisten Fran kömpi ylös sängystä ja veti peiton ympärilleen. Hän asteli ovelle ja avasi sen vain kohdatakseen iloisen palvelijan kasvot.

Koska Franin omat kädet olivat varatut, toinen piteli peittoa ylhäällä ja toisella hän oli avannut oven, hän päätti päästää palvelijan sisään. Tyttö astui huoneeseen lörpötellen jotain tyhjänpäiväistä iloiseen sävyyn, mutta henkäisi sitten kauhistuneena. Fran käänsi katseensa samaan suuntaan tytön kanssa ja tajusi vasta sitten, että Balthier makasi selällään sängyssä nyt ilkosen alasti, kun viera itse oli ryöstänyt peiton mukaansa.

Palvelustyttö oli korviaan myöten punainen. Hän tyrkkäsi vaatepinon nopeasti tuolille ja kipitti sitten oven suuntaan.
”O-olen hyvin pahoillani, rouva”, tyttö änkytti ja ryntäsi sitten käytävään. Fran tuijotti hetken aikaa hänen peräänsä, ennen kuin sulki oven. Vasta sitten hän lysähti sitä vasten ja purskahti hervottomaan nauruun. Tyttöparka ei tainnut olla aiemmin nähnyt miestä ilman vaatteita.. ja Balthierissa ainakin oli näkemistä.

Viera nauroi aikansa, mutta pakotti sitten itsensä jaloilleen. Hän tunsi olonsa varsin virkistäytyneeksi, vaikkei todennäköisesti ollut nukkunut muutamaa tuntia pidempää. Ikkunan takana aurinko oli siirtynyt läntiselle taivaalle, mutta iltaan oli vielä aikaa. Nälkä kurnaisi vieran mahassa muistuttaen siitä, ettei hän ollut syönyt ikuisuuksiin.

Fran asteli sängyn luokse ja tönäisi Balthieria käsivarteen. Mies murahti ja kääntyi kyljelleen. Franin oli pakko kumartua ja ravistella tämä hereille. Yhtäkkiä Balthier tarttui häntä molemmista käsivarsista ja kiepsautti kaaressa sängylle. Viera huudahti silkasta hämmästyksestä.

Balthier nojautui kätensä varaan ja jäi katselemaan selällään makaavaa, henkeään haukkovaa vieraa, joka mulkoili häntä murhaavasti.
”Mikä oli äsken niin hauskaa?” mies tiedusteli. Franin murhaava ilme muuttui huvittuneeksi virnistykseksi.
”Sinun yhden miehen show’si”, viera vastasi. Balthier kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Ei mitään, unohda se. Mennään syömään se kunnon ateria.”

Nainen yritti nousta sängystä, mutta Balthier rojahti hänen päälleen, eikä päästänyt häntä mihinkään.
”Minulla on nälkä”, Fran protestoi.
”Pääset syömään, kunhan kerrot ensin”, Balthier sanoi tyynesti. Viera pyrki pois miehen alta, mutta Balthier painoi sen verran, ettei se ollut mikään helppo tehtävä. Mies repi toisella kädellään peiton syrjään ja iski sitten sormensa vieran kylkeen.

Fran kiljaisi ja alkoi sitten hihittää. Hän kiemurteli ja yritti entistä kiivaammin päästä Balthierin otteesta. Hän haki käsillään sopivaa kohtaa, kunnes sattumalta tavoitti miehen kainalokuopan ja ryhtyi vastaiskuun. Mies murahti ja yritti siirtää käden pois, mutta Franin näppärät sormet löysivät kyllä uuden kohdan kutitettavaksi.

Pariskunta kieri ja pyöri sängyllä sotkeutuen peittoon käydessään sotaa siitä, kumpi onnistuikaan kutittamaan toista paremmin. Yhtäkkiä sänky vain katosi Franin selän alta ja hän mätkähti kirkaisten lattialle. Balthier läjähti hetkeä myöhemmin hänen päällensä.

