Ficcikirjasto

Puutarhassa tihutti vettä. Maakin oli niin märkää, että vettä tirskahti varpaille jokaisella askeleella. Tunsin hiuksieni liiskaantuvan päänahkaani ärsyttävästi. Ja silti ulkona oli huomattavasti parempi olla kuin sisällä. Seinät kaatuivat päälleni. Täällä ainakin pystyin hetkittäin kuvittelemaan olevani vapaa.

Nojasin selkäni suurta puuta vasten. Ainakin lehvästö suojasi sateelta jonkin verran. Ihmettelin suuresti sitä, että puutarhassa kasvoi ylipäätään mitään. Kasvit eivät juurikaan saaneet aurinkoa ja maaperä oli aivan liian vetinen muille kuin vesikasveille. Lisäksi korkeat muurit varjostivat jo ennestään hämärää tilaa.

Korkeat muurit.

Vankila. Se tämä paikka oli. Minut oli suljettu tähän valtavaan taloon ja sen suureen puutarhaan. Olin jo paremmassa kunnossa, mutta en ollut silti edes harkinnut pakenemista. Kukaan ei ollut kertonut sitä minulle, mutta olin sivulauseista päätellyt, että tässä maassa satoi, koska Akatsukin johtaja tarvitsi sadetta johonkin. Sateella oli merkitystä. Uskoin sen olevan jonkinlainen keino hallita maata. En ymmärtänyt sitä, mutta tajusin varsin hyvin, että jostain syvällisemmästä oli kyse.

Tällainen yhteen paikkaan suljettuna oleminen oli jopa pahempaa kuin mieleni sisäinen vankila. Minua ahdisti. Halusin päästä pois.

Pamautin takaraivoni puuta vasten. Se ei tuntunut kivalta, mutta fyysinen tuska helpotti henkistä pahaa oloani ainakin hetkellisesti. Olisi ollut niin helppo kiivetä puuhun, hypätä muurille ja siltä alas. Saattaisin ehtiä melkein kaupungin laidalle, ennen kuin mitään tapahtuisi. Sitten olisin luultavasti kuollut. Johtaja ottaisi karkaamisen kieltävänä vastauksena kysymykseensä.

Mutta halusinko minä edes vastata myöntävästi?

Itachi oli kyllä moneen otteeseen perustellut, miksi Akatsukiin kannatti kuulua.  Siis muustakin syystä kuin siitä, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Hän ei kuitenkaan ollut kyennyt vakuuttamaan minua täysin. Hän oli viisas, eikä häntä höynäytetty helposti. Silti olin melkoisen varma, että tällä kertaa hän oli erehtynyt. Akatsukin aikomukset eivät voineet olla hyvät.

Huokaisin hiljaa. En halunnut kuolla. Ehkä olisi vain parempi suostua liittymään Akatsukiin ja paeta myöhemmin. Mutta liittyminen tarkoitti sitä, että joutuisin jatkuvasti olemaan tekemisissä Deidaran kanssa, enkä todellakaan halunnut sitä. En tiennyt, mikä siinä miehessä oli, mutta hän oli yhtä aikaa sekä raivostuttavan ärsyttävä että ärsyttävän himoittava. En halunnut häntä sekoittamaan päätäni enää entisestään. Tilanteeni oli tarpeeksi paha ilmankin.

Lisäksi oli Itachi. Olimme tavanneet pari kertaa salaa keskellä yötä, mutta emme voineet tehdä sitä usein. Joku olisi saattanut huomata. Olin hyvin nopeasti tajunnut, että jokin painoi Itachin mieltä. Hän ei kuitenkaan puhunut minulle. Luultavasti hän ei halunnut huolestuttaa minua. Hän oli aina ollut raivostuttavan ylisuojeleva minua kohtaan.

Minä olin idiootti. Olin omistanut elämäni työlleni ja unohtanut kaikenlaiset ihmissuhteet. Nyt kun olin vihdoin päättänyt muuttaa tapojani, olin sotkenut koko elämäni hetkessä. Olin niin syvällä suossa, etten enää päässyt nousemaan. Tein mitä hyvänsä silmäke imaisisi minut syvyyksiin. Olin tuhonnut kaiken, aivan kaiken.

