Ficcikirjasto

”Mitä sinä tarkoitat?” Jouduin kakistelemaan hetken, sillä olin yksinkertaisesti ällikällä lyöty. En ymmärtänyt yhtään mitään yhtään mistään. Nojasin käteni lattiaa vasten ja koetin pysytellä pystyssä. Tällainen tunnemylläkkä ei selvästikään tehnyt minulle hyvää.

”Usko pois. Et halua tietää, enkä voi kertoa sinulle, koska et ole Akatsukin jäsen.. vielä”, Itachi vastasi. Mitäpä tuosta olisi voinut päätellä? Niin, hän oli uskollinen johtajalleen. En voinut ymmärtää, miksi niin oli. Miksi hän alistui maailmanlaajuisen rikollisjärjestön rivijäseneksi, kun hänestä olisi ollut niin paljon parempaankin?
”Eikä minusta tulekaan”, ärähdin, vaikkei äänessäni ollut todellista voimaa. Minua nukutti ja palelsi. Lattialla oli kylmänkosteaa. Se johtui varmasti jatkuvasta sateesta. Olipa talo rakennettu mistä hyvänsä, se ei voinut kestää ikuista sadetta.

Itachi huokaisi raskaasti. Tuijotin häntä pimeässä ja kiersin käteni ympärilleni. Miksi ihmeessä minulle oli annettu näin vähän vaatetta? Käyttikö se palvelija aina näin paljastavia asuja? Luulisi, ettei se ollut terveellistä, kun Deidara pyöri lähistöllä. Tämä oli ärsyttävää. Jos paitaa nyki alaspäin, se paljasti rintani. Olivathan ne melko olemattomat, mutten silti halunnut kulkea puoliksi alasti. Jos taas paidan antoi olla, alavatsani arpineen jäi näkyviin. Housutkin olivat niin tiukat, että ne korostivat takamustani aivan liikaa ja lantio oli liian matalalla. En pitänyt tästä.

”Ei Akatsukiin liittyminen ole niin paha asia. Sinä olet jo valmiiksi etsintäkuulutettu”, mies huomautti minulle varsin aiheellisesti.
”Ei se tarkoita, että haluaisin olla osa hullua järjestöä, jonka tarkoitus on lahdata kaikki ympäriltään. Sitä paitsi olen ajatellut lopettaa salamurhaajan uran, jos selviän tästä sopasta hengissä”, selitin.
”Akatsukin päämäärät ovat sellaiset, että järjestö voisi sopia sinulle hyvinkin”, Itachi kehtasi väittää. Katsoin häntä kuin hän olisi juuri tipahtanut eteeni taivaalta.
”Että mitä?”

Itachi nousi lattialta ja kiskoi minutkin pystyyn. Jalkani tärisivät ilkeästi. Oikeastaan, jos oltiin tarkkoja, koko kehoni tärisi varsin häiritsevästi. Mies talutti minut sängylle ja pakotti istualleni. Makaamaan en olisi suostunut. Hän kietoi vielä peiton ympärilleni. Tietyllä tavalla ylihuolehtivuus ärsytti minua, mutta sallin hänen touhuta, sillä halusin olla hänen lähellään. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt antaa hänen edes koskea minuun, saati kuunnella hänen puheitaan, mutta olin näköjään päättänyt heittää terveen järkeni romukoppaan ja antaa tunteideni hallita.

Mies istahti vierelleni ja kietaisi jälleen kätensä ympärilleni. En vieläkään tiennyt, mitkä hänen motiivinsa olivat. Hän yritti yhtä aikaa lähentyä minua ja työntää minua kauemmas. Tosin taisin itse tehdä hänelle samaa.

”Sinun pitää antaa itsellesi aikaa parantua. Et ole vielä kunnossa, enkä halua, että sairastut uudestaan”, Itachi sanoi. Tuhahdin hänelle, vaikka tiesin hänen olevan oikeassa. Tarvitsisin kaikki voimani, jos aikoisin taistella tieni ulos täältä.
”Älä vaihda puheenaihetta”, puuskahdin. Peitto onneksi lämmitti mukavasti. Oloni ei ollut aivan yhtä kurja kuin hetki sitten.