Fran antoi Balthierin suukottaa häntä sovinnoksi ja työnsi sitten miehen pois päältään. Hän kiirehti hakemaan puhtaita vaatteitaan ja ryhtyi sitten kiskomaan niitä ylleen. Balthier esitti protestinsa, mutta myöntyi lopulta äänettömään vaatimukseen, kun hänen vatsansa päästi ilkeän murahduksen. Päivällinen ei olisi pahitteeksi kummallekaan.

Vieran odotellessa mies puki päälleen ja sitoi sitten rahapussin vyötärölleen. Fran tunsi olevansa jo erittäin nälkäinen, kun he vihdoin poistuivat huoneesta ja kulkivat portaita pitkin alimpaan kerrokseen.

Sandsean taverna ei ollut suuren suuri, mutta siellä oli paljon ihmisiä. Tiskin takana hääri kolme työntekijää ja yksi puikkelehti kiireisenä pöytien välissä. Taverna jakautui kahteen osaan. Alempi oli katutasossa ja se oli varattu kokonaan paikan oluttarjontaan tutustuvien käyttöön. Ylempi tasanne oli puolestaan ruokailijoita varten ja se oli sisustettu viihtyisämmäksi. Siellä oli jopa muutama ruukkuun istutettu kasvi.

Ilmapiraatit istuivat vapaaseen pöytään ja jäivät odottamaan tarjoilijaa saapuvaksi. Fran silmäili sillä välin ympärilleen. Hänen katseensa hakeutui kapakkapuolen peräseinälle, missä hän näki tutun ilmoitustaulun. Tällä hetkellä siellä oli vain kaksi ilmoitusta, eikä edes vieran tarkoilla silmillä erottanut, mitä niissä sanottiin. Vaikka hänen lukutaitonsa ei ollut suurenmoinen, niin hän ymmärsi ilmoituksia sen verran, että tiesi sekä kohteen että ilmoituksen laittajan nimen. Tieto oli riittävä, sillä ilmoituksien laittajat eivät koskaan kirjoittaneet lappuihinsa, mistä kohde löytyi. He halusivat varmistaa, että metsästäjä tuli puhumaan heille, ennen kuin lähti jahtaamaan saalistaan. Tällä tavoin vältyttiin myös ikäviltä välikohtauksilta, jos useampi metsästäjä ilmoittautui tappamaan saman kohteen. Ilmoituksen laittaja saattoi ilmoittaa, että metsästäjä oli jo löytynyt, eikä riitaa tullut palkanmaksutilanteessa.

”Kaipaatko niitä aikoja?” Balthier kysyi ja viittasi ilmoitustaulun suuntaan.
”En oikeastaan”, Fran vastasi. ”Olihan se eräänlaista vapautta, mutta olen aina rakastanut taivasta enemmän kuin vieralle on hyvästä. Tämä elämäntyyli on paras vaihtoehto minulle.”
”Tarkoitatko, että olet aina rakastanut taivasta enemmän kuin Metsää?”
”Tuo oli epäreilu kysymys.”

Ennen kuin Balthier ehti puolustautua, tarjoilija saapui kaksikon luokse. Nuorimies ojensi heille ruokalistat huvittunut ilme kasvoillaan. Fran totesi mielessään, että juorut levisivät tässä tavernassa hyvin nopeasti.

Tarjoilija ei edes ehtinyt poistua, kun Balthier jo halusi tehdä tilauksensa. Siinä ei ollut mitään uutta, sillä mies usein vain vilkaisi listasta, missä annoksessa oli eniten lihaa ja tilasi sen. Fran pyrki valitsemaan huolellisemmin, mutta oli hänelläkin kriteerinsä, jotka hän tarkisti ensimmäisenä. Hänen annoksessaan ei saanut olla lihaa lainkaan.