Annoin luomieni painua kiinni. Minulla oli vielä kaksi vuorokautta aikaa. Ehkä keksisin jonkin ratkaisun, jota en ollut vielä tullut ajatelleeksi. Ehkä voisin pelastautua ja saada onneni, jota olin jo vuosia kaivannut. En vain ollut vielä ajatellut tilannetta loppuun saakka. Jotain oli jäänyt huomaamatta. Jokin pakotie.

”Shi-san.”

Sävähdin ääntä ja räväytin silmäni auki. Puhe oli kuulunut jostain läheltä, mutta edessäni ja sivuillani ei näkynyt ketään. Vasta henkäys kasvoilleni sai minut nostamaan katseeni ylöspäin. Tiesin näkemättänikin naamani vääntyvän järkyttyneeseen irveeseen.

Mies oli työntynyt osittain ulos puusta. Hänen päänsä molemmin puolin kasvoi jotain vihreää. Järkytykseltäni en pystynyt tunnistamaan, mistä kasvista oli kyse. Lisäksi hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin ne olisivat jakautuneet kahtia värillisesti. Nielaisin kuuluvasti ja peräännyin kauemmas puun luota.

Kyseessä oli selkeästi joku Akatsukin jäsenistä, jota en ollut vielä tavannut. Ja hän tiesi nimeni. Se oli etulyöntiasema, jota en olisi mieluusti suonut kenellekään.

Aloin hiljalleen tajuta, millaiseen seuraan olin joutunut. Saatoin olla maailmankuulu salamurhaaja, mutta Akatsukin rinnalla olin pelkkä mitättömyys. Pikkutyttö, joka leikki aikuisten leikkejä. Tuossa oli taas sellainen kyky, johon en ollut varautunut lainkaan.

”Likka pelkää”, mies totesi itsekseen, mutta nyt hänen äänensä oli erilainen kuin aiemmin.
”Paskat”, tuhahdin hiljaa.
”Olisi ehkä syytä”, mies ärähti. Hän karmi minua. Saatoin vähän pelätäkin, mutta en koskaan olisi myöntänyt sellaista kenellekään, varsinkaan tuntemattomalle viholliselle. ”Olet sotkenut paljon. Akatsuki ei kaipaa riesoja.”
”Tekemiseni eivät kuulu sinulle.” Yritin kuulostaa itsevarmalta samalla, kun pohdin, mihin voimani riittäisivät. Olin pari viimeistä päivää tuntenut oloni jo melko hyväksi, mutta vajaan parin viikon sängynpohjalla makaaminen ei silti ollut tehnyt hyvää lihaksilleni. Onneksi en ollut sairastanut pidempää.

”Mutta minulle ne kuuluvat”, tutumpi ääni kuului selkäni takaa. Kirosin itseni alimpaan helvettiin. Olin kiinnittänyt liikaa huomiota kasvikaveriin ja unohtanut tarkkailla selustaani. Automaattisesti hapuilin aseitani, kunnes tajusin, etten ollut saanut niitä takaisin. Saisin ne vasta tehtyäni päätökseni. Johtaja oli kaiketi halunnut varmistaa, etten yrittäisi taistella tietäni ulos kylästä. Vähänpä hän tiesi minusta. Olin vaarallinen aseettakin.

Tosin Tobin naamio oli ongelma.

”Itse asiassa eivät kuulu sinullekaan”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti ja vilkaisin naamiokaveria. Hänen mielentilastaan oli mahdotonta sanoa. En ollut nähnyt häntä päiväkausiin eikä kukaan ollut kertonut minulle mitään. Itachi ja Deidara olivat molemmat jättäneet mainitsematta paljon asioita. Kumpikin oli lähinnä keskittynyt käännyttämään päätäni liittymisen suhteen.

”Meillä oli sopimus”, Tobi muistutti minua.
”En ole rikkonut sitä. Aikaa on kulunut vasta kuukausi”, huomautin varsin asiallisesti.
”Sinä annoit minut ilmi”, mies syytti.