”Sinä muistat sodan?” Itachi varmisti. Nyökkäsin hänelle. Totta helvetissä minä muistin sodan. Se oli värjännyt lapsuuteni verenpunaan ja kauhuun. ”Ja sinäkin janoat ikuista rauhaa, etkö janoakin?” Itachi jatkoi.

Katselin miestä tovin, ennen kuin nyökkäsin uudestaan. ”Totta kai. Jokainen, joka on lapsena kokenut sodan, rakastaa rauhaa ja haluaa elää turvallista ja onnellista elämää. Siksi meistä molemmista tuli niin hyviä ninjoja. Me halusimme taistella rauhan puolesta.”
”Juuri niin. Ja rauhan puolesta minä tapoin kaikki”, mies kertoi. En kommentoinut, sillä en ollut vielä kyennyt sulattamaan asiaa kunnolla. ”Ikuisen ja pysyvän maailmanrauhan.”

Nyt oli minun vuoroni huokaista. Olin unelmoinut maailmanrauhasta lapsena. Mutta nimenomaan lapsena! Jokainen aikuinen tajusi, että ihmiset olivat sotaisia luonteeltaan. Pahuus kuului osaksi ihmisiä. Mitään ikuista rauhaa ei koskaan tulisi. Taisteleminen rauhan vuoksi oli sama kuin naiminen neitsyyden puolustamiseksi. Siis järjetöntä.

”Itachi”, aloitin varovaisesti. En olisi halunnut romuttaa hänen lapsellisia kuvitelmiaan, mutta oliko minulla muka vaihtoehtoja. ”Maailmanrauha on utopiaa. Se ei tule koskaan tapahtumaan, ellet tapa jokaista täällä asuvaa ihmistä itsesi mukaan lukien. Todellinen rauha voidaan saavuttaa vain lopettamalla ihmisyys.”
”Niin minäkin luulin”, mies tuumasi. Kohotin hänelle kulmiani. Hän vaikutti siltä, ettei ollut hätkähtänyt sanoistani lainkaan. Itse asiassa minusta melkein tuntui, että hän oli odottanut niitä. ”Mutta nyt tiedän paremmin. Akatsukin avulla voidaan saavuttaa maailmanrauha.”
”Akatsuki on rikollisjärjestö”, minun oli pakko huomauttaa.

En oikeastaan edes tiennyt, mikä oli Akatsukin lopullinen tavoite. Olin lähinnä ajatellut, että järjestö tappoi ihmisiä kerätäkseen rahaa itselleen, kuten minä olin tehnyt vuosia. Ilmeisesti sillä oli suurempiakin tavoitteita.

”Niin on”, Itachi myönsi. ”Akatsuki tavoittelee häntädemoneita. Ja se, mitä kerron sinulle seuraavaksi, on salaista. Tapan sinut oikeasti, jos yrität puhua asiasta jollekulle.”

Tiesin hänen olevan tosissaan. Hän oli omistautunut järjestölleen. Se meni kaiken ohitse, jopa rakkauden. Jotenkin se satutti minua todella paljon. Suojellakseen jotain typerää järjestöä hän oli valmis tappamaan minut, mutta silti hän oli aiemmin jättänyt minut henkiin. Siitä saattoi helposti päätellä, että Uchihat merkitsivät hänelle vähemmän kuin Akatsuki. Minä merkitsin vähemmän. Toisaalta hän oli vasta sanonut, ettei ollut kyennyt tappamaan minua.. Oliko se asia siis muuttunut vuosien varrella? Ainakin hän kuulosti siltä, että oli nyt tosissaan.

”Enpä minä ole täältä pääsemässä. Ja kelle minä muka kertoisin? Ei minulla ole edes ystäviä”, puuskahdin katkerasti. ”He kun ovat kaikki kuolleet.”

Näin, että piikkini osui. Se upposi syvälle, sillä Itachi suorastaan hätkähti. Katumus lävisti puolestaan minun sieluni, mutten pyytänyt anteeksi. Pieni kostonhalu eli minussa edelleen.