Vierat olivat luonnostaan kasvissyöjiä ja tunsivat vastenmielisyyttä lihaa kohtaan. Fran ei ollut koskaan maistanutkaan lihaa, mutta hän ei kokenut jääneensä mistään paitsi. Ruoka ei ollut hänelle erityisen tärkeää, toki se sai silti olla hyvää, mutta se oli vain välttämättömyys, jos aikoi selvitä hengissä. Jos vierojen ei olisi tarvinnut syödä lainkaan, hän olisi ollut hyvin tyytyväinen. Ruuanlaitto ja siihen liittyvät oheistoiminnat veivät aikaa oikeasti tärkeiltä asioilta.

Fran ei kuitenkaan yrittänyt taivuttaa Balthieria saman ruokavalion kannalle. Hän tiesi, että ihmiset olivat samalla tavalla sekasyöjiä kuin vierat olivat jo veressään saaneet halun syödä kasveja. Nainen ei tiennyt, mistä tuollainen ero lajien välillä johtui, mutta hän hyväksyi sen. Hän ei pitänyt lihan hajustakaan, mutta sieti sen, koska tiesi sen olevan oleellinen osa Balthierin ruokavaliota. Olipa hän joskus jopa metsästänyt jonkin pienen eläimen ja valmistanut siitä miehelle aterian. Huvittavaa kyllä, jäniksen nieleminen oli tuottanut Balthierille vaikeuksia.

Vierat eivät ulkonäöstään huolimatta olleet jäniksiä, mutta Fran oli törmännyt käsitykseen hyvin usein ihmisten keskuudesta. Nainen ei ollut koskaan vaivautunut tutkimaan tarkemmin mielikuvan alkuperää, mutta joskus hän jäi pohtimaan, mitä ihmiset oikein kuvittelivat. Luulivatko he mahdollisesti, että vierat olivat joskus olleet ihmisiä, mutta heidän esiäitinsä olivat sekaantuneet jäniksiin ja jälkeläisinä oli tullut vieroja. Typerä ajatuskin!

Eläimiin sekaantuminen oli jotain vieran käsityskyvyn ulkopuolelta. Hän ei muistanut lapsuudestaan tai nuoruudestaan yhtään viittausta siihen, mutta silti jokin hänen sisällään sanoi, että se ei missään nimessä ollut sallittua. Kaikki Metsän luomukset olivat pyhiä, mutta eläimiä tuli kohdella eläiminä. Viera olisi saastuttanut itsensä ja kylänsä, jos olisi suorittanut rituaalin eläimen kanssa. Ihmisten kuvitelmat vieroista taisivat olla melkoisen kieroutuneita. Toisaalta ihmiset eivät olleetkaan Metsän lapsia.

Mutta kenen jälkeläisiä ihmiset sitten olivat? Fran huomasi melkoisen aukon sivistyksessään, sillä hän ei tuntenut ihmisten luomisen tarinaa. Vierojen mytologian oppitunneilla asia oli sivuutettu sillä, että maailmassa oli lajeja, jotka eivät olleet niin pyhiä kuin Metsän lapset. Heidän alkuperänsä ei ollut jumalallinen.

Franin käsitys ihmisten uskosta ja heidän kirkoistaan oli hyvin negatiivinen, sillä hän ei uskonut jumalien asuvan kivirakennuksissa. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan sanonut Balthierille tästä, sillä sanominen olisi voinut loukata miestä. Frankin olisi loukkaantunut, jos joku olisi erehtynyt pilkkaamaan Metsää.. siitäkin huolimatta, että Metsä oli kääntänyt hänelle selkänsä ikuisiksi ajoiksi.

”Balthier?” Fran kysyi pohdiskelunsa päätteeksi. Mies kohotti katseensa.
”Niin?”
”Mistä ihmiset tulevat?”

