Ficcikirjasto

Haluatko sinä hänen ruumiinsa?

En tiedä. Tällä hetkellä se näyttää kovin heikolta. Se voi olla hyödytön.

En sanoisi niinkään. Hän paranee kyllä. Hänen on pakko olla vahva, ei hän olisi muuten onnistunut tappamaan niin monia saamatta itse naarmuakaan.

Entä nuo?

Vatsan arpi on vuosia vanha. Kasvojenkaan ei ole kovin tuore. Ehkä ne ovat hänen uransa alkutaipaleelta. Tuo olkapään arpi taas on käsittääkseni Itachi-sanin aikaansaannos. Mutta mitä sinä ihan oikeasti haluat?

En tiedä. Hänestä voi olla hyötyä elävänä.. toisaalta myös kuolleena. Annetaan hänen itse valita.

*

”Saede?”

Kuiskaus oli pehmeä, mutta se tunkeutui välittömästi tajuntaani. Raotin silmiäni hitaasti. Huoneessa oli hyvin pimeää, mutta erotin silti puoleeni kumartuneen hahmon äärirajat.

”Sinä tulit”, totesin. Tietysti Itachi oli tullut. Hän piti sanansa aina, miksei siis nytkin. Painoin käteni patjaa vasten ja hilasin itseni pystyyn. Liikkuminen oli hieman helpompaa kuin päivällä, mutta raskasta silti. Olin totisesti onnistunut saamaan itseni huonoon kuntoon.

Käännyin istumaan selkä seinää vasten ja kasasin peiton lämmikkeeksi syliini. Yllätyin, kun Itachi siirtyi tuolilta vierelleni sängylle istumaan. Hän oli niin lähellä, että pystyin haistamaan hänet. Sitruksen tuoksu työnsi mieleeni jälleen kerran järkyttävän määrän muistoja, jotka olivat täynnä hellyyttä ja kaipausta, mutta joita väritti punertava katkeruus. Minun oli hyvin vaikea olla näin lähellä Itachia. En tiennyt, miten minun olisi pitänyt häneen suhtautua.

”No, mistä aloitetaan?” huokaisin hiljaa ja näpertelin peittoa sylissäni. En uskaltanut katsoa vieressäni istuvaa miestä. Meidän oli puhuttava. En saanut sortua tällä kertaa intohimoni aiheuttamiin typeryyksiin. Lämmin käsi tarttui omiini ja pysäytti sormien hermostuneen liikkeen. En siltikään nostanut katsettani peitosta.
”Lapsesta.”

Nielaisin. En olisi välttämättä halunnut aloittaa siitä kohtaa, mutta ymmärsin kyllä, että asia oli Itachille tärkeä.
”Se ei ollut sinun”, sain sanottua. Asiat, jotka olin epätoivoisesti halunnut unohtaa, valtasivat mieleni. Tunsin fyysistä pahaa oloa pelkästä ajattelemisesta.
”Kenen sitten?” Miehen ääni oli surullinen. Oliko hän muka toivonut, että lapsi olisi ollut hänen? Taivaan tähden, minä olin ollut neljäntoista, hän vuotta nuorempi. Eihän siitä olisi tullut mitään, vaikka kaikki muu olisi mennyt kohdilleen.

Purin huultani. Kurkkuuni mönki jokin karvainen pikkuotus, joka esti minua puhumasta. Halusin kertoa, mutta sanat eivät tulleet. Avasin suuni. Ääni oli poissa. En vain kyennyt sanomaan mitään. Polttavat kyyneleet nousivat silmiini ja tipahtelivat äänettömästi peitolle. Käsi siirtyi pois käsieni päältä ja pyyhkäisi kasvoillani roikkuvat hiukset oikean korvani taakse.

”Saede?” Itachi kuiskasi jälleen. Hän tarttui leukaani ja käänsi pääni oikealle. Katsoin toisaalle ja yritin pakottaa tärisevät huuleni pysymään paikoillaan. ”Katso minua”, Itachi komensi. En kyennyt tottelemaan häntä. Miksi hänen oli pitänyt aloittaa tästä aiheesta? Halusin haudata pahat tapahtumat. ”Sinä sanoit jotain, että kun jätin sinut metsään.. sinulle tapahtui.. Saede, kuka sen teki?”