”Niin, Akatsuki siis tavoittelee häntädemoneita”, Itachi jatkoi kuitenkin kuin en olisi mitään sanonutkaan. Hän ei selvästikään halunnut nyt eksyä aiheesta. ”Niiden avulla voimme aiheuttaa omia sotia, jotka ovat niin suuria, ettei mailla ole mitään mahdollisuuksia. Kun jatkamme tarpeeksi kauan, hallitsemme sotatoimia ja koko maailmaa. Ja silloin todellinen rauha on mahdollinen. Kukaan ei uskalla kapinoida meitä vastaan, kun meillä on kaikki yhdeksän demonia.”

Ei ollut todellista! Suunnitelma oli pähkähullu, täysin järjetön!

”Kukaan ei voi hallita häntädemoneita. Siihen, että ne on kahlittu ihmisten sisään, on syy ja vielä helvetin hyvä sellainen”, protestoin hieman turhan äänekkäästi. Purin äkkiä huultani, ja jäimme kumpikin kuuntelemaan, oliko joku tulossa. Ääniä ei kuitenkaan kuulunut.
”Sinä et selvästikään tunne sharinganin koko mahtia. Demonien hallitseminen on mahdollista. Ja kuka tietää rinneganin mahdollisuuksista.. Johtaja on varmasti miettinyt suunnitelman loppuun asti. Maailmanrauha tulee ja vielä meidän elinaikanamme”, Itachi selosti ylpeyttä äänessään. Hän oli seonnut. Täysi kaheli!
”Pakottamalla”, tuhahdin.
”Aluksi ehkä, mutta lopulta ihmiset ymmärtävät, että niin on parempi. Kaikki voivat elää onnellisina. Lapset saavat kasvaa turvassa. Maailmasta tulee parempi paikka.”

Mietin hänen sanojaan. Niissä oli järkeä. Siis omituisella ja kierolla tavalla. Minä todellakin ymmärsin häntä. Olin yksi niistä lapsista, jotka olivat kokeneet sodan kauhut ja traumatisoituneet iäksi. Tosin minua olivat traumatisoineet myös hyvin monet muut asiat, joten oli paha sanoa, miten pelkkä sota olisi minuun vaikuttanut. Silti ymmärsin Itachia nyt. Minä pystyin käsittämään hänen tekojensa motiivit, hänen kuulumisensa Akatsukiin. Minä jaoin hänen rauhankaipuunsa. Minun oli vain mahdotonta uskoa maailmanrauhan toteutumiseen.

Mutta Itachi uskoi, että se oli mahdollista. Oliko lopulta niin paha pakottaa maailma rauhaan? Totta kai sellainen herättäisi närää, mutta rauha oli aina parempi vaihtoehto kuin sota. Tarkoitus oli hyvä.. ja eikö se pyhittänytkin keinot? Akatsuki saattoi vaikuttaa läpeensä pahalta järjestöltä, mutta sillä oli selkeä pyrkimys kohti suurempaa hyvää.

En silti pitänyt ajatuksesta, että minun pitäisi liittyä järjestöön. Johtaja aikoi pakottaa minut samalla tavalla kuin aikoi pakottaa maailmaan rauhaan. Halu kapinoida poltti sisälläni. En halunnut, että minulta riistettiin vapaa tahtoni. Alistuminen ei kuulunut luonteeseeni. Ylpeyteni oli liian suuri. Mutta suuremman hyvän vuoksi.. ei, en tiennyt, mitä tehdä.

”Mekin saisimme vihdoin rauhan uudessa maailmassa”, Itachi jatkoi. Hän yritti selvästi taivutella. Hänen tyylinsä oli jossain määrin toimivampi kuin Deidaran, mutta halusin silti tehdä valintani itse ja itseni vuoksi. En voinut elää kenellekään toiselle.
”Jos toivot sitä, olet tehnyt yhden kohtalokkaan virheen”, minun oli pakko sanoa. ”Sasuke. Hän vihaa sinua, hän tulee perääsi. Hän tappaa sinut tai kuolee yrittäessään.”