Mies räpytteli hetken aikaa silmiään ja näytti sitten hyvin hämmästyneeltä. Suoraan sanottuna hän näytti siltä kuin joku olisi potkaissut hänet alas Strahlin ovesta kesken lennon.
”Kyllähän sinä tiedät, mistä ihmiset tulevat”, mies sanoi. ”Samalla tavalla he syntyvät kuin vieratkin, vaikka teillä nyt onkin rituaalinne ja kaikki.”
”En minä sitä tarkoittanut”, Fran sanoi nauraen. Hän oli varmaankin muotoillut kysymyksensä hyvin huonosti, mutta Balthierin väärinkäsitys oli silti huvittava. Välillä tuntui, että viera ja mies eivät edes puhuneet samaa kieltä. Väärinymmärryksiä sattui tosin nykyisin vähemmän kuin ennen, mutta sattui niitä silti. Tietyissä tilanteissa parivaljakko kuitenkin tiesi täsmälleen, mitä toinen ajatteli.

”Mitä sinä sitten tarkoitit?” Balthier uteli.
”Teidän syntytarinaanne. Mistä tulivat ensimmäiset ihmiset? Kuka heidät loi?” Fran tarkensi.
”Mistä vierat tulevat?” mies heitti kysymyksen takaisin naiselle.
”Minä kysyin ensin.”
”Ymmärrän paremmin, mitä minun pitää kertoa, jos sinä aloitat.”

Fran tiesi tasan tarkkaan, että tällä kertaa Balthier oli ymmärtänyt kysymyksen, mutta jostain syystä mies kartteli aihetta. Viera oli selvillä siitä, ettei mies ollut erityisen uskonnollinen, mutta jonkinlainen käsitys suuremmista voimista tällä täytyi olla, sillä mies mainitse jumaluudet puheissaan aina toisinaan.
”Hyvä on. Me olemme Metsän lapsia. Metsä on vieroille kaiken alku ja kaiken loppu”, Fran selitti. ”Aikojen alussa, kun Metsä oli tullut maailmaan, Hän halusi omia lapsia, jotteivät puut joutuisi kurottelemaan yksinäisyydessään kohti taivasta. Metsä loi eläimet kiipeilemään niiden oksille ja hyppimään niiden juurien ylitse, lentämään lehvistöjen läpi ja mönkimään maassa puiden alla. Vielä tämänkin jälkeen Metsä tunsi, että jotain puuttui, ja hän loi vierat. Heillä hän antoi tehtäväksi suojella kaikkea pyhää ja elää sopusoinnussa luonnon kanssa.”
”Kai sinä ymmärrät, ettei Metsä oikeasti voi luoda mitään? Se on vain rykelmä puita”, Balthier sanoi varovaisesti.

Tarjoilija toi piraattien annokset Franin mulkoillessa miestä pöydän ylitse. Miten tämä saattoikin joskus olla niin ymmärtämätön.
”Sinä et nyt tajua Metsän todellista olemusta”, viera tuhahti. ”En puhu puurykelmästä, vaan Metsän hengestä, sen sielusta. Jo puut itsessään ovat pyhiä, mutta Metsä on kaikkein pyhin. Hän ei ole yksi puu, eikä edes monta. Hän ei ole mitään, mitä voi konkreettisesti nähdä. Metsä vain on. Vierat kuulevat Hänen äänensä korvillaan voidakseen toteuttaa Hänen tahtonsa. Ylipapittarella ja hänen suvullaan tämä lahja on voimakkaampana kuin muilla, joten he ovat johtaneet kyliä jo aikojen alusta.”
”Etkö sinä sanonut joskus, ettet enää kuule Metsän ääntä?” Balthier kysyi. Mies ei enää yrittänyt väittää typeryyksiä Metsästä, mutta Fran oli täysin varma, ettei tämä koskaan tulisi ymmärtämään.
”Sanoin. Viera, joka on jättänyt kylänsä, on katkaissut siteensä menneeseen. Hän ei ole Metsän tytär enää”, Fran vastasi. Hän tunsi onttouden tunteen rinnassaan näykkiessään ateriaansa. Kun hän oli menettänyt yhteytensä Metsään, hänestä oli tuntunut kuin pala hänen sieluaan olisi riistetty. Tuo tunne ei ollut koskaan kadonnut. Se vainoaisi Frania hautaan asti, eikä hän toivonut sitä kenenkään vieran osaksi. Silti näytti siltä, että yhä useammat vierat jättivät kylänsä ja muuttivat Ivaliceen. Heitä oli huomattavasti enemmän nyt kuin silloin, kun Fran oli aloittanut elämänsä ihmisten maailmassa. Mikä sai niin monen jättämään rakkauksista suurimman?

