Ficcikirjasto

En ollut varma siitä, miten rinnegan toimi, joten vältin katsomasta Akatsukin johtajaa silmiin, vaikka tiedostin hänen kyllä katselevan minua. Ylläni oleva violetti paita tuntui yllättäen aivan liian pieneltä, samoin lyhykäiset housut, jotka olin saanut lainaksi. Ei sillä, että minussa oli paljoakaan paljastettavaa kenellekään, varsinkaan nyt, kun olin laihtunut vielä lisää, mutta asia joka tapauksessa vaivasi minua.

”Voitko yhtään paremmin, Shi-san?” Konan-sama kysyi minulta. Hänen ystävällinen sävynsä hämäsi minua edelleen. Minun oli pakko myöntää, että ilkeä kuolemanpelko kiersi vatsassani. Akatsukilla oli vain hyvin vähän syytä pitää minut elossa.

”Vähän”, myönsin. Pakotin ääneni rauhalliseksi. Pelko oli jotain sellaista, jota en näyttänyt ulkopuolisille. Se oli minun yksityisasiani. Muut saivat rauhassa luulla, etten pelännyt mitään.

Sinihiuksinen nainen nyökkäsi. Hän nosti tarjottimen sylistäni ja vei sen syrjemmälle. Näin sivusilmällä, että sekä Itachi että Deidara olivat aikeissa protestoida, mutta lopulta kumpikaan ei sanonut mitään. Konan-sama taisi olla melkoinen nainen, jos sai jopa blondin pitämään suunsa kiinni. Kiemurtelin parempaan asentoon sängyllä ja nojasin selkäni kunnolla tyynyihin. Lihakseni olivat väsyneitä, vaikka päivän ponnistelut olivat olleet melko pieniä. Olin muutenkin väsynyt. Jo ajatus Akatsukin johtajan kanssa puhumisesta tuntui liian rasittavalta. Silti minulla ei ollut aikomustakaan kapinoida. En halunnut päättää elämääni ennenaikaisesti.. mikä oli uutta.

Huoneessa oli karmivan hiljaista. Pystyin erottamaan muiden hengitysäänet. Oli inhottavaa odottaa muiden tarkkaillessa reaktioitani. Oliko tämä jonkinlainen stressitesti; kauan kestin tuijotusta, ennen kuin ratkeaisin ja tekisin jonkin ratkaisevan virheen?

”Kuinka paljon sinulla on ikää, S-sama?” johtaja kysyi minulta viimein. Olin ehtinyt laskea melkein kolmeensataan. Aikaa oli siis kulunut lähes viisi minuuttia. Ilmeisesti mies ei ollut kiireinen.. tai sitten hän näki silmillään jotain, mitä en osannut aavistaakaan. Muistutin itseäni, että minun pitäisi ehdottomasti opiskella verirajoitteita tarkemmin, sillä ne saattoivat olla taistelussa se yllättävä tekijä, joka lopulta veisi minut hautaan.
”Kaksikymmentäneljä vuotta”, vastasin rehellisesti. En nähnyt enää syytä valehdella. Silti pidin mielessä Itachin neuvon, enkä myöskään aikonut laverrella. Pitäisin vastaukseni lyhyinä, mutta totuudenmukaisina. Kenties silloin minulla oli mahdollisuus selvitä.
”Et näytä sen ikäiseltä”, johtaja huomautti. Kohautin olkapäitäni. Tiesin olevani nuoremman näköinen, mutten minä sille mitään voinut. Minun oli vain elettävä asian kanssa. ”Mitä haluat Akatsukista?”

No, se oli suora kysymys. Olin odottanut taustaani kaivelevia kysymyksiä enemmänkin, mutta ilmeisesti taustani ei kiinnostanut tuota kummallista miestä. Kuka lävisti naamansa tuolla tavoin? Eikö tuollainen määrä metallia jo haitannut elämää? Jos olisin itse hankkinut lävistyksen, olisin laittanut vain yhden. Ehkä alahuuleen niin kuin Konan-samalla.. ehkä jonnekin muualle. En ollut koskaan pohtinut asiaa kovin tarkasti.

”En mitään”, myönsin jälleen totuudenmukaisesti.
”Silti olet täällä”, punaoranssihiuksinen mies tuhahti.
”Koska minut tuotiin tänne. En pyytänyt sitä. Päätös tehtiin ilman minun lupaani”, puhahdin takaisin. Minun teki mieli lisätä ”syytä Deidaraa”, mutta katsoin viisaammaksi jättää lisäyksen tekemättä.
”Tiedät kai, että Akatsuki on pitkään halunnut päästä sinusta eroon, S-sama?” johtaja varmisti. Nyökkäsin lyhyesti. Minulla ei ollut ollut varmaa tietoa siitä, ennen kuin olin kysynyt asiasta Konan-samalta, mutta olin jo pitkän aikaa aavistellut sitä. ”Mitä mieltä olet siitä?”
”Ymmärrän sen täysin. Olen aiheuttanut Akatsukille rahallisia tappioita”, vastasin. Vaikka ymmärsin tekojeni seurauksen, en katunut niitä.. tai no kaduin, mutta en sen takia, että ne olivat vahingoittaneet Akatsukia. Olin vain tappanut myös monia viattomia. Mitä pieni lapsi oli tehnyt kenellekään? Ainakaan sellaista, että ansaitsisi tulla tapetuksi?

Luoja, minusta oli tullut kamala. Ehkäpä olin ansainnut kuoleman osakseni. Olin tappanut niin monia rahan ja koston vuoksi. Olin yrittänyt vain kostaa itselleni ja Itachille.. mutta muiden tappaminen ei ollut koskaan ollut avain siihen. Minun olisi pitänyt vain tappaa itseni. Ensin Itachi, sitten minä.

Ja nyt raukkamaisesti en halunnutkaan tehdä niin. Minä tahdoin meidän kummankin elävän. Onnellisina. Siksi minun oli kadottava. Voisin ehkä vielä löytää jostain rauhan, mutta sitä varten minun oli päästävä kauas pois kaikesta.

Huoneessa vellova hiljaisuus oli nyt jäätävä. Odotin johtajan seuraavaa kommenttia. Tiesin, ettei minua pelastaisi mikään, jos hän nyt päättäisi tappaa minut. Olin liian väsynyt taistellakseni vastaan. Kenties Itachi ja Deidara saattaisivat tehdä jotain, mutta pärjäisikö heistä kumpikaan siinä taistelussa. Johtaja oli varmasti saanut asemansa syystä.

”Minulla ei ole paljon vaihtoehtoja, joita voin tarjota sinulle”, johtaja totesi viimein. Pakostakin kulmakarvani kohosivat. Minä saisin siis vaihtoehtoja. Minulla oli mahdollisuus jäädä henkiin. Ellei sitten.. saattoihan olla, että saisin vain valita kuolintapani, mutta olihan sekin jotain. Ottaisin mahdollisimman nopean ja kivuttoman.

Sain jälleen odottaa. Johtaja ilmeisesti halusi pitää kuulijansa jännityksessä. Inhosin ihmisiä, jotka tekivät niin. Tosin tuota punaoranssihiuksista miestä oli jotenkin vaikea inhota. Hän oli niin etäinen, ettei hänestä saanut tarpeeksi otetta. Hän ei ollut todella läsnä, enkä minä kiinnostanut häntä oikeasti. Hän vain hoiti velvollisuutensa johtajana. Jokainen muu huoneessa oli läsnä jokaisella solullaan, mutta johtaja oli osittain muualla. Kenties hänellä oli paljon asioita mielessään. Mahtoi olla stressaavaa johtaa maailman pelätyintä rikollisjärjestöä.

”Voit ryhtyä Akatsukin oppilaaksi ja kenties myöhemmin liittyä joukkoomme”, johtaja sanoi. Selkääni pitkin kulki kylmiä väreitä. Järjestöön liittyminen tarkoitti viattomien tappamista. Sitähän he tekivät. Tappoivat ihmisiä. Osan varmasti syystä, mutta olin varma, että joukossa oli myös viattomia. Niin oli ollut minunkin tappolistallani. ”Olen kuullut taistelutaidoistasi ja tiedän sinun tappaneen merkittävän määrän ihmisiä, S-sama. Ihmisiä, joita ei ole helppo tappaa. Sinusta voisi olla meille hyötyä.”

Nyt minulta odotettiin selvästi jonkinlaista vastausta. En tiennyt, mitä sanoa. Palkkamurhaajana olin toiminut aina omaan laskuuni. Toki minulla oli ollut toimeksiantajia, mutta koskaan en ollut vastannut millekään ylemmälle taholle tekemisistäni. En halunnut itselleni johtajaa. Tahdoin tehdä päätökseni itse. Jos liittyisin Akatsukiin, en voisi valita, tekisinkö annettua tehtävää vai en. Minun olisi pakko tehdä se. Vapaana naisena voisin tehdä sen valinnan, joka minusta itsestäni tuntuisi parhaalta.

”Ja ne muut vaihtoehdot?” tiedustin. Pyrin olemaan kuulostamatta liian röyhkeältä. Halusin kuitenkin tietää kaiken ennen päätöksen tekoa. Johtajan kasvoilla käväisi yllättänyt ilme. Kaiketi hän oli odottanut minun vastaavaan suoraan myönteisesti, mikä oli minusta hämmästyttävää. Toisaalta kaipa moni rikollinen olisi mieluusti liittynyt Akatsukiin.. tai ei ainakaan myöntäisi suoraan johtajan edessä, ettei ollut erityisen kiinnostanut tarjouksesta.

”Taistelet valitsemani vihollisen kanssa vapaudestasi. Jos voitat, saat mennä, emmekä tule perääsi. Jos häviät, liityt Akatsukiin heti tilaisuuden tullen.. tai jos kuolet taistelussa, selvitämme salaisuutesi, ennen kuin tuhoamme ruumiisi”, johtaja luetteli. ”Mutta et taistele, ennen kuin olet terve.”

Hän siis halusi minut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos hän ei saisi minua, hän halusi vähintäänkin selvittää verirajoitteeni ja kenties yrittää hankkia sen itselleen. Hän ei selvästikään tiennyt, että hänellä oli jo verirajoitteeni käytössään.. paljon voimakkaampana kuin se esiintyi minulla. En ollut koskaan saavuttanut viimeistä vaihetta, enkä edes halunnut saavuttaa. Joka tapauksessa selvää oli, että mieluiten johtaja ottaisi minut elävänä. Hän oli myös varma, että häviäisin taistelun.

Kenet hän laittaisi minua vastaan? Itachi ja Deidara olivat molemmat hyviä vaihtoehtoja. He ehkä taistelisivat tosissaan, mutta kumpikin pyrkisi jättämään minut henkiin, vaikken vieläkään ymmärtänyt, miksi Itachi tekisi niin. Tiesin kuitenkin, ettei hän tappaisi minua siitä huolimatta, että olin antanut hänelle tappamiseeni helvetin hyvän syyn.

Tobi vaikutti siinä mielessä loogiselta vaihtoehdolta, etten tiennyt hänestä juuri mitään. Luultavasti hän oli lyhyen matkan taistelija, koska Deidara oli pitkän. Ja häneen en voisi käyttää verirajoitettani, sillä hän piileksi naamionsa takana. Kisame-san olisi ollut myös hyvä valinta.. tosin hän varmaankin halusi tappaa minut. Ja olihan Akatsukissa muitakin jäseniä. Sellaisia, joista en tiennyt mitään. Johtaja voisi laittaa heistä kenet tahansa vastaani tai käydä kimppuuni jopa itse.

”Minun on mietittävä asiaa”, huokaisin. En kerta kaikkiaan osannut päättää. Itsemurha olisi varmaankin ollut armollisin vaihtoehto, mutta en uskonut pystyväni siihen. Akatsukiin liittyminen ei tuntunut oikealta, mutta pelkäsin, että se olisi joka tapauksessa valintani lopputulos. Luultavasti johtaja kieltäisi vastustajaani tappamasta minua. Tosin jos paljastaisin verirajoitteeni hänelle, hän saattaisi ajatella, ettei tarvitsisikaan minua. Silloin saisin luultavasti kuolla.

Johtajan katse kääntyi minusta Konan-samaan. ”Kuinka kauan häneltä menee toipumiseen?”
”Luultavasti viikko tai pari, jos kaikki menee hyvin. Hän on heikossa kunnossa tulehduksen ja liian vähäisen ravinnon takia, mutta muuten hänen kuntonsa on aiemmin ollut hyvä”, sinihiuksinen nainen selitti. ”Se tarkoittaa, että jos hän saa riittävästi terveellistä ravintoa ja liikkuu päivittäin, hänen pitäisi olla kunnossa piakkoin.”
”Kaksi viikkoa. Sitten haluan kuulla päätöksesi, S-sama”, johtaja totesi ja kääntyi uudestaan katsomaan minua. Vältin katsomasta häntä silmiin. Sen sijaan tuijotin hänen lävistettyä nenäänsä. ”Jos yrität karata sitä ennen, pidän henkilökohtaisesti huolta, ettet selviä edes tämän kylän rajojen ulkopuolelle.”

En hetkeäkään epäillyt hänen uhkaustaan. Hän halusi minut, joten hän oli valmis tekemään asian eteen mitä vain. Ja hän saisi minut, elävänä tai kuolleena. Ajatus tuntui epätoivoiselta. Minulta oli riistetty vapaus, josta olin saanut nauttia jo vuosia. Paitsi, etten ollut nauttinut elämästäni. Nyt minulta otettiin pois viimeinenkin mahdollisuus nauttia siitä. Minut pakotettiin alistumaan johtajan tahtoon. Omalla mielipiteelläni ei ollut väliä, sillä hän oli jo päättänyt kohtaloni.

”Hyvä on. Saat vastaukseni kahden viikon kuluttua”, lausuin mahdollisimman huolitellusti. Olisin halunnut ärjäistä sanani miehelle, mutta ei ollut järkeä leikitellä omalla hengelläni. Tavalla tai toisella minun oli pysyteltävä elossa ja pelastettava itseni. Taistelu saattoi olla oikea ratkaisu.

Mies kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta. Muiden ilmeet olivat himpun verran vaivautuneita. Kisame-san vaihtoi painoa jalalta toiselle, eikä selvästikään tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla huoneessa vai ei. Deidara mulkoili Itachia syrjäsilmällä, mutta mustahiuksinen mies ei näyttänyt välittävän ollenkaan.

”Shi-sanin pitäisi levätä. Hän voi näyttää hyvävointiselta, mutta hän on edelleen heikko”, Konan-sama huomautti.
”No, minulla on muutakin tekemistä”, Kisame-san tuhahti ja paineli ovesta ulos. Olin varma, että hän toivoi minun valitsevan jälkimmäisen vaihtoehdon, jotta hän saisi luvan kanssa repiä minut kappaleiksi valtavalla miekallaan.
”Sinäkin voit painua helvettiin, Itachi, un”, Deidara huomautti. Nyt saatoin jo nähdä häivähdyksen ärtymystä mustahiuksisen miehen kasvoilla. Hän oli pyytänyt minua huolehtimaan siitä, ettei Deidara jäisi paikalle koko yöksi. Ei, hän oli käskenyt minun tehdä niin.

Konan-sama käveli Itachin luokse ja katsoi miestä pitkään. Mies kääntyi ja käveli ovelle. Minusta se oli kummallista, sillä Itachilla ei ollut taipumusta totella ketään, ellei se ollut hänen oman etunsa mukaista.

”Deidara-san, anna hänen myös levätä. Juuri nyt hän tarvitsee unta”, sinihiuksinen nainen huomautti huoneen ovelta, ennen kuin painoi sen hiljaa kiinni perässään. Minulla oli tunne, että hän tiesi liikaa. Naiset olivat hyviä lukemaan ihmisten välisiä suhteita ilman, että kukaan kertoi heille mitään. Konan-sama tiesi taatusti, että minulla oli tunteita Itachia kohtaan.. ja että mies halusi minusta jotain, vaikken itsekään tiennyt, mitä se oli. Ja Deidaran lukemiseen ei tarvinnut olla mikään nero. Mies oli ripustautunut minuun jostain käsittämättömästä syystä. En voinut olla niin hyvä pano, ettei tämä osannut päästää irti.

Huokaisin hiljaa ja nojasin selkäni raskaasti tyynyyn. Olisin halunnut olla yksin. Minulla oli paljon asioita pohdittavanani. En juuri sillä hetkellä kaivannut ketään seuraani.

Ja siitä huolimatta Deidara istui tuolille, jota olivat ehtineet sinä päivänä kuluttaa myös Konan-sama ja Itachi. Olin yllättävän suosittu, kun otti huomioon, miten paljon minua oli vielä hetki sitten vihattu tässä järjestössä.
”Sinä olet kamalan kalpea, un”, blondi totesi vierestäni. Loin häneen kiukkuisen katseen.
”Kiitos. Et sinäkään kauniilta näytä”, jupisin. Tosin se oli vale. Deidara oli mieheksi kaunis. Kenties kauniimpi kuin minä, sillä olin runnellut kasvoni veitsen kanssa. Eikä ulkonäköni muutenkaan ollut koskaan ollut mitenkään erityinen.
”Mutta olet selkeästi parempaan päin”, mies naurahti. Käänsin hitaasti päätäni nähdäkseni hänet paremmin. Mikä häntä riepoi? Deidara oli herkästi tulistuva persoona. Hän oli hermostunut minuun useammin kuin kerran. Miksei hän nyt tarttunut sanojeni tarjoamaan koukkuun? Olin antanut selvän tilaisuuden ärtyä minuun.

”Tai olin.. aina siihen asti, kunnes sinä päätit jäädä tänne kiusaamaan minua”, puuskahdin miehelle. Se, että hän oli ystävällinen minulle, ei tarkoittanut, että minun olisi pitänyt vastata samalla tavalla.
”Mutta sinähän pidät siitä”, Deidara huomautti. Hän nojautui eteenpäin, melkein niin lähelle, että nenämme koskettivat. Sininen silmä tuijotti tiiviisti minun mustiini. Nielaisin hiljaa. Kurkkuni tuntui jälleen karhealta. Olin kenties onnistunut keittämään pahemman sopan kuin olin kuvitellutkaan.
”Sinulla on turhan suuret luulot itsestäsi”, jupisin. En perääntynyt, vaikka olisin halunnut. Kummallinen tunne kiemurteli sisälläni. En osannut oikein määritellä sitä. Minusta tuntui yhtä aikaa siltä, että jotain oli pahasti vialla ja että kaikki oli hyvin. Se oli liian omituista analysoitavaksi väsyneillä aivoillani.
”Ei ole”, Deidara totesi yksinkertaisesti. ”Tiedän, mihin pystyn, mutta myös sen, missä rajani kulkevat, un.”
”Ja silti ylitit juuri minun rajani”, huomautin. Minun teki mieleni motata miestä, mutta käteni eivät suostuneet yhteistyöhön. Sininen silmä vangitsi katseeni. Jumalatar tiesi, että olin heikko.. mutta pitikö minun, helvetti sentään, olla näin heikko!?

Blondi naurahti ja nojautui vieläkin lähemmäs. Tunsin hänen hengityksen kasvoillani. Hän oli juonut sakea hiljattain. Silti hän ei vaikuttanut humalaiselta, joten luultavasti hän ei ollut juonut sitä kovinkaan paljon. Riisiviinan hajuun sekoittui hiuksista tulvahtava mango. Yhdistelmä oli suorastaan kummallinen, mutta ei paha. Oikeastaan minä pidin siitä.

”Vain, koska sinä annoit minun tehdä niin, un”, blondi vastasi minulle. Hänen huulensa olivat nyt vain muutaman millin päästä omistani. Petollinen hengitykseni muuttui kiihkeämmäksi. Tämä peli ei ollut minulle nyt terveellistä. En voinut ymmärtää fyysistä vetovoimaa, jota tunsin tuota miestä kohtaan, sillä mitään kiinnostavaa hänessä ei ollut. Hän oli vain hyvä sängyssä.. ja yleisesti ottaen arvostin miehissä älyä huomattavasti enemmän kuin kyrvän käyttötaitoja.

Valitettavasti Deidara pystyi suorastaan haistamaan tämän heikkouden minusta. Että minä inhosin häntä. Oli laitonta, että tuollainen ärsyttävä idiootti oli niin tolkuttoman hyvännäköinen ja vielä osasi käsitellä naisia. Hänen olisi pitänyt näyttää Kisame-sanilta!

Kun en vastannut, blondi käytti heikkouttani hävyttömästi hyväkseen ja painoi huulensa huuliani vasten. Kohotin käteni aikomuksenani tyrkätä hänet kauemmas, mutta hän otti varsin näppärästi kiinni kummastakin ranteestani. Kun vedin päätäni taaksepäin, hän vain seurasi mukanani. Tilanne kehittyi varsin ikävään suuntaan, kun tyyny luiskahti ja horjahdin poikkipäin selälleni sängylle. Deidara ei ehtinyt pysäyttää liikettä vaan rysähti päälleni ja pamautti ilmat keuhkoistani. Kylkiluuni rutisivat ilkeästi ja palleaani puristi. Miehen paino päälläni tuntui epämukavalta.

Jotain hyvääkin ikävästä tilanteesta sentään seurasi. Se katkaisi vastentahtoisen suudelman ainakin hetkeksi. Haukoin ilmaa keuhkoihini välittömästi, kun Deidaran huulet väistyivät tieltäni. Mies siirtyi puolittain pois päältäni, mutta piti edelleen kiinni ranteistani. Minulla oli raivostuttavan avuton olo. Olin liian uupunut taistellakseni häntä vastaan. Hengittäminenkin tuntui rasittavalta.

”Deidara-chan..” mutisin ja yritin samaan aikaan tukahduttaa haukotuksen.
”Älä puhuttele minua noin, un”, mies ärähti. Hah, sainpas hänestä edes lievän ärtyneen reaktion irti.
”Miksen puhuttelisi?” hymähdin. Silmäluomeni halusivat lupsahtaa kiinni ja jouduin taistelemaan pitääkseni ne auki. Näköjään en ollut vielä valmis fyysisiin aktiviteetteihin, vaikka olisin niitä voinut halutakin.
”Koska sinulla ei ole lupaa siihen, Shi-chan”, mies tuhahti.
”Sitten ei ole sinullakaan”, puuskahdin. ”Se on joko pelkkä Shi tai Shi-san. Chanin voit suosiolla unohtaa!”

Ja jälleen blondi naurahti minulle. Ärtymyksen herättämä adrenaliini auttoi minua pitämään silmäni auki. Miksi ihmeessä Deidaran oli pitänyt jäädä häiritsemään rauhaani?

”Jos et ole huomannut, sinä olet minun allani. Ja se tarkoittaa samaa kuin alapuolella. Sinä et voi voittaa, Shi, sillä minä olen aina hieman vahvempi”, mies valaisi minua virne kasvoillaan.
”Odotahan vain, kun paranen”, jupisin hänelle. Tällä hetkellä hän oli oikeassa. Hän olisi voinut tehdä mitä vain, eikä minusta olisi ollut estämään häntä.
”Mielenkiinnolla, un”, blondi vastasi. Hän suukotti minua pikaisesti huulille ja antoi sitten omiensa valua leukapieltäni alas. Purin hampaani kiukkuisesti yhteen. Tuo oli hävytöntä! En ollut antanut hänelle lupaa!

Huulet tutkailivat kaulaani pitkään ja hartaasti. Puristin käteni nyrkkiin, mutta annoin niiden avautua uudestaan. Oli liian rasittavaa pitää niitä siten. Inhosin tätä heikkoa tilaani ja inhosin Deidaraa sen takia, että hän käytti sitä hyväkseen.

”Lopeta!” ärähdin miehelle. Joskin ääneni oli melko voimaton. En saanut siihen sitä tahtoa, joka kuitenkin takoi pääni sisällä. En saanut myöskään vastausta. Sen sijaan huulet hakeutuivat kaulaani alemmas ja jäivät nyt tunnustelemaan solisluitani. Paidan kaula-aukko oli aivan liian laaja. Se tarjosi liikaa mahdollisuuksia.

Hengitykseni kiihtyi, kun kieli liittyi mukaan huulien leikkiin. Minua kiukutti suunnattomasti se, että olin joutunut tällaiseen tilaan. Halusin heivata miehen päältäni.. mutta samaan aikaan halusin riuhtoa hänet lähemmäs.

”Jumalauta, Deidara”, jupisin. Ääneni kuulosti lähinnä epätoivoiselta uikahdukselta.

Mies vetäytyi kauemmas ja päästi irti ranteistani. Tuijotin häntä hämmästyneenä. Yllättäen hän tarttui minuun ja nosti minut parempaan asentoon sängylle. Ennen kuin ehdin reagoida millään tavalla, hän oli jo kiskonut peiton jalkojeni päälle. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että joku oli käynyt vaihtamassa petivaatteeni. Ne eivät enää olleet nihkeitä eivätkä löyhkänneet hielle.

”Ehkä on parempi jatkaa, kun olet tarpeeksi hyvässä kunnossa yrittääksesi jälleen selättää minut.. muutenhan hommasta voisi mennä maku”, blondi nauroi. ”Mutta ainakaan et ole enää yhtä kalpea.”

No niin, en varmasti ollut, koska olin raivosta punainen. ”Sinä..”

En ehtinyt sanoa muuta, sillä Deidara painoi sormen huulilleni. Hänen katseensa oli melkeinpä luokiteltavissa huolestuneeksi. En tosiaan ymmärtänyt, mitä hänen mielessään nyt liikkui. Kaikki oli aivan liian omituista. Ihmiset ympärilläni eivät käyttäytyneet siten kuin heidän olisi olettanut.

”Oikeasti, Shi, sinun pitää levätä. Kun liityt Akatsukin oppilaaksi, sinun tulee olla hyvässä kunnossa. En aio päästää sinua helpolla koulutuksessasi vain siksi, että olet helvetin hyvännäköinen nainen, un”, blondi selvitti. Yritin purra häntä sormeen, jolloin hän nykäisi kätensä nopeasti kauemmas ja virnisti.

”En ole sanonut liittyväni”, huomautin ja haukottelin leveästi heti perään. Tämä oli älytöntä. Olin ollut hereillä maksimissaan kaksi tuntia ja nyt jo minua väsytti sietämättömästi.
”Olisit järkevä”, Deidara tuhahti.
”Olenkin. Sen takia aion punnita vaihtoehtoni tarkkaan.”
”Ei, et ole, jos edes harkitset muuta”, blondi ärähti. ”Jos Akatsuki haluaa sinut, se myös saa sinut. Kukaan ei tule antamaan sinulle vaihtoehtoja. On parempi liittyä suosiolla kuin hävitä katkerasti ja kantaa siitä kaunaa lopunikänsä, koska ei löydä keinoa kostaa!”

Vaikka minua väsytti suunnattomasti, käänsin häkeltyneen katseeni mieheen. Ensinäkin tämä oli ensimmäinen käymämme järkevä keskustelu. Toiseksi mies vaikutti siltä, että asialla oli hänelle oikeasti merkitystä. Ja siltä, että hänellä oli omakohtaista kokemusta. Tuollainen reaktio ei syntynyt tyhjästä. Se kumpusi äärimmilleen viedyistä tunteista. Tiesin sen erittäin hyvin.

”Suoraan sanottuna Akatsukilla ei ole syytä haluta minua. Olen pelkkä palkkamurhaaja. En toimi hyvin käskyläisenä”, selvitin mahdollisimman rauhallisesti.
”Olet helvetin hyvä palkkamurhaaja, ja tiedät sen itsekin, un. Olet niin hyvä, että Akatsukin täytyy joko ottaa sinut riveihinsä tai hankkiutua sinusta eroon, ennen kuin hankkiudut järjestöstä eroon yksi jäsen kerrallaan”, blondi puolestaan yritti takoa järkeä päähäni. Mielessäni ei ollut tosin koskaan käynyt, että alkaisin tuhota Akatsukia. He eivät olleet olleet minulle koskaan niin suuri häiriötekijä, että moiseen uhkayritykseen olisi kannattanut ryhtyä.
”Jos kerran olen niin hyvä, voin taistella tieni vapauteen”, puuskahdin. Minun päätöksiäni ei manipuloisi kukaan. Tein ne itse.
”En usko. Hidan on kuolematon. Jos johtaja laittaa hänet sinua vastaan, sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä, un”, Deidara korjasi käsitystäni.

Mitä helvettiä? Kuolematon ihminen? Blondin täytyi valehdella. Hänellä oli oma lehmänsä ojassa syystä, jota en tiennyt. Hän halusi vain saada taivutettua minut tahtooni. Kukaan ei ollut kuolematon, minulle oli turha tulla väittämään muuta. En kuitenkaan jaksanut alkaa inttää vastaan. En juuri nyt. Sitä paitsi pääsisin luultavasti helpommalla, jos antaisin Deidaran olla siinä uskossa, että aioin suostua Akatsukin vaatimuksiin vapaaehtoisesti.

”No, katsellaan. Ei päätös ole vielä ajankohtainen. Teen valinnan sen mukaan, mikä on minulle terveellisintä”, sanoin.
”Sinun on pakko liittyä Akatsukiin. Se on ainoa vaihtoehto. Kaikki muut vaihtoehdot ovat valhetta, sano minun sanoneen. Akatsuki ottaa kenet haluaa, un”, blondi paasasi. Aloin epäillä, että hän oli kerran ollut samassa tilanteessa kanssani. Kenties hän oli oikeassa. Ehkä hänet oli pakotettu liittymään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että minulle kävisi samoin. Minulla saattoi hyvinkin olla mahdollisuus voittaa vastustajani. Itachi oli ainoa, joka tiesi verirajoitteestani.. ja se oli loistava ase jokaista Akatsukia vastaan. Paitsi tietysti Tobia, mutta minunhan tarvitsisi päästä vain riittävän lähelle, jotta voisin riuhtoa sen typerän naamion hänen kasvoiltaan. Sitten voisin käyttää rajoitettani myös häneen. Se oli salainen aseeni.

Kunhan vastustajani olisi kuka tahansa muu, paitsi Itachi. Häntä vastaan en pärjäisi millään keinolla, sillä hän oli vienyt verirajoitteensa pitemmälle kuin kukaan Uchiha kenties vuosikymmeniin. Mangekyo sharinganin kantajia ei tunnettu kovinkaan monta.

”Shi?”

Katsoin Deidaraa. Miehellä oli kummallinen ilme kasvoillaan. Mikseivät ihmiset voineet käyttäytyä niin kuin heidän kuului? Minua alkoi suututtaa se, ettei maailma pyörinyt enää normaalisti. Ei minun sairastumiseni ollut mikään maailmanloppu. Se ei tarkoittanut, että kaikkien ympärilläni piti muuttua ylihuolehtiviksi idiooteiksi.

Mies tarttui minua leuasta ja katsoi minua jälleen silmiin. Vatsassani muljahti. Ei kai hän taas aikonut suudella minua? Olin liian väsynyt. En kaivannut nyt omia reaktioitani. Ne yksinkertaisesti vain rasittivat liikaa uupunutta kehoani.

”Usko minua, tiedän, mistä puhun. Ja ole varovainen, tämä paikka ei ole turvallinen, un”, mies sanoi yllättävän anovasti. ”Sinun pitää parantua ja valita oikein, tiedä se.”

Hemmetti, tuo ei ollut se Deidara, jonka minä tunsin! Se mies ei käyttäytynyt noin. Se mies oli ärsyttävä, epäkohtelias ja omahyväinen. Blondi oli varmaankin lyönyt päänsä pahasti raahatessaan minut tänne.

”Haluan nimittäin panna sinua vielä kunnolla, eikä se onnistu, jos tapatat itsesi, un”, mies lisäsi ja virnisti leveästi. Sain jostain koottua voimaa ja läiskäisin hänen kätensä syrjään. Avuton raivo kupli sisälläni.
”Katso kenelle puhut!” sähähdin.
”Niin katsonkin, en panisi ketä tahansa. Sinussa on tarpeeksi haastetta. En pidä naisista, jotka makaavat paikalla kuin kuolleet lahnat”, mies naureskeli.

Blondi nousi paikaltaan ja käveli ovelle. Siellä hän kääntyi vielä kerran katsomaan minua. En osannut tulkita hänen kasvojensa ilmettä.
”Nuku nyt. Voimme keskustella aiheesta myöhemminkin”, hän huomautti.
”Ei ole mitään keskustelemista. Sinä et minua enää pane”, ärähdin.
”En tarkoittanut sitä, mutta voin sanoa, että olet väärässä kummankin asian suhteen, un.”

Ovi kolahti kiinni ja mies oli poissa. Vajosin syvemmälle petiini ja annoin vihdoin luomieni painua kiinni. Koko muutaman tunnin kestänyt päiväni oli ollut hyvin rasittava. Olin tavannut liikaa ihmisiä ja saanut tietää liikaa asioita. En edes halunnut ajatella, että Itachi aikoi vierailla luonani yöllä.

Miehen näkeminen oli ensinäkin kovin tuskallista, sillä aloin vihdoin tiedostaa tunteeni kunnolla. Tunteeni, joihin en tulisi saamaan minkäänlaista vastakaikua. Toisekseen meillä oli niin paljon selvittämättömiä asioita, että minua ahdisti valmiiksi. Niiden käsittelemiseen menisi koko hiton yö.

Ja mitä hyötyä siitä olisi? Kannattiko minun edes kertoa Itachille, mitä minulle oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli jättänyt minut tajuttomana metsään? Ehkä olisi parempi vain padota asiat sisälleni, kuten olin tehnyt jo kymmenen vuotta. Olin ehkä lipsauttanut Itachille jotain, mutta minun ei ollut mikään pakko puhua enää. Ei mennyttä voinut muuttaa, eikä tulevaisuus muuttuisi siitä, että kertoisin totuuden.

Toisekseen en ollut varma, tahdoinko kuulla Itachin perusteluja teoilleen. Eivät ne kuitenkaan muuttaisi tapahtunutta. Ei sitä, että jokainen minulle rakas ihminen oli saanut surmansa yhden ainoan yön aikana. Miten sellaisen teon pystyisi antamaan anteeksi? Vaikka siihen olisi olemassa hyvät perustelut.. Ei, viha söi minua sisältä aina, kun vain ajattelinkin tapahtunutta.

Olin liian täynnä erilaisia tunteita. Rakastin sitä Itachia, jonka olin tuntenut vuosia sitten, mutta vihasin miestä, joka hänestä oli tullut. Murhaaja, tappaja, oman klaaninsa tuhoaja. Se oli niin ristiriitaista, että olin haljeta omaan olooni. Liian vaikeaa ja monimutkaista, jotta mikään välillämme voisi enää toimia.

Puistelin hiljaa päätäni. En halunnut käydä näitä ajatuksia läpi. Se oli turhaa ja uuvutti minua vain entisestään. Annoin lihasteni rentoutua ja odotin unen tulevan.

Jokin minussa oli kuitenkin varuillani. Olin suunnattoman väsynyt, mutta nukahtaminen oli vaikeaa. Koin edelleen olevani vihollisten pesäpaikassa siitä huolimatta, että minun haluttiin liittyvän heihin. Vaikka kuolemantuomiotani oli näennäisesti lykätty, joku saattaisi yrittää kimppuuni.. eikä minulla ollut edes aseita. Ne oli kaikki viety. Luultavasti nekin olivat Itachilla. Toivoa sopi, että mies palauttaisi anastamansa omaisuuden tullessaan yöllä luokseni.

Niin, Itachi tulisi tänä yönä luokseni. Ulkona oli niin hämärää jatkuvan sateen vuoksi, etten osannut edes aavistella kellonaikaa. En tiennyt, kauan yöhön vielä menisi. Toivoin ehtiväni levätä hieman ennen sitä. Minun olisi oltava varuillani, sillä en vieläkään tiennyt, mitä mies halusi minusta.