Jälleen hiljaisuus. Kumpikin meistä tiesi, että olin oikeassa. Me myös tiesimme, että Sasuke ei vielä varmastikaan ollut ylittänyt Itachin kykyjä, mutta se päivä koittaisi. Jonain aamuna aurinko nousisi verenpunaisena, ja Itachin elämä päättyisi hänen veljensä käsien kautta. Itachi oli itse sinetöinyt kohtalonsa jättämällä Sasuken henkiin. Minä saatoin vielä jollain tasolla antaa hänelle anteeksi, vaikken vielä ollutkaan varma siitä, enkä taatusti koskaan unohtaisi. Sasuke sen sijaan. Ei, tämä ei antaisi anteeksi koskaan. Tämä kostaisi rakkaidensa kuoleman.

Meillä ei ollut tulevaisuutta. Meillä oli korkeintaan lyhyt hetki yhdessä. Sasuke tulisi vielä riistämään sen meiltä. En tiennyt, mitä tämä tekisi minulle. Kenties minä saisin elää, koska olin syytön tapahtumiin. Toisaalta Sasuke saattaisi luulla, että olin ollut juonessa yhdessä Itachin kanssa. Ehkä siinä oli ratkaisu. Me todellakin voisimme saada ikuisen rauhan. Yhdessä.

Mutta se vaatisi minulta liittymistä Akatsukiin. Minua yhä kutkutti ajatus siitä, että taistelisin tieni ulos tästä kylästä. Johtajassa oli jotain karmivaa. En halunnut alistua hänen tahtoonsa. Ja toinen asia oli Deidara. Liittymällä Akatsukiin päätyisin hänen lähelleen. Hän tulisi vaatimaan minua oppilaakseen, olin täysin varma siitä. Ja hänen läheisyytensä teki minut hulluksi. Jumalauta, minussa totisesti oli jotain vikaa, kun himoitsin sitä blondia niin suunnattomasti siitä huolimatta, että minulla oli Itachi vierelläni. Olin kai niin sekopää, että halusin pilata itseltäni vähäisetkin onnenrippeet.

Ja sitten oli Tobi. Hän odotti minun tappavan Itachin. Kuinka kauan voisin huijata häntä? En ainakaan loputtomiin. Ainoa mahdollisuuteni oli raivata hänet tieltäni, mutten tiennyt hänestä mitään. Hänen taistelutyylinsä oli minulle täysi arvoitus. Ja verirajoitteen käyttäminen ei tullut kysymykseenkään niin kauan, kun hän piilotteli naamionsa takana.

Samassa tajusin, että olin juuri saanut suoritettua toimeksiantoni puoleenväliin. Minä tiesin, mitä Itachi aikoi Sasuken suhteen. Hän halusi, että Sasuke kostaisi hänelle Uchihan klaanin joukkomurhan. Tai oli ainakin halunnut siihen asti, että minä olin palannut takaisin hänen elämäänsä. Olin aistivani hänessä elämänhalua, jonka hän oli luultavasti hylännyt tekojensa jälkeen. Jokin minussa sai hänet janoamaan tulevaisuutta ja elämää, jotka hän tiesi mahdottomiksi.

Ehkä Tobi jättäisi sekä minut että Itachin rauhaan, jos kertoisin hänelle tähänastiset saavutukseni. Jos kertoisin hänelle, että kuolema kyllä korjaisi Itachin Sasuken käden kautta aikanaan. Kenties sillä saisin ainakin pelattua aikaa. Ja täytyihän Tobinkin tajuta, että näissä olosuhteissa minun oli järjetöntä yrittää toteuttaa toimeksiantoani. Olin niin huonossa kunnossa, ettei minulla ollut mahdollisuutta tappaa edes kärpästä. Toisekseen oli kysymys Akatsukiin liittymisestä. Jos Tobi ei ollut täysi idiootti, hän tajusi kyllä tilanteen.

”Minä en oikeastaan halua miettiä sitä nyt.”

Jouduin miettimään tovin, mitä Itachi oikein tarkoitti. Kelasin ajatuksiani taaksepäin, kunnes muistin, mitä olin sanonut Sasukesta.

”Sinä olet nyt tärkeä. Liity Akatsukiin, minä pyydän.”
”Minä en voi luvata mitään”, vastasin, vaikka anova ääni oli saada minut myöntymään suoralta kädeltä. Minun olisi pohdittava tätä asiaa mahdollisimman monelta kannalta, ennen kuin voisin tehdä päätöstä mihinkään suuntaan. Minun olisi myös mahdollisesti keksittävä, mitä pirua tekisin Deidaran kanssa. Tällä hetkellä hänen vastustamisensa saattaisi koitua kohtalokseni. Silti halusin pitää hänet ainakin käsivarren mitan päässä, etten vain lankeaisi hänen ansaansa.

Itachi nyökkäsi jokseenkin surullisen oloisena. Hän päästi minusta irti vain työntääkseen minut selälleni sänkyyn.
”Sinun pitää nyt levätä”, hän kuiskasi hyvin hiljaa. Huokaisin ahdistuneena. Tiesin hänen olevan oikeassa, mutten halunnut nukkua nyt. Aamu pelotti minua liikaa.

Itachi asetteli peiton päälleni huolellisesti ja nousi lähteäkseen. Taas vatsassani muljahti ilkeästi.
”Älä mene”, kuiskasin. ”Jää vielä. En halua, että menet.”
”Ei ole hyvä, jos minut löydetään täältä”, Itachi huomautti.
”Ei kukaan tule”, väitin, vaikka tiesin, että vähintäänkin Konan-sama saattaisi ilmestyä paikalle, jos huono tuuri kävisi.
”Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta”, mies kiisti.
”Jää silti. Edes vähäksi aikaa. Eletään vaarallisesti”, anelin.

Huoneen halki kantautui pehmeä huokaus, joka oli täynnä alistuneisuutta. Kyllä vain. Minä olin voittaja. Pystyin voittamaan Itachin tässä mielessä koska tahansa. Olin hänen suurin heikkoutensa.. vaikken ollut ollenkaan varma, oliko se hyvä vai huono asia.

Mies palasi luokseni ja istahti sängyn reunalle. Tartuin hänen kaapunsa hihaan ja kiskoin siitä kuin pikkulapsi äitinsä vaatteista. Nyt Itachi naurahti jo hiljaa, mutta suostui lopulta asettumaan viereeni sängylle. Tilaa ei ollut paljon, mutta oikeastaan se oli vain hyvä asia. Kierähdin kyljelleni, jotta saatoin nähdä miehen paremmin.

”Minä haluaisin unohtaa kaiken pahan”, kerroin. Itachin tummat kulmat kurtistuivat pimeässä.
”Sinun pitäisi nukkua, Saede.”
”Niin, mutta..” intin vastaan. Tahdoin selittää hänelle, kuinka halusin vain unohtaa menneen ja elää hetkessä. Kuinka halusin hänet omakseni hinnalla millä hyvänsä. Tiesin, että meillä tulisi olemaan vaikeaa, tiesin, että menneisyys kummittelisi vieressäni ja saisi minut ajoittain vihaamaan häntä. Olin katkera ja rikkinäinen. Silti uskoin vakaasti siihen, että Itachi oli ainoa, joka pystyi korjaamaan minut.
”Hys nyt”, mies nauroi minulle.

Puuskahdin hänelle ärtyneenä. Pahuksen dominoija. Hänen piti aina saada päättää kaikesta. Heitin käteni hänen kylkensä ylitse ja hivuttauduin lähemmäs. Peitto jäi ärsyttävästi väliimme, mutten voinut asialle mitään, sillä Itachi makasi sen päällä.

Painoin huuleni vasten Itachin huulia. Ne maistuivat tutuilta ja turvallisilta. Niiden pehmeys ja maku olivat täynnä muistoja.

”Saede”, Itachi yritti protestoida suutani vasten.
”Ole hiljaa”, ärähdin hänelle.  Siirsin käteni hänen niskaansa, tunkeuduin sisään kaavun kauluksesta ja kiskoin ponnarin irti hänen hiuksistaan. Pidin pitkistä hiuksista miehillä.. vapaana. Korvani erottivat hyväksyvän hymähdyksen. Ääni lisäsi tuttuuden tunnetta. Jotkin asiat eivät todella muuttuneet koskaan. Oli jotain, mikä pysyi.

Itachin käsi kiertyi minun ympärilleni ja sulki minut turvalliseen pesään peiton sisälle. Hänen huulensa suutelivat vaativina omiani ja saivat minut syttymään sisäiseen tuleen. Kyyneleet virtasivat taas poskilleni, tällä kertaa onnesta.

Valitettavasti itkuni sai miehen vetäytymään suudelmasta. Hänen kulmansa kurtistuivat huolesta.. aivan turhaan.
”Mikä hätänä?”
”Ei mikään”, vastasin.
”Sinä itket”, Itachi kuitenkin huomautti.
”Vain koska olen niin onnellinen”, kuiskasin hymyillen. ”Sinä olet siinä, enkä enää päästä sinua pois.”

Mies hymähti minulle ja silitteli hetken hiuksiani. Silmäluomeni lupsahtivat tahattomasti kiinni. Yritin pitää ne auki väkisin, mutta olin tolkuttoman väsynyt. En halunnut yhteisen yömme päättyvän vielä. Meillä oli niin vähän aikaa jäljellä. Halusin ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti.

*

”Itachi-san.”

Mies huokaisi raskaasti ja nousi sängyltä. Aamu oli vasta sarastamassa. Miten ihmeessä hän oli antanut itsensä nukahtaa? Ei näin ollut pitänyt käydä.

”Huomenta, Konan-sama”, hän totesi ja nyökkäsi naiselle lyhyesti suoristettuaan kaapunsa. Hän irrotti ponnarinsa Saeden sormista ja ryhtyi asettelemaan hiuksiaan. Tämä oli erittäin huonoa tuuria. Toisaalta oli ollut arvattavissa, ettei kaikki voinut mennä hyvin. Silti hänen ei tarvinnut näyttää sinihiuksiselle naiselle ärtymystään. Oli parempi esittää, että kaikki oli, kuten pitikin.

”Sinun ei pitäisi olla täällä, Itachi-san”, Konan sanoi matalalla äänellä. Naisen sinisissä silmissä oli hyvin huolestunut katse.
”Tiedän.”
”Sitten tiedät varmasti, että seinilläkin on korvat täällä”, nainen kuiskasi ja muodosti sitten ääneti huulillaan lauseen: ”Pein tietää.”

Itachi hätkähti tahtomattaan. Pahus, tämä ei ainakaan parantanut tilannetta. Johtaja oli todennäköisesti raivoissaan siitä, että vakavasti otettava rikosjärjestön toiminta oli kääntymässä naisten hömppäromaaniksi. Itachi tiedosti varsin hyvin, ettei hänen ja Deidaran olisi kuulunut vikitellä samaa naista. Heidän olisi pitänyt pohtia seuraavia tehtäviään.

Mies jäi katselemaan, kun Konan tarkisti Saeden lämpötilan. Nainen mutisi jotain itsekseen tutkiessaan toista, mutta peitteli tämän hyvin pian uudestaan.
”Mitä aiot tehdä asioille?” sinihiuksinen nainen kysyi kuiskaten. ”Pein ei ole ollenkaan mielissään tästä sotkusta. Deidara-sanin hän vielä pystyi käsittämään, mutta hän ei halua, että aiheutatte kohtauksen kolmiodraamallanne.”

Itachi kohautti uudestaan olkapäitään. Ei hän tiennyt, mitä asialle olisi voinut tehdä. Deidarasta olisi tietysti voinut hankkiutua eroon, mutta Akatsuki valitettavasti tarvitsi blondia. Ei kai tämän käsiä muuten olisi korjattu.

”Hän myös raivostui Tobi-sanin takia”, Konan jatkoi. ”Pein ei halua, että alamme karsia rivejämme omakätisesti.”