Pöytään laskeutui hiljaisuus. Fran siemaisi lähdevettä tuopistaan ja pyöritteli hetken nestettä kielensä päällä. Tarjoilija oli tainnut vilkaista häntä omituisesti, kun hän oli torjunut tarjouksen dalmascalaisesta oluesta ja tilannut vettä sen sijaan. Olut ei vain ollut ruokajuoma, vaikka joskus sitä olikin mukava maistella. Jälkiseuraukset vain olivat vähemmän mukavia.
”No, sinun vuorosi”, Fran sanoi nielaistuaan veden. Hän keihästi haarukallaan pari hernettä annoksensa seasta ja loi vaativan katseen Balthieriin.

Mies huokaisi ja joi pitkän kulauksen olutta. ”Tarina kertoo, että aikojen alussa maailma ei ollut ihmisten, vaan jumalien. He kuitenkin kaipasivat huvitukseksi muutakin kuin maailmansa, joten he alkoivat luoda kaikenlaista elollista. Koska eläimet eivät olleet erityisen älykkäitä, jumalien mielenkiinto niitä kohtaan herpaantui hyvin pian. Niinpä he loivat älykkäät lajit: ihmiset, bangaat, seeqit, mooglet.. kyllä sinä tiedät.”
”Ei vieroja?” Fran kysyi kulmat koholla.
”Itsehän sanoit, että te olette Metsän luomuksia”, Balthier puolustautui.
”Metsäkin on jumaluus.”
”No, ehkä sitten Metsä oli niin erossa muista jumaluuksista, että unohti kertoa muille luoneensa itsekin älykkäitä olentoja”, ilmapiraatti naureskeli. Fran mulkaisi miestä, sillä hän ei pitänyt vakavilla asioilla leikkimisestä. Viera kuitenkin piti suunsa kiinni, sillä hän halusi kuulla tarinan loppuun asti.
”Nämä lajit tarjosivat jumalille paljon huvia, mutta he alkoivat myös itse rakentaa maailmaansa. Lopulta jumalat vetäytyivät omille mailleen, sillä Ivalice täyttyi ihmisistä ja muista, mutta he yrittävät yhä leikitellä kohtaloillamme”, Balthier selosti.
”Niin, kivien legenda”, Fran totesi. ”Siinä on varmasti paljon totuutta, sillä eivät kivet tyhjästä ole tulleet. Mistä voimakkaat kristallit ovat peräisin, jos eivät jumalilta? Mistä magisiitit ja nethisiitit?”
”Jospa ne nyt vain ovat aina olleet”, Balthier naurahti. ”Olen huomannut, että kivistä on useammin haittaa kuin hyötyä. Ihmisten riesaksi ne on tänne laitettu.”
”Jos ne vain ovat aina olleet, niin ei kukaan ole niitä silloin laittanut teidän kiusaksenne”, Fran huomautti.
”Tiedät, mitä tarkoitin. Joka tapauksessa kivet eivät enää hallitse kaikkea. Niiden aika on ohitse. Vayne on osoittanut varsin selvästi, että ihmisten aika on todella koittanut. Vai puolustiko Vaanin varastama magisiitti jotenkin tätä maata?” Balthier haastoi.
”Ehkäpä. Me olemme vajavaisia olentoja, emmekä aina näe suuria kokonaisuuksia, ennen kuin on jo liian myöhäistä”, Fran totesi tyynesti.
”Tai sitten suurempia kokonaisuuksia ei vain ole olemassa.”