Hämärästi ymmärsin, että aihe oli Itachillekin vaikea. Kohautin olkapäitäni. En minä niiden miesten nimiä tiennyt, en edes välittänyt tietää.
”Minä etsin ja tapan hänet”, Itachi ilmoitti varsin suoraan.
”Minä tapoin jo”, sain sanottua. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. ”Voimmeko puhua jostain muusta?”

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana nyyhkytin hiljaa. Itachi päästi irti leuastani ja antoi minun olla. Hän varmaankin inhosi minua nyt vielä enemmän. Ehkä häntä kadutti, että hän oli harrastanut aiemmin kanssani seksiä. Olinhan minä saastunut. Ne kolme miestä olivat pilanneet kehoni. Se ei ollut enää minkään arvoinen. Se oli vain saastunut ja likainen.

”Miten sinä.. lapsi?” Itachi sai mutistua. Tiesin hänen olevan syvästi järkyttynyt. Olin itsekin. Hetkittäin olin kuvitellut pystyväni puhumaan asiasta kylmästi ja tunteettomasti, mutta nyt muistot tuntuivat repiviltä. Tiesin, että tästä yöstä tulisi hyvin vaikea.

Ryhdyin jälleen näpräämään peittoa. Tällä kertaa Itachi ei tarttunut käsiini. Se tuntui yllättävän pahalta. Hän taisi tosiaan ajatella, että olin niin pahasti saastunut, ettei minuun kannattanut koskea.
”Löysin parantajan, joka auttoi minua pääsemään siitä eroon jo ennen synnytystä”, kuiskasin voimattomasti. ”En olisi mitenkään voinut pitää sitä. Minä olisin vihannut sitä.”

Odotin tuomiota. Tunsin kyllä klaanimme tavat. Lapset olivat lahja jumalilta, eikä lasta sopinut tappaa. Nainen, joka teki pahaa omalle lapselleen, oli kaikkien elollisten olentojen alapuolella.
”Sinä teit oikein”, Itachi sanoi. Kohotin varovaisesti katseeni. Hän tuijotti vastapäistä seinää kummallinen ilme kasvoillaan. En tiennyt, mitä hänen mielessään liikkui tai puhuiko hän totta. Oikeastaan en halunnut tietää, sillä hänen sanansa olivat tietynlainen synninpäästö. Ne helpottivat tuskaani hieman, vaikkeivät vieneet sitä täysin pois.

Itachi kuitenkin hyväksyi tekoni, vaikka saattoikin vihata ja inhota minua. Sekin oli jotain. Huokaisin raskaasti ja pyyhkäisin silmäkulmiani. Piti minunkin märistä vanhojen asioiden takia.

Istuimme hiljaa hyvin pitkään. Sateen nakutus kuului lasin läpi huoneeseen. Saamarin tihutus ei lakannut sitten ollenkaan. Se oli raivostuttavaa, mutta minkäpä sitä olisi säälle mahtanut. Keskityin kuuntelemaan ääntä, sillä kaikessa raivostuttavuudessaan se oli myös rauhoittava. Tarvitsisin paljon voimia tänä yönä, enkä suoraan sanottuna tiennyt, mistä minun olisi ne pitänyt kaivaa.

”Saede”, Itachi aloitti. Kuulin hänen äänestään, että hänen oli vaikea puhua. Olimme mekin säälittäviä. Ehkä olisi vain parempi luovuttaa, antaa olla. Kumpikaan meistä ei ollut hyvä keskustelemaan, enkä jaksanut uskoa siihen, että puhumisesta olisi lopulta mitään apua. Korkeintaan vanhat haavat revittäisiin auki ja niiden arpeutuminen uudestaan veisi kauan.

Vilkaisin miestä syrjäsilmällä ja nyökkäsin lyhyesti. En luottanut ääneeni tarpeeksi. Se saattaisi hyvin todennäköisesti pettää minut särkymällä.

”Me olemme kumpikin tehneet pahoja asioita. Todella kamalia”, mies jatkoi. ”Tai enimmäkseen minä olen tehnyt, mutta mitä yhtään uudesta identiteetistäsi tiedän, en voi enää pitää sinua viattomana tyttönä, jonka sielua on suojeltava pahuudelta. Se on myöhäistä nyt.”