Se oli ollut arvattavissa. Johtajalla oli siis nyt isompia ongelmia kuin Saeden elossa oleminen. Joskin aika monta ongelmista olisi ratkaistu tappamalla nainen. Tobin suunnitelmat tuskin kuitenkaan muuttuisivat siitäkään. Naamiomies oli nyt kunnolla nesteessä. Johtaja ei varmasti päästäisi tätä vähällä. Toisaalta se taas voisi kostautua Saedelle. Jos Tobi selviäisi hengissä johtajan käsittelystä, tämä varmasti kostaisi naiselle lavertelun. Itachin täytyisi olla varuillaan, sillä juuri nyt Saedesta ei ollut puolustamaan itseään.

Itachi kääntyi lähteäkseen huoneesta. Hän yllättyi suuresti, kun Konan tarttui häntä tiukasti käsivarresta. Hän kääntyi katsomaan sinisiin silmiin, joiden ilme oli todella kummallinen. Hän ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt, mitä Konan teki järjestössä. Nainen oli ehdottomasti loistava taistelija, mutta tästä paistoi läpi tietynlainen pehmeys, jota ei yhdessäkään miespuolisessa jäsenessä ollut nähtävissä. Konan päästi ihmiset liian lähelle sieluaan.

Kenties kyse oli johtajasta. Kaikille oli päivänselvää, etteivät Konan ja johtaja olleet pelkästään hyvän päivän tuttavia keskenään. Todennäköisesti nämä jakoivat sekä vuoteen että sydämensä. Konan ainakin vaikutti toivottoman rakastuneelta. Nainen yritti salata asian seurassa, mutta Itachi näki tämän läpi, luultavasti näkivät muutkin. Naisten heikkous oli siinä, että monet heistä paljastivat tunteensa pienillä eleillä ja kehonsa tahattomilla liikkeillä. Saedekin teki sitä koko ajan.

Konanilla oli siis heikkous myös muiden tunteita kohtaan. Nainen oli halunnut auttaa Saedea, koska oli olettanut tämän olevan Deidaran rakastettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki tiesivät, miten vähän Konan piti Deidarasta. Nyt nainen oli sitten selvillä myös Itachin tunteista.

Äh, miestä ärsytti suunnattomasti, että tilanne oli liukunut tähän. Hän rakasti Saedea, mutta ei oikeastaan ollut missään vaiheessa halunnut sotkea tätä omaan elämäänsä. Ei enää. Sen takia hän oli hylännyt tämän, eikä ollut enää koskaan ottanut yhteyttä. Hän oli toivonut Saeden löytävän itselleen uuden ja paremman elämän. Sen sijaan tämä oli valinnut rikoksen tien ja lopulta päätynyt takaisin Itachin luokse. Oli selvää, että kohtalo sitoi heitä yhteen niin tiukalla langalla, ettei pakeneminen onnistunut. Silti tuntui väärältä, että Saede oli joutunut osaksi näin suurta ja vaarallista sotkua. Naista ei voinut pelastaa mitenkään, ellei tämä itse halunnut tulla pelastetuksi. Ja nyt näytti siltä, ettei Saede todellakaan ymmärtänyt omaa parastaan.

”Pidä hänet elossa, pakota hänet liittymään”, Konan kuiskasi. ”Ellet halua, että Pein yhdistää sharinganin rinneganiin. Se varmasti auttaisi Akatsukin päämääriä, mutta jos Shi-san yrittää lähteä, hän menehtyy varmasti ja hänestä tulee vain yksi ruumis lisää Peinille. Tiedän, ettet halua sitä.”

Itachi nielaisi kuuluvasti. Häntä karmi ajatuskin siitä, mitä Saedelle voisi tapahtua. Hänen oli estettävä tuollainen tulevaisuus jotenkin. Miehen teki mieli hakata päätään seinään. Miksei elämä voinut olla yhtään helpompaa?

”Kyllä hän päättää liittyä”, mies huoahti. Hän pakottaisi Saeden valitsemaan oikein. Hän tiesi, että nainen kapinoisi vastaan vain silkkaa itsepäisyyttään, mutta tämä taipuisi lopulta. Oli varmasti olemassa jokin keino, jolla tämä ymmärtäisi oman parhaansa.