Fran mittaili miestä katseellaan. Balthierin ilme oli kummallinen. Jotenkin vierasta tuntui, että mies uskoi jumaluuksiinsa siinä missä muutkin ihmiset, mutta kuitenkin eri tavalla. Mies ei vain halunnut myöntää uskoaan.
”Vielä ihmisten syntyperästä”, viera jatkoi ja sai Balthierin huokaisemaan raskaasti. ”Archadesissa oli kirkkoja, täälläkin on kirkkoja ja olen kuullut niissä palvottavan vain yhtä jumaluutta. Hänen nimessään toivotetaan siunausta, mutta hänen nimensä on salattu, eikä sitä saa lausua turhaan. Siksi he sanovat vain ’Faram’”, viera selitti. ”Jos ihmisillä on monta jumaluutta, miksi palvotaan vain yhtä?”
”Koska joku joskus kauan sitten päätti, että on olemassa vain yksi todellinen jumala. Kaikki muut ovat epäjumalia, joiden palvomisesta seuraa kadotus”, Balthier vastasi. ”Minusta se on humpuukia. Todelliset jumalat eivät välittäisi siitä, kenen kanssa makaamme tai varastammeko omenan torilta. Ei, itse asiassa heistä on vain parempi, mitä enemmän teemme typeryyksiä, sillä sitä enemmän heillä on huvia. He eivät halua rajoittaa meitä.”
”Miksi sitten…?”
”Massat täytyy pitää kurissa. Jos on yksi jumala asettamassa sääntöjä, ihmisten täytyy totella. Muutenhan he päätyvät kadotukseen”, Balthier selitti.

Fran nyökkäsi. Hän ei ollut aiemmin ollut täysin selvillä kuviosta, mutta se vastasi hänen ajatusmaailmaansa. Ihmisten kirkot todellakin kumisivat tyhjyyttään. Tai kenties joku pieni jumaluus hallitsi oikeasti niitäkin. Olihan se aina mahdollista. Fran kyllä tiesi, että maailmassa oli muitakin jumaluuksia kuin Metsä. Muut vain eivät olleet vieroja varten.

”Miksi tuo kiinnostaa sinua niin paljon?” Balthier kysyi.
”Halusin paikata aukon sivistyksessä”, Fran vastasi.
”Sinun pitäisi joskus oikeasti lukea kirjojakin. Saisit paljon tietoa, ja kirjat selittävät asiat paremmin kuin minä”, ilmapiraatti huomautti. Franin teki mieli sanoa, ettei mies itsekään lukenut niin paljon, mutta sitten hän muisti tämän huoneen. Kirjahylly oli ollut tungettu täyteen teoksia. Jos Balthier ei enää lukenut, niin ainakin hän oli aiemmin paneutunut kirjallisuuteen hyvin huolellisesti.
”Meillä ei ole juuri mahdollisuuksia haalia kirjastoa”, Fran vastusti.
”Voin ostaa sinulle pari teosta Ivalicen historiasta, jos haluat.”
”Miksi?”
”Jos ei muusta syystä, niin säästyn ainakin itse selittämisen vaivalta.. eikä lukeminen tee pahaa kenellekään.”

Viera ei vastannut. Hän oli kyllä samaa mieltä, mutta nytkään hän ei pystynyt kertomaan Balthierille lukutaitonsa puutteellisuudesta. Häntä hävetti suuresti, ettei hän ollut vaivautunut panostamaan siihen. Jo lapsesta asti Fran oli halunnut olla hyvä kaikessa, mihin ryhtyi – vaikka hän oli kapinoinut jokaista pakollista tehtävää vastaan. Oli suorastaan syntistä, ettei hän ollut panostanut ihmisten kieleen. Omat heikkoudet olivat asia, jota Fran ei voinut sietää. Taas kerran hän lupasi itselleen, että kaivaisi esiin lapsille tarkoitetun lukukirjan, jonka hän oli huolellisesti piilottanut Batlhierin katseelta Strahlin ruumaan.