Silmäni laajenivat järkytyksestä. Kyllä, olin kertonut Itachille Tobin aikeista, mutta en ollut puhunut kenellekään muulle. En voinut uskoa, että Itachi oli tällä tavoin pettänyt minut.

Toisaalta, enkö minäkin ollut petturi? Olinhan suostunut Tobin tarjoamaan sopimukseen. Olin luvannut tappaa entisen rakastettuni. Se oli melkoinen petos se. Ehkä Itachi oli tällä tavoin halunnut kostaa.

Jotenkin en vain voinut uskoa sitä. Olimme viime päivinä päässeet lähemmäs toisiamme kuin aikoihin. Tietenkin olimme olleet varovaisia ja ajoittain vetäytyneet kauemmas toisistamme. En tiennyt, pystyisinkö koskaan antamaan hänelle anteeksi, mutta rakastin häntä kaikesta tuskasta huolimatta. Olin melkoisen varma, että hän tunsi samoin.

Tai olin ainakin ollut tähän hetkeen asti.. Miksi hän oli kavaltanut minut? Tahtoiko hän, että joutuisin taistelemaan Tobia vastaan, ennen kuin minun olisi tehtävä päätökseni? Ehkä kyseessä oli juoni. Jos voittaisin Tobin, Akatsukissa olisi paikka auki. Paikka minulle.

”Sinä olet paljon mitättömämpi kuin luulin. Minä uskoin, että sinusta olisi enempään”, Tobi alkoi saarnata. Hän kuulosti enemmän pettyneeltä kuin vihaiselta. En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse.

Naamiomies lähti marssimaan edestakaisin märän maan litistessä hänen jalkojensa alla. Kuulin kasvikaverin liikahtavan. Kun vilkaisin hänen suuntaansa, hän ikään kuin imeytyi takaisin puun sisään mutisten samalla tarkkailevansa ympäristöä. En halunnut tietää, miten tarkkailu tapahtui.

”Itachi oli lopulta pettymys”, Tobi huomautti yllättäen ja jatkoi marssimistaan tuijotellen omia varpaitaan. ”Hän vaikutti kaikin puolin lupaavalta, mutta..”

Jäin tuijottamaan miestä kunnolla. En tajunnut, mitä hän yritti selittää. Aivan kuin hän olisi tuntenut Itachin hyvin kauan.

”Hänessä oli yksi paha vika. Hänellä on ikävä tapa kiintyä ihmisiin. Minun oli tarkoitus tappaa sinut, mutten ehtinyt viedä aikeitani loppuun. Ajattelin, että ilman sinua hänestä tulisi vahvempi”, mies jatkoi sekavaa selostustaan.
”Tappaa minut? Milloin?” ähkäisin. Tobi ei ollut kertaakaan uhannut minua kunnolla.
”Vuosia sitten. Olit vasta liittynyt ANBUun. Uskon, että muistat kyllä”, kuului naurahdus naamion takaa.

Vaistomaisesti vein käteni vatsalleni. Arven saattoi helposti tuntea ohuen ja märän kankaan läpi. Tobi? En voinut uskoa sitä, mutta sen oli pakko olla totta. Muuten hän ei voisi mitenkään tietää tapahtuneesta.
”No, se ei onnistunut, kuten hyvin muistat. Itachi kuitenkin tajusi asian oikean laidan ja alkoi toimia toivomallani tavalla ilman, että tein asian eteen mitään”, Tobi jatkoi. ”Tosin minun täytyi hieman auttaa häntä. Äitisi kiljui kiitettävästi, kun..”

Puristin käteni nyrkkiin, vaikka olisin halunnut painaa ne korvilleni ja juosta pois. Mykkänä kuitenkin kuuntelin, kun Tobi kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt perheelleni. Räiskyvä viha syttyi sisälleni. Tobi oli tappanut heidät. Tobi, ei Itachi, vaikkei rakkaanikaan täysin syytön ollut.

”Sinua en kuitenkaan löytänyt. Vuosia myöhemmin minulle selvisi Itachin heikkouden todellinen suuruus. Sinä olit elossa”, Tobi murahti tarinansa päätteeksi. Tuijotin häntä silmät leimuten. Punaiset silmät leimuten. Halusin tappaa hänet, sillä hän oli hyvin suurelta osin syyllinen kärsimykseeni.

Tobi pysähtyi ja kääntyi hetkeksi katsomaan minua, ennen kuin jatkoi taas litisevää marssimistaan. Minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni. Olin niin vihainen, etten välittänyt vihmovasta sateesta, joka kasteli minut täysin. Konan-sama oli varoittanut minua olemasta ulkona liian pitkään, ettei kuumeeni nousisi uudestaan, mutta juuri tuolla hetkellä en osannut ajatella terveyttäni. Ajattelin vain tappamista. Hidasta ja äärimmäisen kivuliasta tappamista.

”Seurasin uraasi sivusta ja kehitin uuden suunnitelman. Itachi oli osoittautunut heikoksi, mutta sinä näytit sellaista vahvuutta, jota hänellä ei ollut. Olin hyvin tyytyväinen sinuun. En ole tutkinut asiaa, mutta voisin uskoa, että olet suoraan alenevassa polvessa sukua Madaralle”, Tobi selosti. En jaksanut vastata. Joku klaanimme perustajaesi-isä ei voinut kiinnostaa minua enää yhtään vähemmän. ”Minä totisesti luulin, että sinun avullasi pääsisin eroon Itachista. Luulin, että sinusta totisesti olisi johonkin, mutta oletkin yhtä heikko kuin Itachi. Surkea tapaus. Mikä teitä kakaroita riivaa?”

Viimeiset sanat tulivat ulos epätoivoisena huudahduksena. Kohotin kulmiani hämmästyneenä, sillä en ollut odottanut tuollaista purkausta. Vihani ei silti laantunut edelleenkään. En tiennyt, kuka Tobi oikein oli tai luuli olevansa, mutta hän oli leikitellyt sekä minulla että Itachilla ja pilannut meidän kummankin elämämme. Hän oli syyllinen, jota olin etsinyt.

”Oikeastaan on onni, että Itachi jätti myös Sasuken eloon. Hän vaikuttaa lupaavalta. Hän ei ole samanlainen säälittävä mato kuin te kaksi”, Tobi tuhahti kuin olisimme olleet hänen mielestään täysin mitättömiä. Ehkä olimmekin. Hän halusi itselleen täydellisiä tappokoneita, sen ymmärsin jo kyllä, emmekä me olleet sellaisia. Saatoimme vaikuttaa tunteettomilta tappajilta, mutta se oli kaikkea muuta kuin totuus.

En silti voinut uskoa, että Sasuke olisi jotenkin erilainen. Muistin hänet herkkänä pikkupoikana, joka oli välittänyt syvästi läheisistään. Se asia oli tuskin muuttunut miksikään. Tobi tulisi pettymään katkerasti, jos luulisi saavansa Sasukesta työkalun itselleen.. mitä hän sitten ikinä olikaan tekemässä.

”Johtaja haluaa, että jäät henkiin”, naamiomies vaihtoi yllättäen puheenaihetta. ”Olisin mieluusti tappanut sinut siitä hyvästä, ettet kykene pitämään omaa puoltasi sopimuksesta, mutta johtaja uskoo, että sinusta on enemmän hyötyä elävänä.”

”Olisit tappanut vain”, murahdin yhteen purtujen hampaideni välistä. Tobi sai vapaasti yrittää. Jos hän tulisi yhtään lähemmäs, repisin naamion hänen kasvoiltaan ja tuhoaisin hänen mielensä illuusioilla, kunnes hän olisi pelkkä koomassa makaava ihmisraunio. Tuolla hetkellä uskoin kykeneväni mihin tahansa, sillä sisälläni kupliva raivo sai minut miltei tärisemään.

”Kaikki aikanaan”, Tobi hymähti. ”Minä saan lopulta tahtoni läpi.”
”Katsotaan. Voit kertoa johtajalle, etten liity ja aion taistella tieni vapauteen. Haluan taistella sinun kanssasi”, sanoin ääni vakaana. Yhtäkkiä päätös oli minulle täysin selvä.
”Johtaja on jo päättänyt itse käydä sinua vastaan. Kerroin hänelle, kuka sinä oikeasti olet. Hän haluaa testata, miten rinnegan ja sharingan toimivat toisiaan vastaan, joten sinä olet oivallinen kohde”, Tobi valaisi minua.

Hän tiesi sharinganistakin? Niin no, tietysti hän tiesi, koska hän tiesi Uchihoista. Tobi oli raivostuttavin mies maailmassa.. heti Deidaran jälkeen, mutta blondi oli tyystin eri tavalla raivostuttava.

”Kuka helvetti sinä oikein olet?” ärähdin ääneen. Kysymys poltteli jo liian tuskaisena sisälläni. Minun oli saatava tietää totuus.

Tobi pysähtyi ja tarttui naamioonsa. Tuijotin, kun hän laski sen hitaasti. Tunsin nuo kasvot, olin nähnyt ne monissa kuvissa. En silti voinut uskoa silmiäni.
”Uchiha Madara.”
”Älä kuseta, sinun pitäisi olla kuollut!” kirkaisin ja peräännyin askeleen verran. Jos hän puhui totta, minun oli turha yrittää vangita häntä illuusioon silmilläni nyt, kun naamio oli poissa. En pärjännyt edes Itachille, miten olisin voinut pärjätä klaanimme perustajalle.
”Todella vahvat eivät kuole koskaan. Siinä on asia, joka sinun ja Itachin pitäisi ymmärtää. Te olisitte voineet saavuttaa niin paljon, tulla kaltaisikseni. Tai no Itachi olisi voinut. Sinulla ei ole enää sitä mahdollisuutta, koska pikkusiskosi on mädäntynyt haudassa jo vuosia. Silti sinustakin olisi voinut tulla hyvin vahva. Täytit melkeinpä kaikki edellytykset. Mutta ei, te kaksi valitsitte rakkauden voiman ja vallan sijaan. Te typerykset. Ansaitsette todella toisenne.”

Puistelin päätäni epäuskoisena. Oli kyse jostain minua suuremmasta. Jostain, mitä en ollut koskaan osannut ajatella. Jotenkin Madara oli edelleen hengissä ja erittäin kostonhimoisena vielä.

”Ei sillä, että ehtisitte nauttia toistenne löytämisestä pitkään”, Tobi murahti vielä ja painoi naamion takaisin kasvoilleen. Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti kävelemään pois. ”Tee valintasi. Voit taistella ja kuolla parin päivän päästä tai liittyä ja kuolla hieman myöhemmin. Joka tapauksessa ruumiisi jää Akatsukin käyttöön, Uchiha Saede.”

Katselin miehen poistumista kykenemättömänä liikkumaan. Tärisin raivosta ja kylmästä. Olin yhä enemmän pihalla siitä, mitä minun tulisi tehdä, mutta nyt en kyennyt edes ajattelemaan tyynesti. Viha täytti jokaisen soluni. Halusin vain tappaa Tobin tai kuka hän sitten ikinä olikaan. Halusin kostaa läheisteni kuoleman nyt, kun minulla oli vihdoin joku, jota saatoin syyttää täysillä. Itachille en olisi koskaan pystynyt kostamaan samalla tavalla.

Oli tietysti helpotus tajuta, ettei Itachi ollut surmannut perhettäni. Toisaalta tämä uusi, avuton raivo oli vaikea kestää. En ollut vielä koskaan kokenut sellaista itsehillinnän vaikeutta kuin juuri nyt. Tajusin kuitenkin, ettei Tobille kannattanut yrittää kostaa suoralla hyökkäyksellä. Hänen tappamisensa vaati oveluutta ja taitoa, koska osaamiseni ja voimani eivät taatusti ylittäneet hänen kykyjään.

”Shi!”

Käännähdin ympäri. Juuri nyt en olisi kaivannut ketään, kaikkein viimeisimmäksi blondia, joka lähestyi minua puolijuoksua.

”Ei nyt”, ärähdin.
”Sinä olet läpimärkä”, Deidara huomautti. Hän riisui kaapunsa ja laski sen hartioilleni. Kieltämättä se lämmitti mukavasti, mutta ei kuitenkaan saanut levotonta mieltäni rauhoittumaan. ”Sinun ei pitäisi seisoskella sateessa. Voit sairastua uudestaan”, mies kertoi minulle aivan kuin en olisi itse tiennyt. En vaivautunut vastaamaan, mutta lähdin kävelemään takaisin talolle päin hänen kehottavasta kädenliikkeestään.

”Mikä on?” mies kysyi. Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Sininen silmä tuijotti minua huolestuneena. Tuo niin hämäsi minua. Deidara oli käyttäytynyt aina ajoittain kuin herrasmies, vaikka aiemmin hän oli ollut vain rääväsuinen idiootti. Hän juonitteli taatusti jotain. Vaikkapa.. pidin kyllä herrasmiespuolesta huomattavasti enemmän. Tosin sänkyyn se ei olisi sopinut..

Ja minun ei olisi todellakaan kuulunut ajatella tuota.

”Ei mikään”, tuhahdin miehelle ja muistutin itselleni, että seksielämäni tai sen puutteen pohtiminen oli totisesti syytä jättää toiseen ajankohtaan.
”Aina naiset vastaavat noin. Se on raivostuttavaa. Kilometrin päähän näkee, että jotain on vialla, mutta miesten pitäisi olla ajatustenlukijoita ja tietää kaikki. Miksette te vain voi sanoa suoraan?”

Riuhtaisin takaoven auki ja mulkaisin miestä pahasti. ”Minun ongelmani eivät kuulu sinulle. Jos vastaan ’ei mikään’ se tarkoittaa ’ei mikään, mikä olisi sinun asiasi, saatanan idiootti’”, ärähdin ja livahdin sisälle. Deidara seurasi aivan kannoillani.
”Tuo ei tehoa”, hän ilmoitti yllättäen. Vilkaisin pikaisesti taakseni. Hän ei näyttänyt niin suuttuneelta kuin normaalisti silloin, kun nimittelin häntä. Jotain oli totisesti tekeillä. En vain olisi kaivannut enää yhtään enempää juonitteluja elämääni.
”Olisi parempi tehota”, uhkasin.
”Mitä Tobi sanoi sinulle? Haluaako hän yhä, että tapat Itachin?” blondi vaihtoi puheenaihetta ilmeisesti toivoen lepyttävänsä minut. Valitettavasti hänen yrityksensä meni täysin metsään.

”Ei kuulu sinulle”, puuskahdin ja lähdin marssimaan syvemmälle taloon. Halusin paeta omaan huoneeseeni ja mököttää siellä yksin loppupäivän.
”Kuuluu se.  On varsin oleellista, kenen tilalle liityt Akatsukiin jonain päivänä”, Deidara huomautti. ”Jos tapat Itachin, Kisamesta tulee partnerisi.”
”Ihan kuin minua kiinnostaisi..”

Jätin Deidaran seisomaan käytävälle ja pakenin kiireesti portaikkoon. Syöksyin portaat ylös ja juoksin käytävää pitkin, kunnes pääsin minulle varattuun huoneeseen, joka ei enää onneksi muistuttanut sairaalaa. Paiskasin oven kiinni perässäni ja heittäydyin sängylle epätoivoisena.

Pitikö minun liittyä vai olla liittymättä? Miten voisin tappaa Tobin? Ja mitä helvettiä tekisin Deidaran ja Itachin suhteen?

Elämäni oli muuttunut yhdeksi suureksi kaaokseksi ja minusta alkoi tuntua, etten hallinnut sitä enää. En edes tiennyt, mitä itse halusin.

Ylläni oleva Akatsukin kaapu tuoksui kevyesti mangolle.