Paha olo yritti jälleen hyökyä ylitseni. Niin, me kumpikin olimme silponeet sielumme. Minun sieluni ei ollut sen enempää puhdas kuin viatonkaan. Se oli musta, repaleinen ja ruma. Pieni ja mitätön. Tuskin sitä saattoi enää sieluksi edes kutsua. Minun sisimpäni oli niin rikki, ettei enää kukaan voisi rakastaa sitä.

”Joka tapauksessa minä olen tehnyt paljon sellaista, jonka takia sinä vihaat minua”, Itachi tunnusti. Vilkaisin häntä jälleen. Hän oli oikeassa. Viha kipunoi sisälläni, mutta se värittyi kummallisesti rakkaudella. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tunteistani. Ne olivat niin ristiriitaisia, etten osannut käsitellä niitä. Halusin lakata tuntemasta, sillä tällainen sisäinen sota oli helvetillinen kokemus.

”Saede, saanko minä selittää sinulle?” Itachi tarttui yllättäen kiinni leuastani ja pakotti minut katsomaan häntä. ”Minulla ei ole oikeutta pyytää sinulta anteeksiantoa tai edes ymmärrystä, mutta haluaisin silti tilaisuuden kertoa sinulle totuuden.”

Nyökkäsin sen verran kuin pystyin hänen otteessaan. Minua kylmäsi. Tartuin peittoon ja vedin sen paremmin päälle samalla hetkellä, kun Itachi päästi irti leuastani. Jälleen mielessäni välähti, ettei hän luultavasti halunnut koskea minuun yhtään enempää kuin hänen oli pakko.

Jäin odottamaan. Ilma välillämme tuntui paksulta ja jännitteiseltä. Välillämme oli hyvin lyhyt matka, mutta se tuntui tuhansilta kilometreiltä. Niin pitkältä, etten voinut kohottaa kättäni ja koskettaa häntä. Olin täysin jumissa. En voinut liikkua, en puhua. Saatoin vain odottaa hänen tulevia sanojaan.

”Sinä et luultavasti tiedä, mutta Uchihat eivät olleet niin hyveellisiä kuin he antoivat ymmärtää. Klaanin vanhimmat eivät olleet hyvissä väleissä Konohan vanhimpien kanssa. Itse asiassa suurin osa aikuisista oli mukana juonessa”, Itachi selitti. ”Konohan vanhimmat pelkäsivät Uchihojen kaappaavan vallan ja sen takia he pyrkivät pitämään meidät kurissa. He antoivat meille poliisien aseman toivoen pystyvänsä pitämään meidät siten aisoissa.. mutta samaan aikaan he lietsoivat vihaa klaaniamme kohtaan.”

Kuuntelin hämmentyneenä. Minä en totisesti ollut tiennyt tästä mitään. Parhaat ystäväni olivat tosin olleet Uchihoja. En koskaan ollut ollut erityisesti tekemisissä muiden kuin oman klaanini jäsenten kanssa. Toki akatemia-aikaan minulla oli kavereita muistakin klaaneista ja ANBU-tiimissäkin oli ollut muiden klaanien edustajia.. mutta läheiseni olivat kaikki olleet Uchihoja. En ollut kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi johtunut siitä, että muut klaanit Konohassa eivät olisi pitäneet meistä. Itachin sanat kuulostivat omituisilta.

”Tilanne salattiin lapsilta huolellisesti. Sasukekaan ei tiedä tästä”, Itachi huomautti. Hän oli taatusti nähnyt epäuskon paistavan kasvoiltani. ”Minäkään en tiennyt, ennen kuin Konohan vanhimmat kertoivat minulle tilanteesta. Se oli hirveää.. ristiriitaista. Tiedätkö sinä, mitä olisi seurannut, jos Uchihat olisivat nousseet kapinaan muuta Konohaa vastaan? Tajuatko, mitä olisi tapahtunut?”
”Sota”, vastasin ääni väristen. Vihasin tuota sanaa. Olin ollut vasta pikkulapsi edellisen sodan aikaan, mutta muistin sen liiankin hyvin. Muistin kuoleman ja kauhun, joka oli ympäröinyt meitä. Itachi oli ollut minua vuotta nuorempi, mutta hänenkin täytyi muistaa se. Sellaista hirveyttä ei voinut unohtaa. ”Mutta.. se, että Konohan vanhimmat epäilivät tuollaista, ei tarkoita, että mitään olisi tapahtunut”, minun oli pakko huomauttaa.

Itachi huokaisi raskaasti ja kääntyi tuijottamaan seinää. ”Isäni puhui minulle asiasta. Konohan vanhimmat olivat oikeassa. Uchihat olivat kyllästyneet siihen, että heihin suhtauduttiin vihamielisesti. He aikoivat nousta kapinaan.”

Puhalsin ilmat ulos keuhkoistani. Jos Itachi puhui totta.. Yritin muistella omia vanhempiani. Totta, he olivat kyllä kritisoineet Konohan vanhimpia usein, mutta se ei vielä tarkoittanut mitään. Kuka tahansa saattoi kritisoida ylempiään, itse asiassa sellainen käytös oli varsin yleistä.

”Uchihojen avoin kapina olisi heikentänyt Konohaa. Muut maat olisivat ennemmin tai myöhemmin hyökänneet Tulimaahan. En voinut sallia sellaista tapahtuvan”, Itachi murahti hyvin hiljaa.

Ymmärsin tavallaan, mitä hän yritti sanoa, mutten kyennyt uskomaan sitä. Hänellä ei ollut todisteita. Toisaalta en kyennyt keksimään mitään muutakaan järkevää selitystä hänen teolleen. Oman sukunsa uhraaminen suuremman hyvän edessä kuulosti siltä Itachilta, jonka minä olin tuntenut vuosia sitten. Silti minun oli otettava huomioon, että mies vierelläni tunsi minut erittäin hyvin. Hän tiesi, millaisena pidin häntä. Hänellä oli siis valttikortit. Hän saattoi aivan hyvin yrittää vedättää minua, kehitellä uskottavia valheita.

Mutta miksi hän valehtelisi?

Ehkä Itachi halusi minut puolelleen. Tosin en voinut ymmärtää miksi, jos hän vihasi minua. Eikö hän vihannutkaan?

Hautasin kasvoni käsiini. Kaikki oli liian monimutkaista ja sekavaa. En tiennyt, mihin uskoa. Toivoin niin kovasti, että olisin voinut pyyhkäistä menneisyyden olemattomiin ja takertua pelkästään nykyhetkeen, mutta se oli mahdotonta. En koskaan saisi rauhaa menneeltä. En tuskalta ja surulta, enkä raastavalta vihalta ja rakkaudelta. Minusta ei enää tulisi kokonaista.

Lämmin käsi kiertyi ympärilleni. Halusin ravistaa sen pois, mutten jaksanut. Oloni oli liian voimaton. Ja toisaalta nautin Itachin kosketuksesta. Hänen eleensä ei ollut väkinäinen, mikä lohdutti minua. Ehkä hän pystyisi hetkeksi unohtamaan, miten saastunut olin.

”Saede, jos olisin voinut toimia toisin, minä..” hän kuiskasi hyvin hiljaa. Kohautin olkapäitäni. Olisihan hän voinut jättää Uchihat eloon! Tai tappaa vain ne, jotka olivat suunnitelleet tuhoon tuomittua kapinaa. Koko klaanin tuhoa oli liian vaikea hyväksyä.
”Minä en vain voi ymmärtää, olen pahoillani”, mutisin. ”Ei sinun olisi ollut pakko tappaa kaikkia..”
”Suurin osa aikuisista oli juonessa mukana”, Itachi väitti. ”Ja muut olisivat ajautuneet koston tielle, jos heidät olisi jättänyt henkiin. Tuskin olisin ollut koston ainoa kohde.”

Siinä hän saattoi olla oikeassa. Nyt vain minä ja Sasuke olimme kostamassa hänelle. Ja jos Sasuke ei tiennyt konohalaisten osuudesta joukkosurmaan, tämä syytti vain Itachia. Minäkin olin syyttänyt. Se oli selvästikin ollut Itachin tarkoitus. Me olimme jääneet hänen kostajikseen. Hänen vapauttajikseen? Niinkö se olikin?

”Sinä.. jätit minut ja Sasuken henkiin, jotta voisimme kostaa”, kuiskasin käheästi. ”Halusit jommankumman meistä tappavan sinut, että saisit vapautuksesi?”

Nostin käteni kasvoistani ja vilkaisin Itachia. En erottanut hänen ilmettään kunnolla pimeässä huoneessa, mutta kuulin raskaan huokaisun helposti.
”Sasuken, en sinua”, hän vastasi.
”Mutta miksi sitten..?” En taaskaan ymmärtänyt mitään.
”En voinut tappaa sinua. Toisaalta en voinut jättää henkiinkään, koska pelkäsin jonkun hoitavan työni loppuun. Saede, minä rakastin sinua ja rakastan edelleen.” Miehen ääni hipoi epätoivoa. Melkein säälin häntä, mutta vain melkein. En vieläkään tiennyt, oliko hän uskoni ja luottamukseni arvoinen.

Puistelin päätäni surullisena. Miksi kaikki tämä paha oli tullut välillemme? Miksemme olleet saaneet tavallista elämää? Me olisimme nyt jo olleet naimisissa, me olisimme olleet onnellisia, tavallinen perhe.. tai sitten emme. Olisimme saattaneet kuolla joko Uchihojen kapinan aikana tai viimeistään sitä seuranneessa sodassa. Jos Itachin maalailema vaihtoehtoinen tulevaisuus olisi toteutunut. Totuutta emme kuitenkaan saisi koskaan tietää hänen päätöksensä takia.

Istuimme taas kerran pitkään hiljaa. Olisin halunnut kirkua, mutta siten olisin vain saanut jonkun ryntäämään huoneeseeni. Pahimmassa tapauksessa Deidaran, enkä todellakaan halunnut nyt nähdä häntä. Toinen hyvä vaihtoehto olisi ollut nukkumaan käyminen, mutta sekään ei tullut nyt kysymykseen. Halusin vain unohtaa kaiken. Tällä hetkellä elämä oli aivan liian monimutkaista.

”Mikä sinun ja Deidara-saman juttu on?”

Kysymys tuli niin puun takaa, että älähdin ääneen. Vatsassani alkoi kiertää omituisesti ja kämmeneni hikosivat. Hitostako minä tiesin, mikä se juttu oli. Kertapano? Ihastuminen? Perkele. Deidara halusi selvästi enemmän ja olisin minäkin voinut uusintaerän ottaa, jos Itachia ei olisi ollut.

”En minä tiedä”, tuhahdin ja jäin tuijottamaan seinää. Pulssini kipusi selvästi hengenvaarallisiin lukemiin. Kuulin sydämeni lyönnit korvissani. En halunnut keskustella asiasta Itachin kanssa, koska minulla ei ollut vastauksia hänen kysymyksiinsä. En myöskään tahtonut, että hän kuvitteli minulle ja Deidaralle suhteen, en enää. Ja silti en osannut kieltää suhteen olemassa oloa. Olihan meidän välillämme jotain. En vain tiennyt tarkasti, mitä se oli.

”Rakastatko sinä häntä?” Itachin äänessä oli selvää ahdistusta. Avasin suuni vastatakseni, mutta hän jatkoi, ennen kuin sain suunvuoroa: ”Ymmärrän kyllä, jos haluat jatkaa hänen kanssaan. En tule teidän tiellenne. Sinulla on täysi oikeus uuteen onneen. Jätän kyllä teidät molemmat rauhaan, jos niin haluat.”

Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla. Ei tämän pitänyt mennä näin. Ei sillä, että olisin tiennyt, mitä oikeastaan halusin, mutten ainakaan tätä. En tahtonut, että Itachi luovuttaisi suhteeni. Toisaalta en ollut ollenkaan varma, halusinko häntä enää omakseni. Tai siis halusin kyllä, mutta meidän välillämme oli aivan liikaa pahaa.

”Minä..” aloitin vaikeasti.
”Ei sinun tarvitse selittää”, Itachi tokaisi. Hän irrotti otteensa ja nousi sängyltä. Kova pala nousi kurkkuuni ja toi mukanaan kyyneleet silmiini. Ei tämä saanut mennä näin!

Mies suuntasi askeleensa kohti ovea. Ojensin voimattomasti käteni häntä kohti, mutta minulla ei ollut toivoakaan tavoittaa häntä. Kompuroin jaloilleni, mutta polveni notkahtivat ja putosin lattialle. Kolahdus sai kuitenkin Itachin kääntymään ympäri.

”Sinun ei pitäisi nousta vielä”, hän sanoi. Hänen äänensä oli etäinen. Hän oli henkisesti kilometrien päässä minusta.
”Älä mene! Älä jätä minua taas!” sain soperrettua, ennen kuin itku vei minut mukanaan.

En kuullut Itachin tulevan luokseni, mutta yhtäkkiä hän oli polvistunut viereeni ja kiertänyt kätensä ympärilleni. Kiedoin omani hänen ympärilleen ja painauduin hänen voimakasta rintaansa vasten. En välittänyt siitä, että itkuni kasteli hänen vaatteensa. Eikä näyttänyt välittävän hänkään.

Itkuni tyrehtyi hiljalleen, kun aloin tajuta, ettei Itachi ollut menossa minnekään. En tiennyt, aikoiko hän jäädä lopullisesti, mutta tuntui hyvältä, että hän oli sillä hetkellä lähelläni. Kohotin katseeni ja painoin nopeasti huuleni hänen huulilleen. Hänen vastauksensa oli intohimoon tukahtunut. Vaistosin, että hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän teki niin, koska olin niin.. heikko. Säälittävä ja heikko. Painauduin tiiviimmin häntä vasten ja yritin kaataa hänet lattialle, mutta hän pani vastaan, eikä minulla ollut tarpeeksi voimaa häntä vastaan.

”Saede”, hän ähkäisi huuliani vasten. Haluttomasti irtauduin suudelmasta ja kohotin kostean katseeni hänen silmiinsä. ”Me emme voi.”
”Miksi muka?” älähdin. Inhosiko hän minua sittenkin? Niin sen täytyi olla. Nyt kun hän tiesi totuuden, hän ei enää voisi koskaan rakastella minua, sillä.. kuka nyt olisi halunnut koskea piloille menneeseen naiseen. Sillä tavoin saastutti itsensäkin.
”Sinä olet liian huonossa kunnossa. Minä satuttaisin sinua”, Itachi selitti. ”Älä käsitä väärin. Haluaisin.. minä todellakin haluaisin, mutta sinun pitää ensin parantua.”
”Sanot vain”, tuhahdin. Itku pyrki uudelleen esille.

Itachi tarttui minuun tiukasti. Hänen otteensa teki melkein kipeää.

”Älä koskaan kuvittele muuta. Minä en salli sitä”, hän lausui juhlalliseen sävyyn. ”Sinä vain olet minulle niin tärkeä, että olen valmis sivuuttamaan omat tarpeeni. Haluan sinut, mutta haluan sinut terveenä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos satuttaisin sinua taas. Olen satuttanut jo liikaa.”

Nyökkäsin hitaasti. Hänen sanansa upposivat tajuntaani, mutten pystynyt käsittämään niitä kunnolla. Hän kaiketi yritti todistaa rakkautensa. Rakkautensa, johon minun oli niin vaikea uskoa.

”Siksi annan sinun mennä Deidara-saman kanssa, jos sitä haluat”, hän kuiskasi tukahtuneesti. Puistelin hänelle päätäni niin kovaa, että korvieni välissä alkoi humista.
”En minä halua!” ähkäisin.
”Mutta sinä ja Dei..”
”Harrastimme seksiä, panimme, naimme, nussimme, jyystimme toisiamme! Ei mitään muuta!”
”Siinä on jo ihan tarpeeksi”, Itachi vastasi. ”Älä kerro enempää, ole kiltti.”
”Anteeksi”, mutisin hiljaa. ”Ei meillä ole mitään todellista. Se oli vain seksiä, minä vannon.”

Itachi katsoi minua pitkään, eikä sanonut mitään. Ehkä hän olisi halunnut kuulla, että olimme Deidaran kanssa istuneet sängyn reunalla ja pidelleet toisiamme käsistä. Niin, sellainen tieto olisi varmaankin helpottanut hänen oloaan, mutta se ei olisi ollut uskottavaa. Tai no olisi ollut, jos olisin itse ollut se Saede, joka olin ollut vuosia sitten.

Tunsin häpeän punan nousevan poskilleni. En ollut hävennyt seksin harrastamista sitten teinivuosieni, mutta nyt minua todellakin hävetti. Tajusin varsin hyvin, miten paljon ajatus minusta ja Deidarasta satutti Itachia. Minuakin oli satuttanut ajatus hänestä ja siitä Ruohomaan punapäisestä lutkasta.

Kohotin kättäni ja hipaisin miehen poskea. Hän sävähti kosketustani. Se teki kipeää. En halunnut nähdä häntä noin onnettomana.
”Sinä olet minun rakkaani. Ei kukaan muu”, yritin selittää. ”Minun oli vain pakko..”
”Miksi?” Itkettikö häntä? Siltä hän ainakin kuulosti.
”Toimeksianto”, mutisin.

Ilma viileni vähintään viidellä asteella muistuttaen minua siitä, ettei kaikkia välillämme olevia ongelmia ollut vieläkään käsitelty. Minut oli määrätty tappamaan Itachi. Minulle oli luvattu maksaa siitä.. ja kuolisin luultavasti itse, jos en veisi tehtävääni loppuun asti.

”Kuka?” Itachi kysyi. Hänen äänensä oli nyt tunteeton. Hän vetäytyi kauemmas minusta, mutta jäi istumaan kanssani lattialle.
”Tobi”, vingahdin. En voinut enää pitää salaisuutta sisälläni.
”Olisin veikannut Deidara-samaa”, kuului ärtynyt vastaus. ”Miksi otit toimeksiannon vastaan?”
”Koska halusin kostaa sinulle..”

Hiljaisuus. Jäätävä sellainen. Värisin kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut huoneen halki. Tämä oli taatusti loppu. Nyt kaikki olisi ohitse. Meidän välillämme ei koskaan tulisi olemaan mitään muuta kuin tuskaa, onnettomuutta ja kuolemaa. Ei mitään hyvää.

”Ymmärrän”, Itachi vastasi. ”Haluatko yhä?”
”Tietty osa minusta haluaa”, myönsin rehellisesti. Anteeksiantaminen ei todellakaan ollut helppoa. Itachi oli satuttanut minua pahemmin kuin kukaan koskaan. Silti hän oli myös herättänyt minussa sellaisen rakkauden, jota en pystyisi kokemaan kenenkään toisen kanssa. Tunteeni olivat käsittämättömän ristiriitaiset. ”Mutta se osa, joka rakastaa sinua, on suurempi.. Minä en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Sen kuitenkin tiedän, etten pysty suorittamaan toimeksiantoani.”
”Et niin. Et koskaan voittaisi minua”, Itachi tuhahti. Jälleen kerran hänen äänensä veti syvän viillon sydämeeni.
”Olen jo voittanut!” väitin uhmakkaasti. En halunnut näyttää tuskaani.

Itachi tuijotti minua pimeässä eikä vastannut. Hän tiesi tasan tarkkaan minun olevan oikeassa. Taistelussa en voinut voittaa häntä, mutta muuten kyllä.

”Mutta sillä ei ole merkitystä”, huokaisin. ”Minä olen joka tapauksessa hävinnyt tämän pelin. Kuolen, jos en tapa sinua. Kuolen, jos tapan. Mutta tuskin saan edes tilaisuutta. Kuolen, kun yritän lähteä täältä.”
”Et sinä voi lähteä”, Itachi huomautti. ”Johtaja ei päästä sinua.”
”On parempi kuolla kunnialla kuin alistua orjaksi”, tuhahdin.
”Se ei tule olemaan kunniakas kuolema, jos on kuolema lainkaan. Akatsuki ottaa, kenet haluaa. Niin se vain menee.”
”Kuulostat ihan Deidaralta”, ärähdin miehelle. Kumpikin yritti selvästi pakottaa minut jäämään, liittymään Akatsukiin vapaaehtoisesti.
”Koska me molemmat tiedämme totuuden. Saede, jää suosiolla. Minä haluan sinut hyvinvoivana ja elävänä, en johtajan orjuuttamana tyhjänä ruumiina.”

Okei, tuo oli jo uusi veto. En todellakaan tiennyt, mitä Itachi tarkoitti.