Kaksikko tyhjensi lautasensa. Hieman myöhemmin tarjoilija tuli korjaamaan ne pois ja ilmoitti samalla, että eräs mies halusi ehdottomasti puhua ilmapiraattien kanssa.
”Hän tuli varta vasten tiedustelemaan teitä täältä. Voinko kertoa teidän olevan paikalla?” nuorimies kysyi.
”Vaan”, Fran sihahti. Poika oli taatusti jotain vailla.
”Sano hänelle, että olemme täällä”, Balthier vastasi ja ojensi miehelle kymmenen gillin kolikon.

Tarjoilija poistui ja hetken päästä paikalla saapui vihainen bangaa. Balthier huokaisi äänettömästi. Kiukkuisia liskomiehiä oli nähty vähäksi aikaa aivan tarpeeksi. Fran vilkaisi ilmapiraattia ja käänsi sitten hämmästyneen katseensa bangaaseen. Tämä oli pukeutunut huolellisesti, eikä näyttänyt kovin köyhältäkään. Toisaalta mies ei ollut kukaan pariskunnan tuttava. Oli varsin omituista, että tuntematon bangaa hakeutui heidän seuraansa.

”Sinäkö olet Balthier?” bangaa tiukkasi.
”Kyllä. Entä kuka sinä olet?” ilmapiraatti vastasi. Bangaa vaikutti Franista erittäin hyökkäävältä. Olivatko he jotenkin vahingossa onnistuneet loukkaamaan tätä? Tai pikemminkin, oliko Balthier tehnyt jotain?
”Migelo. Olen kauppias ja katulapset ovat minulle kuin omia lapsia. En siedä sitä, että joku tekee heille pahaa. En tiedä, mikä sinä olet miehiäsi, mutta on sinun vikasi, etteivät asiat ole niin kuin pitäisi”, bangaa paasasi.
”Onko Vaanille sattunut jotain?” Balthier kysyi huokaisten. Fran puisteli päätään. Pojasta oli enemmän harmia kuin päällepäin olisi uskonut.
”Vaanille? Eikö riitä, että olet sotkenut Penelon typeriin juoniisi? Oletko tehnyt jotain pojallekin?” Migelon ääni kohosi sen verran korkealle, että muissa pöydissä istuvat tavernan asiakkaat alkoivat katsella uteliaasti ilmapiraatteja, joita bangaa höykytti.

Balthier ja Fran tuijottivat miestä ymmärtämättä, mikä tämän ongelma oikeastaan oli. Fran muisti Balthierin antaneen Vaanin ystävättärelle nenäliinansa. Vaan oli kaiketi maininnut aikovansa viedä jonkun Penelon syömään illallista. Kuvio täsmäsi osittain, mutta miksi bangaa oli niin raivoissaan. Oliko Penelo ihastunut Balthieriin ja särkenyt sydämensä?
”Olen pahoillani, mutten tiedä, kuka tämä Penelo edes on”, Balthier vastasi. Fran käänsi katseensa nyt piraattiin. Ei voinut olla totta! Mies lirkutteli tytölle ja näköjään unohti tämän saman tien!
”Vai et tiedä! Jotain sinulla on hänen kanssaan ollut, ei muuten minun pikkutyttöni olisi tässä pulassa!” Migelo huusi.
”Mitä hyvänsä tytöllesi on sattunut, sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani”, Balthier sanoi. Tarjoilija tuli tuomaan laskun, jonka mies maksoi nopeasti ja kääntyi sitten uudestaan bangaan puoleen. ”Olen pahoillani, jos sinulla on ongelmia, mutta meidän täytyy nyt lähteä.”
”Ja tehän ette mene yhtään minnekään, ennen kuin tämä on selvitetty!” bangaa jyrähti. ”Sinä kehtaat väittää, ettei sinulla ole mitään tekemistä asian kanssa. Selitäpä sitten tämä!”

Migelo paiskasi pöydälle rypistyneen paperipalan, johon oli kirjoitettu epäselvällä käsialalla: